Lehtiä taivaasta / Magazines from heaven

Perjantai-iltana huomasin puolivahingossa Facebookin vintage-ryhmässä, että joku oli luopumassa 1990-luvun muotilehtikokoelmastaan: hae pois tai menee paperinkeräykseen. Ruinasin siskonpojalta kyydin Karakallioon ja lauantaina roudasin viitisenkymmentä ysäri-Voguea, -Elleä ja -Marie Clairea kotiin. Lehtien entinen omistaja ei halunnut niistä rahaa, mutta kun en hätäpäissäni muutakaan keksinyt, vein hänelle vaihdokiksi nätisti ruukutetun timjamin. Minusta olisi tuntunut kiittämättömältä vain hakea lehdet pois ja häipyä paikalta. 

Sittemmin en ole pystynyt lopettamaan lehtien selailua, koska niissä näkyvä aika tuntuu niin turvalliselta ja tutulta. Hengästyttävän kaunis Isabella Rossellini on Lancomen keulakuva, Johnny Depp ja Kate Moss seurustelevat. Yhdessä mainoksessa poseeraa Christy Turlington, toisessa seuraavalla sivulla Naomi Campbell. Claude Montana suunnittelee Lanvinilla ja John Galliano Givenchylla. Ei muotilehtiskene ole koskaan ollut inklusiivista ja feministi minussa potee vähän syyllisyyttä, mutta näiden lehtien sivuilla vaatteet ja muotijutut ovat niin kauniita, että riipaisee. Tuntuu, että sydän pakahtuu. 

Aika usein huomaan ajattelevani katkerasti, että kaikki hyvä muoti on jo suunniteltu, tehty ja kuvattu. Sitten toppuuttelen itseäni ja muistan, että kaiken nykytyperän valtavirrassa elää edelleen sen tyyppistä luovuutta, joka herättää minussa tunteita. Ei saisi antautua liiaksi nostalgian valtaan, eikä varsinkaan saisi ajatella, että ennen oli kaikki paremmin - totuus ei ole koskaan yksioikoista. Menneessä ei voi elää ja eteenpäin katsominen on hyvästä. Ja kuitenkin: selailen muotilehtiä ajalta, jolloin instagram-tähteys ei yksin riittänyt Voguen kansikuvan saamiseen eikä editorialeja siloiteltu putipuhtaaksi kaikista ihohuokosista, ilmeistä ja eleistä niinkuin nykyisin... ja pohdin taas, että mitä ihmettä muodille tapahtui ja milloin tapahtui. Missä vaiheessa muoti alkoi kiertää niin nopeasti, ettei se ehdi puhutella ihmistä lainkaan? Missä vaiheessa kukaan ei enää odottanutkaan pysähtyvänsä yhden merkityksellisen ja kauniin kuvan äärelle, koska on niin kova kiire katsoa seuraavaa ja taas sitä seuraavaa? Mitä se kaikki kertoo ajastamme? Ken tietää - ehkä minä olen vain tippunut kärryiltä...

On Friday evening I was semi-accidentally browsing a Finnish vintage Facebook group that I am a member of. There it was: a woman had posted a photo of a bunch of old fashion magazines, asking someone to come pick them up because they'd end up in paper recycling otherwise. I contacted the woman, begged my nephew for a ride to a nearby suburb, and eventually found myself lugging nearly 50 issues of Vogue, Elle and Marie Claire from the 1990s to our apartment. The woman didn't want any money for her collection of magazines, but I just couldn't take her mags without giving something back so I gave her a pot of thyme. Silly, perhaps, but oh well!

I haven't been able to stop browsing the magazines since - the era portrayed in them feels safe and familiar. It was the time when breathtakingly stunning Isabella Rossellini was the face of Lancome, when Kate Moss was dating Johnny Depp, when Claude Montana designed for Lanvin and John Galliano for Givenchy,  and ads featured Christy Turlington on one page and Naomi Campbell on the next. Yes, mainstream fashion yada yada yada, probably not all that feminist, blah blah, but boy these magazines are beautiful. I find myself gasping a lot, my heart is skipping beats. 

