"Mulla on ihan hirveän paljon vaatteita", totesin siskolle sen sadannen kerran, kun ylitimme Helsinginkatua viime sunnuntaina. Olimme jutustelleet jo hyvän aikaa Hyvän mielen vaatekaapista, johon olen kai kehittänyt jonkin sortin pakkomielteen. (No en ole, oikeasti se on vain tosi hyvä, ajatuksia herättävä kirja.) Sen sadannen kerran, taas, haluaisin olla edes joskus yksinkertaisten linjojen nainen, sellainen, jolla voisi olla aika paljon vaatteita muttei niin hirveän paljon kuitenkaan. Ei niin paljon, etten muista vaatteitani. Ei niin paljon, että vaatehuone on täynnä vaatteita, eteisen kaappi on täynnä vaatteita, piirongin laatikot ovat täynnä ja sitten on vielä irtonainen rekki makuuhuoneessa.
Sen sadannen kerran taas mietin, miksi koen niin suurta vaihtelunhalua vaatteiden suhteen. Miksi yhtenä päivänä haluan pukeutua kauluspaitaan ja suoriin housuihin ja toisena omituiseen kaapumekkoon, kolmantena tweediin ja neljäntenä röyhelöihin? Miksi minulla on 30 kauluspaitaa, joista käytän kuitenkin vain muutamaa? Miksi niistä käyttämättömistä vaatteista on niin vaikeaa (ellei jopa mahdotonta) luopua? Miksi vaatemääräni ei pysy aloillaan, vaan rönsyää tasaisin väliajoin hallitsemattomaksi kaaokseksi? Vai tuntuuko se vain siltä? Minulla on todella paljon ihania vaatteita, joita rakastan. Mitä jos minulla onkin vain joku sisäinen rytmi, jonka mukaan olen vuoroin tyytyväinen ja tyytymätön vaatetilanteeseeni? Entä jos kyse onkin mielialasta - jostain yleisestä selkeyden tai muutoksen kaipuusta, jota meistä jokainen joskus kokee? (Tämä ei tosin ole mikään syy omistaa 30 kauluspaitaa...)
Lueskelin toissavuoden merkintöjäni Project 333:sta - muistatteko kun kokeilin selvitä 33 vaatteella 3 kuukauden ajan? Projekti oli ihan mielenkiintoinen, mutta aikamoiseksi rämpimiseksi se meni. En valaistunut, vaikka paljon opinkin. Hankkiuduin kokeilun jälkeen eroon aika isosta määrästä vaatteita, mutta omistamieni vaatteiden määrä pysyi silti korkeana. Aika moni Project 333:een valitsemistani lempivaatteista on sittemmin päätynyt UFFin laatikkoon tai kirppiskassiin - se siitä, että ne kahden vuoden takaiset vaatteet olisivat olleet joitain ikuisia lemppareita... Tämänhetkisessä vaatepaljousahdistuksessani pyörittelin hetkisen ajatusta kokeilla Project 333:a uudestaan, mutta pelkkä vaatteiden läpikäymisen ja 33 vaatteen valitsemitsemisen sunnittelu alkoi heti ahdistaa. No, tilanne on mitä on: liikaa vaatteita kumminkin. Oikeasti minun pitäisi ostaa uusia aluspaitoja. Vanhat ovat rumaksi ja reiällisiksi kulahtaneita. Uskollisesti palvelleet A.P.C.:n käytettynä ostamani mustat talvinilkkurit ovat myös niin puhkikävellyt, että niistä tulee loska sisään - ensi talveksi pitää siis ostaa uudet mustat talvikengät, jollei suutari pysty ihmeisiin.
Olen lukenut moneen kertaan Hyvän mielen vaatekaapin osion vaatemäärän vähentämisestä ja siitä, että vaatteiden osalta voisi soveltaa Dunbarin numeroa 148 (viittaa Dunbarin teoriaan siitä, kuinka monta ihmistä voi toisen ihmisen lähipiiriin kuulua - sama voi siis päteä vaatteisiin). Mietin, kuinkahan monta vaatekappaletta minulla mahtaakaan olla. En uskalla laskea, mutta on niitä pirun paljon enemmän kuin 150. Sitten muistelen kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin omistin yli sata paria kenkiä ja shoppailin säännöllisesti H&M:ssä ja muissa halpisketjuliikkeissä. Kauas on tultu niistä ajoista, onneksi!
