Taas yksi vaatepaljouspostaus / Yet another blog post about having too many clothes

"Mulla on ihan hirveän paljon vaatteita", totesin siskolle sen sadannen kerran, kun ylitimme Helsinginkatua viime sunnuntaina. Olimme jutustelleet jo hyvän aikaa Hyvän mielen vaatekaapista, johon olen kai kehittänyt jonkin sortin pakkomielteen. (No en ole, oikeasti se on vain tosi hyvä, ajatuksia herättävä kirja.) Sen sadannen kerran, taas, haluaisin olla edes joskus yksinkertaisten linjojen nainen, sellainen, jolla voisi olla aika paljon vaatteita muttei niin hirveän paljon kuitenkaan. Ei niin paljon, etten muista vaatteitani. Ei niin paljon, että vaatehuone on täynnä vaatteita, eteisen kaappi on täynnä vaatteita, piirongin laatikot ovat täynnä ja sitten on vielä irtonainen rekki makuuhuoneessa.

Sen sadannen kerran taas mietin, miksi koen niin suurta vaihtelunhalua vaatteiden suhteen. Miksi yhtenä päivänä haluan pukeutua kauluspaitaan ja suoriin housuihin ja toisena omituiseen kaapumekkoon, kolmantena tweediin ja neljäntenä röyhelöihin? Miksi minulla on 30 kauluspaitaa, joista käytän kuitenkin vain muutamaa? Miksi niistä käyttämättömistä vaatteista on niin vaikeaa (ellei jopa mahdotonta) luopua? Miksi vaatemääräni ei pysy aloillaan, vaan rönsyää tasaisin väliajoin hallitsemattomaksi kaaokseksi? Vai tuntuuko se vain siltä? Minulla on todella paljon ihania vaatteita, joita rakastan. Mitä jos minulla onkin vain joku sisäinen rytmi, jonka mukaan olen vuoroin tyytyväinen ja tyytymätön vaatetilanteeseeni? Entä jos kyse onkin mielialasta - jostain yleisestä selkeyden tai muutoksen kaipuusta, jota meistä jokainen joskus kokee? (Tämä ei tosin ole mikään syy omistaa 30 kauluspaitaa...)

Lueskelin toissavuoden merkintöjäni Project 333:sta - muistatteko kun kokeilin selvitä 33 vaatteella 3 kuukauden ajan? Projekti oli ihan mielenkiintoinen, mutta aikamoiseksi rämpimiseksi se meni. En valaistunut, vaikka paljon opinkin. Hankkiuduin kokeilun jälkeen eroon aika isosta määrästä vaatteita, mutta omistamieni vaatteiden määrä pysyi silti korkeana. Aika moni Project 333:een valitsemistani lempivaatteista on sittemmin päätynyt UFFin laatikkoon tai kirppiskassiin - se siitä, että ne kahden vuoden takaiset vaatteet olisivat olleet joitain ikuisia lemppareita... Tämänhetkisessä vaatepaljousahdistuksessani pyörittelin hetkisen ajatusta kokeilla Project 333:a uudestaan, mutta pelkkä vaatteiden läpikäymisen ja 33 vaatteen valitsemitsemisen sunnittelu alkoi heti ahdistaa. No, tilanne on mitä on: liikaa vaatteita kumminkin. Oikeasti minun pitäisi ostaa uusia aluspaitoja. Vanhat ovat rumaksi ja reiällisiksi kulahtaneita. Uskollisesti palvelleet A.P.C.:n käytettynä ostamani mustat talvinilkkurit ovat myös niin puhkikävellyt, että niistä tulee loska sisään - ensi talveksi pitää siis ostaa uudet mustat talvikengät, jollei suutari pysty ihmeisiin.

Olen lukenut moneen kertaan Hyvän mielen vaatekaapin osion vaatemäärän vähentämisestä ja siitä, että vaatteiden osalta voisi soveltaa Dunbarin numeroa 148 (viittaa Dunbarin teoriaan siitä, kuinka monta ihmistä voi toisen ihmisen lähipiiriin kuulua - sama voi siis päteä vaatteisiin). Mietin, kuinkahan monta vaatekappaletta minulla mahtaakaan olla. En uskalla laskea, mutta on niitä pirun paljon enemmän kuin 150. Sitten muistelen kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin omistin yli sata paria kenkiä ja shoppailin säännöllisesti H&M:ssä ja muissa halpisketjuliikkeissä. Kauas on tultu niistä ajoista, onneksi!

Pohdiskelen usein, ehkä liikaakin, ihmisten ja vaatteiden välistä suhdetta. Vaatteet ovat liian mielenkiintoisia ollakseen minulle pelkkiä fyysisiä objekteja tai käyttöesineitä. Yhtäältä vaatteet ovat tapa erottua joukosta ja ilmaista persoonallisuutta, toisaalta vaatetus voi myös häivyttää yksilön osaksi massoja. Vaate pakottaa kuulumaan osaksi jotakin tai se voi repiä meidät irti. Vaatteet pitävät meidät lämpimänä ja turvassa, mutta ne ilmaisevat myös normejamme ja arvojamme. Vaatteet voivat ilmaista yhteiskuntaluokkaa tai poliittisia mielipiteitä. Vaatteilla ja etenkin niihin kuluttamisella rakennetaan identiteettiä, joka voi olla todellinen tai täysin valheellinen. Olemme sitä, mihin ja miten pukeudumme, mutta emme kuitenkaan. Vaatteiden valitsemisen ja  pukeutumisen tulkitsemisen mahdollisuudet ovat häkellyttäviä, loputtomia. Vaatteet heijastavat ympärillämme pyörivää yhteiskuntaa tai kapinaa sitä vastaan. Vaatteet herättävät tunteita, meidän päällämme ja etenkin muiden. Ja joskus vaatteet ovat ihania, niin ihania, ja joskus taas kauheita. Vaikka vaatemäärä tuntuu omalla kohdallani olevan ikuisuusdilemma, ehkä voin kutakuinkin rauhallisesti todeta vaatteitteni olevan ainakin itseni näköisiä: yhtä kameleonttia, yhtä häilyvää, kokeilevaa, muuttuvaa. Vaatteiden kanssa olen kaikki enkä mitään.

Jatketaan pohdintoja.

"I have so many clothes", I said to my sister the other day, for the hundredth time. I had been talking about Hyvän mielen vaatekaappi, an awesome Finnish book about wardrobe control that I am somewhat obsessed with (well, not really obsessed - it's just a good book) and I found myself complaining about how much clothes I have, yet again. Sometimes I'd just like to be the woman who has a simpler wardrobe and a simpler frame of mind. I like to have plenty of clothes, but not so much that I have a walk-in-closet full of clothes, a dresser full of clothes, another cabinet full of clothes and an extra clothing rack, yes, you guessed it, full of clothes. (Plus the ones that are in storage, of course.)

So, once again I am left wondering why it is like this. Why do I want to wear a pair of slacks and a simple button-up shirt one day, a weird shapeless dress the next, tweed on day 3, and ruffles the day after? Why do I feel such a strong need to want to change my look? Why do I own 30 shirts when I only wear a handful of them on a regular basis? Why can't I let go of the clothes I don't wear? Why does my wardrobe always spiral out of control, or does it just feel like it? I have a lot of clothes that I love. What if my clothing-related anxieties have more to do with life in general, a need for change, a need for clarity that I just haven't reached in life? (I guess that doesn't explain the 30 shirts...)

Remember when I tried to cope with 33 pieces of clothing for three months two years ago? I went back to some of those blog posts, since that was the last time I felt equally frustrated with the amount of clothes I have. I read the posts and remembered how weird it all got at one point. (An interesting side note: a lot of the assumed forever-favorite clothes that made into my selection of 33 clothes have since been recycled or sold - so much for them being forever...) I found myself entertaining the thought of trying Project 333 again, but shook the idea off my head a few seconds later. I didn't enjoy the project or see the light back then, even though I got rid of a bunch of clothes, and more when we moved to Helsinki a year ago... but still, it is what it is. Too many clothes. Should get rid of some, and yet, I desperately need new undershirts. My old ones are horribly worn, one actually has holes in it from pure wear. Also, my black A.P.C. lace-up winter ankle boots that I bought second hand some years ago are close to the end of their lifespan - they are taking in water and/or slush. I will need to buy new black winter ankle boots at some point, unless the cobbler can perform miracles.

The Finnish book on wardrobe control that I mentioned earlier has a chapter on how to cull one's wardrobe and how to come to a conclusion about how many clothes one needs. The author draws from Dunbar's number 148, which is roughly the number of social contacts humans are able to maintain. The number could also be applied to one's wardrobe: we are able to form a relationship with somewhere around 150 people, or items of clothing, that can, to some extent, be considered one's friends. (Yes, I sometimes feel that my clothes are my friends. Is that weird?) So... 150 pieces of clothing, eh? I dare not count the number of clothes in my wardrobe. It is a lot more than 150. A lot. Then I think of my old collection of shoes from ten years back: I had a hundred pairs of shoes. I also shopped at H&M regularly. I've come a long way from those days, even if the number 150 feels and seems mind-boggling as I look at the amount of clothes I currently own.

