7 February

Hei vain, helmikuu. Mitä kuuluu - no eipä kuppaa kummempaa. Sunnuntaina luuhasin siskon kanssa Holvikellarin (ja parilla muullakin) kirppiksellä, sitten somistimme siskon kaupan ikkunaa. Maanantaina kävin veljen kanssa Orionissa katsomassa Herzogin Aguirre - Jumalan vihan. (Olipa outo, häiritsevä, vahva elokuva - se näyttää muuten olevan katsottavissa YouTubessa kokonaisuudessaan.) Illusia kävi eläinlääkärillä granuloomakompleksinsa vuoksi. Tänään tiistaina meillä on ollut vedet poikki koko päivän. On kai pakkanen rikkonut putkia.

Vaatetuspuolella kiinnostaisivat jo vähän vaaleammat värit ja kevyemmät vaatteet, mutta talvi on ja pysyy. Välillä tosin tuntuu siltä, ettei se oikein ole alkanutkaan, kun on ollut niin märkää ja tuulista. On saatu luistella jäisillä kaduilla tai tarpoa vetisessä loskassa vuoropäivin. Talvessa parasta ovat kunnon pakkanen ja aurinko - nyt saadaan nauttia molemmista. Tänään kotona valo näyttää jokaisen pölyhiukkasen ja pesun tarpeessa olevat ikkunat, mutta ei se mitään. Valoa kohden mennään.

Hello February! What's new - well, not a whole lot (or as one of the oddest Finnish sayings goes: "not much more than syphilis".) On Sunday my sister and I went to check out a new fleamarket (and a couple of others), then worked on the window display at my sister's vintage shop. On Monday my brother and I went to see Herzog's 1972 classic Aguirre - The Wrath of God. (What a strange, uncomfortable, powerful movie - looks like it's available on YouTube in its entirety.) Illusia went to the vet because of her chronic skin problems. Today our water has been cut off all day - the frost has busted a main pipe in our neck of the woods.

On the clothing front I'd already feel like wearing lighter colors and fewer layers (I have a wonderful long green trench coat I'm dying to wear), but winter is still here, although in a way it almost seems that it has barely even begun. This winter has been a weird one: very windy, rainy, temperatures all over the place. The thin layer of soaking wet slush or ice on the pavements hasn't exactly thrilled me. The current weather front came with plummeting temperatures and a little bit of crunchy snow: it all feels refreshing. The sun is out again and the mid-winter light is brutal: it shows every little speck of dust at home and a severe need for window cleaning. But this is what I love about winter in Finland: proper frost, snow, some sun. 

Varjoja odotellessa / Waiting for the shadows

Heräsin varhain keskiviikkoaamuna siihen, että Chris ei ollut tullut nukkumaan lainkaan. Laahustin olohuoneeseen, jossa mies istui sohvalla ja tuijotti telkkaria katse lasittuneena. Ei minun tarvinnut mitään kysyä, mutta kysyin kuitenkin. Floridan äänet oli julkistettu hetkeä aiemmin, joten se siitä sitten. Jokseenkin koko päivän tarvoin Helsingin lumisilla kaduilla, kuin epämääräisessä sumussa. Pakotin itseni olemaan liikkeessä, koska se tuntui auttavan edes vähän.

Jo viikkoja olen odottanut vuotuisen kaamosmasennuksen saapumista. Herään kyllä aamuisin väsyneenä, mikään unimäärä ei helpota. On vaikeaa löytää motivaatiota oikein mihinkään. Keskiviikkona ajattelin, että nyt jysähtää, että olenpa ollut typerä kun olen antanut itselleni luvan toivoa, että tänä syksynä en masennu, kunhan vähän nuokun vain. Valmistauduin henkisesti vaalianalyysejä lukiessani: antaa tulla vain, kyllä mä jotenkin kestän. Mutta tänäänkin, tässä olen ja odottelen. Pimeys ei ole laskeutunut vieläkään. Pärjään ihan hyvin. Kestää aikansa, että pääsen aamuisin sängystä ylös ja saatanpa olla vihainen maailmallekin, mutta epätoivon tunne ei vie mukanaan. Olen ihan ookoo, ja siitä tavattoman kiitollinen. 

