Kurkota / Reach

Blogivuosi on ollut aika hiljainen - en ole kynäillyt kovinkaan montaa postausta tänä vuonna. Radiohiljaisuuden syitä olen jonkin verran availlutkin silloin tällöin: työ, työ ja työ, sekä niiden paras kaveri, väsymys. On ollut välillä vaikeaa jaksaa. 

Tähän aikaan vuodesta on tapana joko kerrata mennyttä vuotta tai lupailla jotain tulevalle, mutten aio tehdä kumpaakaan. En lupaa mitään enkä märehdi menneessä, vaan kehotan itseäni kurottamaan kohti uutta, rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. On aika lähteä liikkeelle, vaihtaa maisemaa, etsiä uutta tekemistä. Mitä se sitten uusi onkaan, sitä en ihan vielä tiedä. Merkkiä universumilta odotellessa, Chris ja kissat rinnalla.

- 

It's been a quiet year for blogging - I haven't posted much of anything, really. I guess I've mentioned the reasons for the radio silence along the way: work, work and work, and their best buddy, exhaustion. It's been somewhat of a rough year. 

They say that this time of the year is for reflecting on the past and for making promises for what's to come, but I will do neither. I make no promises, I will not dwell on the past. I will only tell myself to reach out for something new that's been brewing for a while now. It's time to move, and to find a new line of work. Whatever that is, I don't know yet. Just waiting for a sign from the universe, with Chris and the kitties by my side.

Hyvää / Merry

Hyvää joulunaikaa kaikille, ja rauhaa päälle maan. Seuraavaksi Eric Cartman laulaa O Holy Night'in.

Merry Christmas, happy holidays, and peace on earth. Also, Eric Cartman sings O Holy Night. 

Pää-töksiä / Hairy business

Olen vältellyt peiliin katsomista viimeisten viikkojen ajan, koska heijastavasta pinnasta vilkuilee takaisin joku karmea MacGyver. Sain varattua ajan kampaajalle parin viikon päähän - sitä odotellessa olen pohdiskellut, kasvattaako vai pätkäistä, otsiksella vai ilman, ihan jotain muuta vai mitä. Kaikenlaista on tullut kokeiltua vuosien varrella, mutta kuuluisikohan tämän ikäisellä naisella olla jo se oma hiustyyli, jossa pysytellään uskollisesti, vuodesta toiseen? Minne seuraavaksi?

- - -

I've been avoiding looking at myself in the mirror lately, because the person looking back at me resembles MacGyver. I managed to get an appointment with my hairdresser a few weeks ahead. I'm trying to figure out whether to grow it out, chop it off, or to go for something completely different. I've tried a lot of different hairstyles over the years, and sometimes wonder if I should settle for a signature look already. Where to next?

Valoa kansalle (ja vierailu ostoskeskuksessa) / Light to the people (and I went to the mall)

Lauantaina vietin työn puolesta puoli vuorokautta viidenkymmenen teinin kanssa eräässä lempääläisessä ostoskeskuksessa (ja matkalla sinne ja takaisin). En ole enää vuosikausiin käynyt normaaleissa vaate- tai krääsäkaupoissa. Tai no, mikä nyt ylipäätään on normaali vaate- tai krääsäkauppa - sellainen kai, jossa poppi soi, valot ovat kirkkaat ja ilmassa leijailee tekstiilivärin ja halvan tekonahan haju. Rekkikaupalla polyesterirytkyjä, myttyyn pengottuja t-paitakasoja, edestakaisin sinkoilevia shoppailijoita. Vaikka olen kirjoittanut halpavaateteollisuudesta ties kuinka monta blogipostausta aikojen saatossa, oli jotenkin järkyttävää nähdä se taas kerran omin silmin, pitkän tauon jälkeen. 

Kun ensireaktiostani tokenin ja koska minulla oli paljon aikaa tapettavana, kävin kurkkimassa ketjuvaatekauppojen nykytarjontaa ja esillelaittoa. Kiinnosti tietää, tartunko mihinkään, innostunko mistään, tunnistanko itsessäni kymmenen vuoden takaisen halpavaateshoppailijan. Poikkeuksetta jokainen kaukaa katsottuna kiinnostavalta näyttävä vaate (ja oli niitä, koska pikkujouluaikaan kuuluvat luonnollisesti minua kiinnostavat sametti ja kimallus) oli lähempää katsottuna hirveä lumppu. 50 euroa maksavasta, hapsuilla koristellusta viskoosisamettikimonosta retkotti rumia saumurinlankoja jokaisen sauman kohdalla. Toisessa hieman samanoloisessa vaatteessa sametti olikin ihoa raastavaa polyesteria. Neule toisensa jälkeen oli akryylia ja ne muutamat villaisetkin tuntuivat halvoilta ja heppoisilta. 

Miesten osastoilla asiat olivat sentään vähän paremmin: keskimäärin napakampaa puuvillaa, suurempi villapitoisuus neuleissa. Muutamassa keskihintaisessa vaatekaupassakin oli parempilaatuisia vaatteita, mutta ne eivät innostaneet minua tipan tippaa. 15 tismalleen samanlaista, rekissä peräkanaa roikkuvaa takkia ei nappaa, vaikka laatu olisikin ihan hyvä. Ei kiinnosta valmiiksi stailatut, viimeiseen asti viilatut asukokonaisuudet, ei tämän sesongin trendit mallinukkien päällä ostajaa odottamassa. Ei kiinnosta letkeä pehmoteknojumputus eikä ylipirteät joululaulut, joiden pitäisi saada minut ostamaan. Ei vain kiinnosta. Kun myyjätytöt kysyivät minulta, etsinkö jotain tiettyä, en osannut sanoa oikein mitään. Olisi tehnyt mieli vastata, että tulin katsomaan, missä tilassa vaateteollisuus tänään makaa, mutta sen sijaan hymyilin vain ja möläytin tutun ja turvallisen "ei, kunhan katselen".  

Ostinko sitten yhtään mitään? Muutama vaate miesten osastolla läpäisi seulan Chrisin joululahjaksi. Yhdestä krääsäkaupasta ostin itselleni hiuspannan ja parit korvikset pitkän pohdinnan jälkeen. Hiuspannan tarvitsin, korviksia en niinkään, mutta lankesin typeryyttäni vanhaan kunnon "osta kaksi, ota kolme"-tarjoukseen.

Kotimatkalla tilausbussin tunnelma oli riehakas. Liikaa karkkia ja energiajuomia nauttineet teinit olivat käyttäneet kuukausirahansa samaisten halpakauppojen tarjontaan, hihittivät ja juttelivat. Tie oli pitkä ja pimeä, lumi on sulanut jo päiviä sitten. Kotona odottivat jouluvalot. 

- - -

On Saturday, for work, I spent the day at a shopping mall with fifty teenagers. We took a charter bus early in the morning and got to our destination at around noon. I had an awful lot of time to kill, so I went to see, for the first time in a long, long time, what normal clothing stores look like these days. By normal clothing stores I guess I mean the types where poppy dance music plays too loud, the fluorescent lights hurt your eyes, and the smell of textile dye and fake leather lingers in the air. I've written many blog posts about fast fashion over the years, but it was quite a shock to the system to see it all in action again. Piles of t-shirts being rummaged through by fanatic shoppers, racks of polyester dresses, one after the next. 