I like to think about the connections between people and their clothes, perhaps to a fault. Clothes are just too interesting to be ignored or to be considered as mere physical objects. Clothes can boost one's self-confidence or show off one's personality, or they can also be a method to hide within the masses, a way to remain anonymous. Clothes keep us warm, they help us interpret social norms. Sometimes they indicate our social class or political opinions. With clothes, we belong or we become separate. We construct our identities through clothes and consuming, and those identities may be true or false. We are what we wear, but not really. There are no limits to interpreting what we wear, or what others wear. Clothes portray the society around us, or our revolt against it. And clothes bring out emotions, too. There are times when I just say it: I love clothes. I do. Other times, I get frustrated by them, angry at them. I guess no matter how many clothes I have, one thing is certain: they are my clothes, I have picked them for myself. They look like me, and that's a good thing. They are just as chameleon-like, just as fragmented, experimental, ever-changing, as I am. With clothes, I am everything, or nothing.

More on this topic to come, I am sure. 

Wearing a thrifted vintage collar with a navy merino wool turtleneck sweater. 

Tyylikriisi / Style crisis

Siitä lähtien kun leikkautin hiukseni lyhyiksi, olen kärsinyt jonkin sortin tyyli-identiteettikriisistä. Uudet hiustyylit aiheuttavat minulle aina vähän hankaluuksia, mutta siili on ollut vaikeampi kuin mikään muu muutos tähän mennessä. Tykkään kyllä edelleen hiuksistani tosi lyhyinä (ovathan ne toki kasvaneet aika paljon viimeisen kuukauden aikana), mutta vaatepuolella niiden kanssa ei tunnu sopivan yhtään mikään.

Jo jonkin aikaa olen tiennyt, että minulla on kaksi erillistä tyyli-identiteettiä: on pikkuisen androgyyni, poikien vaatteilla leikkivä, ja sitten se romanttisempi, dramaattisempi, joka tykkää kimalluksesta ja printeistä. Project 333:n päätyttyä olen säilyttänyt vaatteitani siten, että yhdeltä puolelta vaatekaappia löytyvät miesten housuni, pellavaneuleeni ja simppelit kauluspaitani, ja toiselta aasialaisprintit, lurex, erikoiset leikkaukset ja pohjemittaiset vekkihameet. Aamuisin olen valkannut vaatteet jommalta kummalta puolelta, riippuen siitä, millainen fiilis sattuu olemaan, ja lisännyt matalat nauhakengät tai loaferit. Ja jottei homma menisi liian tylsäksi, joinain vähän erikoisempina päivinä olen miksaillut erityylisiä vaatteita, jos siltä on tuntunut. Systeemi on toiminut aika hyvin, hiustenleikkuuseen asti.

Superlyhyellä tukalla melkeinpä vaatteet kuin vaatteet tuntuvat vaikeilta. Androgyynit vaatteet hipovat jo vähän liiankin maskuliinista kokonaislookia ja romanttisemman, eklektisemmän puolen vaatteet näyttävät teatteripuvustukselta. Kaikista oudoimmalta näytän, kun olen yrittänyt rohkeasti yhdistellä eri tyylejä keskenään. Niinpä olen viimeiset viikot pukeutunut sinisiiin farkkuihin, valkoiseen, siniseen tai raidalliseen t-paitaan, loafereihin ja koska keli on ollut viileä, neuletakkiin. En oikein tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä, kun mikään ei tunnu oikealta...

I haven't posted any outfit photos since I had my hair cut super-short. I guess you could say changing one's haircut always leads to at least a couple of questions about one's style, but having a buzz-cut has certainly been the most challenging style dilemma I've had in some time. Don't get me wrong - I really like the haircut. It's just that a lot of my clothes seem somehow... wrong with it.

For some time now I've been able to pinpoint two style directions that I typically lean toward: the practical, a little androgynous (think Margaret Howell) and eccentric-meets-romantic (as exemplified by Dries Van Noten-type styles, or Japanese designers like Yamamoto). Since I unpacked my clothes from storage in the aftermath of Project 333 this spring, I've organized my wardrobe accordingly - on one side I have my men's trousers, linen knits and simple blouses, and on the other, calf-length dresses and skirts, shiny materials and Asia-inspired prints. The divide has worked beautifully - all I typically have to do to find an outfit I feel comfortable in is to figure out which direction appeals to me more on that day, and add brogues or loafers. Sometimes I've mixed and matched, if I've felt like it.

But something is a little different with the new haircut. The androgynous clothes make me look too boyish, and the eccentric-meets-romantic items almost look like a costume. I've tried mixing the two styles, but the results have been completely off. What a dilemma, and what a difference a simple haircut makes! My go-to outfit for the last three weeks has been a pair of blue jeans, a white, blue or stripy t-shirt, a pair of loafers, and since the weather has been rather chilly, a cotton cardigan. I'm not sure what's going on, and how to get out of the rut!

Pinteessä; tai Viimeiset ajatukset Project 333:sta / Pinched; or The Final Thoughts on Project 333

Vanhuus ei tule yksin: iskiashermoni on pinteessä, ja linkkaan menemään kuin jonkun kuuluisan kirkon kellonsoittaja. En ollut suunnitellut viikonlopuksi mitään kummoisempaa ohjelmaa, mutta järjettömän kipeä pakara rajoittaa nyt kyllä menoa ja meininkiä harmittavalla tavalla. Kotona pysytään, ja liikehdintäni rajoittuu varovaisiin venyttelyihin.

Koska maaliskuu lähestyy loppuaan, on aika tehdä jonkin sortin loppuanalyysi Project 333:sta, jonka tarkoituksena oli valikoida 33 vaatetta, joita käytetään kolme kuukautta. Aloitin haasteen joulukuun lopulla intoa (ja pienoista kauhua) puhkuen, ilman suurempia odotuksia. Kolmeksi kuukaudeksi valikoitui 33 vaatetta aika helposti, mutta vain hetkeä myöhemmin oli aika selvää, että olin tullut valinneeksi vähän vääränlaisia vaatteita. Koko homma alkoi ahdistaa ja tuntua liian vakavalta tosi nopeasti. Hain epätoivoissani kaikenlaisia porsaanreikiä ja ostin pari uutta vaatetta, kunnes päätin olla stressaamatta liikoja. Lakkasin pitämästä kirjaa, hain muutamia ylimääräisiä vaatteita käyttöön varastosta, ja 33 vaatetta vaihtui jokseenkin epämääräiseen lukuun. Lakkasin analysoimasta ja suorittamasta. Sillä tiellä olen vieläkin.

Päällimmäiset käytännön huomioni Project 333:sta ovat:

1) Project 333:sta sanotaan, että keliolosuhteilla ei ole niin väliä, ja että haaste toimii kaikilla leveysasteilla. Etelä-Pohjanmaan tammi-maaliskuu ei kyllä ainakaan minulle ollut mitenkään kovin helppo aikahaarukka. Kylmimmillään kelit olivat -20 asteessa, lämpimimmillään +10:ssä. Oli narskuvaa pakkaslunta, korkeahkoja hankia, vesisadetta, mutaa ja sohjoa. En suosittele skeptistä maalla asuvaa vaatenarkkaria kokeilemaan haastetta ensimmäistä kertaa tähän vuodenaikaan, joka on pukeutumisen kannalta vähän masentava muutenkin. 

2) 33 vaatteella tai vähemmälläkin pärjää ihan hyvin, tai oikeammin: pärjää, jos haluaa. Jos ei oikeasti halua, niin haaste on huomattavasti hankalampi. Itseltäni voisin kysyä, halusinko oikeasti missään vaiheessa testata, pärjäänkö erittäin reilusti vähemmällä vaatemäärällä. Vastaus on, että en tarpeeksi. Jos olen ihan rehellinen, niin pidän siitä, että minulla on paljon vaatteita. Liika on liikaa, tietysti, ja aloittaessani Project 333:n olin luisunut shoppailukierteeseen. Sen sijaan, että halusin kokeilla, pärjäänkö "vain" 33 vaatteella, halusin ehkä enemmänkin selkeyttä siihen, mitä vaatteita käytän ja mitä en, ja miksi. Näihin kysymyksiin Project 333 kyllä antoi vastauksia.

3) Oliko haasteesta hyötyä? Kyllä, ehdottomasti. Haasteen ansiosta olen pukeutunut aamuisin nopeammin. En ole liikoja tuhlaillut aikaa peilin edessä seisomiseen ja vaatekaappi on pysynyt siistinä. Olen Project 333:n myötä luopunut aika isosta määrästä vaatteita, jotka ovat "ihan kivoja" tai joita en koskaan käytä. 

4) Omalla kohdallani Project 333 oli ihan hyödyllinen, muttei mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus. Koin haasteen paikoin todella ahdistavaksi. Ongelmakohtani olivat ihan samanlaisia Project 333:ssa kuin muissakin kokeilemissani vaatehaasteissa: lähdin alkuinnostuksen jälkeen etsimään porsaanreikiä, ja sorruin suutuspäissäni ostamaan uusia vaatteita. En pidä säännöistä, ja lähden alitajuisesti (ja joskus ihan tajuisestikin) haastamaan niitä. Paras kokeilemani käytäntö vaatemäärän ja shoppailun kontrollointiin on edelleen se, että joudun luopumaan jostain, jos ostan jotain uutta. Tämä tietysti edellyttää sitä, että alkupisteessä olemassaoleva vaatemäärä on edes jotenkin hallinnassa. Hallinnan saavuttamiseksi on hyvä omistaa kokovartalopeili ja rehellinen ystävä.

