Elämäpäivitys / Life update

Joskus keväällä Vaatevallankumouksen aikaan hahmottelin blogipostausta vaateteollisuuden ja -kaupan tilasta. Kirjoitin silloin näin:

"Se on sama laulu vuodesta toiseen, samat asiat kiertävät kehää: yleinen kulutuskulttuuri, halpavaatteiden surullisen lyhyt elinkaari, tehtaiden työntekijöiden huonot olot ja palkkakuopat, tuotantoprosessien läpinäkyvyyden puute... Välillä kaikki tuntuu täysin toivottomalta, vaikka haluaisin ajatella olevani toiveikas, positiivinen, muutokseen uskova ihminen. Oma työni vaatemyyjänä ei yhtään auta asiaa. On vaikeaa uskoa muutokseen, kun jokainen työpäivä muistuttaa siitä, kuinka surkeassa jamassa olemmekaan. Kalliitkin vaatteet ovat hutaisten tehtyjä, mikään ei kestä käyttöä. Mikä pahinta, keskivertokuluttaja ei välitä, ei tippaakaan. Hipsterikuplassa satsataan laatuun, uskotaan halpaketjujen boikotteihin ja ollaan ekologisia, mutta massoja ei kiinnosta lainkaan - siis ei yhtään. Massat ostavat hirveitä määriä halpoja rättejä, koska ne ovat halpoja. 

Töissä kuulen asiakkaiden sanovan: 

"no mä pesen tän mekon neljässäkympissä ja jos se menee pilalle, niin heitän sen pois", 

tai 

"jos nää sadan euron farkut kestää puoli vuotta niin se riittää", 

tai 

"tarvitsen arkihousut ja budjetti on 35 euroa, jolla odotan saavani laatua", 

tai 

"no mä käytän tätä toppia luultavasti vain kerran", 

tai 

"nyt kun mulla on tää uusi takki, niin tässä, ota tää mun vanha ja heitä roskikseen". 

Kuten sanottua, muutokseen on vaikea uskoa, kun työympäristössä kaikki sotii sitä vastaan. Kunnioitan silti valtavasti Vaatevallankumousta. Siellä tehdään todella tärkeää työtä, ja toivon, että minulla olisi vähän enemmän Vaatevallankumoustyyppien intohimoa, uskoa ja päättäväisyyttä, ja ennen kaikkea toivoa.

Olen työskennellyt tällä viime rupeamalla vaatemyynnin parissa reilun vuoden, ja sitä ennen aiemmassa elämänvaiheessa reippaasti kauemminkin. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista: perusmyyntiä ja asiakaspalvelua, sisäänostoa, varaston hallintaa, reklamaatioiden käsittelyä, markkinointipuolta, somistusta, myymäläsuunnittelua. Paljon siinä on ollut hyvää: etenkin nyt olen ollut kiitollinen saadessani työskennellä Helsingissä ylipäätään, ja minähän rakastan muotia, edelleen. Moni asia vaatetusmaailmassa on myös ihan pirun masentavaa: päättömän kuluttamisen seuraaminen ja edesauttaminen, laadun sukeltaminen aina vain alemmas ja alemmas kun itse ajattelee, ettei alemmaksi voida enää vajota. Kirjoitan tämän nyt tähän, itselleni ja kouralliselle lukijoita, jotka ovat kulkeneet matkassani vuosikausia ja tienneet, mitä ihan oikeasti haluaisin työkseni tehdä: en työskentele vaatemyyjänä enää kauaa, en tässä nykyisessä ominaisuudessa. Perustan oman yrityksen. Tulen ryhtymään vintage-yrittäjäksi, ja siitä tulee kaunista, eettistä ja kiinnostavaa. Nyt ollaan jo lähellä, se tapahtuu pian. Ollaan lähempänä kuin koskaan. Ja kas, noin vain: yhtäkkiä tunnen oloni taas vähän enemmän toiveikkaaksi." 

En koskaan julkaissut tekstiä. Heti kun kirjoitin yrittäjyyssuunnitelmistani, uskalsin ääneen sanoa, minua alkoi pelottaa. Teksti jäi luonnokseksi, mutta tuossa se nyt kumminkin on, ja olkoon.

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä hurlumheitä. Olen kirjoittanut liiketoimintasuunnitelman, rukannut sitä, puhunut suunnitelmastani yritysneuvojan kanssa suu vaahdossa. Olen tehnyt laskelmia ja miettinyt, kuinka vähällä rahalla voisin elää. Odotan postissa saapuvaksi verovelkatodistusta ja sitten haen starttirahaa. Olen viimeiset kuukaudet ostanut sieltä ja täältä vintagevaatteita, olen pessyt niitä ja puunannut, silittänyt ja korjaillut. Nyt katselen varastoani ja totean, että näillä pääsee liikkeelle kyllä. Olen tutkiskellut vaaterekki- ja henkarivaihtoehtoja, valinnut maaleja, katsellut fontteja. Olen maalannut pari seinää. (Korjaus: Chris on maalannut pari seinää.) Olen lukenut sanakirjoja, runoja, mytologioita ja kasvioita löytääkseni yritykselleni nimen. Nyt on nimikin... ehkä.

Ja sitten välillä en ole tehnyt oikein mitään. Olen käynyt tekemässä vuoron tavaratalossa, yhden siellä ja toisen täällä, laahustanut kotiin kaupan kautta ja katsonut telkkaria. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uudesta Twin Peaksista, olin vähän peloissani enkä ihan vähänkään, mutta sarjan uusi tuleminen on lunastanut kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Penny Dreadfulin kolmas ja viimeinen tuotantokausi oli aika kamala. Olen katsonut Muodin huipulle:a ja Westworldia. Olen lukenut pari Tove Janssonin novellia, mutta mitään pidempää kaunokirjallisuuden tuotosta en juuri nyt jaksa. Sen sijaan olen plärännyt nettikauppoja kesäkenkien toivossa, kun jo viime kesänä rikki menneet kesäläpyskäni eivät kertakaikkiaan enää pelitä. Löysin yhden kaupan miesten valikoimasta parit lupaavat kengät ja heinäkuun ensimmäisellä viikolla pitäisi selvitä, onko kenkien ostaminen nettikaupasta sulaa hulluutta. On varmaankin. Harmittaa, etten juuri koskaan löydä hyviä second hand- kenkiä.

Ensi viikko on viimeinen työviikkoni tavaratalossa. Irtisanouduin jo viikko sitten, mutta lupasin pomolle tehdä vielä vähän töitä ennen lähtöäni. On tuntunut oudolta mennä työvuoroon ja yrittää löytää itsestään motivaatiota, kun toinen jalka on jo ovesta ulkona. Olen ollut asiakkailleni vieläkin suorapuheisempi kuin yleensä. Ei ole minulle mitenkään epätavallista kehottaa asiakasta olemaan ostamatta jotain vaatetta jota hän ei selvästikään tarvitse, mutta tänään käskin asiakasta olemaan vähän kriittisempi 35 euron merinovillaneuleen edessä, pyysin miettimään, että minkälaista laatua tai valmistusprosesseja voi tuolla hinnalla odottaa. (Kaupat tuli silti.) Asiakkaille rehellinen myyjä on outolintu: minua katsotaan kysyvästi, että kuuluukohan tämä tyyppi tähän kalustoon ollenkaan. Ehkä kysyvä katse onkin minulla itselläni. Mitä mä täällä vielä teen?

Tänään on ollut aurinkoinen ja lämmin päivä. Olin suunnitellut reissua Suomenlinnaan, mutta olin autuaasti unohtanut, että minulla olikin töitä. No, siispä menin töihin enkä Suomenlinnaan. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin, huomasin juhannusruusujen vielä tuoksuvan, mutta ne ovat alkaneet lakastua. Ulkona on valoisaa ja vihreää, eikä minua haittaa ollenkaan, ettei ole helteitä.

