Valoa kansalle (ja vierailu ostoskeskuksessa) / Light to the people (and I went to the mall)

Lauantaina vietin työn puolesta puoli vuorokautta viidenkymmenen teinin kanssa eräässä lempääläisessä ostoskeskuksessa (ja matkalla sinne ja takaisin). En ole enää vuosikausiin käynyt normaaleissa vaate- tai krääsäkaupoissa. Tai no, mikä nyt ylipäätään on normaali vaate- tai krääsäkauppa - sellainen kai, jossa poppi soi, valot ovat kirkkaat ja ilmassa leijailee tekstiilivärin ja halvan tekonahan haju. Rekkikaupalla polyesterirytkyjä, myttyyn pengottuja t-paitakasoja, edestakaisin sinkoilevia shoppailijoita. Vaikka olen kirjoittanut halpavaateteollisuudesta ties kuinka monta blogipostausta aikojen saatossa, oli jotenkin järkyttävää nähdä se taas kerran omin silmin, pitkän tauon jälkeen. 

Kun ensireaktiostani tokenin ja koska minulla oli paljon aikaa tapettavana, kävin kurkkimassa ketjuvaatekauppojen nykytarjontaa ja esillelaittoa. Kiinnosti tietää, tartunko mihinkään, innostunko mistään, tunnistanko itsessäni kymmenen vuoden takaisen halpavaateshoppailijan. Poikkeuksetta jokainen kaukaa katsottuna kiinnostavalta näyttävä vaate (ja oli niitä, koska pikkujouluaikaan kuuluvat luonnollisesti minua kiinnostavat sametti ja kimallus) oli lähempää katsottuna hirveä lumppu. 50 euroa maksavasta, hapsuilla koristellusta viskoosisamettikimonosta retkotti rumia saumurinlankoja jokaisen sauman kohdalla. Toisessa hieman samanoloisessa vaatteessa sametti olikin ihoa raastavaa polyesteria. Neule toisensa jälkeen oli akryylia ja ne muutamat villaisetkin tuntuivat halvoilta ja heppoisilta. 

Miesten osastoilla asiat olivat sentään vähän paremmin: keskimäärin napakampaa puuvillaa, suurempi villapitoisuus neuleissa. Muutamassa keskihintaisessa vaatekaupassakin oli parempilaatuisia vaatteita, mutta ne eivät innostaneet minua tipan tippaa. 15 tismalleen samanlaista, rekissä peräkanaa roikkuvaa takkia ei nappaa, vaikka laatu olisikin ihan hyvä. Ei kiinnosta valmiiksi stailatut, viimeiseen asti viilatut asukokonaisuudet, ei tämän sesongin trendit mallinukkien päällä ostajaa odottamassa. Ei kiinnosta letkeä pehmoteknojumputus eikä ylipirteät joululaulut, joiden pitäisi saada minut ostamaan. Ei vain kiinnosta. Kun myyjätytöt kysyivät minulta, etsinkö jotain tiettyä, en osannut sanoa oikein mitään. Olisi tehnyt mieli vastata, että tulin katsomaan, missä tilassa vaateteollisuus tänään makaa, mutta sen sijaan hymyilin vain ja möläytin tutun ja turvallisen "ei, kunhan katselen".  

Ostinko sitten yhtään mitään? Muutama vaate miesten osastolla läpäisi seulan Chrisin joululahjaksi. Yhdestä krääsäkaupasta ostin itselleni hiuspannan ja parit korvikset pitkän pohdinnan jälkeen. Hiuspannan tarvitsin, korviksia en niinkään, mutta lankesin typeryyttäni vanhaan kunnon "osta kaksi, ota kolme"-tarjoukseen.

Kotimatkalla tilausbussin tunnelma oli riehakas. Liikaa karkkia ja energiajuomia nauttineet teinit olivat käyttäneet kuukausirahansa samaisten halpakauppojen tarjontaan, hihittivät ja juttelivat. Tie oli pitkä ja pimeä, lumi on sulanut jo päiviä sitten. Kotona odottivat jouluvalot. 

- - -

On Saturday, for work, I spent the day at a shopping mall with fifty teenagers. We took a charter bus early in the morning and got to our destination at around noon. I had an awful lot of time to kill, so I went to see, for the first time in a long, long time, what normal clothing stores look like these days. By normal clothing stores I guess I mean the types where poppy dance music plays too loud, the fluorescent lights hurt your eyes, and the smell of textile dye and fake leather lingers in the air. I've written many blog posts about fast fashion over the years, but it was quite a shock to the system to see it all in action again. Piles of t-shirts being rummaged through by fanatic shoppers, racks of polyester dresses, one after the next. 

After the initial shock wore out, I began to look at the clothes on offer. I was interested to see if anything would catch my eye, if I felt tempted, or if I could still recognize the fast fashion shopper I once was. Some clothes looked pretty from a distance (after all, velvet, sequins and glitter were everywhere), but at closer inspection, everything was just... sad. A viscose velvet jacket with fringing, with the price tag of 50 euros, had threads hanging from each and every seam. Another similar piece turned out to be made of skin-scratching polyester. Knits were made of acrylic, and even the woolen ones seemed flimsy and of poor quality. 

Things were a little better at the men's section. The cottons were firmer, the percentage of wool in knits higher. I visited a few shops of a higher price range, and the quality of the clothes seemed nicer. But I just couldn't get excited about anything. A row of 15 identical wool coats just doesn't interest me, no matter what the quality. I am not interested in readily styled, carefully put-together outfits on mannequins either. I am not interested in the blasting dance music or the cheerful Christmas songs that are supposed to entice me to buy stuff - just not interested. When the sales personnel came up to me to ask me if I was looking for anything in particular, I wanted to say that I just came to see the sad state of the clothing industry. But instead, I said that I was just looking.

Did I buy anything? There were a couple of things that passed my quality control at the men's section - Chris will be getting some Christmas presents. For myself I bought a hair band that I needed, and a few pairs of earrings that I didn't need - I fell for the age-old "buy two, get three"-offer.

On the way home the mood in the charter bus was cheerful. The teens, who had spent their monthly allowances at the mall, were hopped up on sugar and energy drinks, chatting and giggling. The road home was long and dark. The snow has melted, all of it, so we are back to the intense dreariness of Finnish November. At home though, the Christmas lights were on.