5) Suosittelenko Project 333:a muille? Kyllä, mutta tietyin ehdoin. Motivaatio on a ja o. Mikään vaatehaaste ei ole oikotie onneen. Jos on tunne- ja terapiashoppailija, on aina syytä pohtia, miksi vaatteiden ostaminen tuntuu niin hyvältä ja miksi shoppailukielto tuntuu niin ylitsepääsemättömältä. Jos ei tunnista omia shoppailun sudenkuoppiaan, sitä sortuu heti tiesminkäkin haasteen jälkeen (tai aikana) uudelleen samaan kierteeseen. Ymmärrän kyllä niitä, joille Project 333 on juuri se oikea haaste, paras monien muiden joukossa. Se antaa sopivasti vapautta valita itse, se on melko joustava mutta samalla järjestelmällinen, rajoitettu vaatemäärä antaa hyvät mahdollisuudet kehittää omaa tyyliä ja "signature look"ia, ja haasteen takana toimii nettiyhteisö, jolta saattaa saada tarvitsemaansa tukea. (Itse kyllä pidän Project 333:n facebook-porukkaa turhan hurmoksellisena.) 

Summa summarum: Project 333:n seurauksena vaatemääräni on pienentynyt ja vaatekaapin sisältö on järkevöitynyt. Olisin kyllä luultavasti saavuttanut samat asiat lyhyemmässä ajassa, jos olisin vain roudannut kaikki vaatteeni yhteen paikkaan, sovittanut kaikkea rehellisesti, ja tehnyt perinteiset säilytä-kierrätä-heitä pois-kasat. Mutta tulipahan kokeiltua. Edelleen suosittelen kaikille vaatekaapin sisällön kanssa kamppaileville Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi-kirjaa. Se on kertakaikkiaan mainio opus. Itse sain kaikista eniten iloa tyylitaulukko- ja budjetointiosioista, joiden ansiosta minulla on nyt huomattavasti fiksumpi lähestymistapa vaatteiden ostamiseen ja vaatteisiin liittyvään rahankäyttöön.  

---

Older age comes with its disadvantages: I have a pinched sciatic nerve and my walk resembles that of a well-known church tower's hunchback. I didn't have a whole lot planned for the weekend, but right now I'm pretty much just stuck at home, with the mind-blowing goal of doing some careful stretching.

Since I can't really do a whole lot and since March is drawing to a close (I know, it's shocking) I figured that it would be a good time to share my final thoughts on Project 333. As you guys know, I started the challenge  feeling desperate, enthusiastic and doubtful. The point of the challenge was to pick 33 pieces of clothing for three months. I managed to choose 33 pieces of clothing quite easily, but it quickly dawned on me that I had picked the wrong types of clothes. Soon the challenge started to feel very severe and serious. I got annoyed, started looking for loopholes and bought some new clothes. It didn't get any better until I just stopped over-thinking it. I ended up with a few more than 33 pieces of clothing in rotation, and that's the situation as it stands today.

So here are my final thoughts on Project 333:

1) They say that climate and weather conditions aren't an issue for Project 333, but I disagree. At least for someone who is trying it out for the first time, the January-March time slot is very, very challenging. It's a somewhat depressing time of the year to get dressed in the first place, and in our neck of the woods, the temperatures ranged from -20 to +10 degrees Celsius. There was snow, slush and mud, there was rain, sleet, and I don't even know what. If you are a little bit skeptical about the whole thing but want to give Project 333 a go, choose a better (meaning easier) time frame than I did.

2) You can very easily cope with having 33 pieces of clothing to wear, or fewer. It's more of a question of want, really. If you don't actually want to get by with fewer clothes, Project 333 can be challenging. If I'm being honest, I quite like having a lot of clothes. Too much is too much, of course. When I started the challenge, I had let myself slide, things were out of control, and I had gone back to my old ways of buying clothes to reward myself. More than anything, I wanted some clarity about which clothes I actually wear and why. Did Project 333 provide answers to those questions? Certainly.

3) Project 333 was useful. It was easy to get dressed in the mornings, and my wardrobe stayed nice and neat. I've since culled my wardrobe a fair bit and donated clothes I never wear to charity. 

4) So yes, Project 333 was useful, but there's a BUT. I found that I had exactly the same problems with Project 333 as I've had with any other clothing-related challenge in the past. I get annoyed at the rules, cave in, start buying new stuff. I am starting to think that I just don't like rules. It's almost as if my sub-conscious (and sometimes even the conscious) wants to break the rules. Project 333 was no different. I still find that the best way for me to control the contents of my wardrobe is to get rid of something if I buy something new. Of course, in order for something like that to work, one must have the original amount of clothes under control. In order to achieve that, I recommend the company of a full-sized mirror and a reliable friend.

5) Do I recommend Project 333? Yes, but with certain reservations. A clothing challenge is never a simple short-cut to happiness. If you are an emotional shopper, if you are shopaholic, you should always carefully consider the reasons behind your behavior. If you don't recognize your problems, you're just going to fall back to your old ways after any challenge is over. I understand those for whom Project 333 is the best challenge out there: there's freedom to choose and make it your own, it's quite flexible but it provides structure, the limited amount of clothes at your disposal challenges you to develop a signature look, and the online support is available, although I found the facebook-group to be a little too... borderline religious to the cause. 

So here's my two cents: as a result of Project 333, I now have fewer clothes and my wardrobe consists of clothes I actually wear. I wonder, though, if I had reached the same goal simply by trying on every single pieces of clothing I own, and doing the typical "save-recycle-bin"-thing. But at least I can say that I tried it. I wish Rinna Saramäki's excellent book "Hyvän mielen vaatekaappi" was available in English, because it's the best book on wardrobe control I've come across. Before, during and after the challenge, the book has provided me with some great advice as to how to figure out what I really wear and how to control my spending.

Uusi pusero / New blouse

Ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi uuden puseron. Se on ensimmäinen uusi uusi vaate, jonka olen ostanut sitten viime kesän. Uusien vaatteiden ostolakon piti kestää kokonaisen vuoden, mutta minä kitkuttelin heinäkuulta helmikuun lopulle, mikä tietysti on ihan suht hyvä suoritus sekin. Olisin kai aika helposti voinut jatkaa haastetta ja jättää puseron ostamatta, mutten halunnut. 

En oikeastaan tiedä, mikä oma statukseni liittyen Project 333-haasteeseen on tällä hetkellä. Vaatelaatikot ovat vieläkin vintillä, mutta muutamia yksittäisiä vaatteita olen varastosta hakenut 33 "luvallisen" vaatteen joukkoon tuntematta siitä sen kummempaa syyllisyyttä. Mitä Project 333:n kieroutunutta versiota nyt suoritankaan (Project 403? kuka tietää), olen huomannut suhtautuvani vaatteisiini vähän eri tavalla. Pidän niistä parempaa huolta, ja tunnistan helpommin, mikä toimii ja mikä ei. Olen myös huomannut, että minulta puuttuu yläosia. Minulla on monta erinomaista, hyvin istuvaa hametta ja tosi hyviä housuja, mutta suuri osa yläosistani on väärän värisiä, väärän tyylisiä, epäkäytännöllisiä tai vähän liiankin käytännöllisiä. Viimeisin tarkoittaa sitä, että luuhaan samoissa yläosissa kaiken aikaa. Eikä siinä mitään, kenties pärjäisin lopun elämäni parin harmaan neuleen kanssa, mutta 1) en taida haluta, ja 2) harmaat neuleeni alkavat vedellä viimeisiään ja ne ansaitsevat lisää käyttöikää. Ei minulla ole aikomustakaan alkaa rohmuta hulluna uusia yläosia, mutta muutaman aion ajatuksella ostaa. Ne väärän väriset, väärän tyyliset ja epäkäytännölliset yläosani löytänevät uuden kodin jostain, ja tilalle valitsen huolella vähemmän mutta parempia, kaveriksi niille harmaille neuleilleni. Pohdiskelin tämän puseron ostamista useamman viikon, punnitsin väriä, materiaalia, tyyliä. Loppujen lopuksi päätin antaa mennä. Eikä kaduta, se on täydellinen.

I bought myself a new blouse for my birthday. I haven't bought new new clothes since July last year, and although the challenge to not buy new new clothes was supposed to last an entire year, I caved in, and surprisingly, I am not feeling bad about it at all. 

I am not entirely sure what my status is regarding Project 333 at the moment. Most of my clothes are still in boxes in the attic, but I've picked and chosen a few more items to wear over the last couple of weeks without feeling guilty. I guess I'm trying to not over-think it. Whatever strange version of Project 333 (Project 403? I don't know) I've taken upon myself, I've noticed a few things: I take better care of my clothes now, and have a better sense of when something works and when it doesn't. Another thing I've noticed: I have plenty of awesome, well-fitting skirts and trousers, but I have very few tops I actually wear. I own many tops, blouses and sweaters, but most of them are the wrong color, the wrong style or just unpractical. Some are almost too practical: I wear the same few tops all the time. I could possibly get through life with a handful of gray sweaters without any trouble, but 1) I don't really want to, and 2) a lot of my go-to sweaters are on the brink of falling apart. I think I'd rather get rid of the multitude of tops I never wear and buy a handful of nice ones to go with my gray sweaters, to extend their life span a little. I thought about whether or not to buy this particular blouse for almost three weeks: I considered color, wearability, material, style... and when it got too nerve-wrecking to go back to the site to see if the blouse was still available in my size, I finally pulled the trigger. I'm glad I did.