After the initial shock wore out, I began to look at the clothes on offer. I was interested to see if anything would catch my eye, if I felt tempted, or if I could still recognize the fast fashion shopper I once was. Some clothes looked pretty from a distance (after all, velvet, sequins and glitter were everywhere), but at closer inspection, everything was just... sad. A viscose velvet jacket with fringing, with the price tag of 50 euros, had threads hanging from each and every seam. Another similar piece turned out to be made of skin-scratching polyester. Knits were made of acrylic, and even the woolen ones seemed flimsy and of poor quality. 

Things were a little better at the men's section. The cottons were firmer, the percentage of wool in knits higher. I visited a few shops of a higher price range, and the quality of the clothes seemed nicer. But I just couldn't get excited about anything. A row of 15 identical wool coats just doesn't interest me, no matter what the quality. I am not interested in readily styled, carefully put-together outfits on mannequins either. I am not interested in the blasting dance music or the cheerful Christmas songs that are supposed to entice me to buy stuff - just not interested. When the sales personnel came up to me to ask me if I was looking for anything in particular, I wanted to say that I just came to see the sad state of the clothing industry. But instead, I said that I was just looking.

Did I buy anything? There were a couple of things that passed my quality control at the men's section - Chris will be getting some Christmas presents. For myself I bought a hair band that I needed, and a few pairs of earrings that I didn't need - I fell for the age-old "buy two, get three"-offer.

On the way home the mood in the charter bus was cheerful. The teens, who had spent their monthly allowances at the mall, were hopped up on sugar and energy drinks, chatting and giggling. The road home was long and dark. The snow has melted, all of it, so we are back to the intense dreariness of Finnish November. At home though, the Christmas lights were on.

Matkaavat korut / Traveling jewels

Smaragdinvihreä ja vintage-opaalisormukset kiinnostavat, nyt ja aina. Hopeinen rannekoru yllä on Istanbulin Grand Bazaarista. Alla vasemmalla 1950-luvun opaalisormus vintagekaupasta Endicottista New Yorkista ja oikeanpuolimmainen viktoriaanisen ajan safiirikoristeltu opaalisormus Portobello Road Marketilta Lontoosta.

- - -

Currently (and always) digging: emerald green and vintage opal rings. The silver bracelet above is from the Grand Bazaar in Istanbul. Below, the 1950s opal ring on the left is from a vintage shop in Endicott, New York. The sapphire decorated, Victorian opal ring, on the right, is from Portobello Road Market in London.

Täällä on talvi / Winter is here

Yhdessä päivässä pimeydestä talvimaailmaan.

In a single day, we went from total darkness to winter wonderland.

Marraskuu / November

Otin tämän kuvan matkalla kotiin, klo 17.15. Tällaista on keskellä-ei-mitään.

- - -

I took this photo on the way home from work, a little after 5 pm. This is what it means to live in the middle of nowhere.

Yksityiskohtia / Details

Ostin tämän mustan silkkipuseron kirpputorilta kahdeksalla eurolla jokin aika sitten. Niskalapun mukaan pusero on Kiinassa tehty ja käsinkirjailtu. En tiedä tarpeeksi vaatteiden kirjailuista tietääkseni, onko tällaisen kirjailun tekeminen käsin edes mahdollista. Kai se on?

- - -

I bought this black silk blouse at a flea market for eight euros. According to the tag, the blouse was manufactured in China and it is hand-embroidered. I don't know enough about embroidery. Is it really possible to produce embroidery like this by hand? 

Tässä on pieni osa japanilaisen luonnonvalkoisen kimonotakkini selkämystä. Ostin takin Hoochie Mama Janesta, jonka omistajan, Irjan, asiantuntemuksen mukaan kimono on kyllä vanha, muttei antiikkinen. Kierretty ja sieltä täältä availtu silkkinauha on pujoteltu kankaaseen huolellisesti - sellaisella taidolla, jota nykyisin harvoin kohtaa. 

- - -

This is the back of a Japanese off-white kimono jacket that I bought at Hoochie Mama Jane some time ago. Irja, the shop's owner, told me that the jacket is old, but not antique. The back of the jacket is decorated with silk ribbon that has been twisted and then opened in places, to produce a rich texture. It's the type of skill that few people have these days. 

Kotivaatteista, vielä / On what-to-wear-at-home-clothes, again

Vaikka taannoin julistinkin inhoavani marraskuuta, on siinä jotain hyvääkin: marraskuu on kotikuukausi. Vietän kenties kaikista eniten aikaa kotona juuri silloin, koska kaikkialla muualla on ihan liian pimeää. Ruoanlaitto, lukeminen ja sisustaminen kiinnostavat ehkä keskimääräistä enemmän, sen minkä nyt karkinsyömiseltä, telkkarilta ja nukkumiselta ehtii. 

Olen nyt melkeinpä kuukauden päivät satsannut kotipukeutumiseen vähän eri lailla. Päällä on ollut useimmiten edellisessä kotivaatepostauksessa vilahtanut kirjailtu kotitakki, jonka alle olen pukenut välillä silkkipuseron ja samettihousut tai vaihtoehtoisesti kevyen neuleen ja vekkihameen, tai paisley-kuvioiset pyjamahousut ja mustan t-paidan. Toinen kotitakkini on näissä kuvissa näkyvä kaunis, musta vintage-viskoositakki, jonka sain siskolta. Sen on joku omin käsin väkerrellyt, ja siinä on samanoloista ylellisyyttä kuin kirjaillussa kotitakissani, mutta yleisfiilis on kenties hieman hillitympi. (Tämän toisen kotitakin alle puen muutoin harvakseltaan käyttöön päässeen petroolinsinisen loimusamettimekon, joka on myöskin siskolta saatu.)

Kolmen - neljän viikon kokemuksella voin kertoa tämänsorttisen kotipukeutumisen vaikuttaneen mielialani lisäksi myös muihin kotielämän osa-alueisiin. Tekee kenties vähän normaalia enemmän mieli siivoilla, pitää kotia nättinä. Tekee mieli kattaa pöytä kauniimmilla astioilla kuin yleensä ja pedata sänky viehkeillä vuodevaatteilla. Ei, minusta ei ole tullut kotihengetärtä ja kotimme on edelleen vähän liiankin usein siivoton, mutta kotiin liittyvä mieliala on virittynyt erilaiseksi kuin yleensä. Kotiaika tuntuu arvokkaammalta. 

Koska uni on minulle yksi tärkeimmistä kotona olemiseen liityvistä asioista (kuulostaa ehkä hieman masentavalta, mutta totta se on!), aion pistää pohdintaan silkkipyjaman hankinnan. Jospa sitä tämän uneliaan marraskuun kunniaksi panostaisi seuraavaksi nukkumiseen... 

There is something good about November: it's that time of the year when nothing seems more important than staying at home as much as possible. It's too dark to do anything else or go anywhere, so things like cooking, cleaning and reading seem much more interesting to me than usual. (That is, as long as they don't take up too much time from sleeping, eating candy and watching TV...)

For about a month now I've been trying to put a little bit more effort into looking nice at home. My go-to piece of clothing has been the embroidered robe from the previous what-to-wear-at-home post, and I've been teaming it up with a silk blouse and velvet trousers, or a light knit and a pleated skirt, or my paisley-printed pyjama pants and a plain t-shirt. My other go-to home item is this black viscose jacket-thing that my sister got for me. It's beautifully hand-made, and it has a similar vibe of elegance as my embroidered home coat, but perhaps this one isn't so in-your-face extravagant. I wear my viscose jacket with a petrol blue crushed velvet dress that I really like but hardly ever wear.