- - -

This past spring, during Fashion Revolution time, I planned to write about the sad state of the clothing industry, for the umpteenth time. In fact, I wrote a post, I just never published it. Here is what I wrote:

"It's the same old story, year after year: the pace of fashion is too fast, the production of clothes is not transparent, garment workers are forced to work for sub-par wages and in horrid conditions, and people keep consuming like there is no tomorrow. My current job in clothing retail keeps reminding me of just how hopeless it all really is. I'd like to be the type of person who'd always have hope, who'd believe that things will get better, but with the clothing industry... it's too hard when the reality of things stares at you in the face every day. Even the expensive clothes are mostly horrible and cheaply made. Nothing is made to last, and this is where I lose hope: the average consumer doesn't care about any of it. In the hipster bubble people put emphasis on quality and they are interested in making ethical choices, but the masses just don't care at all. They will keep buying cheap clothes because they are cheap. 

My customers will say things like

"oh well, I will wash this dress in 40 degrees and if it shrinks, I will just throw it away", 

or 

"if this 100 euro pair of jeans lasts for six months, I'll be happy", 

or 

"my budget for everyday pair of trousers is 35 euros, and I expect quality for that", 

or 

"well, I think I might just wear this top this one time anyway", 

or 

"now that I have found this new coat, here, take my old one and throw it in the garbage". 

Like I said, sometimes it's just too hard to believe that things will turn around. The people who work with and for Fashion Revolution are doing something really important, and I admire them. I wish I had their passion, their resolve, and their faith! 

I've been back working in clothing retail for a little over a year now, and I've worked in clothing retail before. I've seen a lot of different sides to it: I've done basic customer service and sales, I've done buying, I've done storage work, merchandising, customer styling, and marketing, too. In some ways it has been wonderful: I still love fashion, after all this time, and especially during this last year or so, just being able to be back in Helsinki has lifted my spirits on the whole. In other ways, it has not been so wonderful: it is discouraging to be a part of the system that is profoundly unethical and thoroughly consumerist, and the quality of clothing keeps plummeting, even when there are times one thinks that it couldn't possibly get any worse. I will write this up now, mostly for myself, and I guess also for my handful of readers, those of you who know what I'd really want to do for a living: I will not be working in clothing retail for long. Not like this. I am in the process of starting my own business. It will be vintage, good quality second hand, and it will be interesting, beautiful and sustainable. It is long overdue like many of you know, as it is something that I have planned for years, but for this thing or that, nothing has yet materialized. But I am close now, closer than I've ever been. It will happen soon. There, I said it! And just like that, there is hope, after all."

After I wrote the post, I just couldn't bring myself to publish it. I got scared, and I didn't want to jinx my plans. But there it is now, anyway.

The past couple of weeks have been somewhat of a whirlwind. I've written and re-written a business plan, I've gone to talk to a business adviser about it. I've juggled numbers, I've gone back to square one many times. I've tried to figure out how little money I could live on. I'm currently in the process of applying for a start-up grant. I've acquired a decent amount of vintage clothes for my business in the last six months or so, and I now look at what I've accumulated and think: I could start with these. I've looked for clothing racks and suitable hangers for the shop, I've arranged a space for my merchandise with a lot of help from my sister, and I've chosen paint colors. Heck, I've already painted walls. (Actually, Chris has done most of the painting.) I've spent hours browsing dictionaries, poems, mythologies and random flora/fauna books in a pursuit to find a name for my business. It now has one... maybe.

And then I've done nothing at all, except finished a shift here and a shift there at the department store, I've bought groceries after work, come home, watched a lot of TV. I first had mixed feelings about the Twin Peaks revival, but the show has surpassed all expectations. Lynch has won me over. I've watched the final season of Penny Dreadful (which was, yes, rather dreadful), I've watched Project Runway and Westworld. I've read a couple of short stories by Tove Jansson, but I can't seem to find enough of an attention span to tackle anything more substantial. Instead, I've looked to replace my favorite summer shoes that have fallen apart and I found something interesting in one online shop's men's section, and I'll have to wait until the first week of July to see if it's sheer madness to order shoes online. It probably is. I wish I could find cool shoes second hand, but I just don't have much luck.

Next week is my last week at the department store. I quit my job a week ago, but promised my boss that I'd work for a week longer than my 14 days' notice. It has felt strange, going in, trying to at least pretend to feel motivated to sell new clothes. I've been even more direct with my customers than usual: I've been known to discourage customers from buying stuff they don't need, but today I even told a handful of customers to be suspicious of merino wool sweaters that retail for 35 euros: can you expect quality? How was it manufactured? (They bought the sweaters anyway, but at least it wasn't because of me.) Customers aren't used to sales staff being honest, and they look at me, perplexed, as if I'm an alien - I no longer belong in that environment and it is becoming clearer every day. Or maybe it's not them that are perplexed - maybe it's me. What I am still doing here?

Today has been warm and sunny. I had planned a day trip to the sea fortress Suomenlinna, but I had forgot that I had to go to work. No seaside for me then, I trekked to work instead. On my way home from the bus stop I could still smell the midsummer roses whose scent lingers in the air, even though they have started to wilt. All in all, the world looks green and bright. 

Pölkkyrouva H&M:ssa / The Log Lady visits H&M

Näin perjantaina junassa nuoren naisen, jonka vaatetus sykähdytti enemmän kuin mikään muotikuva vähään aikaan. Polvipituisen mustan muhkean villakangastakin alta vilkkui nilkkamittainen kukkaprinttikimono ja glitterillä kuorrutetut kapeat lurexhousut. Kun juna saapui pääteasemalle, tartuin naista hihasta ja kysyin, mistä lurexhousut olivat peräisin. Vastaus oli H&M, ihan hiljattain ostettu. 

Pitkän työpäivän jälkeen löysin itseni harhailemasta H&M:llä. Ilmassa haisi halpa tekstiiliväri, ehkä muovikenkiä koossa pitävä liimakin. Ale oli alkanut ja rekit pursusivat seitsemän euron puseroita ja kympin akryylineuleita. Aikani etsittyäni ja myyjältä neuvoa kysyttyäni glitterihousut löytyivät takarekistä. Niiden hinta oli 19,99 euroa. Pyörittelin niitä aikani, mittailin silmämääräisesti ja lahkeet minulle liian lyhyeksi todettuani jätin ne sovittamatta ja ostamatta. Päätin kuitenkin kiertää myymälää hetkisen, tutkivassa mielessä, tietenkin.

Vaikka olenkin töissä tavaratalon vaateosastolla, en ole aikoihin vieraillut sellaisessa vaatekaupassa, jossa tuotteet heijastavat voimakkaasti pintamuotia. Työpaikallani pyritään pitämään yllä suhteellisen klassista tuotevalikoimaa, josta trendit eivät juurikaan puske lävitse. H&M:n valikoimassa näkyi paljon samettia, pitsiä, korkeakauluisia puseroita, muhkeita neuleita, pliseerattuja hameita - toisin sanoen sellaista trendikamaa, josta minäkin pidän. Näin H&M:n vaatteissa paljon samanlaisia elementtejä kuin niissä vaatteissa, joihin pukeudun itsekin lähes päivittäin. Materiaalit olivat huonolaatuisempia, mutta leikkaukset nykyaikaisia. Muu asiakaskuntakin näytti modernilta. Sliipattujen mustien takkien, harmaiden villahuivien, turkistupsuisten pipojen, kapeiden nilkkapituisten housujen ja sporttikenkien meressä tunsin äkkiä näyttäväni nuhjuiselta ja vanhanaikaiselta. Itse käytän lähes poikkeuksetta vain käytettynä ostettuja vaatteita ja oikeastaan kaikki niistä ovat vähintäänkin 1980- tai 1990-luvuilta, elleivät vanhempiakin. Vaikka lähes kymmenen vuotta vanha, erittäin laadukas villakangastakkini on edelleenkin kuin uusi, huomasin hiplaavani H&M:ssä nilkkamittaista, kevyttä tweed-takkia, jossa oli ihanan tuore leikkaus ja skarpit kaulukset. Pyörittelin käsissäni yhtä kaunista modernin näköistä puhvivihaista puuvillapuseroa, josta ei onneksi ollut enää kokoani jäljellä. Olisin saattanut sortua.