Sunnuntaina / On Sunday

Tämmöiset releet kiskoin niskaani sunnuntaina. Nukuin myöhään, ja ellemme olisi saaneet kutsua äidin luo teelle ja suklaakakulle, olisin kenties vaellellut himaverkkareissa koko päivän. 

Project 333:lle ei kuulu oikein mitään. Olen ajatellut vaatteita vähän vähemmän, mikä on vapaa-ajan puutteen takia ollut vähän liiankin helppoa. En ole vielä käynyt vintillä penkomassa sinne pois pakkaamiani vaatelaatikoita, mutten myöskään suhtaudu Project 333:een mitenkään orjallisesti. Punainen villaneuleeni oli lojunut pyykkikorissa viikkokaupalla, ja kun sain sen vihdoin pestyä, otin sen käyttöön, vaikkei se "sallittuihin" 33 vaatekappaleeseen kuulukaan. Yritän ottaa vähän iisimmin: suorittaa vähemmän, olla armollisempi, niin töissä kuin vaaterumbankin kanssa. Ei kaiken tarvitse aina olla niin justiinsa. Joskus riittää, että mennään edes vähän sinne päin.

---

This is what I wore on Sunday. I slept in, and if my mom hadn't invited us over for tea and chocolate cake, I might have just been lounging about at home in my sweatpants all day. 

Things on the Project 333 front have been pretty quiet. I haven't had a whole lot of time to think about my clothes or the challenge in general. I haven't gone to the attic to unpack my other clothes yet, but I've given myself permission to be less anal about Project 333. This red wool sweater had been bunched up in the laundry basket for weeks, and after I managed to wash it, I just decided to wear it because it made me happy. I'm trying to take things (be it work, Project 333, what have you) with a grain of salt, to not be so hard on myself. 

Vakavuudesta / Severe

Meikäläisen Project 333 on kestänyt nyt kuukauden. Alkuinnostuksen jälkeen seurasi totaalinen ahdistus ja tympääntyminen, viikko sitten rukkasin vaatevalintojani. 33 valitsemaani vaatetta ovat nyt kaikki jollain tavalla minulle erityisiä ja rakkaita. Poistin valikoimasta kaikki tylsät ja masentavat kuteet ja toin tilalle lempivaatteitani, joita tykkään käyttää. Pari päivää meni ihan hyvin, nyt tuntuu taas siltä, ettei tästä tule yhtään mitään. Pukeudun kyllä aamuisin nopeasti ja vaivattomasti, mutta mietin joka päivä sivuvinttiin pakkaamiani vaatelaatikoita. Tänään kaipasin yhtä hassua, epäkäytännöllistä lurex-hametta, joka vain sattuisi houkuttelemaan juuri nyt enemmän kuin yksikään rakastamistani lempihameista, jotka roikkuvat henkareilla ulottuvillani. Haasteen kanssa eläminen on mennyt kamalan vakavaksi: jos en halua käyttää joka päivä lempivaatteitani, ehkä ne eivät olekaan niin erityisiä kuin luulen. Olenko materialisti? Eikö mulle riitä mikään?

Etsiessäni jonkinlaista helpotusta fiiliksiini kävin Project 333-blogissa etsimässä rohkaisun sanoja. Uusimmassa postauksessaan Cortney kertoo, miksi Project 333:a kritisoinut Voguen markkinointijohtaja on väärässä pitäessään haastetta, jep, liian vakavana useimmille ihmisille. Kaikki Cortneyn käyttämät argumentit ovat hyviä ja olen niiden kanssa ihan samaa mieltä: turhanpäiväisiin trendeihin sortuminen on typerää, on surullista jättää käyttämättä omistamiaan vaatteita, muodin markkinointikoneista tuottaa kamalaa tuubaa... mutta tämä haaste ei siltikään tee meikäläistä yhtään onnellisemmaksi. Luin liudan postausta ja haastetta ylistäviä kommentteja enkä saanut niistäkään mitään irti. Courtney peräänkuuluttaa oikeaa asennetta, jonka avulla haaste on hauska ja avartava. Asenteeni on varmaankin väärä, koska minä vain luisun kohti aina vain vakavampaa suhtautumista vaatteisiin. Minulla ei ole yhtään kivaa.

---

It's been a month now since I started Project 333. After my initial enthusiasm wore out, I started to feel bored and anxious. A week ago I swapped out some items in my selection of 33 pieces of clothing: I took out everything that was boring and depressing, and brought in clothes I love. I was doing fine for a few days, but today I once again feel like this just isn't working. I get dressed quickly in the mornings, without any trouble, but I constantly find myself thinking about the clothes I have packed away. Today I missed a silly, totally unpractical lurex-skirt I have packed into one of the boxes in the attic, how I'd rather wear it than any of my favorite skirts I have at my disposal. Living with the challenge feels really severe: if I don't want to wear my favorite clothes every day, does it mean that I don't care about them after all? Am I a materialist? Isn't anything enough?

As I tried to figure out what was wrong, I visited the Project 333 blog and read the latest post about why a Vogue marketing director was wrong when labeling the challenge, yup, too severe for most people. I agreed with everything that Courtney wrote: that the marketing machinery behind the fashion industry is full of BS, that it's sad to not wear the clothes one owns, that silly trends are a waste of time and money... but this challenge just isn't making me happy. I read the praise-filled comments, tried to get something out of them, to no avail. It seems like everyone else out there loves Project 333. Courtney says that "with the right approach, you’ll have a little fun and open doors you never knew existed". There must be something wrong with my attitude then, because the only change I truly feel is that my approach to clothes is becoming more and more severe every day. I am not having any fun.

5 huomiota vaatteistani / 5 thoughts on my clothes

1. Pidin ennen vaatteistani enemmän. Vaatteeni olivat ennen toisenlaisia, persoonallisempia, mielenkiintoisempia - sellaisia kuin tämä ihan pähkähullu, mahtava metallinvihreä hame, jonka ostin viime viikonloppuna suutuspäissäni kirppikseltä.

2. Maalla asuminen on vaikuttanut vaatevalintoihini enemmän kuin haluan myöntääkään. Pukeudun varovaisemmin kuin ennen, koska porukka tuijottaa. En koskaan ajatellut tulevani sellaiseksi ihmiseksi, jonka pukeutumiseen tuntemattomien ihmisten katseet vaikuttavat. 

3. Vaatekaapissani on paljon sellaisia vaatteita, joista en välitä oikeastaan ollenkaan. Ne vaatteet, joista en välitä, on valinnut työminäni, joka vaikuttaa vaatekaappini sisältöön ihan liikaa. Työminäni ja oikean minäni välillä on niin suuri ero, että pohdin, onko se ihan tervettäkään.

4. Minulla on aina ollut kaksi vahvaa tyyli-identiteettiä: hillitty, hieman androgyyni ja romanttisen dramaattinen. Työminälläni ei ole tyyli-identiteettiä ollenkaan. Se yrittää vain selviytyä päivästä toiseen. Siispä pukeudun päivästä toiseen vaatteisiin, joista en innostu, ja ne ihanat vaatteet, joita minulla kyllä on, lojuvat vaatekaapin perukoilla käyttämättöminä.

5.  Ei ole mitään oikeaa syytä, miksen voisi pukeutua omaksi itsekseni työelämässä ja maalla muutenkin: työpaikallani ei ole pukukoodia, ja oikeasti: miksi välittäisin, jos haalarihemmot tuijottavat ruokakaupassa?

Siispä: tylsät vaatteet pois, ihanat käyttöön. Project 333 jatkuu, en siis luovuta. Poistan 33:n vaatteen joukosta ne vaatteet, jotka masentavat, ja tuon varastossa olevia rakkaita kuteita tilalle. Mukaan pääsee myös tämä hame, johon olen ihan rakastunut.

1. I feel like I used to like my clothes a whole lot more. Or, to put it in another way, I had clothes that I liked. They were different, they had personality, they made me happy - like this crazy, totally awesome metallic skirt I bought at the flea market last weekend.

2. Living in the countryside has changed my clothing choices a lot more than I'd like to admit. I dress more cautiously, because people stare. I never thought that I'd become that person whose style is dictated by others.

3. There are a lot of clothes in my closet that I don't even care about. The clothes I don't care about are there for my "work-self", who has grown to have way too much influence over what I wear, both in and out of the office. There is a disparity between myself and my work-self, and the chasm is so wide I don't think it's healthy.

4. I've always had two style identities: one that's clean, somewhat androgynous, the other romantic and dramatic. My work-self has no style identity. It just tries to survive the daily grind. I don't get excited about the clothes I wear to work. The unfortunate side effect is that the clothes that make me happy just sit in the closet, unworn. 

5. There is no reason for wearing stuff I don't even like to work. We have no dress code, and really, who cares if I get stared at anyway?  