What one wears at home does make a difference in one's mood. Wearing nice things at home has a trickle-down effect, too: you start to look at your home differently, you perhaps feel like keeping the house tidier than usual, you feel the need to lay the table with nice porcelain instead of the same old everyday boring plates and cups. I am not much of a home maker, so our house still tends to be on the messier side of order, but I think it's the atmosphere that counts. Home feels more precious somehow. 

Sleeping is one of my favorite things to do at home in November (yikes, how lame does that sound..?), so the next item on my home-wear check list is finding nicer clothes to sleep in. A silk pyjama, perhaps?

Se oikea / The right one

Lahjoitin jokunen viikko sitten vanhan Friitalan kelsiturkkini paikalliselle vastaanottokeskukselle. Se oli minulle ihan liian iso. Olin ostanut sen vain pari vuotta sitten muutamalla eurolla kirppikseltä, koska se oli aika hieno ja halpa, ja olin etsiskellyt kelsiturkkia jo jonkin aikaa. Aina ne kumminkin olivat joko liian kittanoita, hippimäisiä tai muuten vain ruman mallisia. Tämä oli ihan ookoo. Kai sitä voi käyttää, vaikka mahtuisin sen sisälle kolme kertaa. Ja kyllä, käytin sitä kelsiä paukkupakkasilla, mutta en koskaan oikein kokenut sitä omakseni. Ei se alunperinkään ollut minulle sopiva. Niinpä kun vaatelaatikkoja penkoessani ja vastaanottokeskukselle lahjoitettavaa etsiessäni törmäsin ylisuureen kelsiini, totesin, että joku muu tulee varmasti tarvitsemaan sitä tulevana talvena enemmän kuin minä. Pakkasin kelsin autoon muiden nyssäköiden kanssa, hurautin vastaanottokeskukseen ja sinne kelsi jäi.

Ei ehtinyt kulua kuin pari viikkoa, kun kirpparilla luuhatessani törmäsin siihen oikeaan. Nätti hailakan kaakaon sävy, hyväkuntoinen, hieman A-mallinen, pystykauluksinen, hieman polven alle ulottuva Kestilän kelsi, joka istui kivasti hartioilta ja jonka hihat ovat minulle tarpeeksi pitkät. Bonuksena takissa on kaunis lehtikoristelu, mutta ei niitä liiallisia hippifiboja, joita kelsiturkeista yleensä saan, ei ollenkaan. Kuvittelin sen ensin Tohtori Zivagon Laran ja sitten itseni päälle. 

Mitä tästä opimme: on hyvä idea luopua jostain "ihan kivasta". Se oikea tulee vastaan sitten, kun aika on. 

A few weeks ago I donated my old shearling coat to the local refugee center. I had bought it at a flea market a few years ago because I had been looking for one for some time, it was oh-kay, and it was cheap. Yes, it was way too big for me, but I guess I might wear it anyway, I thought. I wore the shearling when the weather was too cold to wear anything else, but it never thrilled me. So as I was going through my clothes to find stuff to donate to the refugees, I came across the shearling coat and figured that someone else would need it a lot more than I in the coming winter. I packed the coat in the car, drove up to the refugee center and there the shearling coat stayed.

Two weeks later I found myself at another flea market, and there it was: the right one. A pretty shade of cocoa, a slight A-shape with a propped up collar, just below the knee length, great condition... The coat fit me right - shockingly, even the sleeves were long enough, which never happens with vintage shearling coats, since they are typically cut way too snug for me. Even the typical excessive hippie vibes were nowhere to be seen with this one. I first imagined it on Dr Zhivago's Lara, and then on myself. Excellent find!

The moral of the story: it's always a good idea to get rid of things that are just okay, just nice. The right one will come along soon enough.

Ajatuksia marraskuun neljäntenä / Thoughts on November 4th

Nuhjuisten asukuvien kausi alkaa, tuo suomalaisten tyyliblogien perinteikäs ajanjakso, jolloin valoa ei ole tarpeeksi vaatteiden valokuvaamiseen aamulla ja illansuussa ei sitäkään vähää. No, näillä mennään, koska nuhjuisuus jokseenkin sopii mielialaani. Äh, marraskuu. En pidä marraskuusta. On liian pimeää. Aivotoimintani alkaa (jos alkaa) joskus kymmenen maissa ja se lakkaa auringon laskiessa, eli juuri nyt viiden paikkeilla. Tekee mieli syödä karkkia joka päivä enkä jaksa ulkoilla. Torkun henkisesti niin töissä kuin kotonakin. Olen sentään yrittänyt pukeutua nätisti, edes parina päivänä viikossa. Kaverin musiikkiesitystä seurasin viime lauantaina tässä Lempicka-henkisessä puserossa, karvaisessa neuletakissa ja tummansinisessä silkkihameessa, jossa on hauska valkoinen kuviointi. 

Lauran blogin kommenttikenttään kirjoittelinkin eilen, että tunnen eläväni parhaillaan jonkinmoista brezneviläistä pysähtyneisyyden aikaa. Tahmaisesti yritän kurkistella tulevaan, suunnitella uusia kuvioita, pohdiskella työelämän seuraavia askeleita... enkä pääse ajatusta pidemmälle. Loppukesän suurten suunnitelmien tilalle on tullut lösö, kärttyinen marraskuuämmä, joka köllähtää sohvalle katsomaan Orphan Black:iä tai Hemlock Grovea sen sijaan, että yrittäisi päästä eteenpäin. Sitten se ämmä kiukuttelee ja valittaa, kun mistään ei tunnu tulevan mitään eikä aika riitä mukamas mihinkään. Olisi kaikenlaisia suunnitelmia kirjoittamiseen ja vintage-vaatteiden kauppaamiseen, muttei jaksa. Ihan typerää.

Joskus mietin, kuinka hassua on olla (olevinaan) aikuinen. Pysähdyn useasti katselemaan ja kuuntelemaan muita aikuisia, jotka vaikuttavat olevan tasapainoisia, järjestelmällisiä, omien elämiensä herroja. Viedään lapsia pontevasti tarhaan, pohdiskellaan fiksusti ja filmaattisesti putkiremontin aikataulua ja toteuttamistapaa. Puhutaan hallituksen leikkauksista jämptein äänenpainoin, päivitellään junavuorojen lakkauttamista ja voivotellaan, kuinka naapuri nimesi vauvansa jonkin höpsön nimitrendin mukaan. Joskus kuunnellessani pohdin, jospa sosiaalinen maailma ympärilläni onkin vain silmänlumetta, jonkinlaista epätoivoista takertumista elämänhallintaan. Että todellisuudessa meitä kaikkia pelottaa olla yksin. Meitä pelottaa, ettemme selviä lainoistamme, ja pelottaa, että joku huomaa meidän yrittävän pitää lankoja käsissämme, että joku näkee meidän olevan huonosti valmistautuneita elämään. Meitä pelottaa, emmekä kuitenkaan sano mitään. En puhu tässä huijarisyndroomasta, vaan siitä, että oikeasti kukaan meistä ei ole täydellinen, että kaikki me teemme virheitä, ja totta mooses meitä kaikkia joskus pelottaa. Aikuisuus tuntuu minusta joskus olevan sitä, että teeskentelemme olevamme pelkäämättä elämää ja sen ailahtelevaa perusluonnetta. Teeskentelemme hallitsevamme jotain täysin hallitsematonta. 