Illalla kotona pohdiskelin, olisiko minun syytä välillä ostaa uusia vaatteita - edes joitain perusjuttuja, jotta en näyttäisi täysin menneisiin vuosikymmeniin jämähtäneeltä luuserilta kirpparilöydöissäni. Sitten muistin, kuinka pintamuoti nojaa ihmisten epävarmuuteen omasta ulkonäöstään ja tyylivalinnoistaan. Jos pitkään tyyliasioita pohdiskellut, pääsääntöisesti laadukkaisiin vaatteisiin pukeutunut aikuinen tuntee olonsa ketjuliikkeessä nuhjuiseksi ja vanhanaikaiseksi, miltä mahtaakaan tuntua ihmisestä, joka ei näitä asioita juurikaan edes pohdi. Jatkuvasti uutta himoittavaa puskeva koneisto elää siitä, että asiakas tuntee olonsa vanhoissa vaatteissaan kelkasta pudonneeksi, mikä on pelottavaa, järjettömän epäekologista ja myös epäreilua. Erästä asiakastani lainaten: "onko pakko näyttää muodikkaalta, jos se ei tunnu oikealta?"

Samaisena iltana tuijottelin vaatevarastoani pohdiskellen, mitä laittaisin päälle lauantai-illan Twin Peaks- maratoniin, johon aioin osallistua veljeni kanssa. Tapahtumaan ei ollut pakollista teemapukeutumista, mutta olin jo etukäteen päättänyt kehitellä jonkun hauskan rooliasun. Puolet vaatekappini sisällöstä soveltuisi Pölkkyrouvan vaatteiksi, ajattelin: oli semi-nuhjuisia villatakkeja, puolisääreen yltäviä vekkihameita, konservatiivisia 1980-luvun kauluspaitoja ja sokerina pohjalla punasankaiset silmälasit nenällä. Hitto vie, minähän olen Pölkkyrouva! Toinen puoli kaapin sisällöstä viittasi onneksi hitusen Josie Packardiin, jonka tyylin imitointiin sitten lauantain koittaessa päädyin. Pölkkyrouva sai jäädä, koska olin tuntenut oloni ihan tarpeeksi nuhjuiseksi jo aiemmin.

I saw a super stylish woman on the train on Friday: under her slightly oversized black knee-length overcoat she wore an ankle-length, flower-patterned kimono and under the kimono, glittery, narrow-cut lurex trousers. She looked so awesome I had to stop her and ask her where her lurex trousers were from. "H&M," she replied, "bought them a little while ago."

On the same day, after work, I found myself wandering into H&M. The smell of cheap textile dye and glue that holds plastic shoes together wafted in the air. Their winter sale had just begun and dozens of enthusiastic shoppers browsed through racks of seven euro blouses and ten euro acrylic knits. I looked and looked, had to ask a sales assistant, and finally found the lurex trousers at a back rack, priced at 19,99 euros. After realizing that the trousers would be way too short for me, I decided not to even try them on. I thought I'd still look around the store, just for investigative purposes.

Although I work in the clothing department of a relatively large department store, I don't see current fashion trends displayed at work all that much. Our selection leans toward the classic style aesthetic where quick trends don't really show. At H&M I saw a lot of velvet, a lot of lace, pretty high-collared and puffy-sleeved blouses, chunky sweaters, pleated skirts - i.e. the type of currently trendy stuff I really like. A lot of the clothes looked like the types of clothes I wear on a daily basis, except my clothes are mostly from the 1980s, the 1990s or older. H&M sells similar stuff, with worse materials, but with successfully updated, modern cuts. The cuts had me thinking: everything looked so fresh. My own clothes looked dated and dowdy in comparison, even though the materials that my clothes were made of had lasted for decades. Even though I knew that the H&M wool fabrics would start to pill in a matter of months, I still looked at a nicely cut ankle length wool coat with an awesome hound's tooth weave. There was a beautiful white blouse with a pretty high collar and nicely, modernly cut puffy sleeves. Luckily they didn't have my sizes left - I might have actually bought stuff. 

At home, late at night, I wondered whether I should occasionally buy new clothes, and I mean new, as in, from actual stores. Perhaps a few basics here and there, with a crisp, modern cut, something that wouldn't make me look quite as dowdy. Then I remembered the way fast fashion works: the quickly produced garments are made to make you feel inadequate in your old clothes. It all relies on us feeling insecure about the way we look. And how quickly it works: it took me, a relatively level-headed grown-up with a long history of having made my own style choices, about twenty minutes at H&M and I was already second-guessing my clothes. It's a little scary, really, not to mention unethical and definitely not ecological. To quote a customer I spoke to some weeks ago: "Do I have to look fashionable if it just doesn't feel right?"

Later that same night I went through the contents of my wardrobe, trying to figure out what I'd wear the following day: my brother was going to take me to see a Twin Peaks marathon, the pilot and the whole first season shown on the big screen downtown. Dress-up as a Twin Peaks character was optional, but I thought I'd give it a whirl. It hit me that about half of the contents of my wardrobe could have belonged to the Log Lady: oversized wool cardigans, long pleated skirts, conservative blouses from the 1980s, and to top things off, red plastic framed glasses on my nose. Heck, I am the Log Lady! The other half of my clothes looked a little bit like something Josie Packard might have worn, so I went with the latter. I had had my share of feeling dowdy for the weekend.

Vaatevallankumouksesta / On Fashion Revolution

Viime vuonna en oikein jaksanut innostua vaatevallankumouksesta. Kyynikko minussa piti Rana Plazan vaatetehdasonnettomuuden vuosipäivänä järjestettävää, vaateteollisuuden vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä peräänkuuluttavaa tapahtumaa täysin riittämättömänä ja ehkä vähän tekopyhänäkin. Hashtageissä kyseltiin H&M:lta ja Zaralta, kuka heidän vaatteensa tekee, ihan kuin emme tietäisi vastausta jo etukäteen. Kyllähän me tiedämme, mutta ostamme silti halpavaatteita ja esittelemme niitä Instagramissa, ajattelin. 

Tänä vuonna olen poistunut kuplastani. Olen kai kuvitellut vaateteollisuuden ongelmien olevan kuluttajille jo peruskauraa, mutta paluuni vaatemyyntiin on saanut minut huomaamaan, ettei se ole. On valtavasti kuluttajia, jolla ei ole mitään käsitystä siitä, millaisissa oloissa vaatteita valmistetaan eikä suurta osaa edes kiinnosta. Joidenkin kuluttajien kohdalla kyse on pään työntämisestä pensaaseen, ehkä välinpitämättömyydestä, jotkut taas eivät ole koskaan edes ajatelleet asiaa. Tähän kuluttajan tietämättömyyteen tai ajattelemattomuuteen vaateteollisuus luottaa ja nojaa. Vaatevallankumouksen kohderyhmä en ole minä, jo valmiiksi tiedostava kuluttaja, vaan vaatevalmistajat, joiden bisnes pyörii kuluttajien aina vain sulkiessa silmänsä. Toinen tärkeä kohderyhmä ovat ne kuluttajat, jotka eivät syystä tai toisesta osaa vielä kyseenalaistaa, kysyä tai vaatia. Vasta kun kuluttajat kysyvät ja vaativat, asiat voivat muuttua. Tähän tarvitaan Vaatevallankumouksen kaltaisia tempauksia ja tapahtumia. Tänä vuonna Vaatevallankumousta vietetään 18.-24.4.; ollaanpa mukana muuttamassa asioita, eikös? Lisää tietoa Vaatevallankumouksesta täällä.

Muutoksesta puheen ollen: kävin kampaajalla. Olo on taas vähän kevyempi.