So: out with the clothes I don't like, in with the ones I love. I'm adjusting my 33 Project 333 pieces this coming weekend; I'm taking out the items that depress me and bringing in some clothes I really care about. (In comes, among other things, this skirt that I'm totally in love with.)

Porsaanreikiä etsimässä / Looking for loopholes

Jos näytän ylläolevassa kuvassa vähän syylliseltä, myönnettäköön: olen melkein kolmen Project 333-viikon jälkeen sortunut porsaanreikien etsimiseen. Vaatekaapin sisältö tylsistyttää. Tämä kirpparilta ennen joulua löytynyt taivaansininen mohairneule ei kuulu 33 vaatteen listalleni, vaan se on olevinaan "koti- ja oleskeluvaate", joita ei tarvinnut listata. Koti- ja oleskeluvaatteille minulla on vaatekaapissa oma hyllynsä, josta löytyvät lököverkkarit, pari pitkähihaista t-paitaa, yksi rönttöneule ja tämä sininen ylisuuri ihanuus, joka saa minut hyvälle tuulelle. Tyrkkäsin tämän neuleen oleskeluvaatehyllylle, vaikka tiesin kyllä, että tulen käyttämään sitä muutenkin kuin kotona. Ihan sama, tyhmä haaste. Lisäksi ostin tänään hameen ja housut kirpparilta. Hupsis.

I am just as guilty as I look: after almost three weeks of Project 333, I have started to look for loopholes. My 33-piece wardrobe is depressing. This sky-blue mohair sweater is not one of my 33 allowed items, but I've been storing it in my "in home lounge-wear"-shelf. There are a few groups of clothes that don't count in the Project 333 rules, and "home clothes" is one of them. I have a pair of sweatpants, a couple of long-sleeved t-shirts, an ugly sweater... and this awesome sweater in my at-home-pile. I stuck this sweater in there knowing that I'd wear it outside the house as well, so I guess I knew from the start that I'd cheat the first chance I get. I also bought a skirt and a pair of trousers at the flea market today. Oops.

Luopua vai ei luopua / To let go or to not let go

Aloitettuani Project 333:n olen lukenut useammasta lähteestä (Hyvän mielen vaatekaapista, Project 333:n ohjeista ja parista blogista), että kun kerran luopuu jostain vaatteesta, ei sitä osaa koskaan enää kaivata. Ajattelin ensin samoin, mutta hetken pähkäiltyäni totesinkin olevani täysin eri mieltä. Muistelen usein vanhoja vaatteita, jotka olen jossain vaiheessa, syystä tai toisesta, pistänyt eteenpäin. Lähiaikoina olen kaivannut mm. pitkää, kukkaprinttistä vintagesifonkimekkoani, kaikkia viktoriaanishenkisiä pitsikauluspaitojani, punaista angoraneulettani ja Marimekon upeaa puuvillamekkoa, jota nyt käyttäisin varmaankin joka päivä, jos olisin pitänyt sen. Näillä kaikilla vaatteilla on jotain yhteistä: välitin niistä aikoinaan ihan tosissani. Kehotan siis kaikkia vaatekaappisiivousta tekeviä varovaisuuteen. Luovu vasta, kun olet ihan varma. 

They say that once you get rid of a piece of clothing, you'll never miss it. I've read this on the Project 333 website, in the Finnish wardrobe-cleaning book Hyvän mielen vaatekaappi, as well as on a couple of blogs. At first I agreed, but then thought about it, and now I couldn't disagree more. There are so many old clothes that I have gotten rid of back in the day, and now miss. A few cases in point: a long, beautiful vintage chiffon dress, all of my Victorian-inspired blouses, a red angora sweater and an awesome Marimekko cotton dress that I'd probably wear every day if I still had it. All of these items have something in common: I really cared about them. So to all wardrobe de-clutterers out there, I say: don't let go before you are absolutely certain.

Liiasta tavarasta / On too much stuff

Pari suomalaista bloggaajaa on alkuvuodesta kirjoittanut tavaran vähentämisestä, oli kyse sitten vaatteiden tai kaiken turhan karsimisesta. Usein vastaavanlaisia postauksia koristaa pitkä kommenttirimpsu, jossa a) joko kerrotaan, että itsellä on sama projekti käynnissä, b) kauhistellaan, miten ihmisille kertyy karsittavaa tavaraa, koska kommentoija itse ostaa ainoastaan tarpeeseen eikä koskaan säilytä mitään turhaa, tai c) innostutaan bloggaajan projektista ja päätetään itse aloittaa sama projekti. Maailmassa tuntuu olevan lukemattomia minimalistiseen elämäntapaan keskittyneitä blogeja. Project 333:n myötä kai minutkin voisi luokitella yhdeksi monesta liikaan tavaraan kyllästyneistä - paitsi että minä pidän paljosta tavarasta. 

Minusta tuntuu usein siltä, että nykyihmisen kuuluu olla käytännöllinen, tiedostava, kulutusta vähentävä ja aina vain vähempään tyytyvä. Liika tavara on noloa. Meidän kuuluisi naureskella vanhempiemme ja etenkin heidän vanhempiensa pula-ajoilta peräisin olevalle säilytysvimmalle. Sisustuslehdet esittelevät (ainakin Suomessa) kyllästymiseen saakka kokovalkoisia sisustuksia, tyhjiä pintoja ja kuvateksteissä käytetään lauseita kuten "jokaisella tavaralla on paikkansa" tai "vähemmän on enemmän". Jos joskus jonkun keräilijän kotiin eksytäänkin, lehdet puhuvat "taiteellisesta" kodista tai siitä, kuinka asukkaan vinyylilevykokoelma "kätketään" tehokkaasti jonkun salaisen vipupeiliovisysteemin taakse. Kun Arabian kastikekulhoja keräävä täti on vähän hassu, liikaa vaatteita omistava bloggajatyttö tai -nainen on jo säälittävä. Liian tavaran hamstraaminen kertoo kontrollin menettämisestä, taipumuksesta taipua markkinavoimien edessä, itsetunnon puutteesta. Tavara kertoo ostamisesta, ostaminen taas kuluttamisesta, kuluttaminen kai itsekkyydestä.

Mutta mitä jos tykkää tavaroista? Kerään muun muassa Lomonosovin monien mauttomina pitämiä posliinililintuja ja kauniita epäkäytännöllisiä teekuppeja, jotka pitää pestä käsin. Säilytän vanhat muotilehdet ja ostan kirppikseltä epäkunnossa olevia, pyöreitä herätyskelloja, ihmisten vanhoja valokuva-albumeita ja nättejä kirjoja, joita en koskaan aio edes lukea. Mielestäni jokaisessa kodissa kuuluisi olla urpon näköisiä pehmoeläimiä esillä, mutta moni liian tavaran karsija on kanssani ihan eri mieltä, ja se heille tietysti sallittakoon. Minua kai kiinnostaa, kun kerran tavaran hamstraajien psykologisia motiiveja usein näkee pohdittavan, että mikä mahtaa olla minimalismiin pyrkivän trendin taustalla. Elämmekö niin epävakaita aikoja, että tavaran poistaminen elämän yhtälöstä helpottaa ahdistustamme, ja jos näin on, mikä tavarassa meitä oikein ahdistaa? Ehkä aikuisuus on in, ja liika tavara muistuttaa meitä joko lapsuudesta (jolloin kiiltävät karkkipaperitkin säilöttiin lastenkirjojen sivujen väliin) tai vanhuudesta, jonka liitämme sota-ajan pulavuosiin, ankeuteen, puutteeseen. Vai onko kyse vain siitä, että meillä on nykyisin niin kiire, että tavaroiden säilyttäminen tai niiden ajatteleminenkin vie meiltä niin paljon aikaa ja energiaa, että on parempi hankkiutua kaikesta eroon? Voi tietysti olla niinkin, että mitään sen kummempia psykologisia motiiveja ei ole, ja ihmisyys on siirtymässä materiaalittomaan sfääriin, jossa kaikenlainen liikkuvuus on itseisarvo. Omistaminen juurruttaa, pitää ihmisen paikallaan. Ehkä tavaralliset ihmiset ovat perässähiihtäjiä, konservatiiveja ja auttamattomasti ajastaan jäljessä. 

Olen tässä taas pohdiskellut Project 333:a. Kun olen miettinyt nykyihmisen tarvetta yksinkertaiseen, tavarattomaan elämään ja sen soveltamista omaan vaatekaappiini, ahdistun. Pidän siitä, että minulla on paljon vaatteita. Kyse ei ole ehkä vain siitä, että minulla olisi ihan liikaa vaatteita, vaan siitä, että minulla on liikaa sellaisia vaatteita, joihin en suhtaudu rakkaudella. Vähän niinkuin jos ostaisin kirppikseltä Lomonosovin posliinilinnun, joka näyttääkin ilkeätä eikä lempeältä, jonka energia ei ole oikeanlainen, ja sitten niitä kasaantuisi vitriiniin. Helposti sitä kai tulisi ajatelleeksi, että mitä mä näitä lintuja hamstraan, kun en edes tykkää niistä. Tulisi halu hankkiutua niistä eroon. Mutta nytpä onkin niin, että minulla on vitriinissä vain kauniita tai veikeitä posliinilintuja, jotka saavat minut hymyilemään, joista en halua koskaan luopua (ne ovat jopa matkanneet kanssani Atlantin toiselle puolelle ja takaisin) ja minulle on ihan se ja sama, jos joku pitää minua sen takia materialistina. Samaa systeemiä pitänee yrittää myös vaatteiden kohdalla.