I often think that all good fashion has already been designed, produced and photographed. Then I catch myself and reject the nostalgia that I know does not come with objectivity. After all, there is a lot of fashion I enjoy these days as well, a lot of creativity out there that I respect. It is good to face the future, and living in the past is not really an option. Yet... I browse these magazines that show a time when ten million Instagram followers didn't put you on the cover of Vogue, or when emotions or expressions on models' faces weren't photoshopped into oblivion. And I ask myself again: what the hell happened to fashion and when did it happen? When did fashion start changing so fast that it no longer spoke to us on a cerebral level? When did we stop pausing and appreciating a beautiful image, really looking at it, rather than skipping to the next one, because let's face it, there is always a next one? And more than anything: what does all this tell us about our times, our lives? Who knows - maybe I just wasn't made for these times...

Sairastuvalta / From the sick bay

Olen nukkunut huonosti jo muutaman viikon. Olen pyörinyt sängyssä, heräillyt mitä oudompina yön hetkinä. Milloin on nenä tukossa, milloin kurkkua kuivaa, jalka on puuduksissa, sydämen syke tuntuu liian nopealta nukkumiseen. Jossain vaiheessa vaivun levottomaan uneen, josta havahdun ennen auringonnousua. Torkahdan vielä tunniksi tai pariksi jos hyvin käy. Olen nähnyt omituisia unia, joissa vierailevat lapsuuden koulukaverit, pähkinähakkiparvet ja holtittomasti purkautuvat lankarullat. Päivisin en kuitenkaan ole ollut megalomaanisen väsynyt. Aivot raksuttavat, kuumeisesti ja ylitahtiin. Olen käynyt kierroksilla päivin ja öin, jokin odottaa.

Kävin viime sunnuntaina siskon kanssa UFFin neljän euron päivillä ja ostin kasan vaatteita kun mieli teki. Ostin jännän kullanvihreänsävyisen, röyhelöhelmaisen hameen, minulle ihan liian suuren Aasia-inspiroituneen tikkipusakan ja hopeisella kuunsirpillä varustetun sinivihreän mohairneuleen. Ei ehkä maailman käytännöllisimpiä vaatteita, mutta mitä siitä! On kai taas se puolivuosittain koittava aika, kun minun tekisi mieli omistaa kaikki maailman kauniit vaatteet ja kaikki maailman tyylit, jotta voisin luoda nahkani joka ikinen päivä ja olla samalla oma itseni mutta silti joku toinen. Plärään nettikauppoja mutten osta mitään, ja selaan Pinterestiä ja muotilehtiä kuin heikkopäinen. Vähän oudot, pudotetut vyötäröt kiinnostavat edelleen. Jos olisin sikarikas, ostaisin Delpozoa. Pukeudun mustaan merinovillaiseen neuleeseen ja mustiin suoriin housuihin ja mieheni huikkaa ohimennen, ettei tiennytkään menneensä Johnny Cashin kanssa naimisiin. Musta näyttää kevään valossa ankeammalta ja nuhjuisemmalta kuin mikään, mutta sillä nyt mennään kun muutakaan en ole keksinyt - vielä! 

Chris vietti syntymäpäiviään tämän viikon tiistaina. Olin junaillut itselleni vapaapäivän, jonka ensin luulin pilanneeni syömällä edellisenä iltana liikaa sipsejä ja dippiä. Tuli nimittäin niin paha olo, ettei tosikaan. Huonosti nukkuminen sai täysin uudet ulottuvuudet: yön pimeinä tunteina makasin vuoteen sijasta kylppärin kylmällä lattialla, hengittelin syvään ja yritin olla oksentamatta. Chrisin synttäripäivänä oli pakko ottaa iisisti, kun kuumekin nousi. Katsoimme kotisohvalta Hitchcockin alkuperäisen The Man Who Knew Too Much:in vuodelta 1934. En pystynyt syömään Stockan Herkusta ostamiani synttärileivoksia, en katsomaan niihin päinkään. Kunnon vatsatautihan siitä sitten kehkeytyi, lääkärissäkin piti käydä. Sairasvuoteelta olen katsonut joka paikassa hypetettyä Skam:ia, ja myönnän, se on oikein hyvä ja koukuttava. En kylläkään oikein osaa samaistua henkilöhahmoihin, koska minä en ollut teininä millään tasolla sanavalmis enkä koskaan käynyt missään bileissä, joita skamilaisilla tuntuu olevan vähintään kerran varttitunnissa. Erinomainen sarja silti.