Luen: Dave Eggers - The Circle & The Walking Dead compendium 3

Katsoin: Spotlight

Last year I didn't think much of Fashion Revolution. To commemorate the victims of Rana Plaza clothing factory collapse (yikes, has it been three years already?) and to ask clothing manufacturers who made their clothes seemed hypocritical to me: people wearing inside-out H&M and Zara, asking the question #whomademyclothes, when everyone knows the truth already. We know where cheap clothes are made, and how, and by whom, but we still choose to buy them and then parade them on Instagram, I thought.

This year my mindset has changed somewhat. Returning to work in clothing retail has opened my eyes: there are still so many consumers out there who really have no idea how fast fashion industry works. Some don't care, some just simply never thought to ask. Fashion Revolution is not important because of people like myself - I already know - but it's crucial for those who don't know yet. Nothing will change before the mainstream consumer starts to ask questions and force the manufacturers to answer them, too. Change will eventually take place, one consumer at a time, and for that we need events like Fashion Revolution, which is held this year on 18 - 24 April. Please take part and make the change happen! More information on Fashion Revolution here.

Speaking of change, I had a haircut. I feel much lighter. 

Reading: Dave Eggers - The Circle & The Walking Dead compendium 3

Saw: Spotlight

Vaatteiden myynnistä / On selling clothes for a living

Olen tällä erää töissä suurehkossa tavaratalossa, jossa myyn ns. mainstream-vaatteita. Joukossa on valvotuissa tehdasolosuhteissa korkealaatuisesta luomupuuvillasta ja hampusta valmistettuja vaatteita, joita voin hyvällä omatunnolla kaupata, mutta myös surkeasti ommeltuja viskoosiriepuja, joiden myyminen ei ole minulle aina helppoa. (Minusta rimpulaviskoosista on tullut uusi polyesteri: halpa materiaali, jota tungetaan jokaiseen puseroon, ja sitä on helppo myydä "melkein-luonnonkuituna". Halpavaatteiden viskoosin kestävyys on kuitenkin ihan surkea.) Vaatteiden myyminen ylipäätään ei ole aina ihan helppoa kulutuskriittiselle. Ihmisten on kuitenkin pukeuduttava jokapäiväistä elämää varten ja vaateostoksia on tehtävä - jotkut tekevät niitä usein, jotkut todella harvoin. Minun tehtäväni on auttaa. 

Koska vaatteiden myyminen on tavaratalossa asiakaspalvelutyötä, on minun aina kuunneltava asiakasta. Jos asiakkaalle on tärkeintä vaatteen halpa hinta ostohetkellä, en voi pakottaa asiakasta ostamaan kaksisataa euroa maksavaa kauniisti ommeltua, luomupuuvillaista mekkoa. Jos asiakas ei ajattele vaateostostaan sijoituksena eikä pohdiskele tulevaisuuden käyttökertoja, hän valitsee mielummin kolmenkympin halpahuitulan, jossa saumat alkavat kiertää ensimmäisen pesun jälkeen (jos ne nyt sattuvat olemaan suorat edes ostohetkellä). Siihen en voi vaikuttaa. Vastaan kuitenkin aina rehellisesti, kun asiakas kysyy, miten vaate käyttäytyy pesussa. Vastaan rehellisesti, kun minulta kysytään, onko vaate hyvälaatuinen, kestääkö se aikaa, jne. Kerron materiaaleista ja laadusta sen minkä suinkin osaan. Se on minusta hyvää asiakaspalvelua, etenkin halpavaatteiden aikakaudella, jona käsitykset vaatteiden arvosta, käyttöiästä ja huoltamisesta ovat monelle kuluttajalle täysin hämärtyneet. Vaikka minusta itsestäni tuntuu siltä, että vaatteiden laadusta puhutaan juuri nyt erityisen paljon, en juurikaan näe työssäni asiakkaita, jotka venyttäisivät puseron kangasta tai hinkkaisivat neulosta selvittääkseen, minkälaatuisesta materiaalista on kyse. Ehkä on niin, että me laadukkaiden vaatteiden ja eettisemmän kuluttamisen ritarit olemme edelleenkin valitettavan pieni vähemmistö laatutiedottomien massojen joukossa.

Usein ajatellaan, että vaatteiden arvottaminen ja hyvien vaatteiden tunnistaminen on etenkin nuorelle ikäpolvelle vaikeaa. Kohtaan työssäni paljon  myös seniorikuluttajia, jotka eivät kykene ymmärtämään viidenkympin ja kahdensadanviidenkympin untuvatakin eroa, vaikka näyttäisin kädestä pitäen eroavaisuudet työn laadussa, materiaalissa ja yksityiskohdissa. He päätyvät usein selostuksistani huolimatta halvempaan vaihtoehtoon. Nuoremmat asiakkaat sen sijaan tuntuvat punnitsevan ostoksiaan hyvinkin tarkasti. He kyselevät minulta vaatteiden laatuun ja huoltamiseen liittyviä kysymyksiä huomattavasti useammin kuin keski-ikäiset ja sitä vanhemmat asiakkaat. Se on minusta lupaava asia - ehkä meitä laadukkaiden vaatteiden ritareita on enemmän tulevaisuudessa.

---

I work for a department store these days, and sell what I'd call mainstream clothes. We have some ethically produced, organic cotton & hemp clothes, but also cheaply manufactured viscose tops that I would personally never, ever buy or wear. (Side note: in my opinion, cheap viscose has become new polyester: an affordable material that manufacturers use in everything. The sales argument is that hey, it's not polyester, it's almost a natural material - but the cheap kind just doesn't last worth a damn and shrinks in the wash.) It's not always easy to sell clothes when one is critical of consumerism and the quality of clothes these days, but everyone has to get dressed for their daily lives. People have to buy clothes - some do it more often than others. My job is to help in the process.

Working in a department store means that my job always starts with what the customer wants or needs. If the customer doesn't want to consider the consequences of buying a cheaply made top instead a nicely manufactured one that would last for years, I can't twist their arm. Sometimes, in fact quite often, price is what matters most to a customer. I have to respect that. But when a customer asks me if the quality is okay, or how a particular material behaves in the wash, I have to be honest. I will not beat around the bush. I talk about material, workmanship and details the best I can. I think that's good customer service. On my watch, a customer can't complain that I didn't warn them that the seams will eventually start twisting and turning on a viscose top that costs 19,95. Not all customers appreciate my honesty, but most of them do. There is a lot of talk these days about people becoming more aware of materials and quality in clothes, but my experience is that it's just a drop in a bucket. Quality-aware customers and crusaders for better-made fashion like myself are a small minority in the midst of vast, unaware masses.

I've often stumbled upon people thinking that it's the younger consumers who know nothing about clothes - the materials, how to mend or maintain them. I've noticed that a large portion of senior consumers are even worse: just last week I spent half an hour trying to explain to an older customer what the differences were between a down jacket that cost 50 euros and one that cost 250 euros. I pointed out the material, the details, the workmanship, but the facts just didn't register. Younger customers, however, seem to be more aware of what goes into buying a good piece of clothing. They ask about washing instructions, materials, even labor conditions of particular brands. I find that encouraging. Perhaps our small quality-questing crusaders are gaining ground after all.

Vähän vaatteista ja orientalismista / On clothes and orientalism

Törmäsin kirjoituspöytää siivotessani listaan, jonka otsikko on "uudet vaatteet 2016" - en ole muistanut päivittää vuotuista vaateostoslistaani sitten tammikuun lopun. Mitäköhän siihen pitäisi kirjoittaa pari viikkoa sitten UFFista ostamani villakangastakin lisäksi? Ainakin yksi musta paljeteilla ja helmillä koristeltu neule, puhvihihainen pusero, tummansininen viskoosimekko, jossa on kaunis kirjailtu miehusta, mitä näitä nyt on.