Pohdiskelen usein, ehkä liikaakin, ihmisten ja vaatteiden välistä suhdetta. Vaatteet ovat liian mielenkiintoisia ollakseen minulle pelkkiä fyysisiä objekteja tai käyttöesineitä. Yhtäältä vaatteet ovat tapa erottua joukosta ja ilmaista persoonallisuutta, toisaalta vaatetus voi myös häivyttää yksilön osaksi massoja. Vaate pakottaa kuulumaan osaksi jotakin tai se voi repiä meidät irti. Vaatteet pitävät meidät lämpimänä ja turvassa, mutta ne ilmaisevat myös normejamme ja arvojamme. Vaatteet voivat ilmaista yhteiskuntaluokkaa tai poliittisia mielipiteitä. Vaatteilla ja etenkin niihin kuluttamisella rakennetaan identiteettiä, joka voi olla todellinen tai täysin valheellinen. Olemme sitä, mihin ja miten pukeudumme, mutta emme kuitenkaan. Vaatteiden valitsemisen ja pukeutumisen tulkitsemisen mahdollisuudet ovat häkellyttäviä, loputtomia. Vaatteet heijastavat ympärillämme pyörivää yhteiskuntaa tai kapinaa sitä vastaan. Vaatteet herättävät tunteita, meidän päällämme ja etenkin muiden. Ja joskus vaatteet ovat ihania, niin ihania, ja joskus taas kauheita. Vaikka vaatemäärä tuntuu omalla kohdallani olevan ikuisuusdilemma, ehkä voin kutakuinkin rauhallisesti todeta vaatteitteni olevan ainakin itseni näköisiä: yhtä kameleonttia, yhtä häilyvää, kokeilevaa, muuttuvaa. Vaatteiden kanssa olen kaikki enkä mitään.
Jatketaan pohdintoja.
"I have so many clothes", I said to my sister the other day, for the hundredth time. I had been talking about Hyvän mielen vaatekaappi, an awesome Finnish book about wardrobe control that I am somewhat obsessed with (well, not really obsessed - it's just a good book) and I found myself complaining about how much clothes I have, yet again. Sometimes I'd just like to be the woman who has a simpler wardrobe and a simpler frame of mind. I like to have plenty of clothes, but not so much that I have a walk-in-closet full of clothes, a dresser full of clothes, another cabinet full of clothes and an extra clothing rack, yes, you guessed it, full of clothes. (Plus the ones that are in storage, of course.)
So, once again I am left wondering why it is like this. Why do I want to wear a pair of slacks and a simple button-up shirt one day, a weird shapeless dress the next, tweed on day 3, and ruffles the day after? Why do I feel such a strong need to want to change my look? Why do I own 30 shirts when I only wear a handful of them on a regular basis? Why can't I let go of the clothes I don't wear? Why does my wardrobe always spiral out of control, or does it just feel like it? I have a lot of clothes that I love. What if my clothing-related anxieties have more to do with life in general, a need for change, a need for clarity that I just haven't reached in life? (I guess that doesn't explain the 30 shirts...)
Remember when I tried to cope with 33 pieces of clothing for three months two years ago? I went back to some of those blog posts, since that was the last time I felt equally frustrated with the amount of clothes I have. I read the posts and remembered how weird it all got at one point. (An interesting side note: a lot of the assumed forever-favorite clothes that made into my selection of 33 clothes have since been recycled or sold - so much for them being forever...) I found myself entertaining the thought of trying Project 333 again, but shook the idea off my head a few seconds later. I didn't enjoy the project or see the light back then, even though I got rid of a bunch of clothes, and more when we moved to Helsinki a year ago... but still, it is what it is. Too many clothes. Should get rid of some, and yet, I desperately need new undershirts. My old ones are horribly worn, one actually has holes in it from pure wear. Also, my black A.P.C. lace-up winter ankle boots that I bought second hand some years ago are close to the end of their lifespan - they are taking in water and/or slush. I will need to buy new black winter ankle boots at some point, unless the cobbler can perform miracles.