On ollut kylmää ja lumista. Eilen kävelimme Chrisin kanssa pitkän lenkin harvinaisessa marraskuun pakkasenpuremassa auringonpaisteessa. Ihan kuin olisi ollut tammikuun loppu tai helmikuun alku. Lumi narskui kenkiemme alla.

It's been cold and snowy here. Yesterday Chris and I walked a lot. It was a rare, beautiful, crisp and sunny November day that felt more like late January or early February, with the snow crunching under our feet and all.

I woke up on Wednesday morning when it was still dark, to the sudden realization that Chris hadn't come to bed at all. Startled, I staggered into the living room, almost half asleep, and saw Chris sitting on the sofa, staring at the TV with a desperate, glazed look in his eyes. I didn't even have to ask, but did anyway. Florida had been called not too long ago, so that was the end of that. I spent most of the day in an incoherent haze, walking through the snowy streets of Helsinki, forcing myself to be on the move. Motion seemed to help a little.

For weeks I have been expecting my seasonal affective disorder to set in. For some time now, I have woken up tired every morning, feeling like no amount of sleep helps. I have had to really push myself to do something, or anything. On Wednesday, after the election results came in, I blamed myself for having been so stupid: I had thought that perhaps I could avoid it all this year, that I'd just feel a little off for a few months. "But now, there's no way," I thought, "so bring it on, I can get through it somehow." And yet, here I am today, still waiting. The darkness hasn't swept me up. I'm getting by. It might take me longer to get out of bed in the mornings than usual, and I might be angry at the world, but none of it feels overwhelming. I am okay, and for that, thankful.

Kirjoja ja hämmennystä / Books and confusion

Kävin siskon kanssa Kirjamessuilla. Olisi siellä ollut Antti Tuisku jakamassa nimmareita ja monta kirjailijahaastattelua, mutta minä ja sisko luuhasimme antikvaarisella puolella päät kallellaan vanhojen kirjojen selkämyksiä tuijotellen. Neljä tuntia meni kuin siivillä. Ostin Kaarina Helakisan toimittaman Unityöt, jossa suomalaiset kirjailijat kertovat unistaan, sekä Veijo Meren ikiklassikon Sanojen synty. 

Uunituore painos Mythologia Fennicasta jäi vaivaamaan, mutta sen korvaajaksi kävin hakemassa tänään kirjakaupasta Risto Pulkkisen pari vuotta sitten ilmestyneen Suomalaisen kansanuskon. Jostain kumman syystä olen tässä lähiaikoina pohdiskellut muinaisia suomalaisia, heidän taikojaan ja uskomuksiaan - ehkä kekrin vuoksi, mutta myös siksi, että luonnon ja alkuperäiskansojen kohtalo mietityttää kovasti juuri nyt. Järkytyin hiljan perusteellisesti törmätessäni uutiseen selkärankaisten tuhosta. Olen lähiviikkoina seurannut Standing Rock- Sioux-reservaatin tapahtumia totaalisessa hämmennyksessä. Kuinka vähän tiedämme, tunnemme ja välitämme, kuinka vieraantuneita luonnosta olemmekaan. 

---

My sister and I went to the annual Helsinki Book Fair yesterday. Instead of listening to interviews with famous authors and getting a signed copy of Finnish pop star Antti Tuisku's biography, we spent four hours with our necks bent, looking at backs of second-hand books in their allotted fair area. I bought two books: Unityöt (Dream Works), a collection of well-known Finnish writers' dreams, and Sanojen synty (The Birth of Words), a fascinating, semi-etymological dictionary of oddly selected Finnish words, by Veijo Meri. 

I almost bought a fresh edition of Mythologia Fennica, one of the earliest descriptions of Finnish indigenous religion, originally published in 1789. For some reason, Finnish pre-Christian religious practices and rites have been in my mind a lot recently - perhaps because of Kekri, the old Finnish celebration of harvest that time-wise falls very close to Halloween. I've also thought a lot about nature and the complicated relationship us humans have with it. The news regarding the shocking decline in vertebrates hit me like a wall of bricks. The violence against the peaceful protesters at Standing Rock Sioux Reservation in North Dakota has also had me thinking about the fate of too many indigenous peoples, and of nature as a whole: how little we know, how little we care, how little we feel, how much we destroy.