Olen vuosien taistelun jälkeen tullut sinuiksi sen kanssa, etten ole minimalisti ja pidän siitä, että vaatekaapissani on runsaasti valinnanvaraa. Pienempi asunto tarkoittaa kuitenkin vähempää säilytystilaa ja kuten usein muuttojen kohdalla käy, olen huomannut, että minulla on vaatteita aina vain liikaa. Vaikka Helsingin second hand-tarjonta houkutteleekin, rajansa kaikella. Olen jo vienyt kirpparille jonkin verran vaatteita, joille minulla ei tunnu olevan enää käyttöä, mutta pitänee luopua vieläkin enemmästä.

Kevät kolkuttelee ovella, tänään elohopea nousi kahdeksaan asteeseen. Olen sen verran vilukissa, etten vielä tarkene kevätkuteissa, mutta lämpimämpiä kelejä ajatellen minua kiinnostavat mm. haori-tyyppiset takit ja leveät, vajaamittaiset lahkeet. Ateneumin Japanomania-näyttelyn nähtyäni olen entistä enemmän innostunut itämaisista vaikutteista muodissa, mutta tässäpä pähkinä purtavaksi: miten itämaista inpiraatiota hakevia (tai no, sanotaan ihan suoraan: orientalistisia) vaatteita käytetään näyttämättä siltä, että lainaa törkeästi vierasta kulttuuria tai että on karannut Kiina-kaupasta? Onko se ylipäätään mahdollista?

As I was tidying up the apartment, I stumbled upon my annual "clothes bought this year"-list that I hadn't updated since late January. In addition to a wool coat I bought two weeks ago, I hadn't yet listed a beaded, sequined sweater, a black puffy-sleeved blouse and a dark blue viscose dress with an embroidered bodice. 

After years of thinking that I needed to become a minimalist, I think I've finally accepted the fact that I like having plenty of clothes. Having moved to a smaller apartment has got me thinking about the amount of clothes I am able to store though. I've taken some clothes to the local flea market, but I think I must donate a bunch more. We simply don't have enough space for my bursting-in-the-seams wardrobe. I must prioritize. 

Spring is around the corner; today the temperature hit eight degrees Celsius (that's about 46 degrees Fahrenheit). I'm not one of those who can strip away winter gear at the first sight of the sun, but I am already thinking about what to wear in warmer weather. Currently I am interested in, among other things, haori-type jackets and cropped, wide-legged trousers. After having seen the Japanomania-exhibition at Ateneum, my interest in Eastern influences, or even orientalism, in fashion has resurfaced. Here's the million dollar question: is it wrong to wear blatantly orientalist pieces, and/or is it possible to wear those types of clothes without (looking like one's) appropriating? 

Valoa kansalle (ja vierailu ostoskeskuksessa) / Light to the people (and I went to the mall)

Lauantaina vietin työn puolesta puoli vuorokautta viidenkymmenen teinin kanssa eräässä lempääläisessä ostoskeskuksessa (ja matkalla sinne ja takaisin). En ole enää vuosikausiin käynyt normaaleissa vaate- tai krääsäkaupoissa. Tai no, mikä nyt ylipäätään on normaali vaate- tai krääsäkauppa - sellainen kai, jossa poppi soi, valot ovat kirkkaat ja ilmassa leijailee tekstiilivärin ja halvan tekonahan haju. Rekkikaupalla polyesterirytkyjä, myttyyn pengottuja t-paitakasoja, edestakaisin sinkoilevia shoppailijoita. Vaikka olen kirjoittanut halpavaateteollisuudesta ties kuinka monta blogipostausta aikojen saatossa, oli jotenkin järkyttävää nähdä se taas kerran omin silmin, pitkän tauon jälkeen. 

Kun ensireaktiostani tokenin ja koska minulla oli paljon aikaa tapettavana, kävin kurkkimassa ketjuvaatekauppojen nykytarjontaa ja esillelaittoa. Kiinnosti tietää, tartunko mihinkään, innostunko mistään, tunnistanko itsessäni kymmenen vuoden takaisen halpavaateshoppailijan. Poikkeuksetta jokainen kaukaa katsottuna kiinnostavalta näyttävä vaate (ja oli niitä, koska pikkujouluaikaan kuuluvat luonnollisesti minua kiinnostavat sametti ja kimallus) oli lähempää katsottuna hirveä lumppu. 50 euroa maksavasta, hapsuilla koristellusta viskoosisamettikimonosta retkotti rumia saumurinlankoja jokaisen sauman kohdalla. Toisessa hieman samanoloisessa vaatteessa sametti olikin ihoa raastavaa polyesteria. Neule toisensa jälkeen oli akryylia ja ne muutamat villaisetkin tuntuivat halvoilta ja heppoisilta. 

Miesten osastoilla asiat olivat sentään vähän paremmin: keskimäärin napakampaa puuvillaa, suurempi villapitoisuus neuleissa. Muutamassa keskihintaisessa vaatekaupassakin oli parempilaatuisia vaatteita, mutta ne eivät innostaneet minua tipan tippaa. 15 tismalleen samanlaista, rekissä peräkanaa roikkuvaa takkia ei nappaa, vaikka laatu olisikin ihan hyvä. Ei kiinnosta valmiiksi stailatut, viimeiseen asti viilatut asukokonaisuudet, ei tämän sesongin trendit mallinukkien päällä ostajaa odottamassa. Ei kiinnosta letkeä pehmoteknojumputus eikä ylipirteät joululaulut, joiden pitäisi saada minut ostamaan. Ei vain kiinnosta. Kun myyjätytöt kysyivät minulta, etsinkö jotain tiettyä, en osannut sanoa oikein mitään. Olisi tehnyt mieli vastata, että tulin katsomaan, missä tilassa vaateteollisuus tänään makaa, mutta sen sijaan hymyilin vain ja möläytin tutun ja turvallisen "ei, kunhan katselen".  

Ostinko sitten yhtään mitään? Muutama vaate miesten osastolla läpäisi seulan Chrisin joululahjaksi. Yhdestä krääsäkaupasta ostin itselleni hiuspannan ja parit korvikset pitkän pohdinnan jälkeen. Hiuspannan tarvitsin, korviksia en niinkään, mutta lankesin typeryyttäni vanhaan kunnon "osta kaksi, ota kolme"-tarjoukseen.

Kotimatkalla tilausbussin tunnelma oli riehakas. Liikaa karkkia ja energiajuomia nauttineet teinit olivat käyttäneet kuukausirahansa samaisten halpakauppojen tarjontaan, hihittivät ja juttelivat. Tie oli pitkä ja pimeä, lumi on sulanut jo päiviä sitten. Kotona odottivat jouluvalot. 

- - -

On Saturday, for work, I spent the day at a shopping mall with fifty teenagers. We took a charter bus early in the morning and got to our destination at around noon. I had an awful lot of time to kill, so I went to see, for the first time in a long, long time, what normal clothing stores look like these days. By normal clothing stores I guess I mean the types where poppy dance music plays too loud, the fluorescent lights hurt your eyes, and the smell of textile dye and fake leather lingers in the air. I've written many blog posts about fast fashion over the years, but it was quite a shock to the system to see it all in action again. Piles of t-shirts being rummaged through by fanatic shoppers, racks of polyester dresses, one after the next. 

After the initial shock wore out, I began to look at the clothes on offer. I was interested to see if anything would catch my eye, if I felt tempted, or if I could still recognize the fast fashion shopper I once was. Some clothes looked pretty from a distance (after all, velvet, sequins and glitter were everywhere), but at closer inspection, everything was just... sad. A viscose velvet jacket with fringing, with the price tag of 50 euros, had threads hanging from each and every seam. Another similar piece turned out to be made of skin-scratching polyester. Knits were made of acrylic, and even the woolen ones seemed flimsy and of poor quality. 

Things were a little better at the men's section. The cottons were firmer, the percentage of wool in knits higher. I visited a few shops of a higher price range, and the quality of the clothes seemed nicer. But I just couldn't get excited about anything. A row of 15 identical wool coats just doesn't interest me, no matter what the quality. I am not interested in readily styled, carefully put-together outfits on mannequins either. I am not interested in the blasting dance music or the cheerful Christmas songs that are supposed to entice me to buy stuff - just not interested. When the sales personnel came up to me to ask me if I was looking for anything in particular, I wanted to say that I just came to see the sad state of the clothing industry. But instead, I said that I was just looking.