Silti pelkään joskus, että kaikilla muilla on aikuisiän palikat järjestyksessä, ja että minä olen tehnyt vääriä valintoja joskus vuosia sitten, ja sen takia joudun junnaamaan paikallani lopun elämääni. Turvallisempaa on kuitenkin uskoa, etten ole yksin. Elämän palikoita voi järjestellä uudestaan minkä ikäisenä vain. Jos torni kaatuu, voidaan rakentaa linnake. Marraskuukin menee ohi.

- - -

Ugh, it's November. I hate November. It's that time of year when all Finnish style bloggers start to complain about the lack of light to take any proper outfit pictures. There is no light in the mornings and even less so in the late afternoons. However, the scruffy outfit pictures reflect my current mood pretty well. It's just too dark to think straight. I typically start to have some brain activity around 10 am, and out of the window it goes when the sun goes down (currently before 5 pm). I feel the urge to eat candy and chocolate all the time, and I have very little energy to go outside, even though I know I should. Ugh, did I mention that I hate November? Well, at least I try to wear something nice, a few days a week. (The poor outfit picture above shows what I wore to see a friend's concert last Saturday.)

I feel like I'm in the midst of some odd Brezhnevian age of stagnation. I just can't get anything done. I had all sorts of plans in the end of summer to get things on the move, to make something out of my writing and my love for second hand clothes. And here I am, trying to figure things out... but I just can't seem to get anywhere. I sit in front of the TV and watch Orphan Black or Hemlock Grove. And then I complain that I can't get anything done and wonder why my plans for the future aren't moving ahead. Duh. It's stupid, really. 

I often feel that being a grown-up is just an illusion, that there is no "figuring things out", ever. I find myself listening to other grown-ups talk about their children, their mortgage, their house renovations, their back-taxes. They sound convincing enough, they sound like they are in control of their lives, but there is something about it all that makes me suspicious. I can't be the only one who hasn't figured life out yet, right? I think we are all afraid of the future - of life, really. We are afraid of not being able to cope with societal demands, we are afraid of being ridiculed, we are afraid that someone, anyone, can spot that we are just trying to make it look like we know what we are doing, when in reality, life cannot be controlled. Things happen. We all make mistakes. No one is perfect. Sometimes I feel that being a grown-up is pretending that you are in control of something that we can never fully control.

I sometimes worry that I'm the only grown-up out there who has no idea what he or she is doing, and I also worry that I might have made poor choices earlier in life that end up defining my future. But then again - it's safer to think that I'm not alone, and that one can start re-arranging the bits and pieces of one's life at any age. And one day, November, too, shall pass.

Fall (to pieces)

Harmaan ja sateisen työviikon jälkeen paistaa aurinko. Taivas on lemmikinsininen, puidun viljan nysät hohtavat vielä haalean kultaisena. Leivinuuni on lämmin, Audrey makoilee pankolla tyytyväisenä. Tein viimeisiä pihatöitä: katkoin aikaa sitten paleltuneiden kultapallojen varret, leikkelin pakkasesta niljakkaiksi liiskaantuneet syyspäivänliljat ja höytyvää puskevat nauhukset. Puuhaillessani pohdiskelin, kuinka paljon kesäksi suunniteltuja pihaprojekteja jäi toteuttamatta, mutta minkäs teet. Kuten täällä päin tavataan sanoa: hommat ei tekemällä lopu. Ehkä ensi keväänä sitten.

Yöllä käännetään kelloja taaksepäin. Tuntemuksiani kuvaa hyvin tämä video. Pian koittavat ne ajat, kun töihin lähteminen tapahtuu täydessä pimeydessä ja kotiin palatessani näen ehkä sattumalta häivähdyksen jonkinlaista valoa horisontissa. Tekisi mieli vetäytyä talviunille. 

Helsingissä on tänä viikonloppuna kirjamessut. Harmittaa, että vuodesta toiseen Helsingin visiittiini osuvat aina juuri messuviikonlopun ulkopuolelle. Siispä päätän nyt, että ensi syksynä käyn Helsingin kirjamessuilla, vaikka henki menisi. Tänä vuonna tyydyn istuskelemaan tuvan lämmössä, selailemaan marraskuun Vogue'a ja aloittelemaan viime vuoden Finlandia-voittajaa. Taustalla soi Patsy Cline. Voisi olla huonomminkin.

- - -

After a dreary work week, the sun is finally shining. The sky is the color of forget-me-nots, the stubby, harvested fields glimmer like brushed gold. Our heating oven is warm and Audrey lies on top, stretched out and happy. I spent some time outside, cutting down the frost-bit perennials. It's the end of the gardening season once again. So much yard work was left undone after this past summer and fall, but as the locals often say, there is always more work to be done. Next year, then, I guess.

Tomorrow night we'll turn the clocks backward. This video summarizes my thoughts on the process. Very soon I'll be leaving for work in total darkness, and if I'm lucky, I'll see a sliver of daylight on my way home. I wish I could hibernate.

Helsinki Book Fair takes place this weekend. For whatever reason my autumnal Helsinki visits never seem to align with the book fair, but I just decided that next year I'll be there, even if it kills me. This year I'll have to settle for listening to Patsy Cline while flipping through the November issue of Vogue in the comfort of my own home, as well as finally starting the book that won the Finlandia Prize last year. I guess things could be worse.

Uudet kotivaatteet / My new what-to-wear-at-home clothes

Jokin aika sitten kirjoitin kotivaatteista, tai tarkemmin ottaen suunnitelmistani heittää rumilla rönttöisillä kotivaatteilla vesilintua ja korvata ainakin harmaat verkkarini silkkisamettihousuilla, joita en koskaan käytä. Tässä sitä ollaan: uuteen kotivaatekertaani kuuluvat edellämainittujen housujen lisäksi sininen silkkipaita (joka on lojunut kaapin perukoilla kuukausikaupalla) ja mahtava Kaivarin kanuunasta löytynyt kirjailtu ja samettisomisteltu takkisysteemi, jossa tunnen oloni vähintäänkin kuninkaalliseksi tai kartanon rouvaksi. Kotiasun kruunaa Mamahan nerokas puuvillatrikoolla vuorattu silkkiturbaani, joka pysyy päässä huoletta. 

En nyt heti uskalla väittää elämänlaatuni parantuneen ratkaisevasti, mutta tunnen oloni... arvokkaammaksi. (Hyvin on mennyt tähän asti: en ole läikyttänyt fiineille kotivermeilleni pastakastiketta - vielä.) 

- - -

A little while back I wrote a post about home clothes, or namely about my plans to get rid of my old, ugly stay-at-home clothes and to replace them with something prettier, including a pair of wide-legged silk-velvet trousers that I never ever wear. Meet my new home gear: in addition to the fore-mentioned trousers, I am wearing an old silk blouse, and an embroidered, velvet-trimmed evening jacket-thing that I bought at Kaivarin kanuuna flea market. I top this home outfit with a silk Mamaha turban that has a super comfortable cotton tricot lining. I pretty much feel like a fine lady dressed like this. 

I dare not claim that the quality of my life has improved significantly, but there's no point in denying that I feel... precious. (Also, so far, so good: I haven't spilled any pasta sauce on my fancy attire - yet.)