Sunnuntai / Sunday

Laiska sunnuntai: tänään en aio suoriutua mistään muusta kuin muutaman villavaatteen tuulettamisesta parvekkeella. Eilisilta venyi pitkäksi, kun kävin työkavereiden kanssa ulkona syömässä. Pari viinilasillista näköjään riittää nykyisin siihen, että seuraava päivä menee kuin sumussa, Tekee mieli kaivautua peittojen alle, torkkua niinkuin kissa, olla valveen ja unen rajamailla, katsoa telkkaria puolisilmällä, selata muotilehtiä.

Arvatkaa mitä: lupauduin työpaikalla koekaniiniksi vastavalmistuneelle pukeutumisneuvojalle. Reilun viikon päästä saan nähdä, miten joku toinen meikäläisen pukisi. Pukeutumisneuvojalla on käytössään minusta kasvo- ja kokovartalokuva ja täyttämäni lomake, jossa kerron omia näkemyksiäni tyylistäni ja vaatteista ylipäätään. Suurella mielenkiinnolla odotan, millaisia vaatteita minulle valitaan ja kuinka paljon ne mahdollisesti eroavat siitä, miten itse valitsen pukeutua. Lupaan kirjoittaa kokemuksesta kymmenen päivän päästä!

It's a lazy Sunday, and I am airing out some of my wool clothes on the balcony. That's all I'm good for today! I went out for dinner with my colleagues last night, and it seems that two glasses of wine is enough for me to suffer from a slight headache and overall tiredness the day after. I feel like snoozing like a cat, flipping through fashion magazines, watching TV half-awake. 

Guess what - I had the opportunity to sign up for a free stylist's consultation through work. Curious as I am, I went for it. The stylist will pick out clothes for me on the basis of two photos and a filled out form where I've attempted to describe my style and my likes and dislikes when it comes to clothing. I am intrigued and can't wait - I wonder what types of clothes the stylist will choose for me, and how different they may be from how I dress myself. The styling takes place in ten days - and believe me, I will write all about it!

Varjoista / Shadows

Kävin eilen kääntymässä työpaikalla ja muutaman tunnin jälkeen oli aika selvää pässinlihaa, ettei työnteosta tule jalkapuolena oikein mitään vieläkään. Jalkapöydän hermot kipuilevat ja sairausloma siis jatkuu. Lääkäri antoi luvan kävellä hitaasti muutaman sadan metrin matkoja kerrallaan, muttei mielellään sitäkään. 

Kun eilen illalla tuskailin vihaisena jalkani kanssa, eräs viisas nainen sanoi minulle (kuten hän sanoo aina parin viikon välein), että kaikki mitä tapahtuu, on parasta tähän hetkeen. Minun on kamalan vaikea totutella ajatukseen. Mielestäni on päivänselvää, että maailmassa on erinäisiä virheitä: ei voi olla koskaan parasta kenellekään, että yksi sairastuu syöpään, toinen jää työttömäksi ja kolmas ajaa kolarin. Jos ei ole varovainen, ja joskus vaikka olisikin, ihmiset tekevät virheitä ja pahoja asioita tapahtuu, vaikka ne olisivat pääsääntöisesti vältettävissä. Tarkoituksenmukaisuuteen ja positiivisuuteen nojaavalla filosofialla kuitenkin nyt mennään, koska olen luvannut antaa armollisemmalle näkökulmalle mahdollisuuden: elämä on, ja sillä hyvä, kirjaimellisesti. Yritän pyristellä irti ajatusmalleista, joissa jään märehtimään ja vatvomaan kaikkea sitä, mitä olisin voinut ehkä tehdä toisin, tai miten mikäkin asia olisi voinut olla eri tavalla, jos sitä, tätä ja tuota. Jossittelussa, täydellisyyden tavoittelussa ja universumin syyttelyssä rypeminen ei tee hyvää allekirjoittaneelle, se on selvää, joten miksi jatkaa sillä tiellä?