Did I buy anything? There were a couple of things that passed my quality control at the men's section - Chris will be getting some Christmas presents. For myself I bought a hair band that I needed, and a few pairs of earrings that I didn't need - I fell for the age-old "buy two, get three"-offer.

On the way home the mood in the charter bus was cheerful. The teens, who had spent their monthly allowances at the mall, were hopped up on sugar and energy drinks, chatting and giggling. The road home was long and dark. The snow has melted, all of it, so we are back to the intense dreariness of Finnish November. At home though, the Christmas lights were on.

Kuka mun vaatteet tekee / Who made my clothes

Kaikki ovat hokeneet tänään kyllästymiseen saakka kysymystä kuka mun vaatteet tekee? On hashtagia ja blogipostauksia. On kuvia vaatteiden niskalapuista ja sisäsaumoista. Tänään on tarkoitus muistaa kuinka kurjissa tehdasoloissa halpaketjujen vaatteita valmistetaan, kuinka pienellä palkalla meidän vaatteitamme ommellaan. On tarkoitus herätellä vaatevalmistajia. Yksi päivä on liian lyhyt aika näin painavien kysymysten käsittelyyn, mutta kai se on parempi kuin ei mitään. 

Ostakaa vaatteita vastuullisesti, hyvät ihmiset. Ostakaa käytettyä, ja ostakaa laatua, joka kestää aikaa. Kohdelkaa vaatteitanne hyvin, huoltakaa, parsikaa, korjatkaa. Ommelkaa itse jos osaatte. Älkää ostako halpaketjurättejä, vaatikaa parempaa.

-

The question on everyone's lips today is who made my clothes. There are hashtags and blog posts, there are images of clothing tags and inner seams. Today we are supposed to remember the shitty working conditions the garment workers must endure, and how little they get paid. Today we hope that clothing manufacturers wake up and change their ways. One day is too short a time to find answers to the questions that the fast fashion industry as a whole raises, but I guess it's better than nothing.

So buy clothes responsibly, dear readers. Buy used if you can, or buy quality, something that lasts. Treat your clothes with respect: take good care of them, mend them if need be. Make your own clothes if you have the skills. Don't buy clothes that were made in sweatshops. Demand more.

Viikko kirppisvaatteissa, osa 1 / The "Wear only second hand clothes for a week"-challenge, part 1

Laura T. haastoi porukkaa pukeutumaan viikon ajan pelkkiin kirppisvaatteisiin. Luuhaan kirppisvaatteissa jossain määrin lähes aina, ja usein käy niinkin, että kaikki vaatekappaleet päälläni ovat second handia, alusvaatteita ja sukkahousuja lukuunottamatta. Viikko kirppisvaatteissa ei siis ole meikäläiselle mikään kovin vaikea haaste, joten lisäsin haasteeseen oman vinkkelin: lupaan täten kyhäillä kasaan viikon verran sellaisia kirppisyhdistelmiä, joita en ole ennen käyttänyt. Tässä ensimmäinen totaalikirppisasuni.

Finnish blogger Laura T. challenged other bloggers to wear only second hand for a week. I tend to wear second hand clothes a lot anyway, and quite often find myself in head-to-toe flea market finds, except for tights and underwear. The challenge didn't sound all that challenging for me, so I came up with my own creative angle: I'll have to come up with a week's worth of second hand outfits that I haven't worn before. Here's my yesterday's all second hand-outfit.

Neuleista / On knitwear

Erään nimeltämainitsemattoman suomalaisen halpavaateketjun tarjouksessa kaikki neuleet maksavat 16,95€. Olen nähnyt kyseisen telkkarimainoksen ehkä kymmenisen kertaa, ja joka kerta se järkyttää. Liikkuvasta mainoskuvasta näkee, että neuleet ovat akryylia. Parin käyttäkerran jälkeen akryylineuleiden hihansuut ja neuleen alareuna alkavat nyppyyntyä. Sen jälkeen rinnus alkaa näyttää virttyneeltä ja halvalta. Neule pistetään kirpputorilla myyntiin eurolla tai kahdella. Sitä ei osta kukaan. 16,95€ on loppujen lopuksi aika kallis hinta neuleesta, jonka käyttökerrat lasketaan yhden käden sormilla.

Bongasin kirpputorilta upean, käsintehdyn villaneuleen. Tällä kyseisellä kirpputorilla on todella halvat hinnat - yksittäinen tavara ei juuri koskaan maksa viittä euroa enempää. Käsintehdyt neuleet ovat tervetullut poikkeus. Tämä neule maksoi 18 euroa. Kassalla myyjätäti oli ilahtunut siitä, etten pitänyt hintaa liian korkeana. Käänsimme neuleen ympäri, ja ihailimme työn laatua ja neulojan näkemää vaivaa. Kuinka montaa lankaa on pitänyt kuljettaa, kuinka tarkasti on pitänyt seurata neulejäljen edistymistä, kuinka paljon pelkät villalangat ovat maksaneet. 18 euroa ei ole hinta eikä mikään. Olisin maksanut kiltisti enemmänkin tästä upeasta taidonnäytteestä. Neuleen hihoissa ja olalla kulkee ukkojen ja joutsenten lisäksi luku 88. Jos se on neulojan jättämä merkki neulonta-ajasta, kenties vuodesta 1988, on tämä neule kestänyt käyttöä jo 26 vuotta. Siinä jäävät halvat akryylirytkyt hännille.

A Finnish fast-fashion retailer advertises all knitwear for 16,95€. I've seen the knitwear campaign commercial on TV perhaps ten times, and every time it shocks me. You can tell from the moving image that the knitwear is all acrylic. After two wears, the cuffs and the hem will start to pill. After a few more wears, the overall look of the knit looks cheap and all worn-out. It will likely be dumped at a flea market, and no one will buy it for a single euro. In the end, that 16,95€ price tag is a little hefty, considering price per wear.

I found this awesome, handmade wool sweater at the flea market the other day. The prices tend to be very low at this particular flea market, and nothing really costs more than, say, 5 euros. Handmade knitwear is the exception to the rule. This sweater cost 18 euros. The sales assistant seemed visibly happy that I didn't complain about the price. Together we turned the sweater inside out and admired the knitter's skills. How intricately woven the patterns were, how much work it would have taken to carry the yarn, how expensive all the different color yarns must have been. I happily paid 18 euros, and would have paid more. If you look carefully, you'll notice that one of the ornaments, right where the sleeves attach to the main body of the sweater, is the number 88. If it corresponds to the year 1988 when the sweater was perhaps made, this sweater has lasted for 26 years. Cheap acrylic can't do that. 

Kuolleissa eläimissä / Wearing dead animals

Ei tästä pääse yli eikä ympäri. Syksy on saapunut. Kaivoin varastosta villapaidat ja -takit, nahkahameet ja huivit. Fiilistelin syysvaatteita. Vaikka kesän poistuminen keskuudestamme tuntuu tänä vuonna vaikeammalta kuin aikoihin, on siinä hyviäkin puolia: kerrospukeutuminen, satunnainen kaunis syysvalo, lämpimät neuleet, ruska.