Ihan kuin en käyttäisi tarpeeksi aikaa vaatteiden vatvomiseen: sohvalla maatessa minulla on ollut aikaa katsella jokunen aika sitten päättyneiden muotiviikkojen tarjontaa. Paljon rumaa, epäkäytännöllistä ja kikkailevaa muotia (Diorin nahkabaskerit, ihanko oikeasti?), mutta onneksi olen inspiroitunutkin. Antonio Marrasin show nykytanssiperformansseineen oli hurmaavaa katsottavaa, vaatteetkin olivat kauniita. Edellä mainitun Delpozon pähkähulluja volyymeja olen ihaillut jo useamman sesongin ajan. Ihastuin suin päin Dries Van Notenin muotinäytösvideoon vaatteineen, stailauksineen, musiikkeineen, malleineen päivineen. (Dries ei erehdy ikinä, ei koskaan.) Kunhan kelit paranevat, aion pukea pohjepituisen, kapean hameen kanssa mustat nilkkasukat ja mieskengät. Voipi olla, että Johnny Cash- vaikutteet jatkuvat siis vielä hetkisen.

- - - 

I have slept rather poorly recently. I roll around in bed and wake up at the strangest hours. I feel congested, have dry throat, my foot falls asleep, my heart rate is too fast for sleeping. At some point I fall into restless sleep and have odd dreams in the early hours of the morning, about my childhood friends, huge flocks of spotted nutcrackers and unraveling balls of yarn. During the days, however, I am not as tired as one would expect. My brain is on overdrive, day and night. It's like a holding pattern, something is waiting.

Last Sunday my sister and I visited a local charity store where they were selling everything for four euros. I bought a bunch of clothes because I felt like it: a golden greenish ruffle skirt, a somewhat Asia- inspired jacket that is way too big for me (but I think I'll be able to wear it anyway), and a little juvenile handmade sea green colored mohair sweater with a silver moon and stars on it. Not the most practical set of clothes I've ever owned, but oh well! It's that time again: every six months I feel like I want to own all the pretty clothes in the world and all the cool styles in the world, so that I can change my identity daily - be me but be someone else at the same time. I browse online stores (I don't buy anything) and frantically flip through fashion magazines, books and Pinterest. I am still intrigued by slightly odd, dropped waists at the moment. If I was rich, I'd buy Delpozo. I end up wearing a plain black merino wool sweater with black slacks and my husband mentions, in passing, that he hadn't remembered marrying Johnny Cash. Black looks rather scruffy and dowdy in the newly emerged light of spring, but I haven't really felt like wearing lighter colors either - not yet anyway.

It was Chris' birthday on Tuesday. I had arranged to have the day off, which I thought I then ruined by eating way too many chips and dip the night before. I felt really sick, thinking that I must have overeaten. At night my current patterns of poor sleep escalated: I found myself lying on the bathroom floor, shivering, trying desperately to not throw up. The next day I realized I had a fever. We spent Chris' birthday at home on the sofa, watching Hitchcock's British version of The Man Who Knew Too Much, from 1934. I couldn't even look at the birthday cakes and pastries I had bought for Chris' special day. What I thought was just a bad reaction to a bunch of chips turned out to be a full-blown stomach bug. Charming! From my sick bed I've been watching Skam, the much hyped Norwegian teen angst drama. It's very good and I'm hooked, although it's not like I can relate to the characters. I never went to any parties in my teens and I certainly wasn't a verbal acrobat like most of the Skam teens seem to be. It's an excellent show nevertheless.

As if I weren't preoccupied enough with clothes already, but since I've been sick, I've had ample time to watch the autumn/winter 2017 fashion weeks' offerings. As usual, there was a lot of gimmicky, flat-out bad and ugly fashion out there (leather berets? You've got to be kidding me, Dior!). I also saw a few shows that really inspired me, like Antonio Marras (with actors and dancers and superbly beautiful clothes), Delpozo (I mentioned him earlier already - oh, those nutty volumes!) and Dries Van Noten (everything about it - that man can do no wrong). When the weather gets nicer, I will wear a narrow, mid-calf skirt with black ankle socks and black flats. Seems like the Johnny Cash theme might continue further into spring and summer.