Univormuista / On uniform dressing

Helsingin visiitillä huomasin mustaan pukeutuneiden armeijan jälleen vahvistuneen. Mustat tai tummat pillifarkut, musta trenssi tai villakangastakki, harmaa huivi, käsivarrella musta nahkalaukku. Vaalennetut hiukset on vedetty ponnarille tai päälakinutturalle, kasvoille on sudittu aurinkopuuteria (tai jotain contour-tököttiä). Alle parikymppisillä naisilla asuun on yhdistetty värikkäät lenkkarit ja yli nelikymppisillä mustat nilkkurit. Kaikki näyttävät ihan samalta. Onhan näitä nähty ennenkin, mutta mielestäni samasta minimalistisen estetiikan muotista puserrettu univormupukeutuminen on lisääntynyt viime vuosina. Hiljattain näkemässäni Iris Apfelista kertovassa dokumentissa Iris suri persoonallisen pukeutumisen katoamista katukuvasta. Ihmisillä on kai niin kiire, että he valitsevat turvallisen, yksinkertaisen tyylin, jossa ei voi mennä pieleen. 

Ei toki voi olettaa, että kaikki innostuisivat erikoisista vaatteista, väreistä tai printeistä. Yksinkertainen musta voi olla jollekin pelastus. Vaatekaupassa työskentelyn vuosilta muistan elävästi, kuinka monelle naiselle vaatteiden ostaminen on hirveää pakkopullaa, josta pitää suoriutua mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti. Sellaiselle ihmiselle univormupukeutuminen on taivaan lahja. Silti yhdyn Iris Apfelin ajatuksiin. Maailmassa on paljon kaikkea kaunista, jonka voi tuoda vaatteiden ja asusteiden avulla osaksi omaa arkea, kun vain uskaltaa. Minimalistisen estetiikan univormupukeutumisessa on jotain kovin ilotonta ja laskelmoitua.

Jokainen tekee omat valintansa, mutta en millään tahtoisi uskoa, että ihmiset haluavat näyttää samalta kuin vieruskaverinsa. Jos haluavatkin... mitä se mahtaa meistä kertoa? Istuuko meissä edelleen sitkeästi ajatus siitä, että muodista ja vaatteista kiinnostunut ja räväkästi pukeutunut ihminen on pinnallinen? Ajattelemmeko, että kunnon kansalainen pukeutuu neutraalisti ja huomaamattomasti, koska käyttää aikansa ns. tärkeämpiin asioihin, kuten vaikkapa raakapuuron valmistamiseen tai työpaikalla menestymiseen? New York Times'in Vanessa Friedman kirjoitti toisessa asiayhteydessä muutama päivä takaperin näin: 

Often the best fashion is about transgression. It challenges convention. At its most basic level, that’s how we got women in pants and in miniskirts, all of which horrified plenty of viewers back in the day. It is uncomfortable. (...) It takes risks. Otherwise, as (Stefano) Tonchi (the editor of W Magazine) said, “like any art form, it becomes propaganda.” Otherwise it risks irrelevance. Otherwise it’s just clothes.

En tiedä, tulkitsenko Friedmanin ajatuksia liian vapaasti, mutta kenties tämän hetken univormupukeutuminen on kuin uusi tasapäistämisen aalto, piilevä naiseuden ja ihmisyyden uudelleenmäärittely näinä epävarmoina aikoina. Taloudellisesti ja poliittisesti epävakaana aikana ihmiset ajautuvat kohti tuttua ja turvallista, säännönmukaisuutta, kohti säädyllistä ja huomiota herättämätöntä. Unelmointi ja normien rikkominen jäävät lehdelle soittelemaan. Mitä turvallisempia valintoja teemme tänään, sitä vähemmän uskallamme ottaa riskejä huomenna, ja sitä vahvemmaksi muodostuvat normimme siitä, mikä on soveliasta. Univormupukeutuminen on katupropagandaa: pukeudu näin, niin olet hyväksyttävä. Ole käytännöllinen. Pukeudu sille elämälle, joka sinulla on, äläkä sille, jonka haluat. 

En tarkoita sitä, että jokaisen naisen tulisi juuri tänään pukeutua riemunkirjaviin kuteisiin, hippikaftaaniin tai futuristiseen teknomekkoon, mutta toivoisin, että mustia pillifarkkuja ja mustaa trenssiä päälleen kiskova nainen pitäisi mielessään, mitä hän jättää tarkoituksella valitsematta. Ihan varmuuden vuoksi, vapauden takia. 

- - - 

During my last visit to Helsinki I couldn't help but notice an ever-growing trend: young girls to older professionals all clad in dark skinny jeans or trousers, a black trench coat, a gray scarf and a black leather bag. Their blond hair is swept up on a pony tail or a bun, their cheeks are brushed with bronzer (or some weird contouring make-up). The younger ones team up their outfit with a pair of neon-color sneakers and the more mature ones with black ankle boots. They all look the same. I've seen people in these types of clothes before, but it seems to me that a type of aesthetically minimalist "uniform dressing" is increasing. In a recent documentary about Iris Apfel, the grand old lady of eccentric style, Iris lamented the absence of personal, interesting styles on the streets. People are too busy, so they wear what's safe. Instead of exploring the myriad world of interesting fashions, they choose to wear what's normal, where you can't go wrong.

Of course one can't assume that everyone gets excited about adventurous clothes, colors or prints. Some people are truly saved by the current minimalist aesthetic. From my days of working in clothing retail, I remember a particular type of client who hates clothes shopping more than anything, and how happy simply cut black, white and gray clothes makes them. Uniform dressing is like manna from heaven to people like that. But I still agree with Iris Apfel: the world is full of so many different types of beautiful. We can quite easily accommodate that beauty as a part of our everyday lives through clothes and accessories, if we just dare. It's a shame that so many people choose safety instead. There is something deeply joyless about uniform dressing.

We all make our own choices, but it's hard for me to accept that people want to look like the person next to them. If they do, what does that say about the society we live in, the types of people we are? Do we still think that people who dress up in colorful, different clothes are superficial, that beauty is vanity, to be snickered at and rejected? Is there a part of us that believes that proper people wear neutral clothes because they spend their time doing something more important than dressing up, like preparing healthy raw porridge or smoothies, or succeeding at work? Vanessa Friedman wrote recently in the New York Times, in a different context, though: 

Often the best fashion is about transgression. It challenges convention. At its most basic level, that’s how we got women in pants and in miniskirts, all of which horrified plenty of viewers back in the day. It is uncomfortable. (...) It takes risks. Otherwise, as (Stefano) Tonchi (the editor of W Magazine) said, “like any art form, it becomes propaganda.” Otherwise it risks irrelevance. Otherwise it’s just clothes.

I might be interpreting Friedman loosely here, but could it be that the type of uniform dressing we are witnessing these days is a form of self-suggested crowd control in our uncertain times? It is just another wave of limiting human / female freedom in an age of unstable economic and political climate? Typically in times like the current, people begin to drift toward what's safe, what's regulated, calculated, proper. There's no time for dreaming or breaking the norm. But the safer choices we make today, the less room there is for choosing freely tomorrow, and the stronger the norm becomes. Then, uniform dressing is a form of street propaganda: wear this, and fit in. Be practical. Dress for the life you have, not the one you want.

I don't mean that women should all start wearing colorful kaftans, futuristic space dresses or the like. I guess what I mean is that in those moments when we feel that the best choice we can make is to wear a pair of black skinny jeans and a black trench coat, we should remember what we are not choosing to wear. Just because, because of freedom.