Mokkatakki, silkkipaita, villatakki, huivi, nahkahame ja kengät ovat kirpparilöytöjä, aurinkolasit ovat Ray-Banin. Pipo on lahja Chrisiltä. Tämä asu sai minut pohtimaan jesse.anne.o:n postausta muodin ja eläinten välisestä suhteesta. Yhtenä päivänä postaan kissakuvia, koen ymmärtäväni jotakin eläinten oikeuksien päälle, ja toisena päivänä pukeudun lehmistä ja lampaista tehtyihin vaatteisiin. Kamalan tekopyhää. No, ainakaan en yritä väittää, että nahkahameeni on luonnollinen valinta sillä perusteella, että metsäläiset esi-isämmekin pukeutuivat nahkoihin. Kuuleehan näitä vastaavia, perusteettomia "nahka on ekologista"- tai "muuten lihateollisuuden sivutuotteet menevät hukkaan"-argumentteja useinkin. Itse en niitä harrasta, koska pokka ei pidä. Ei tulisi mieleenikään väittää, että eläinperäisiin vaatteisiin pukeutuminen olisi täysin ongelmatonta. Tosiasia kuitenkin on, että useat eläinperäiset materiaalit, kuten nahka, eivät ole edes ekologisia. Lihateollisuuden sivutuotteena syntynyt nahka on myös aina seurausta eläimen valjastamisesta ihmisen haluihin, ei varsinaisiin tarpeisiin. Villan ja silkin tuottaminen ei ole myöskään ongelmatonta. 

Suomalaisella maaseudulla näen päivittäin ulkona laiduntavaa, hyvinvoivaa karjaa. Voin vierailla maatiloilla ja nähdä, että eläimiä hoidetaan suurella sydämellä. En sinänsä vastusta eläimistä hyötymistä - minua kiinnostaa pääasiassa eläinten hyvinvointi. Kuluttajana haluaisin varmuudella tietää, onko takkini nahka riivitty onnellisen vai onnettoman lehmän selästä, mutta sellaisia merkintöjä ei nahkatuotteisiin juurikaan tehdä. Vaate- ja lihateollisuuden välinen suhde on kokonaisuudessaan kovin hämärä ja epäselvä. Kyse on aina kuitenkin eläimen tappamisesta. Onnellinen lehmä ei poistaisi sitä tosiasiaa, että eläimistä hyötyminen on kauttaaltaan ongelmallinen konsepti: kyse on luonnon kiertokulun toteutumisesta tai sen estämisestä, tappamisen ja hyötymisen etiikasta, yhtäältä elävien olentojen vapaudesta ja toisaalta niiden riippuvuudesta. 

There's no way around it: fall is here. I dug out my sweaters and cardigans from storage, my leather skirts and scarves. As sad as I am about summer's passing this year, there are some benefits to cooler weather: layering, the occasional pretty autumn sunlight, warm knitwear and ruska. It's a great Finnish word that means fall colors and/or autumn foliage.

The suede coat, silk blouse, wool cardigan, leather skirt and shoes are all flea market finds, the sunglasses are Ray-Ban. The beanie is a present from Chris, from a time when we hadn't even met yet. My outfit got me thinking about jesse.anne.o's recent post about fashion and animals. So one day I post cute cat pictures and consider myself animal-rights-aware, and the next day I'm clad in clothes made of cows and sheep. Not cool, totally hypocritical. I guess at least I don't go around telling others that my leather skirt is a natural thing to wear because our wild ancestors used to do so in the woods. One hears things like that every so often: how "otherwise the meat industry's by-products go to waste", or that "leather is ecological". Ugh, it's all just embarrassingly lame, because many animal-based materials, like leather, are not ecological. I'd never dare claim that wearing animal-based materials is free of ethical dilemmas. Leather as by-product of the meat industry is always a direct result of animals being harnessed to satisfy human wants and desires, not needs, and leather is just one example. Wool and silk production are problematic as well.

Living in the Finnish countryside I get to see beautiful, free-roaming and grazing cattle on a daily basis. I can visit the farms and witness the love and care that these animals receive - most farmers depend on their animals' welfare. I am not against animal-based products per se, but I am against mistreatment of animals. As a consumer I'd like to be certain that the leather on my back is that of a happy cow who lived a good, long life. But they don't label clothes with tags like that. On the whole, the links between the meat and the clothing industries are just too shady and unclear. What's clear is the end result: that animals get killed. The whole issue is a massive can of worms, full of ambiguous questions regarding the natural or interrupted cycle of life, ethics of killing, ethics of benefiting, freedom of living beings and dependence.  

"Because you're worth it"?

Puolitoista vuotta sitten toimittaja Sanna Ukkola kirjoitti ansiokkaasti blogissaan L'Oréalin ja muiden mainostajien ja suomalaisten muotilehtien välisestä suhteesta. Ukkolan kirjoituksesta kävi seikkaperäisesti ilmi, että suurella mainostajalla on valtaa myös lehtien toimitukselliseen sisältöön. Ukkolan ruotima Gloria-lehden Kaunis Gloria-liite nousi tuolloin räikeimmäksi esimerkiksi. L'Oréalin mainoksia vilisseessä liitteessä oli myös toimituksellisen sisällön osalta huomattava määrä mainintoja ja poimintoja L'Oréalin tuotteista.  Ukkola haastatteli erinäisiä tahoja ja joutui toteamaan käytännön olevan täysin tavallista. Mainostulojen vastineeksi muotilehdet kirjoittavat mainostajista toimituksellista sisältöä. Mainostajia miellytetään kaikin tavoin, koska lehdet elävät ilmoitustuloista. "Jos L’Orkku vetää euronsa pois, lehti on konkurssissa. Se on kylmä totuus pienistä lehdistä, eräs johtavassa asemassa työskentelevä toimittaja kertoo."

Nyt Ukkola palaa ruotimaan samaa aihetta uudessa postauksessa. Edellisen postauksen jälkeen Gloria joutui Kaunis Gloria-liitteessä olleiden epäselvyyksien vuoksi Julkisen sanan neuvoston eteen ja sai langettavan tuomion. JSN:oon kannellut Anna-lehden toimittaja siirrettiin työstään syrjään vaarannettuaan työnantajansa suhteet kosmetiikkajättiin. Glorian omistava Sanoma Magazines Finlandin toimitusjohtaja ilmoitti Helsingin Sanomissa, ettei JSN:n tuomio muuta mitään. Kolme journalistiopiskelijaa tarttui aiheeseen ja kirjoitti siitä opinnäytetyönsä. L'Oréal Finlandin selektiivisen osaston johtaja suostui tietyillä ehdoilla opinnäytetyössä haastateltavaksi, muttei kommentoinut opiskelijoiden kysymyksiä lainkaan. "No comments"ien vastineeksi opinnäytetyötä ei ole näytetty Haaga-Helian ulkopuolella eikä se ole saatavilla netissä. Se siitä vapaasta tiedonkulusta. 

Eihän tämän tietystikään pitäisi tulla yllätyksenä. Markkinavoimat jylläävät, iso bisnes on rumaa. Ja eihän kukaan oikeasti usko mihinkään, mitä naistenlehdistä lukee, eihän? Muistan malliaikoinani 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun kuvauspaikoilla sadateltiin äänekkäästi isoja kosmetiikkasponsoreita, joiden surkeita tuotteita editorialeissa oli pakko mainostaa. Ammattitaidostaan ylpeät meikkaajat eivät suostuneet käyttämään huonosti kestäviä halpatuotteita, vaan meikkasivat mallit omilla suosikkituotteillaan ja välineillään. Kuvauspaikalla etsittiin sponsorin meikkikitistä jokseenkin vastaavat värit, jotka valmiissa editorialissa sitten mainittiin niinä meikkeinä, joita oli muka kuvauksessa käytetty. Sponsorimeikit olivat yleinen vitsi ja editorialeissa valehteleminen arkipäivää.

Vaikkei näissä asioissa sinänsä ole mitään uutta, silti Ukkolan esiin nostamat asiat pistävät miettimään. Blogimainonta puhuttaa nykyään monia, ja yhteisiä linjanvetoja kaivataan. Jotkut vaativat, että bloggaajien saamia tuotelahjojakin pitäisi verottaa. Mutta jos isot muotilehdet harrastavat piilomainontaa täysin tavallisena, jopa arkipäiväisenä käytäntönä, miksi kaupallisten bloggaajien pitäisi toimia yhtään sen eettisemmin? Miksi journalistisen etiikan pitäisi koskettaa bloggaajaa, joka toimii järjestelmän ulkopuolella, jos järjestelmän sisäpuolikin on mätä?