Kevättalvitalvikevät / Springwinterwinterspring

Talvi ja kevät vuorottelevat. Vuoroin lumi sulaa, talitiaiset sirkuttavat korviahuumaavan kovaa, jalkakäytävät kuivuvat... ja sitten tulee ensin vettä, sitten räntää tai lunta, ja sen jälkeen pakkanen kiristyy, kunnes taas lauhtuu. Ja sitten pyryttää lisää vedensekaista lunta, vartin päästä paistaa aurinko. Pukeutuminen on vaikeaa päivinä, jolloin aamuisin huidellaan plussan puolella ja illoiksi luvataankin kymmentä pakkasastetta. Vähän liian usein on rumakenkäsää - pitää laittaa jalkaan sen sortin monoskuukkelit, joista ei ole niin väliä. Kunhan pitävät varpaat lämpiminä ja kestävät samalla loskaa ja lunta. Rumakenkäsää hankaloittaa muutakin pukeutumista. Kun ei omista esimerkiksi yksiäkään järkeviä farkkuja eikä muutenkaan ole ihan varma, onko ylipäätään farkkuihminen ollenkaan, tulee vaatteiden valitsemisesta tuskallista. Mikään ei  nimittäin näytä hyvältä rumakenkien kanssa. Tulee takkiongelmakin, koska rumakenkäsää tarkoittaa myös rumatakkisäätä. En ole vielä nähnyt nättiä, lämmintä, kosteutta ja räntää hylkivää takkia. Pakkaudun siis toppatakintapaiseen ja rumakenkiin, enkä koe ollenkaan näyttäväni itseltäni.

Junassa katselen, mitä muilla ihmisillä on päällä. Löytyy räntäsateen kastelemaa villakangastakkia, kittanaa nahkatakkia, käteviä armeijanvihreitä parkoja, aikuisten naisten vähän pidempiä, asiallisia, hupullisia untuva- tai toppatakkeja. Nuorilla on tennarit ja paljaat nilkat paljastavat pillifarkut, vanhemmilla samanlaisia rumakenkiä kuin minullakin. Monella on toppahousut. Joku hullunrohkea uskaltaa kopsutella menemään korkeakorkoisissa nahkasaappaissa pääkallokelistä huolimatta. Pukeutuminen on vähintään yhtä sekavaa kuin sääkin.

Vietän vapaapäivän aamua lukemalla muotilehtiä ja juomalla vähän liikaa Sergejeffiä. Lehtien sivuilta kurkistelevat jo kevät- ja kesävaatteet: on rapsakkaa, röyhelöistä kauluspaitaa, kukkamekkoja, ylipäätään sellaisia vaatteita, joiden kanssa sukkahousuja ei tarvita. Kuvissa on luonto herännyt, vihreä. Meren äärellä kävellään ilman kaulaliinaa. Yritän muistella, missä vaiheessa olen alkanut odottaa kevättä jo alkuvuodesta. Kliseistä ehkä, mutta kun minä olin pieni, helmikuu oli kaikista paras ja talvisin kuukausi. Ei silloin kevättä vielä ajateltu, ei pitkiin aikoihin, vaan möyrittiin lumessa ja laskettiin pulkkamäkeä. Teininä pärjäsi hyvin koko talven yhdellä ja samalla talvitakilla, koska oli aina kylmä. En osaa nauttia talvesta enää samalla lailla kuin pienenä, en, koska epävakaisuudesta on mahdoton innostua. Tätä postausta kirjoittaessani sää on ollut ensin harmaa ja pilvinen, sitten lumimyrskyinen, sen jälkeen aurinkoinen, ja taas harmaa - kaikki tämä ehkä reilun tunnin sisällä. Vaikka kevät jo kiinnostaakin, oikeasti toivon, että olisipa vielä kunnolla lunta ja pakkasta, huopikaskelit, eikä tätä ainaista pyöritystä, jona yhtenä hetkenä on yhtä ja toisena toista.  Miksi kaiken täytyy aina muuttua-aa-aa-aaa!

Onneksi on teetä ja muotilehtiä, eikä vapaapäivänä ole pakko poistua kotoa! Eskapismia parhaimmillaan.

Eilen illalla töiden jälkeen piipahdin ostamassa parit uudet sukat ja haksahdin alehyllyssä roikkuviin kuparinvärisiin lurex-sukkiksiin. Edellisenä päivänä olin katsonut Guccin ensi syksyn ja talven muotinäytösstreamia ja todennut tarvitsevani vähän enemmän kimallusta elämääni. Eihän tätä ainaista masentelua jaksa kukaan. Voisikohan kukkamekon kaveriksi pukea rumakengät?