Luin tänään Junichiro Tanizakin Varjojen ylistyksen, jossa Tanizaki kirjoittaa, että kauneus kumpuaa elämän realiteeteista. Hämärässä kulta kimaltaa kauniimmin kuin kirkkaassa auringonpaisteessa. Keittoa on parempi syödä kynttilänvalossa tummasta astiasta kuin valkoisesta kulhosta sähkölamppujen alla. Elämää ei tarvitse avata julmalle valolle, koska kauneus asuu varjoissa. Armollista, ajattelen.

Matkalla kotiin lääkäriasemalta piipahdin kirpparilla, josta bongasin hienon dinosauruksen ja Antonio Marrasin villatakin.

I went back to work yesterday and after about two hours it became painfully clear that I was not ready to return. My foot has suffered some weird nerve damage and I am now back on sick leave. The doctor gave me permission to walk slowly a few hundred yards at a time, but if possible, not that either. 

I felt discouraged last night and my foot was aching. A wise woman said (as she always does, every two or three weeks) that whatever happens, it is the best thing for that moment. On bad days I am having a world of trouble believing that, because to me, there are and have always been clear fault lines in the universe: it can never be the best thing for someone to get sick with cancer, or to lose their job, or to wreck their car, for example. If one is not careful (and sometimes even if one is), crap happens, but a lot of it should be avoidable. But I am willing to give a more positive mode of thinking a chance: that life is what it is, and it's fine. I try to leave behind my mental routine where I endlessly ponder on what I should have said or done, and how things could be different if x, y or z. Nothing is even going to perfect, and living in a world of should-could-would is not good for me, so why not try something different?

I read Junichiro Tanizaki's In Praise of Shadows today. It's an unconventional essay of sorts where Tanizaki writes that beauty emerges from realities of life. In a dim room, gold shimmers more beautifully than it does in harsh sunlight. It's better to eat soup by candlelight from a dark bowl than off a white plate under electric lights. One mustn't open up all life to harsh light, because beauty lives in the shadows. There is grace in that, I think.

On my way back home from the doctor's office I stopped by at a flea market. I found a cool dinosaur and a wool cardigan by Antonio Marras.

Muutoksista / On Changes

Alkukesä lähiössä tuntuu epätodelliselta. On lämmin, tuoksuu kukilta, satakieli laulaa. Mieli tuntuu voikukan höytyvän painoiselta ja kaukana on nyt se raskas taakka, jota vielä vuodenvaihteessa kannoin. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä todemmalta ja hurjemmalta tuntuu se, kuinka syvissä vesissä jouduinkaan räpistelemään ennenkuin sain kammettua itseni rannalle. Ilman ammattiapua minulle olisi voinut käydä huonosti. 

Kun sain alkuvuodesta tietää uudesta työpaikastani Helsingissä, naapurin täti maalla sanoi minulle, ettei se kuule vaihtamalla parane, älkääkä ainakaan taloanne myykö, koska saatatte hyvin tulla maitojunalla takaisin. Olin liian voimaton vastaamaan yhtään mitään tähdellistä tai nasevaa, mutta tiesin silloin ja tiedän nyt, että muutosta ei tule ellei ala tehdä asioita tietoisesti toisella tavalla. Pitää valita jotain erilaista, jotain ihan muuta. Vaihtamalla vaihtuu, ja joskus vaihdoksen mukana tulee kuin tuleekin naapurin tädin peräänkuuluttama paraneminen. Koskaan ei ainakaan pidä jäädä tuleen makaamaan, siinä rikkoo itsensä ja ehkä läheisensäkin. 