- - -

Some popular Finnish bloggers have been writing about owning too much stuff, be it clothes or just stuff in general. They've decided to give up on stuff they no longer need and write about how liberating it all feels. Typically these types of blog posts attract comments from three different types of readers: 1) the ones that are currently working on a similar project or have already gone through it and now enjoy a much simpler life, 2) the ones that don't understand how anyone could possibly ever accumulate too much stuff, because they never buy or store anything they don't need, or 3) the ones that are, due to the blogger in question, inspired to begin a de-cluttering process of their own. There are countless blogs out there that already focus on a minimalist lifestyle, but to me it seems that the anti-stuff movement is gaining momentum like never before. Since I started Project 333, I could quite easily be lumped into the same group of wannabe-minimalists, except that... I kind of like having a lot of stuff.

I feel that there is growing pressure these days to be very practical, critical and anti-consumerist. One should aim at always owning less. Having too much stuff is a little embarrassing: we are almost encouraged to draw a line between ourselves and our grandparents, who saved everything during the difficult post-World War II years. Interior design magazines in Finland publish stories of entirely white homes with no clutter to be seen anywhere. The photo captions talk about every item having it's own, functional purpose, about less being more. Occasionally the magazines might visit a home of a collector, in which case the home is labeled "artistic", but even then, the vinyl record collection of the inhabitant is shown behind practical sliding doors or such, out of sight. An older lady who collects Finnish Arabia porcelain might be considered a little kooky, but a blogger with too many clothes is almost an embarrassment. Having too much stuff equals lack of discipline or self-esteem, and consumerism. Stuff equals buying, buying equals consumerism, consumerism equals selfishness, I guess.

But what if one happens to like stuff? I collect Lomonosov porcelain birds that many people find distasteful, as well as pretty gilded teacups that I can't wash in the dishwasher. I buy old, round alarm clocks at the flea market, and pretty books I never intend to read. I think that every home should have at least a couple of silly looking stuffed toys about, but I understand that not everyone feels like that. I guess I often wonder, since the psychological undertones of hoarding or stuff accumulation are so often discussed, what are the fundamental reasons behind our current aversion to stuff. Are our lives really so stressful and convoluted these days that getting rid of stuff makes us feel better, and if this is the case, then what is it about stuff that causes us so much anxiety? Is being a grown up "in", and all of our stuff reminds us of our childhood, when we used to press shiny candy wrappers in between the pages of our favorite books, or of old age, when we tend to hold onto our possessions as we do to dear life? Do we really have so little free time on our tired hands these days, that storing and taking care of stuff consumes all the energy we have to spare? I guess it's possible that there are no serious psychological undertones to any of this, and as a species, us humans are just moving toward a non-material existence, where mobility is what counts. Property and stuff keep us in one place, keep us settled. That would mean that people like me are stagnant, conservative, and out of the loop.

I've been thinking about Project 333 again. When I think about the blogosphere's sudden urge for minimalism, I've come to realize that that's not what I'm getting at. It's not necessarily that I just own way too many clothes (although yes, I probably own too many), my problem has to do with owning clothes that I don't feel passionate about. It's kind of like my Lomonosov birds: if I bought porcelain birds with mean faces or the wrong type of energy, I'd get awfully sick and tired of having the stupid birds in my glass cabinet. Why would I collect birds that aren't just right, shouldn't I just get rid of them? The thing is though, that my Lomonosov birds all have beautiful expressions and fun faces, and I never think to buy the mean-looking ones, no matter how cheap they might be. I know how to buy, store and care for my porcelain birds. I don't ever consider getting rid of them (they've even traveled with me to the other side of the Atlantic and back), and if someone might think that I'm a materialist because of my porcelain birds, well, then that's just too bad. I guess there's a lesson to be learned in there, somewhere, when it comes to clothes, too. 

10. tammikuuta 2015 / January 10th, 2015

Palasin pitkän joululoman jälkeen töihin ja kiirettä on pitänyt. Työkiireiden lisäksi olen joutunut opettelemaan uuden läppärin käyttöä tässä viime päivinä. Mikä siinä onkin, että uuden tekniikan opettelu voi olla joskus niin hankalaa? Siipan rohkaisusta hommasin itselleni perinteisen läppärin sijaan Chromebookin, joka on ihanan kevyt ja näppärä, mutta Google Chrome käyttöjärjestelmänä tuntuu vielä vieraalta. Äsken onnistuin hienoisen väännön jälkeen siirtämään kameran muistikortilta kuvia tälle pikkurakkineelle, joten elämä voittanee. Ensi viikolla tappelen sitten uuden kännykän kanssa - sitä odotellessa...

Aiemmista tilityksistäni huolimatta en ole ainakaan vielä luovuttanut Project 333:n osalta. Vaikka tylsät vaatteeni eivät yhtään innostakaan, kaivoin tänään talviasustevarastosta ikivanhan tummansinisen tupsuhuivin piristääkseni ankeaa, harmaata kashmirneule+farkut-yhdistelmää. Tunsin oloni vähän iloisemmaksi. Kävin tänään ensimmäistä kertaa haasten alettua kirpparilla enkä ostanut vaatteita, vaikka muutamaa riepua hiplasinkin. En edelleenkään tiedä, onko tässä haasteessa mitään tolkkua. No, ainakin se saa pohdiskelemaan omaa tyyliä, jos ei muuta. 

I returned to work after a long vacation, and things have been super hectic since Wednesday. In addition to work-related madness, I've been trying to get acquainted with my new laptop. I'm not a tech-savvy person, and it is taking me a lot of time to figure things out. I got myself a Chromebook instead of a traditional laptop, and so far I find it cute, light and fast. I guess it just takes some time to get used to Google Chrome as an operating system, but hey, I just managed to transfer photos from my camera's memory card to my Chromebook, so hey, at least I'm going somewhere with this! Next week, I hope, I'll be getting to know my new mobile phone - should be interesting... 

Despite my recent rantings, I haven't quit Project 333. I still find my clothes a little boring, but oh well. Today I wore an old wool scarf with bouncy pom-poms with my otherwise-not-so-exciting cashmere sweater+jeans look. I felt a little happier. I stopped by at a flea market today for the first time since the challenge began, and didn't buy any clothes, although I looked at a couple of rags. I still don't know if Project 333 is a good fit for me and my clothing-related dilemmas, but I'll stick with it for now anyway.

Tylsät vaatteeni / My boring clothes

Projekti 333:een valikoituneilla vaatteillani on jotain yhteistä: ne ovat (niin hyvässä kuin pahassa) perusvaatteita. Järkeviä, neutraaleja, ihan kivoja. Mutta voi pojat, ei niistä kyllä mitään innostuksen väristyksiä (tai järisyttävän mielenkiintoisia asuja) saa. 

Ajattelin 33 vaatetta valitessani, että tuon asuihin väriä koruilla, huiveilla ja muilla asusteilla, mutta olen tässä kuulkaas miettinyt, etten taida olla asusteihminen ollenkaan. En osaa käyttää huiveja muutoin kuin osana ulkovaatetusta. Värikkäät korut näyttävät talvella ja näihin vaatteisiin yhdistettynä jotenkin teennäisiltä. Aika moniin asuihin ei sovi vyö, ja sitäpaitsi kaikki vyöni ovat joko mustia tai ruskeita muutenkin. 

Päivän Project 333:een liittyvä ajatus: kaikki vaatteeni tuntuvat ihan hemmetin tylsiltä. Vaatetuksen valitseminen aamuisin on tosi helppoa, mutta helppouden hinta on kova. Miten ihmeessä kestän seuraavat kolme kuukautta?

The 33 pieces of clothing I chose for Project 333 have something in common: they are basics, in both good and bad. They are okay clothes, neutral and practical. But oh boy, they are not very exciting. I am not coming up with any interesting outfits to wear.

As I was picking the clothes for the challenge, I thought that I'd spice them up with colorful jewelry, scarves or belts. But it turns out that I'm not really an accessories-kind-of-girl. I can't use scarves except as part of outerwear. Flashy jewelry looks a little pretentious with the clothes I've chosen. Most of my outfits don't need belts, and my belts are all black or brown anyway. 

The Project 333-related thought of the day: yikes, my clothes seem so boring to me. It's very easy to choose an outfit for any given day, but at what price? How on earth am I going to get through the next three months?

Liityin Pinterestiin / I joined Pinterest

Kuten tavallista, lähden mukaan erinäisiin some-juttuihin mattimyöhäisenä. Osana vaatekaaoksen selvittelyprojektiani päätin hypätä Pinterest-kelkkaan. Olen pitänyt vanhanaikaista inspiraatioleikekirjaa useamman vuoden ajan, mutta sen rinnalla toimikoon nyt myös Pinterest. Keräilen Palavarakkaus Pikkusydän-nimen alle vähän kaikenlaista minua inspiroivaa sälää, joka kenties auttaa minua selkeyttämään ajatuksiani tyylistä ja vaatepaljoudesta.

Pinterestistä minut löytää täältä.