Kaupungissa, rauhassa / In the city, at peace

Kun suurimmalla osalla suomalaisista on hermo kireällä, he häipyvät maaseudun rauhaan, jonnekin keskelle ei-mitään. Minä taas hakeudun kaupungin vilinään. Kuuntelen ratikoiden kolinaa, kävelen ihmisvirrassa, istun yksin kahvilassa, jossa minua ei tunne kukaan. Syön kiinalaista, nepalilaista ja sushia, peräkkäisinä päivinä. En soita kenellekään, en katso vastaantulijoita silmiin. Samalla kun ympärilläni on enemmän ihmisiä kuin parina viime kuukautena yhteensä, tunnen suunnatonta vapautta olla tavoittamattomissa. Lataan akkuja kävelemällä niin paljon, että jalkoja pakottaa. Luuhaan kirppareilla ja second hand-liikkeissä, plärään divarissa vanhoja kirjoja ja Akateemisessa kirjakaupassa uusia. Piipahdan Kaivopuiston rannassa, koska se on osa Helsinki-rutiinejani. Siskon kanssa puhumme rakkaudesta, onnesta ja vaatteista.  

When most Finns get stressed out, they travel to the countryside, somewhere in the middle of nowhere. When I feel worn out by the everyday grind, I head to the city instead. I walk in the stream of strangers, sit on the tram with three dozen others, but I feel perfectly alone, incommunicado, at peace. I have a cup of tea at a café where no one knows me, I don't call anyone, I don't look passers-by in the eye. I walk so much that my feet ache the next day. I eat Chinese, Nepalese food and sushi, on consecutive days. I visit second-hand stores and flea markets, and stop by to see the sea at Kaivopuisto, because that's what I always do. I flip through old books at second-hand book shops, and new ones at Akateeminen kirjakauppa, the best book store in Finland. With my sister, we talk about love, happiness and clothes.

Valion jälkeen / After the storm

Valio-myrsky repi lehtiä puista, lennätti ja ryöpytti. Ajoin perjantai-iltana metsätietä töistä kotiin kun oli jo ihan pimeää. Pidin ratista kiinni rystyset valkoisina kun auto heittelehti tuulessa. Pääsin kotiin, jossa sähköt katkesivat ja tulivat sitten takaisin, vain katketakseen taas hetkeksi muutamaa minuuttia myöhemmin. Hormi on vielä nuohoamatta, joten leivinuuni pysyi kylmänä. 

Vietin koko lauantaipäivän koulutuksessa. Katselin luentosalin ikkunasta ulkona kirkkaassa syyspäivässä värjötteleviä pakolaisia, jotka on majoitettu lähistölle. Oli viitisen astetta lämmintä, pakolaisten suita peittivät huivit ja hiuksia paksut pipot. Ohimoiltaan harmaantuneet miehet löysivät suojaisan paikan nurkan takaa, istuivat alas nurmelle ja nojasivat lämpimään seinustaan. Lapset pelasivat jalkapalloa, mutta he eivät näyttäneet hymyilevän. Projektinjohtamisen opiskelu tuntui toisarvoiselta.

Tänään nukuin yli puoleenpäivään. Heräsin kuin horroksesta toiseen kauniiseen, joskin tuuliseen syyspäivään. Viime yönä on ehkä ollut pakkasta, koska kesäkurpitsat ovat kuukahtaneet kasvimaalla, kuin niiden elinvoima olisi yhdessä silmänräpäyksessä hävinnyt. Kaivoin vintiltä villatakkeja, huiveja ja baskereita sekä ystäväni Lynnin tekemän jade-kaulakorun, joka näyttää taas ajankohtaiselta.  

An autumn storm named Valio hit us on Friday. I was driving home on a narrow forest road when it was already dark, gripping to the steering wheel with both hands, trying to stay on the road as the wind kept whisking the car. I got home, where the electricity flickered on and off. The chimney hasn't been swept yet this fall, so our heating oven remained cold.

I spent all day Saturday in a class room, learning about project management. My eyes kept wandering outside, where a group of refugees was hanging out, perhaps trying to come to grips with their new surroundings on a sunny but very chilly autumn day. They wore scarves around their mouths, and hats covered their hair. A group of older men found a windless spot behind another building. They sat on the grass and leaned against the wall, enjoying the pale beams of October sunlight. A small group of kids played soccer, but they didn't seem to smile. To me, project management felt secondary.

I woke up after noon today, as if from hibernation. It's another cold, sunny day. I think we might have had some frost overnight, because some of my zucchini plants have wilted. I went to the attic to get some sweaters, scarves and berets, and came across a jade pendant that my friend Lynn made.

1930-luvun huumaa / Eye candy from the 1930s

Suosittelen lämpimästi Charlotte Fiell'in definitive sourcebook-muotikirjoja kaikille vintage-muodista tai kauniista vaatteista kiinnostuneille. Tämä aukeama on 1930-luvun muotia käsittelevästä opuksesta 1930s Fashion - The Definitive Sourcebook, jonka ostin tässä taannoin. Piirustukset ja vaatteet ovat niin henkeäsalpaavan upeita, että heikottaa. Kirjassa on lähes 600 sivua, joten inspiraatio ei lopu ihan heti kesken! 1920-luvun vastaavaa kirjaa piti pikkuisen metsästää, mutta lopulta sain tilattua omani Waterstone'silta.

---

I warmly recommend Charlotte Fiell's fashion sourcebooks to anyone interested in vintage fashion (or just great style in general). The spread above is from 1930s Fashion - The Definitive sourcebook that I bought recently - the drawings and the clothes are stunning. The book has almost 600 pages, so there is plenty of inspiration to go around! I had some trouble finding the equivalent 1920s book, but I finally managed to order a copy from Waterstone's.

Luettavana / Reading now

Viikonlopun lukulistalla ovat uusin The Gentlewoman-lehti ja Katja Ketun Yöperhonen, jonka lainasin kirjastosta. Pidän pientä taukoa Infinite Jestistä. Väsyneet aivoni eivät ole kyenneet prosessoimaan kielellisesti vaativaa (ja tietysti täysin mestarillista) proosaa englanniksi. 

---

Reading this weekend: the latest issue of The Gentlewoman and Katja Kettu's new novel. I'm taking a little break from Infinite Jest - my brain has been too tired to process demanding (albeit masterful) prose in English.

Korvakoruja / Earrings

Tämänhetkiset lempparit, kaikki second handia. / My current favorites, all second hand.

Kotivaatteista / What to wear at home

Olen ehkä katsellut vähän liikaa Miss Fisheriä. Takana on taas rankka työviikko, jonka jokaisena iltana olen paennut stressiä 1920-luvulle sijoittuvaan hömppään. Olen myös selaillut erinäisiä kirjoja kaukaisten vuosikymmenten muodista ja nauttinut joka hetkestä. Yritin tässä joku ilta takaperin kurkkia New Yorkin muotiviikkojen antia, mutta ei siellä näyttänyt olevan mitään, joka olisi näyttänyt minusta kauniilta juuri nyt. 