The weather can't decide whether it is winter or spring. One day we have above-zero temperatures with the snow melting, birds chirping, pavements clearing... and the next, a new cold front comes in, with snow blowing horizontally. The temperatures plummet once again, only to rise a few days later, with slush and sleet, and hazardously icy roads. Then more snow, and fifteen minutes later, sun. It's challenging to get dressed on mornings when it's five above, but the weather forecast says it will get to ten below by the evening. All too often I resort to wearing weather-proof ugly shoes, the types that just keep my toes dry and warm. Ugly shoes present a problem for rest of the outfit: nothing really goes with ugly shoes. I also have to wear an ugly coat: something that repels the sleet, something warm, but not too hot, i.e. a padded coat, and they have yet to design one that I'd find even remotely pretty. So there I am, waiting for the train to go to work, wearing ugly shoes and an ugly coat. Whatever else I might be wearing underneath doesn't pick up the rest of the outfit - it just can't. Climate change is ugly on all fronts.

On the train I look at what other people are wearing. Someone's wool coat has gotten wet and it reeks. A young girl wears a fitted leather jacket, another one a sensible, longish army-green parka. Older women (and myself) wear longer padded coats that cover their bums. Teenagers wear cropped skinny jeans and canvas sneakers, their bare ankles showing. Some adults wear padded pants that look like ski wear. Most people wear ugly shoes, just like I do. A brave soul is sporting a mini-skirt with high-heeled leather boots, despite the icy roads. The way people dress is just as nuts and all over the place as the weather.

I start my day off with too much Russian tea and a pile of fashion books and magazines. It's spring and summer in the editorials: models wear crispy white shirts, flower print dresses, the types of clothes you don't need to wear tights with. No scarf needed while gazing at the sea! The surroundings are green and lush. I try to remember when I began to look forward to spring as early as this. When I was a little girl, February was the best and the wintriest of months: we dug caves into the snow, went sleighing. Even as a teenager I needed only one winter coat because it was simply cold all the time. I don't enjoy winter the way I used to: there is just too much hassle with the weather constantly changing. As I've written this post, the weather has gone from gray and overcast to a crazy blizzard, to sun shining and back to overcast - in, what, an hour or so? I long for spring, but what I'd really want is a proper winter, with a lot of snow and staying-power, the way winters used to be. 

Thank goodness for tea and fashion magazines, though, and since I have the day off, I don't have to leave home. Escapism at its best!

Yesterday after work I stopped to buy some socks, and grabbed a pair of copper colored lurex tights from the sale rack. I decided that I needed some more magic in my life after having watched the Gucci autumn/winter 2017 fashion show the night before. I am tired of feeling down. It's time to wake up, no matter what the weather. I wonder if I could just wear my ugly shoes with a flower print dress?

Kuuntelen / listening to: Beach House - Depression Cherry

Katson / watching: Arrested Development

Luen: / reading: The Poetical Works of John Keats

Suunnittelen / planning: sukkalaatikon siivous / cleaning out my sock drawer

Univormuista / On uniform dressing

Helsingin visiitillä huomasin mustaan pukeutuneiden armeijan jälleen vahvistuneen. Mustat tai tummat pillifarkut, musta trenssi tai villakangastakki, harmaa huivi, käsivarrella musta nahkalaukku. Vaalennetut hiukset on vedetty ponnarille tai päälakinutturalle, kasvoille on sudittu aurinkopuuteria (tai jotain contour-tököttiä). Alle parikymppisillä naisilla asuun on yhdistetty värikkäät lenkkarit ja yli nelikymppisillä mustat nilkkurit. Kaikki näyttävät ihan samalta. Onhan näitä nähty ennenkin, mutta mielestäni samasta minimalistisen estetiikan muotista puserrettu univormupukeutuminen on lisääntynyt viime vuosina. Hiljattain näkemässäni Iris Apfelista kertovassa dokumentissa Iris suri persoonallisen pukeutumisen katoamista katukuvasta. Ihmisillä on kai niin kiire, että he valitsevat turvallisen, yksinkertaisen tyylin, jossa ei voi mennä pieleen. 