P.S. Olen viettänyt Projekti 333:n ensimmäiset päivät verkkareissa. En muista koskaan ajatelleeni vaatteita niin paljon kuin nyt. Mielessäni kummittelee 2000-luvun alussa ilmestynyt Vogue UK-juttu, jossa muotitoimittaja luopuu kaikista vaatteistaan ja ostaa uudet tilalle. Eilen pakkasin jätesäkillisen vanhoja vaatteita kirpparille.

As usual, I am horribly late to join in on a social media phenomenon. I've kept an old-fashioned inspiration scrapbook for some years now, and yesterday I decided to join Pinterest. I figured it might help me sort out my style and wardrobe. If you are interested in finding out what inspires me, check out my Pinterest here.

P.S. I've spent the first days of Project 333 in sweatpants. I've never thought about clothes as much as I have in the past couple of days. I have a vague memory of an old, probably early 2000s Vogue UK article stuck in my head: in it a fashion editor sells or donates all of her old clothes and buys new ones. Yesterday I packed away a big garbage bag full of clothes to sell at a flea market.

Project 333: 1. päivä / Project 333: Day 1

Aloitin Project 333:n pari päivää etuajassa. Yömyöhällä Game of Thrones-maratonin jälkeen sänkyyn könytessäni mieleeni välähti yhtäkkinen, karmea katumuksen puuska: miksi ihmeessä olen ryhtymässä tällaiseen? Päätin, että haaste on parasta aloittaa heti aamun valjetessa, etten tulisi katumapäälle. 

Monet Project 333:n aloittaneet kuvailevat projektin kulkua suorastaan euforiseksi: vaatekaapissa on vain ihania vaatteita, joista jo valmiiksi tietää pitävänsä, kuinka vapauttavaa! Minä avasin peilikaapin aamulla ja vaatevalikoima näytti... tosi ankealta. Euforiasta ei ollut tietoakaan. Miksen valinnut mitään kirkkaan punaista? Äh, kaikki näyttää masentavalta. Mitä mä oikein laitan päälle? Vedin sitten nopeasti päälle nämä vermeet. Ei ehkä paras asuni ikinä, mutta menköön. 

Project 333:n nettisivuilta muistan lukeneeni, että yksi hyvä tapa ryhtyä karsimaan vaatepaljoutta on pohtia yksittäisten vaatteiden kohdalla, ostaisiko ne nyt uudelleen, jos saisi matkata ajassa taaksepäin. (Jos ostaisi uudestaan, vaate on syytä säilyttää.) Hätkähdin huomatessani, että joo, ostaisin kai nämä yksittäiset vaatteet uudestaankin. Mutta se, mikä minua jäi kaivelemaan, oli innostuksen puute. En innostu näistä vaatteista oikeastaan ollenkaan. Ne ovat kivoja, niissä ei ole mitään vikaa, olen käyttänyt niitä paljon... mutta en voi mitenkään väittää suhtautuvani niihin intohimoisesti. Se ei varmaankaan ole kovin hyvä asia. Mitä jos vaatehamstraukseni taustalla onkin se, etten oikeastaan edes pidä vaatteistani, ja ostan siksi koko ajan lisää? Toinen ei-varmaankaan-hyvä asia: huomaan potevani äkillistä shoppailuhimoa.

I decided to start Project 333 a few days early. As I got to bed superlate last night after having watched a Game of Thrones marathon, a sudden feeling of panic-filled regret filled my heart. What on earth was I getting myself into? I decided to start the challenge the next morning, before I had any serious second thoughts.

Many people who have gone through Project 333 describe immediate feelings of euphoria: it's amazing, I only have clothes in my closet that I really love and want to wear! How liberating! I opened my wardrobe this morning and it looked... depressing. Why didn't I choose something bright red? Why are all the colors so drab? What on earth am I going to wear? I guess there was something positive: it took me no time at all to get dressed. Not my greatest outfit, for sure, but oh well. 

I then remembered reading on the Project 333 website that a good way of culling one's wardrobe is to figure out, with every piece of clothing, whether you'd buy it again if you could go back in time. (If you'd buy it again, it's a keeper.) I looked at these clothes, and yeah, I guess I'd probably buy them again, I like them well enough. But then it hit me that I'm not really in love with any of these clothes. They are fine, they are nice and practical... but they don't get me excited. That's probably not a good thing. What if I keep buying clothes because I don't really even like the clothes I already own? Something else that's not a good thing: I really, really feel like going shopping.

Project 333 alkaa / Project 333 begins

Pitkän pohdinnan jälkeen olen valinnut vaatekaappiini 33 vaatetta seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Numeroon sisältyvät takit ja kengät. Project 333:n sääntöjen mukaisesti lukuun eivät sisälly yö-, alus- ja olovaatteet tai urheilukamat. Alusvaatteiksi lasken pitkähihaiset t-paidat, joiden pukeminen neuleen alle ei ole talvikuukausina vapaaehtoista. Samaan kategoriaan kuuluvat sukkahousut. Kuten aiemmassa postauksessa selostin, en laskenut mukaan myöskään koruja tai asusteita (huivit, vyöt, pipot). 33 vaatetta tuntui numerona todella pieneltä, mutta vaatteiden valitseminen ei ollutkaan kovin vaikeaa. Viimeisiä vaatteita valitessani pohdin, olisinko sittenkin voinut melko helpostikin sisällyttää 33:een vaatteeseen asusteetkin. (Olisin, mutta jätin kuitenkin väliin.) 

Suurinta päänvaivaa vaatteiden valitsemisessa tuotti sään ja lämpötilan pähkäily: mitä jos kevät tuleekin tosi aikaisin? Luotan kuitenkin siihen, että lumet eivät täältä sula vielä maaliskuussa - yleensä järven jäätkin lähtevät vasta huhti-toukokuun vaihteessa. Aloitin ulkovaatteista: valitsin kolme takkia ja viidet kengät. Muut vaatteet valitsin sen mukaan, että se sopivat keskenään yhteen, ovat käytännöllisiä, mahdollistavat miksailun ja aikaansaavat eri henkisiä ja silueteiltaan ja tekstuureiltaan vaihtelevia asukokonaisuuksia. Valitsin enemmän ylä- kuin alaosia, enemmän hameita kuin housuja, ja pari mekkoa, jotka soveltuvat kerrospukeutumiseen ja mahdollisiin siistimpää pukeutumista vaativiin tilanteisiin. Eniten jouduin tinkimään väreistä: väripaletti koostuu pääsääntöisesti harmaista, sinisistä, vihreistä ja (hieman yllättäen) punaruskean sävyistä. Asusteilla ja koruilla voin kuitenkin paikkailla värien puutetta.

33 vaatettani tammi-maaliskuulle 2015 ovat:

Takit:

- musta villakangastakki

- paisley-kuosinen topattu talvitakki

- myrkynvihreä ohut villakangastakki (jos kevät koittaa jo maaliskuussa)

Kengät:

- mustat nyöritettävät talvinilkkurit

- ruskeat nyöritettävät talvinilkkurit

- ruskeat vuoratut mokkasaappaat kultasoljilla

- karvavuoratut jokakelin saappaat

- mustat siistit saappaat

Yläosat:

- kaksi harmaata kashmir-neuletta

- musta, yksinkertainen mohairneule

- valkoinen pooloneule

- salmiakkikuvioinen pappaneuletakki

- pitkä ruskea ohut villatakki

- sininen neulepoolo

- siniharmaa argyle-kuvioinen villaneule

- tummansininen pörröneuletakki

- harmaa collegepaita

- sininen silkkipaita

- kukallinen silkkipaita

- punaruskea ohut viskoosineule

Alaosat:

- musta midimittainen kynähame hopearaidoilla

- paksu harmaa/mustakuvioinen villahame

- viininpunainen kynähame

- vihreä leopardikuvioinen kynähame

- tummanvihreä, leveähelmainen villahame

- harmaat ukkohousut

- ruskeakuviolliset villakangashousut

- lököfarkut

Mekot:

- sinivalkokukallinen sifonkimekko

- punaruskea, kultakuviollinen sifonkimekko

- harmaa neulemekko

- mustavalkoinen viskoosimekko (tämä valinta on riippuvainen siitä, miltä mekko näyttää - tämä on nimittäin tuore ostos Vestiaire Collectivesta. Jos mekko on hasardi, sen tilalle tulee persikanvärinen, kuviollinen sifonkimekko)

Vaatekaappi näyttää... no, ainakin tosi siistiltä. Päällimmäinen ajatus on, että siellä roikkuvat melkeinpä ne samat vaatteet, joita käytän arkena muutenkin. Kaikki sopii yhteen, vaatteita voi kerrostaa huoletta, potentiaalinen asujen määrä tuntuu ihan siedettävältä. Omituista, mutta jotenkin tuntuu siltä, etten olisi joutunut luopumaan oikeastaan mistään. Luulen, etten ole ihan vielä hahmottanut sitä, kuinka pitkä aika kolme kuukautta oikeastaan on.

After careful consideration, I have picked my 33 items of clothing for the next three months. The number includes coats and shoes, and as stated in the Project 333 rules, doesn't include underwear, pajamas or around-the-house lounge wear. I decided to consider long-sleeved t-shirts underwear, since wearing them under sweaters during the cold winter months is not optional. Same goes for tights. As I wrote yesterday, I didn't include jewelry or accessories. 33 felt like a really small number when I got started, but as I picked and chose, it actually felt surprisingly generous. As I was choosing the last items, I got to thinking if I could have quite easily included accessories into the 33 items after all. (I could have, but chose not to.) 