The Finnish book on wardrobe control that I mentioned earlier has a chapter on how to cull one's wardrobe and how to come to a conclusion about how many clothes one needs. The author draws from Dunbar's number 148, which is roughly the number of social contacts humans are able to maintain. The number could also be applied to one's wardrobe: we are able to form a relationship with somewhere around 150 people, or items of clothing, that can, to some extent, be considered one's friends. (Yes, I sometimes feel that my clothes are my friends. Is that weird?) So... 150 pieces of clothing, eh? I dare not count the number of clothes in my wardrobe. It is a lot more than 150. A lot. Then I think of my old collection of shoes from ten years back: I had a hundred pairs of shoes. I also shopped at H&M regularly. I've come a long way from those days, even if the number 150 feels and seems mind-boggling as I look at the amount of clothes I currently own.
I like to think about the connections between people and their clothes, perhaps to a fault. Clothes are just too interesting to be ignored or to be considered as mere physical objects. Clothes can boost one's self-confidence or show off one's personality, or they can also be a method to hide within the masses, a way to remain anonymous. Clothes keep us warm, they help us interpret social norms. Sometimes they indicate our social class or political opinions. With clothes, we belong or we become separate. We construct our identities through clothes and consuming, and those identities may be true or false. We are what we wear, but not really. There are no limits to interpreting what we wear, or what others wear. Clothes portray the society around us, or our revolt against it. And clothes bring out emotions, too. There are times when I just say it: I love clothes. I do. Other times, I get frustrated by them, angry at them. I guess no matter how many clothes I have, one thing is certain: they are my clothes, I have picked them for myself. They look like me, and that's a good thing. They are just as chameleon-like, just as fragmented, experimental, ever-changing, as I am. With clothes, I am everything, or nothing.
More on this topic to come, I am sure.
Olen lukenut moneen kertaan Hyvän mielen vaatekaapin osion vaatemäärän vähentämisestä ja siitä, että vaatteiden osalta voisi soveltaa Dunbarin numeroa 148 (viittaa Dunbarin teoriaan siitä, kuinka monta ihmistä voi toisen ihmisen lähipiiriin kuulua - sama voi siis päteä vaatteisiin). Mietin, kuinkahan monta vaatekappaletta minulla mahtaakaan olla. En uskalla laskea, mutta on niitä pirun paljon enemmän kuin 150. Sitten muistelen kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin omistin yli sata paria kenkiä ja shoppailin säännöllisesti H&M:ssä ja muissa halpisketjuliikkeissä. Kauas on tultu niistä ajoista, onneksi!
Pohdiskelen usein, ehkä liikaakin, ihmisten ja vaatteiden välistä suhdetta. Vaatteet ovat liian mielenkiintoisia ollakseen minulle pelkkiä fyysisiä objekteja tai käyttöesineitä. Yhtäältä vaatteet ovat tapa erottua joukosta ja ilmaista persoonallisuutta, toisaalta vaatetus voi myös häivyttää yksilön osaksi massoja. Vaate pakottaa kuulumaan osaksi jotakin tai se voi repiä meidät irti. Vaatteet pitävät meidät lämpimänä ja turvassa, mutta ne ilmaisevat myös normejamme ja arvojamme. Vaatteet voivat ilmaista yhteiskuntaluokkaa tai poliittisia mielipiteitä. Vaatteilla ja etenkin niihin kuluttamisella rakennetaan identiteettiä, joka voi olla todellinen tai täysin valheellinen. Olemme sitä, mihin ja miten pukeudumme, mutta emme kuitenkaan. Vaatteiden valitsemisen ja pukeutumisen tulkitsemisen mahdollisuudet ovat häkellyttäviä, loputtomia. Vaatteet heijastavat ympärillämme pyörivää yhteiskuntaa tai kapinaa sitä vastaan. Vaatteet herättävät tunteita, meidän päällämme ja etenkin muiden. Ja joskus vaatteet ovat ihania, niin ihania, ja joskus taas kauheita. Vaikka vaatemäärä tuntuu omalla kohdallani olevan ikuisuusdilemma, ehkä voin kutakuinkin rauhallisesti todeta vaatteitteni olevan ainakin itseni näköisiä: yhtä kameleonttia, yhtä häilyvää, kokeilevaa, muuttuvaa. Vaatteiden kanssa olen kaikki enkä mitään.