Ei toki voi olettaa, että kaikki innostuisivat erikoisista vaatteista, väreistä tai printeistä. Yksinkertainen musta voi olla jollekin pelastus. Vaatekaupassa työskentelyn vuosilta muistan elävästi, kuinka monelle naiselle vaatteiden ostaminen on hirveää pakkopullaa, josta pitää suoriutua mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti. Sellaiselle ihmiselle univormupukeutuminen on taivaan lahja. Silti yhdyn Iris Apfelin ajatuksiin. Maailmassa on paljon kaikkea kaunista, jonka voi tuoda vaatteiden ja asusteiden avulla osaksi omaa arkea, kun vain uskaltaa. Minimalistisen estetiikan univormupukeutumisessa on jotain kovin ilotonta ja laskelmoitua.

Jokainen tekee omat valintansa, mutta en millään tahtoisi uskoa, että ihmiset haluavat näyttää samalta kuin vieruskaverinsa. Jos haluavatkin... mitä se mahtaa meistä kertoa? Istuuko meissä edelleen sitkeästi ajatus siitä, että muodista ja vaatteista kiinnostunut ja räväkästi pukeutunut ihminen on pinnallinen? Ajattelemmeko, että kunnon kansalainen pukeutuu neutraalisti ja huomaamattomasti, koska käyttää aikansa ns. tärkeämpiin asioihin, kuten vaikkapa raakapuuron valmistamiseen tai työpaikalla menestymiseen? New York Times'in Vanessa Friedman kirjoitti toisessa asiayhteydessä muutama päivä takaperin näin: 

Often the best fashion is about transgression. It challenges convention. At its most basic level, that’s how we got women in pants and in miniskirts, all of which horrified plenty of viewers back in the day. It is uncomfortable. (...) It takes risks. Otherwise, as (Stefano) Tonchi (the editor of W Magazine) said, “like any art form, it becomes propaganda.” Otherwise it risks irrelevance. Otherwise it’s just clothes.

En tiedä, tulkitsenko Friedmanin ajatuksia liian vapaasti, mutta kenties tämän hetken univormupukeutuminen on kuin uusi tasapäistämisen aalto, piilevä naiseuden ja ihmisyyden uudelleenmäärittely näinä epävarmoina aikoina. Taloudellisesti ja poliittisesti epävakaana aikana ihmiset ajautuvat kohti tuttua ja turvallista, säännönmukaisuutta, kohti säädyllistä ja huomiota herättämätöntä. Unelmointi ja normien rikkominen jäävät lehdelle soittelemaan. Mitä turvallisempia valintoja teemme tänään, sitä vähemmän uskallamme ottaa riskejä huomenna, ja sitä vahvemmaksi muodostuvat normimme siitä, mikä on soveliasta. Univormupukeutuminen on katupropagandaa: pukeudu näin, niin olet hyväksyttävä. Ole käytännöllinen. Pukeudu sille elämälle, joka sinulla on, äläkä sille, jonka haluat. 

En tarkoita sitä, että jokaisen naisen tulisi juuri tänään pukeutua riemunkirjaviin kuteisiin, hippikaftaaniin tai futuristiseen teknomekkoon, mutta toivoisin, että mustia pillifarkkuja ja mustaa trenssiä päälleen kiskova nainen pitäisi mielessään, mitä hän jättää tarkoituksella valitsematta. Ihan varmuuden vuoksi, vapauden takia. 

- - - 

During my last visit to Helsinki I couldn't help but notice an ever-growing trend: young girls to older professionals all clad in dark skinny jeans or trousers, a black trench coat, a gray scarf and a black leather bag. Their blond hair is swept up on a pony tail or a bun, their cheeks are brushed with bronzer (or some weird contouring make-up). The younger ones team up their outfit with a pair of neon-color sneakers and the more mature ones with black ankle boots. They all look the same. I've seen people in these types of clothes before, but it seems to me that a type of aesthetically minimalist "uniform dressing" is increasing. In a recent documentary about Iris Apfel, the grand old lady of eccentric style, Iris lamented the absence of personal, interesting styles on the streets. People are too busy, so they wear what's safe. Instead of exploring the myriad world of interesting fashions, they choose to wear what's normal, where you can't go wrong.