While choosing the pieces of clothing, the biggest dilemma for me was climate-related: what if spring comes early? I decided to rely on the usual weather cycle. Typically the lake doesn't melt before late April anyway, which means that we'll most likely have snow all through the three-month period. I started with outerwear: I picked three coats and five pairs of shoes. The rest of the clothes I chose so that they'd all go together, that they'd be practical and that they'd give me options to play with textures and to come up with many different styles and silhouettes. I picked more tops than bottoms, more skirts than trousers and a couple of dresses to help me layer and to potentially dress up if need be. The one thing that I had to sacrifice was color: the color palette of my items consists of grays, blues, greens and somewhat surprisingly, browns/maroons. I can easily bring in more color with accessories and jewelry, though.

My 33 items for January - March 2015 are:

Coats:

- black wool coat

- paisley-printed winter coat

- moss green, light wool coat (in case spring arrives early)

Shoes:

- black lace-up ankle boots

- brown lace-up ankle boots

- brown, lined suede boots with gold buckles

- furry every-weather boots

- neat, black leather boots

Tops:

- two gray cashmere sweaters

- black, simple mohair knit

- white, chunky turtleneck sweater

- slouchy argyle grandpa-cardigan

- long, brown wool cardigan

- bright blue turtleneck sweater

- gray/blue argyle sweater

- dark blue fuzzy cardigan

- gray sweatshirt

- blue silk blouse

- flower-print silk blouse

- maroon viscose knit

Bottoms:

- black midi-length pencil skirt with silver stripes

- thick gray/black wool skirt

- burgundy-color pencil skirt

- green leopard-print pencil skirt

- moss green, wide-hem wool skirt

- gray grandpa-trousers

- brown, patterned wool trousers

- boyfriend jeans

Dresses:

- blue/white flower-print chiffon dress

- maroon, gold-print chiffon dress

- gray knit dress

- black/white viscose dress (depending on if it fits - it's something I bought at Vestiaire Collective recently and it hasn't arrived yet. If the dress isn't stellar, I'll replace it with a peach-color print chiffon dress.

My wardrobe looks... well, very neat. On the surface it feels like I have the same clothes in my wardrobe as always; it's pretty much the same bunch I tend to wear on a day-to-day basis. Everything goes together, there are plenty of options to layer, and the amount of potential outfits feels almost ample. It's very odd, but I also feel like I haven't really let go of anything. I have a feeling that it hasn't fully sunken in yet that three months is actually a pretty long time.

Miten tässä taas näin kävi..? / How did it come to this - again..?

Minulla on taas ihan liikaa vaatteita. Olen kokeillut vuosien varrella kaikenlaista kontrolloidakseni liitoksistaan ratkeilevaa vaatekaappia: ostoslakkoja, vain 12 vaatetta vuodessa-systeemiä, osta-yksi-luovu-yhdestä-sääntöä. Sama laulu joka kerta: aluksi homma pelaa, mutta sitten lipsahdan. Yrityksistäni säännöstellä vaatekaapin sisältöä parhaiten on toiminut listaamistani jälkimmäisin: se, että poistin vaatekaapistani aina jotain, kun ostin uutta. Jossain vaiheessa se poistamispuoli vain jäi. Maalla on liian hyviä kirppareita ja meillä on talossa paljon tilaa. Mopo karkasi totaalisesti käsistä kai viime kesän tienoilla, tai ehkä jo vuosi sitten. Olen valunut hitaasti ja varmasti kohti sitä tilannetta, etten enää edes muista, mitä vaatteita omistan. Ehkä en ole niin syvässä suossa kuin joskus aiemmin: en osta trendituotteita, en tuhlaa halparättiketjujen vaatteisiin, en osta "no ehkä joskus käytän tätä"-vaatteita. Päällimmäisenä ongelmana on kai se, että minulla on niin paljon (jokseenkin toisiinsa sopimattomia) vaatteita, etten millään ehdi käyttää niitä kaikkia. Jep, varsinainen ensimmäisen maailman ongelma. Hävettää.

Joululoman aikana olen lueskellut Rinna Saramäen erinomaista Hyvän mielen vaatekaappia. Samaistun voimakkaasti kirjan kuvituksen tyyppiin, joka säntäilee aamulla vaatekasojen keskellä ja jonka vaatekaapista huhuilevat tylsistyneet, käyttöön pääsyä odottavat kauniit vaatteet, joiden vuoro ei koita koskaan. 

Saramäki kehottaa kirjassa karsimaan vaatemäärää kovalla kädellä ja satsaamaan parempiin vaatteisiin, joita haluaa käyttää joka päivä. Eilen päätin hetken mielijohteesta kokeilla Saramäen suosimaa, Courtney Carverin kehittämää Project 333:a, joka on kiertänyt nettihaasteen muodossa jo vuodesta 2010. Saramäki lupaa, että Project 333 on ihan oikeasti toimiva idea, että siitä on apua. Haasteessa valitaan 33 vaatetta kolmeksi kuukaudeksi. Projektin on tarkoitus auttaa hahmottamaan paremmin, mitä vaatteita oikeasti käyttää, mikä pidemmän päälle auttaa selkeyttämään vaatekaaosta ja vähentämään vaatemäärää. Minä, joka olen luovuttanut jokaisen vaatehaasteeni kohdalla (paitsi parhaillaan käynnissä olevan, "älä osta uusia uusia vaatteita"-haasteen - sillä menee hyvin), olen kuulemma erinomainen kandidaatti. Niinpä tyhjensin eilen vaatekaappini ja valikoin sinne tuskaisena vain 33 vaatetta, joita saan käyttää seuraavan kolmen kuukauden aikana. Luku 33 sisältää takit ja kengät, muttei alusvaatteita, sukkahousuja, koruja tai asusteita. Alkuperäisen haasteen lukuun kyllä sisältyvät asusteet ja korut, mutta minä jätin ne pois laskuista kahdesta syystä: 1) asusteet ja korut eivät ole minulle ongelma, vaan vaatteet ovat, ja 2) alkuperäinen haaste antaa mahdollisuuden rukata projektia, jos se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ylläri yläpesä: tuntui ylitsepääsemättömältä valikoida vain 33 vaatetta, joihin korut ja asusteetkin sisältyvät. Ei tullut kesää, ei niin millään. Koska Project 333:n tarkoituksena ei ole kärsiä tai rankaista itseään, annoin itseni lepsuilla. 

Minulla ei ole suuria odotuksia tälle haasteelle. Koska olen luovuttanut lähes jokaisen aiemman samantyyppisen haasteen kohdalla, olen skeptinen. Mutta lupaan kyllä yrittää, ihan oikeasti, lupaan. 

It has happened again: I have way, way too many clothes. Readers of No Signposts in the Sea know that I have a history of emotional shopping and a wardrobe that's bursting at its seams. I've tried (what feels like) everything: all sorts of shopping diets, sets of rules, 12-items-a-year-allowances, buy-one-get-rid-of-one-system, which, for what it's worth, was successful for quite some time. But something has happened in the last six months to a year. Things are out of control again. Too many awesome flea markets, too much space in our big farmhouse, perhaps. It doesn't help that I've been very stressed out because of work and have bought clothes to reward myself, like I used to. I'm back in that situation where I can't even remember all the clothes I own. I guess it could be worse: I don't buy into mindless trends, I don't spend money on fast fashion, I don't buy stuff thinking that "perhaps there will be a time when I'll wear this". I just have too many clothes and not enough time, and it is starting to complicate my life. Talk about first world problems, I know. It's embarrassing. 

During my Christmas break I've been reading Hyvän mielen vaatekaappi, A Finnish book on wardrobe control. (The title translates loosely as "The Happy Wardrobe".) The author, Rinna Saramäki, shows - in all-too-familiar depictions - the challenges I face when I'm trying to get dressed in the mornings these days: clothes that are all very nice, tons of clothes that never get worn, clothes that don't necessarily go together all that well. Saramäki suggets culling one's wardrobe and investing in fewer, special, good-quality clothes. It's not rocket science, it's nothing new, really. I know all this. To get the ball rolling Saramäki swears by Courtney Carver's Project 333, so I decided to give it a go. It's a familiar challenge for many, I'm sure, since it's been around since 2010. You must empty your wardrobe and pick 33 items of clothing to wear for the next three months and pack the rest of your clothes away. The project is supposed to help you figure out which clothes you actually wear in your day-to-day life, and to help you let go of the clothes you don't wear. The logic sounds simple to me, and it sort of makes sense. The number 33 includes outerwear, shoes, accessories and jewelry - although I tweaked the challenge and I'm not counting accessories and jewelry. (I did this for two reasons: 1) accessories and jewelry are not my problem, clothes are, and 2) both Carver and Saramäki suggest that one should make the project one's own if it feel overwhelming. So that's what I did.)  

I guess I should tell you right off the bat that I don't have great expectations for this project. It sounds lame to admit it before the challenge has even begun, but hey, you all know my history with projects like this - I am skeptical, but I'm going to give it a go anyway. Saramäki claims that people who think it can't be done are the perfect candidates, so I'll accept the challenge. I'm going to try.