Jatketaan pohdintoja.
"I have so many clothes", I said to my sister the other day, for the hundredth time. I had been talking about Hyvän mielen vaatekaappi, an awesome Finnish book about wardrobe control that I am somewhat obsessed with (well, not really obsessed - it's just a good book) and I found myself complaining about how much clothes I have, yet again. Sometimes I'd just like to be the woman who has a simpler wardrobe and a simpler frame of mind. I like to have plenty of clothes, but not so much that I have a walk-in-closet full of clothes, a dresser full of clothes, another cabinet full of clothes and an extra clothing rack, yes, you guessed it, full of clothes. (Plus the ones that are in storage, of course.)
So, once again I am left wondering why it is like this. Why do I want to wear a pair of slacks and a simple button-up shirt one day, a weird shapeless dress the next, tweed on day 3, and ruffles the day after? Why do I feel such a strong need to want to change my look? Why do I own 30 shirts when I only wear a handful of them on a regular basis? Why can't I let go of the clothes I don't wear? Why does my wardrobe always spiral out of control, or does it just feel like it? I have a lot of clothes that I love. What if my clothing-related anxieties have more to do with life in general, a need for change, a need for clarity that I just haven't reached in life? (I guess that doesn't explain the 30 shirts...)
Remember when I tried to cope with 33 pieces of clothing for three months two years ago? I went back to some of those blog posts, since that was the last time I felt equally frustrated with the amount of clothes I have. I read the posts and remembered how weird it all got at one point. (An interesting side note: a lot of the assumed forever-favorite clothes that made into my selection of 33 clothes have since been recycled or sold - so much for them being forever...) I found myself entertaining the thought of trying Project 333 again, but shook the idea off my head a few seconds later. I didn't enjoy the project or see the light back then, even though I got rid of a bunch of clothes, and more when we moved to Helsinki a year ago... but still, it is what it is. Too many clothes. Should get rid of some, and yet, I desperately need new undershirts. My old ones are horribly worn, one actually has holes in it from pure wear. Also, my black A.P.C. lace-up winter ankle boots that I bought second hand some years ago are close to the end of their lifespan - they are taking in water and/or slush. I will need to buy new black winter ankle boots at some point, unless the cobbler can perform miracles.
The Finnish book on wardrobe control that I mentioned earlier has a chapter on how to cull one's wardrobe and how to come to a conclusion about how many clothes one needs. The author draws from Dunbar's number 148, which is roughly the number of social contacts humans are able to maintain. The number could also be applied to one's wardrobe: we are able to form a relationship with somewhere around 150 people, or items of clothing, that can, to some extent, be considered one's friends. (Yes, I sometimes feel that my clothes are my friends. Is that weird?) So... 150 pieces of clothing, eh? I dare not count the number of clothes in my wardrobe. It is a lot more than 150. A lot. Then I think of my old collection of shoes from ten years back: I had a hundred pairs of shoes. I also shopped at H&M regularly. I've come a long way from those days, even if the number 150 feels and seems mind-boggling as I look at the amount of clothes I currently own.