About a year and a half ago, Finnish reporter Sanna Ukkola wrote a fabulous exposé about L'Oréal's influence over the editorial content of some Finnish fashion magazines. In her story, Ukkola dissected the relationships between fashion magazines and their advertisers: how magazines, in order to retain their advertisers, sell out on journalistic integrity. A particularly glaring example came from the Finnish fashion magazine Gloria and its beauty supplement, Kaunis Gloria, which was full of advertisements from L'Oréal - but the company was also represented in the editorial content to the point of exhaustion. Ukkola interviewed a bunch of people and reported that such practices were commonplace. Magazines can't survive without their advertisers, and in exchange for ad money, the advertisers get to dabble in the editorial content as well. "If L'Oréal withdraws its ads, a magazine is over and done with. That's the cold truth about small magazines", an anonymous reporter said in Ukkola's piece.

Now Ukkola is back with another story on the same topic. After her previous piece, Gloria magazine had to face disciplinary measures from a Finnish journalism watch dog, JSN. The head of the publishing company stated in an interview with Finland's largest newspaper that nothing was going to change. A reporter for Anna, a Finnish fashion magazine, who took up the Gloria case with the watch dog, lost her position, because she endangered Anna's relationship with L'Oréal. Three journalism students wrote their thesis on the case. The head of L'Oréal Finland's selective department agreed, on certain terms, to be interviewed for the thesis, but offered no comments when the interview took place. The conditions under which the interview was conducted forbid the students from representing their thesis outside of their school, and the thesis will not be available online. That's what they got in exchange for the L'Oréal boss' "no comments". So much for freedom of information.

None of this should be all that surprising. Money talks, big business is ugly, and who in their right mind would believe a word that was printed on women's magazines anyway... right? I remember in my years of working as a model in the late 1990s and early 2000s, what it was like working backstage at editorial fashion shoots. The editorials would often have make-up sponsors, whose products would then be mentioned alongside the editorial in the magazine. The sponsor's products were often of cheap quality and they wouldn't last under the harsh lights used at the shoots, so the make-up artists would use their own make-up kits instead to create the look that was desired. They would then find equivalent colors and shades from the sponsor's kit, and those products would be then mentioned in the editorial as the ones that had been used in creating the look for the shoot. Essentially, they lied. This happened all the time.

All this is making me think of advertisements and commercial content in blogs. Commercial blogging is discussed in the Finnish fashion and beauty blogosphere every so often, and many call for guidelines and practices such as taxing free gifts bloggers receive from cosmetic companies and fashion houses. But if the mainstream fashion media engages in muddling journalistic principles on a daily basis, why would we insist on posing harsher standards on bloggers? If the large scale system is rotten on the inside, why should bloggers, who essentially operate outside of the system, have to follow any rules? 

Uudet uudet vaatteet / New new clothes

Päätin osallistua Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteeseen. Pääpaino haasteen tittelissä on sanalla uusia. Haaste nimittäin kehottaa ihmisiä kierrättämään ja ostamaan vaatteensa kirpputoreilta. Sehän minulle sopii, koska ostan joka tapauksessa suuren osan vaatteistani kirppareilta. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin poikkeuksellisesti ostanut joitakin vaatteita uutena: olen ostanut kahdet nahkakengät, kaksi puuvillatoppia, kahdet rintsikat ja kaksi college-paitaa. Lisäksi ostin kesällä kahdet miesten uimashortsit, vaikka olisin ihan hyvin pärjännyt yksillä.

Kun annoin itselleni luvan ostaa ne ensimmäiset nahkakengät, ajattelin, etten osta mitään muuta uutena koko vuonna. Samalla nettikauppaklikkauksella tilasin kuitenkin kivan college-paidan, koska se oli alennuksessa. Kengät olivat ihan hyvä ostos, kuten myös se paita. Olen käyttänyt molempia. Niinpä kun nettiostokset osoittautuivat onnistuneiksi, minun oli liiankin helppoa palata takaisin nettikauppaan "vain katselemaan". Ennen kuin tiesinkään, olin jo viimeistelemässä uutta tilausta samasta nettikaupasta. 

En ole ostanut mitään täysin turhaa. Puuvillatopit ja rintsikat ostin tarpeeseen. Kengät tulivat työkengiksi. Olisin toki voinut elää ilman niitä college-paitoja. Uimahousuista olisin voinut jättää toiset pois. Voisi siis olla pahemminkin, mutta poden silti syyllisyyttä. Minulla ei ole mitään syytä ostaa uusia uusia vaatteita. 

Olen huomannut, että uuden ostamiseen jää helpommin koukkuun kuin kirppariostoksiin. Vaikka kirppareilla on helppo sortua "ostan kun tää nyt on niin halpa"-ajatteluun, on uusien uusien vaatteiden huuma jotain ihan toista. Netistä tilattu paketti rapisee mukavasti, silkkipaperi väistyy tieltä, ja aistit valtaa uudelta puuvillan väriaineelta tuoksuva ja napakalta, pesemättömältä kankaalta tuntuva ihan uusi uusi vaate. Netistä tilatussa korkkaamattomassa vaatteessa on jotain neitseellistä. Ihan kuin se olisi olemassa vain minua varten, ihan kuin nettikaupan varaston rekillä ei muka roikkuisi sataa samasta kaavasta tehtyä riepua.

Maailma kuitenkin on täynnä tavaraa, vaikkemme sitä aina muistaisikaan nähdä. Emme tarvitse uutta, varsinkaan, koska vanha tavara on usein parempilaatuisempaa, persoonallisempaakin. Vanhalla tavaralla on paljon mielenkiintoisempi tarina kuin uudella. Välitän kirpparivaatteistani enemmän kuin uutena ostamistani. Niinpä liityn joukkoon iloiseen: en osta vuoteen uusia uusia vaatteita. Paitsi ehkä sukkahousuja. Syksy tulee.

I decided to take part in A Year Without New Clothes-challenge. The emphasis is on the word new. The purpose of the challenge is to help people recognize the unsustainable nature of the fast-fashion industry. The challenge encourages people to recycle and to buy clothes from flea markets and charity stores. That's fine by me, because I tend to buy almost all of my clothes from flea markets anyway. Except that in the past year or so, I have bought some new new clothes. I have bought two pairs of leather shoes, two tank tops, two bras and two sweatshirts. I also bought two pairs of men's swimming trunks when I only needed one pair.

When I gave myself permission to buy the first pair of shoes early this year, I thought to myself that I wasn't going to buy anything else that was new. However, I clicked a sweatshirt into my online shopping basket as well, because it was nice and it was on sale. The shoes were a decent purchase, as was the sweatshirt. I've worn them both. But since that first online shopping experience had been a quick, easy success, it felt way too easy to come back some weeks later, "just to browse". Before I knew it, I was submitting a new order.

I haven't bought anything completely useless. I needed the tank tops and the bras, as my old ones were falling apart. I wear the shoes to work. I could have lived without the sweatshirts and the second pair of swimming trunks. It could be a lot worse, I guess, but I still feel guilty. There is no excuse for buying new new clothes.

I've noticed that shopping for new clothes is much more dangerous than flea marketing. It is perhaps easier to accumulate a lot of clothes at flea markets because everything is so cheap, but the thrill of new new clothes is a whole different ball game. There is something intoxicating about new clothes. The ruffling sound of tissue paper as one opens the parcel from an online store, the slight scent of fabric dye, the firm, unwashed feel of the textile. It's as if those spiffing new clothes only existed for me. It's easy to fool oneself into thinking that, especially when you don't get a glimpse into the online store's storage facility, where hundreds of identical pieces of clothing fill every corner. 

We know that the world is full of stuff already. We don't need new stuff, especially since the old stuff is often of better quality, and it has more personality. The old stuff always has a story. And in the end, I care about my flea market finds much more than the new clothes I've bought. So here it is, then: no new clothes for an entire year. Although I might need some tights. Fall is upon us.