Vielä sananen KonMarí:sta. Mielessäni on kummitellut kirjassa kohta, jossa kehotetaan olemaan alentamatta mitään vaatteita röhnäisiksi kotivaatteiksi. Kotona kannattaa Marie Kondon mukaan käyttää omaa minäkuvaa vahvistavia, kauniita vaatteita, koska kotiaika on arvokasta. Miss Fisherin (krhm, joka tietysti on täysin realistinen hahmo) kotivaatteisiin kuuluvat kauniisti laskeutuvat silkkiaamutakit ja leveälahkeiset, ylelliset housut, kimallus ja korut, ja huomasin miettiväni päivänä muutamana, miksi rumat harmaat verkkarit ovat olevinaan paremmat kotivermeet kuin taivaallisen pehmeät, mistään kiristämättömät silkkisamettihousuni, joita en koskaan käytä. Ei kai siinä juuri mitään järkeä ole, että säästän silkkipuseroitani vain työkäyttöön, ja kotona päälläni on yleensä joku kulahtanut pitkähihainen harmaa t-paita. Taidan viskata tekstiilikierrätykseen kaikista rumimmat ja rupsahtaneimmat kotivaatteni ja korvata ne kauniimmilla. Nähtäväksi jää, paraneeko elämänlaatu...

Allaolevaa The Lighthouse-nimistä editorialia tähdittää Julia Nobis ja sen on kuvannut Ben Toms AnOther Magazinen syksy-talvinumeroon 2013/14. Kuvat lainasin täältä, josta löytyy myös koko kuvasarja.

I might have been watching too much of Miss Fisher's Murder Mysteries lately. As if the show didn't provide me with enough visual candy, I've also been flipping through my vintage fashion books pretty much every single evening. Clearly, something about the 1920s-1930s fashion really appeals to me right now, even more than usual. This past week I've tried to peek into the current happenings of New York fashion week, but I haven't seen a single thing that I like. Miss Fisher and vintage fashion it is, then.

I have one more thought on The Life-Changing Magic of Tidying. Marie Kondo writes that one should never demean any pieces of clothing to just home-wear. Since our time spent at home is valuable, we should wear pretty, comfortable clothes that also strengthen our self-image. The stuff that Miss Fisher (who, of course, is a totally realistic character, right?) wears at home include embroidered silk robes, beautiful, flowy wide-legged trousers, sparkle, and jewelry. I found myself wondering the other day why I supposedly find gray sweatpants more fitting and comfortable for wearing at home than my silk-velvet flares that I never wear. Or why I save my silk blouses to work and wear ugly gray long-sleeved t-shirts at home. I figured that I'll dump a bunch of my ugly at-home-clothes to textile recycling and replace them with prettier ones. I don't know about the effect it might have on my self-image, but I guess it can't hurt...

The editorial above is from AnOther Magazine's fall-winter 2013-2014 issue. It stars Julia Nobis, and the photos were taken by Ben Toms. You can see the whole editorial here.

Järjestyksestä / Order

Radiohiljaisuus päättyy, taas vaihteeksi. Syynä siihen ovat olleet samat vanhat: kiire töissä, väsymys, ei ehdi, ei jaksa. En ole kuitenkaan ollut vähällä vapaa-ajallani toimettomana: olen tehnyt rästiin jääneitä pihatöitä, siivonnut niin perennapenkkejä kuin tupaakin. Olen kitkenyt rikkaruohoja, imuroinut, vienyt mattoja ulos tuulettumaan, raivannut vaatekaappia. Järjestys kiinnostaa, minkä vuoksi lukaisin kulttistatukseen nousseen Marie Kondon KonMarí - Siivouksen elämänmullistava taika-kirjan. Arvioni KonMarí:sta lyhykäisyydessään: kirjassa on kyllä joitain ihan mielenkiintoisia vinkkejä: älä siivoa vain vähän kerrallaan / kaikilla tavaroilla pitää olla oma paikka / visualisoi, millaisessa kodissa haluat asua ja toteuta se. Turhaa tavaraa ja siitä luopumista koskeva osio ihmetytti, koska kuka nyt enää nykypäivänä puhuu tavaran poisheittämisestä? Olin jokseenkin järkyttynyt siitä, ettei kierrätyksestä puhuttu kirjassa mitään. Isoimman miinuksen kirja saa kuitenkin siitä, että se on tyylillisesti aivan raivostuttavaa lässytystä: "Eikö ole mainiota, että kodin järjestäminen voi vaikuttaa myönteisesti myös kauneuteen, terveyteen ja hoikkuuteen?", "Koemme yhtäkkisen ahaa-elämyksen: Ai tällaista taittelua olet aina toivonut!". 

Luulen, että järjestyksen kaipuutani selittää ainakin osittain tämänhetkinen maailmantilanne. Olen seurannut vellovaa pakolaiskeskustelua, olen ärsyyntynyt, provosoitunut, sitten rauhoittunut ja yrittänyt järkeillä. Maailma tuntuu olevan kummallisessa käymistilassa. Joka sopukkaa riivaa epätietoisuus, epäjärjestys tai hillitön kiihkoilu. Ilmapiiri on räjähdysherkän oloinen. Olen paennut ikäviä ajatuksia ja pelottavia tuntemuksia telkkarin ääreen. Iltoja olen viettänyt niin Hercule Poirot'in kuin australialaisen Miss Fisherin murhamysteerien seurassa. Ihastelen 1920- ja 30-lukujen eleganssia, itämaisia kankaita, painavia sametteja, ja etenkin Miss Fisherin aamutakkeja ja tummaa polkkatukkaa. Eskapismia parhaimmillaan. 

Long time, no see! My excuses are the same as always: too much work, too busy, not enough time, don't have the energy. I've tried to spend the little free time I've had usefully: I've been working on my garden and cleaning the house. I've weeded perennial beds, organized my clothes, vacuumed, taken the rugs out. In short, I've been looking for order, which is why I read the much-hyped Life-changing Magic of Tidying by Marie Kondo the other day. My two cents: the book provides some interesting ideas (never clean just a little bit at a time / disorder comes from stuff not having its own place / visualize your ideal home, and then create it), but the overall writing style is infuriatingly patronizing - although I am not sure if the latter is the Finnish translation's fault. It also amazed me that although a crucial part of the book has to do with culling and letting go of things, it hardly mentions recycling. Who in this day and age talks about throwing things away?

I suspect that my recent craving for order might have something to do with my attempt to keep up with current affairs more closely. The on-going debate regarding the refugee situation in Europe has been troubling me greatly. The world seems more volatile than usual, there is so much commotion going on in this part of the world and that, and the social media's response to everything is convoluted and agitated at best. The general mood is unpredictable, and I don't like it. I've spent evenings watching Hercule Poirot and the Australian hit show Miss Fisher's Murder Mysteries. I admire the effortless elegance of the 1920s and 30s styles, the luxurious fabrics, and Miss Fisher's robes and her short dark bob. It's escapism at its best.

Päättäjäiset / Goodbye to summer

Rannoilla paloivat eilen tulet huvilakauden päättäjäisten kunniaksi. Käytiin äidin luona saunomassa, syötiin kuhaa ja juotiin viiniä. Katseltiin nopeasti nousevaa täysikuuta ja minä hätistelin hyttysiä. Pappa ja Chris hääräsivät veden rajassa ja saivat pienen kokon syttymään. Vesi on kylmennyt viikossa, pimeä tulee aina vain nopeammin. Vastarannalta kuului musiikkia, ihmisten hälinää, jossain järvellä surruutti vene menemään. Puhuttiin sadonkorjuusta. 

Minä poden huonoa omatuntoa, koska en ole tehnyt pihatöitä tänä kesänä nimeksikään. Keväällä olin liian allapäin ja väsynyt, alku- ja keskikesällä kelit olivat ihan kamalat, ja nyt pihahommille antautuminen tuntuu siltä, että antaisin hyväksyntäni syksylle. Mutta eihän töiden lykkääminen mitään auta - syksy tulee. Tänään kitkin perennapenkeistä rikkaruohoja sankokaupalla, jaoin kellukoita ja suunnittelin siirtäväni purppuranväriset keijunkukat toiseen penkkiin. Töitä on paljon. Huomasin, että pavut on korjattava nyt eikä huomenna, ja niitä sitten perkasin urakalla, esikeitin ja pakastin. Chris keräsi ison määrän kesäkurpitsoja, joista ylimääräiset vien huomenna työkavereille.