I like to think about the connections between people and their clothes, perhaps to a fault. Clothes are just too interesting to be ignored or to be considered as mere physical objects. Clothes can boost one's self-confidence or show off one's personality, or they can also be a method to hide within the masses, a way to remain anonymous. Clothes keep us warm, they help us interpret social norms. Sometimes they indicate our social class or political opinions. With clothes, we belong or we become separate. We construct our identities through clothes and consuming, and those identities may be true or false. We are what we wear, but not really. There are no limits to interpreting what we wear, or what others wear. Clothes portray the society around us, or our revolt against it. And clothes bring out emotions, too. There are times when I just say it: I love clothes. I do. Other times, I get frustrated by them, angry at them. I guess no matter how many clothes I have, one thing is certain: they are my clothes, I have picked them for myself. They look like me, and that's a good thing. They are just as chameleon-like, just as fragmented, experimental, ever-changing, as I am. With clothes, I am everything, or nothing.
More on this topic to come, I am sure.
Wearing a thrifted vintage collar with a navy merino wool turtleneck sweater.
Voi herranjestas tota kaulusta... <3 ...!
ReplyDeleteJa voi herranjestas tätä aihetta!
(Mitähän tähän nyt sanoisi, jälleen?! ;)..).
Varmaan että "sama täällä"? Tai että ehkä se kulkee suvussa? Että sulla on hyvä silmä? Että sun pitäis tehdä tota tavalla taisella työksesi? Juu, kaikkia noita.
Sen voi sanoa, että kun sitä tekee työkseen (etsii kauneutta), niin tarve etsiä selityksiä omalle henkilökohtaiselle kauneuden etsinnälleen vähenee tosi paljon. En tiedä tosin onko se yhtään mikään perustelu omistaa monta sataa vintagemekkoa....... <3
Kaulus onihan mahtava, ja maksoi kokonaiset 2,80 e Fidassa. :)
DeleteJa aihe... joo, mitä tähän nyt sanoo. Kaikkea tuota, mitä mä kirjoitin ja mitä sä kirjoitit. :D
Siis eihän mulla ole mitään hätää mun vaatemäärieni kanssa, kun luen teidän vastaavia ;D
DeleteIf you buy clothes because you love clothes, because you love and appreciate every single item, and not just so you would have something to wear you shouldn't feel bad about having a lot of clothes, especially if you are not on the verge of bankruptcy or in danger of being drowned in all that clothes; you gave those clothes a home where they are appreciated.
ReplyDeleteI think its because of all that people who think of clothes as nothing more than a bare necessity, who find it superficial, that we fell bad if we love clothes and have a lot of it, and how much is a lot is a relative.
You couldn't have said it better than you did in your last paragraph, it just saddens me that still so many people do not see it that way.
It is like Meryl Streep said in Devil wears Prada: clothes is art, but art that you live your life in.
Oh, and it is not weird that sometimes you feel that your clothes are your friends, I talk to some of my clothes, now that is weird.
"Clothes is art, but art that you live your life in." - This is wonderful. I often struggle between the idea of wearing clothes as a form of art or as pragmatic items ("everyone has to wear something"). Not that it really has to be one or the other - and perhaps it is a profoundly Finnish thing to reject the idea of clothes as art, or to feel guilty about paying attention to something as supposedly superficial as clothes, come to think of it. (There is even a Finnish saying: "it is the ugly ones that prance around in clothes", meaning that proper, humble people should wear simple clothes that don't stand out, and if you wear something showy, you are showing a lack of character. Ugh, I hate that saying!)
DeleteI am feeling a little overwhelmed by the size of my closet right now. I am estimating it at around 300 pieces. I don't know if it's a big or small number, but my closet looks like it can't take it anymore, and I get frustrated that I can't find things anymore. A big problem is that most of my clothes are black too, so it's hard to distinguish individual items in the big black piles or rows of hangers. I've looked through them and I don't think I can get rid of anything at this point. Like you, I love all my clothes and I know I'll miss them sooner or later, even if they are not being worn too much right this moment. Maybe I need to get more creative with my closet space.
ReplyDeleteI feel the same way. To be honest, my storage situation isn't great: in theory I have a lot of it, but it is not very practical. I have weird narrow shelves instead of rack space, there are poorly placed racks in an awkwardly shaped walk-in-closet. And I love my clothes. I am sure there are things I could still cull, but perhaps I need to get creative about storage, too. It might make sense to re-do my walk-in-closet, make it more practical.
Delete