Of course one can't assume that everyone gets excited about adventurous clothes, colors or prints. Some people are truly saved by the current minimalist aesthetic. From my days of working in clothing retail, I remember a particular type of client who hates clothes shopping more than anything, and how happy simply cut black, white and gray clothes makes them. Uniform dressing is like manna from heaven to people like that. But I still agree with Iris Apfel: the world is full of so many different types of beautiful. We can quite easily accommodate that beauty as a part of our everyday lives through clothes and accessories, if we just dare. It's a shame that so many people choose safety instead. There is something deeply joyless about uniform dressing.

We all make our own choices, but it's hard for me to accept that people want to look like the person next to them. If they do, what does that say about the society we live in, the types of people we are? Do we still think that people who dress up in colorful, different clothes are superficial, that beauty is vanity, to be snickered at and rejected? Is there a part of us that believes that proper people wear neutral clothes because they spend their time doing something more important than dressing up, like preparing healthy raw porridge or smoothies, or succeeding at work? Vanessa Friedman wrote recently in the New York Times, in a different context, though: 

Often the best fashion is about transgression. It challenges convention. At its most basic level, that’s how we got women in pants and in miniskirts, all of which horrified plenty of viewers back in the day. It is uncomfortable. (...) It takes risks. Otherwise, as (Stefano) Tonchi (the editor of W Magazine) said, “like any art form, it becomes propaganda.” Otherwise it risks irrelevance. Otherwise it’s just clothes.

I might be interpreting Friedman loosely here, but could it be that the type of uniform dressing we are witnessing these days is a form of self-suggested crowd control in our uncertain times? It is just another wave of limiting human / female freedom in an age of unstable economic and political climate? Typically in times like the current, people begin to drift toward what's safe, what's regulated, calculated, proper. There's no time for dreaming or breaking the norm. But the safer choices we make today, the less room there is for choosing freely tomorrow, and the stronger the norm becomes. Then, uniform dressing is a form of street propaganda: wear this, and fit in. Be practical. Dress for the life you have, not the one you want.

I don't mean that women should all start wearing colorful kaftans, futuristic space dresses or the like. I guess what I mean is that in those moments when we feel that the best choice we can make is to wear a pair of black skinny jeans and a black trench coat, we should remember what we are not choosing to wear. Just because, because of freedom.

1930-luvun huumaa / Eye candy from the 1930s

Suosittelen lämpimästi Charlotte Fiell'in definitive sourcebook-muotikirjoja kaikille vintage-muodista tai kauniista vaatteista kiinnostuneille. Tämä aukeama on 1930-luvun muotia käsittelevästä opuksesta 1930s Fashion - The Definitive Sourcebook, jonka ostin tässä taannoin. Piirustukset ja vaatteet ovat niin henkeäsalpaavan upeita, että heikottaa. Kirjassa on lähes 600 sivua, joten inspiraatio ei lopu ihan heti kesken! 1920-luvun vastaavaa kirjaa piti pikkuisen metsästää, mutta lopulta sain tilattua omani Waterstone'silta.

---

I warmly recommend Charlotte Fiell's fashion sourcebooks to anyone interested in vintage fashion (or just great style in general). The spread above is from 1930s Fashion - The Definitive sourcebook that I bought recently - the drawings and the clothes are stunning. The book has almost 600 pages, so there is plenty of inspiration to go around! I had some trouble finding the equivalent 1920s book, but I finally managed to order a copy from Waterstone's.

Kotivaatteista / What to wear at home

Olen ehkä katsellut vähän liikaa Miss Fisheriä. Takana on taas rankka työviikko, jonka jokaisena iltana olen paennut stressiä 1920-luvulle sijoittuvaan hömppään. Olen myös selaillut erinäisiä kirjoja kaukaisten vuosikymmenten muodista ja nauttinut joka hetkestä. Yritin tässä joku ilta takaperin kurkkia New Yorkin muotiviikkojen antia, mutta ei siellä näyttänyt olevan mitään, joka olisi näyttänyt minusta kauniilta juuri nyt. 