Ehkei se haittaa, että syksy on jo täällä. Luonto vaikuttaa uupuneelta, se ansaitsee lepoa. Mutta vähän aikaa vielä: neitoperhoset punahatuissa, aurinko lämmittää, syysleimujen viimeinen hehku. 

Last night we celebrated the end of the summer cabin season with bonfires by the lakefront. We swam in the lake after sauna, we had pike-perch for dinner and enjoyed a glass or two of wine at my mother's house. The full moon rose quickly. Chris and Pappa made a fire, and I was trying to not get eaten alive by mosquitoes. The water is cold now and the nights are dark. On the opposite shore people were playing music, laughing. We talked about the harvest.

I haven't done much yard work this summer. In the spring I was too tired and depressed, in the early-to-mid-summer the weather was horrendous, and now... now doing garden work feels like giving into autumn. But it's no use postponing the inevitable: autumn comes. It's already here, in the wilting perennial beds, in the beans that must be picked now and not tomorrow. There's a lot to do. So today I got to work. I harvested the beans, pre-cooked them and froze them. I divided some perennials and planned to transfer others to different spots. Chris picked the slightly overgrown zucchinis from the veggie patch. I'll take the extra ones to my colleagues at work tomorrow. 

I guess it's not so bad after all, that fall is upon us. It seems that nature is exhausted and it needs its rest. But for a little while longer: butterflies on the echinaceas, the sun still feels warm, the final moments of pink phlox in bloom.

Elokuun loppu / End of August

Olen ollut vähän omituisessa mielentilassa lähiaikoina. Olen tarttunut kiinni kesään kuin äidin käteen, antanut sen johdattaa ajatuksenjuoksuani ja tunteitani, luottanut, että se kantaa. Helteisimpänä päivänä olen seissyt viileässä järvessä reisiä myöden, katsellut jo nahistuneilla lumpeenlehdillä vierailevia sudenkorentoja, kunnellut vesimittareista ja pintajännityksestä kantautuvaa ihmeellistä ritinää ja seurannut, milloin kala tekee veden pintaan renkaan. Sitten olen pulahtanut uimaan. Järven pohjaan on jo pakkaantunut ruskeita, niljakkaita lehtiä, mutta pintavesi on kirkasta ja lämmintä. En millään malttaisi luopua vielä kesästä, mutta tänään sataa jo. Aurinko laskee yhdeksältä ja yöllä on ihan pimeää. 

Kuten pari viikkoa sitten uhkailin, aloitin Infinite Jestin lukemisen. Etenemiseni on ollut hidasta, mutta ei se haittaa. Kun en jaksa paneutua selkeästi vähän vaativampaan kirjallisuuteen, Chris lukee minulle ääneen Stephen Kingin Hohtoa, ja sitten katsomme 60-luvun klassikkosarjaa The Prisoner. Matkalla töihin ja sieltä kotiin kuuntelen täysillä Johnny Cashia. Kissat ovat helteellä venyneet unisina pitkin tuvan lattioita. Nyt ne hyppäävät leivinuunin päälle ihmettelemään, olisiko siellä jo lämmintä, vaikka tuvassakin on sentään 25 astetta.  

Aamulla pihanurmi on kasteesta märkä, kurjet huutavat jossain. Korjatulla helpipellolla parveilee töyhtöhyyppälauma, joka kiekuu pitkälle yöhön. 

I've clung to the recent heatwave like to dear life. On the hottest day of the two-three-week stretch of beautiful, sunny, warm days I walked into the lake thigh-deep and watched dragonflies sunbathe on wilting lily pads. I listened to water striders make astonishing clittering sounds on the water and I felt dead leaves under my feet on the bottom of the lake. Then I swam. The water on the surface was still warm and clear then, but it's getting murkier by the day now. I'm not quite ready to welcome autumn. Today is cloudy and rainy, they say summer is all over. The sun sets at 9 pm, and the nights are dark as coal. The cats have begun visiting the top of our large heating oven, just to check if it's warm already, even though it has probably been close to 75 degrees in the house. 

I started to read Infinite Jest a while back, but my progress has been very slow. On some days when I'm not quite up to the intellectual challenge (IJ is a tricky read for a non-native speaker), Chris reads Stephen King's The Shining to me. Chris is a great reader-out-loud. He never stumbles on odd words or phrases, and never misses the proper intonation. On other days we watch the 1960s TV-classic The Prisoner. On my way to work and on the way back home I listen to Johnny Cash, really loud. 

In the mornings the grass is soaking wet from the mist. Cranes cry in the distance. A flock of lapwings has begun to swarm on the field. Their odd shrieks carry long into the night.

Viimeinen lomapäivä / The last day of vacation

Vietin viimeistä kesälomapäivää tällaisissa kuteissa. Viskoosimekko on kahden euron kirppislöytö, jonka helma on päättelemätön. Koska a) olen laiska ompelija ja b) minusta rispaantunut helma näytti ihan hauskalta, jätin sen silleen. Näissä vermeissä hain pesulasta sinne viemäni vanhan ja tahriintuneen mokkatakin, josta pesulan tädit eivät tietystikään saaneet ainuttakaan tahraa irti. Kaiken kukkuraksi silkinpehmeästä mokkanahasta tuli aiempaa kovempaa ja koppuraisempaa. Maksaa piti, koska takuuta ei pesulan palveluista koskaan saa. En taida viedä enää koskaan mitään pesulaan, koska suoraan sanottuna v*tuttaa käydä pilaamassa vaatteensa, ja siitä lystistä pitää vielä maksaakin.

Käytiin kotimatkalla parilla kirpparilla. Elän kai edelleen jotain tyylikriisikautta, koska suuri osa omista vaatteistani tuntuu kamalan valjuilta, kun taas kirpparit pursuavat kaikenmaailman aarteita, jotka minun on mukamas saatava. (Syvät värit, näyttävät kukkaprintit, kimallus ja erilaiset tekstuurit kiinnostavat.) Sillä periaatteella kuitenkin mennään, että jos jotain ostan, on jostain luovuttava. Selkeästi minulla on ihan liikaa vääränlaisia vaatteita, koska luopuminen on helppoa kerta toisensa jälkeen.

---

This is what I wore on the last day of my summer vacation. The viscose dress with an unfinished hem is a two-euro flea market find. Because a) I'm too lazy to sew, and b) I kind of like the unraveled look, I decided to leave the hem as is. Anywhoo, I wore this to go to the dry cleaner to pick up an old suede coat that had a bunch of stains on it. The stains hadn't come off, and the texture of the suede was pretty much ruined. Having stuff dry cleaned is such a waste of nice clothes and money. I'm never doing it again.

Chris and I stopped at a couple of flea markets on the way home. My style crisis must be on-going, because my own clothes don't appeal to me much at all, and it seems that flea markets are full of all sorts of treasures I can't leave behind. (What's catching my eye: deep colors, botanical prints, sparkles, and different textures.) I'm still operating on the one-in-one-out principle. I clearly have too many (wrong) clothes, because letting go of stuff is still easy.