Vielä sananen KonMarí:sta. Mielessäni on kummitellut kirjassa kohta, jossa kehotetaan olemaan alentamatta mitään vaatteita röhnäisiksi kotivaatteiksi. Kotona kannattaa Marie Kondon mukaan käyttää omaa minäkuvaa vahvistavia, kauniita vaatteita, koska kotiaika on arvokasta. Miss Fisherin (krhm, joka tietysti on täysin realistinen hahmo) kotivaatteisiin kuuluvat kauniisti laskeutuvat silkkiaamutakit ja leveälahkeiset, ylelliset housut, kimallus ja korut, ja huomasin miettiväni päivänä muutamana, miksi rumat harmaat verkkarit ovat olevinaan paremmat kotivermeet kuin taivaallisen pehmeät, mistään kiristämättömät silkkisamettihousuni, joita en koskaan käytä. Ei kai siinä juuri mitään järkeä ole, että säästän silkkipuseroitani vain työkäyttöön, ja kotona päälläni on yleensä joku kulahtanut pitkähihainen harmaa t-paita. Taidan viskata tekstiilikierrätykseen kaikista rumimmat ja rupsahtaneimmat kotivaatteni ja korvata ne kauniimmilla. Nähtäväksi jää, paraneeko elämänlaatu...

Allaolevaa The Lighthouse-nimistä editorialia tähdittää Julia Nobis ja sen on kuvannut Ben Toms AnOther Magazinen syksy-talvinumeroon 2013/14. Kuvat lainasin täältä, josta löytyy myös koko kuvasarja.

I might have been watching too much of Miss Fisher's Murder Mysteries lately. As if the show didn't provide me with enough visual candy, I've also been flipping through my vintage fashion books pretty much every single evening. Clearly, something about the 1920s-1930s fashion really appeals to me right now, even more than usual. This past week I've tried to peek into the current happenings of New York fashion week, but I haven't seen a single thing that I like. Miss Fisher and vintage fashion it is, then.

I have one more thought on The Life-Changing Magic of Tidying. Marie Kondo writes that one should never demean any pieces of clothing to just home-wear. Since our time spent at home is valuable, we should wear pretty, comfortable clothes that also strengthen our self-image. The stuff that Miss Fisher (who, of course, is a totally realistic character, right?) wears at home include embroidered silk robes, beautiful, flowy wide-legged trousers, sparkle, and jewelry. I found myself wondering the other day why I supposedly find gray sweatpants more fitting and comfortable for wearing at home than my silk-velvet flares that I never wear. Or why I save my silk blouses to work and wear ugly gray long-sleeved t-shirts at home. I figured that I'll dump a bunch of my ugly at-home-clothes to textile recycling and replace them with prettier ones. I don't know about the effect it might have on my self-image, but I guess it can't hurt...

The editorial above is from AnOther Magazine's fall-winter 2013-2014 issue. It stars Julia Nobis, and the photos were taken by Ben Toms. You can see the whole editorial here.

Syksyn muotikatsaus / Ins and outs of fall fashion

Onpa tullut lueskeltua muotilehtiä loman aikana. Vaikka omasta urastani muodin parissa on ihan liian pitkä aika ollakseni millään lailla uskottava, en malta olla saarnaamatta kausi toisensa jälkeen siitä, mitkä ovat milloinkin mielestäni kaikista typerimpiä trendejä ja mitkä näyttävät minusta hyviltä. Ja tähän väliin disclaimer siitä, että oikeasti jokainenhan pukeutuu juuri siten, kuten itse parhaaksi näkee - trendeistä ja toisten mielipiteistä (myös omistani) viis.

Syksyn parhaat: mielenkiintoiset ja etenkin kirjaillut neuleet, brokadityyppiset kankaat, isot korvikset + ei-meikkiä-meikki, sekä nörtti-Gucci. Oma henkilökohtainen yllärisuosikkini: mekko housujen kanssa - kuvatodistusaineistoa tulossa pian.

Syksyn surkeimmat ja mielikuvituksettomat: päästä-varpaisiin-kasari ja turkis. Ei, ei, ei. 

It might be years and years since I've worked in the fashion industry, but nothing is going to stop me from hashing out the season's trends as they waltz in on the pages of fashion mags. I like to give my two cents on the current musings of fashion, no matter how much time has passed since my years on the catwalk or in fashion retail. So here it comes: my thoughts on what's in and what's out this coming fall/winter season. Stating the obvious first: of course the style of EVERY season EVER is to dress for oneself, no matter what the trend reports (or I) say.

What's cool: interesting knits, brocade-type fabrics, big earrings with barely-there-makeup, the new geek-Gucci (although the price of that embroidered bird sweater, 5.000 GBP, is outrageous). My personal favorite: wearing a dress over trousers (photographic evidence will be available soon).

What's not cool: full-blown all-eighties, and more importantly, fur. Just stop trying to make it happen. It never will.