Istuimme keskiviikkona Chrisin kanssa ilta-auringon kultaamalla penkillä siirtolapuutarhan kupeessa ja välillä minä luin pätkiä A Confederacy of Dunces:sta ääneen. Mustarastas parkkeerasi koivuun, luritteli siinä aikansa, aurinko siirtyi puiden latvojen taa. Tuli viileämpää ja kävelimme kotiin hissukseen. Kerrostaloasunnossa lämpötila oli noussut 27 asteeseen ja naapurin tupakansavu tunkeutui parvekkeelta olohuoneeseen, mutta ihan sama. Henki kulki silti paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Olen työstänyt pitkään postausta maalta pois muuttamisesta, mutta viimeistelystä ei meinaa tulla mitään. Vaikka miten sanani asettelisin, postaus kuulostaa maaseutukritiikiltä, jota en oikeastaan halua antaa. Monimutkaisen vatvonnan sijaan totean tässä ja nyt, että kävi vain niin, että hommat eivät  maalla natsanneet ja piti keksiä jotain muuta tilalle. Sitten teimme jotain toisin ja tässä ollaan. Vaihtamalla parani. Mitä sitä kummempia selittelemään.

Early days of suburban summer seem almost unreal. It's warm, the air smells of flowers, nightingales sing. My mind feels as light as the fluff of dandelions that have gone to seed, and the heavy burden on my back from last year seems further away every day. The more time passes though, the more it hits me that I was in very deep water then, and I was lucky to get myself back on shore. Without some professional help, I don't know what would have come of me.

In January, when I found out that I had gotten a job in Helsinki and we were starting to plan our move, a neighbor back in the countryside told me that I shouldn't expect things to get any better with change. (It's an old Finnish saying that follows the logic of "better the devil you know than the one you don't".) She said that we shouldn't sell our house because we might just end up running back to the country with our tails between our legs when things didn't change for the better. I was too tired, weak and exhausted to say anything to her then, but I knew then and I know now that sometimes one just needs to do something differently. Sometimes continuing with the same old, same old, is not an option. When there is change, there is at least a chance for something new to come out of it. There is another Finnish saying, and it's one that I like very much: don't lay down on fire, which means that if you find yourself in a tricky situation, don't stand still. Move. Flee. Do something different. 

On Wednesday Chris and I went for a walk in our suburban surroundings. We sat on a bench overlooking communal gardens and I read funny passages of A Confederacy of Dunces out loud. A blackbird sat in a nearby birch tree, sang a song, and then the sun dipped below the treeline. It got a little chilly and we headed home. In the apartment the temperature was hovering at steady 80 degrees and the neighbors' cigarette smoke wafted into our living room. But I didn't care, because these days I just breathe easier. 

I've been working on a detailed post about why we left the countryside and moved to Helsinki, but I find it practically impossible to explain myself properly. No matter how I place my words, it reads as criticism of the countryside which I have no interest in producing. Maybe complicated explanations are unnecessary: things just didn't work out in the countryside and we chose to do something different. More importantly, things got better. 

Wearing a byMamaha-turban, a flea market blouse & knit skirt and sweatshoppy old flats. The leather bag is from Frida marina and sunglasses by Gucci.

Fall (to pieces)

Harmaan ja sateisen työviikon jälkeen paistaa aurinko. Taivas on lemmikinsininen, puidun viljan nysät hohtavat vielä haalean kultaisena. Leivinuuni on lämmin, Audrey makoilee pankolla tyytyväisenä. Tein viimeisiä pihatöitä: katkoin aikaa sitten paleltuneiden kultapallojen varret, leikkelin pakkasesta niljakkaiksi liiskaantuneet syyspäivänliljat ja höytyvää puskevat nauhukset. Puuhaillessani pohdiskelin, kuinka paljon kesäksi suunniteltuja pihaprojekteja jäi toteuttamatta, mutta minkäs teet. Kuten täällä päin tavataan sanoa: hommat ei tekemällä lopu. Ehkä ensi keväänä sitten.

Yöllä käännetään kelloja taaksepäin. Tuntemuksiani kuvaa hyvin tämä video. Pian koittavat ne ajat, kun töihin lähteminen tapahtuu täydessä pimeydessä ja kotiin palatessani näen ehkä sattumalta häivähdyksen jonkinlaista valoa horisontissa. Tekisi mieli vetäytyä talviunille. 

Helsingissä on tänä viikonloppuna kirjamessut. Harmittaa, että vuodesta toiseen Helsingin visiittiini osuvat aina juuri messuviikonlopun ulkopuolelle. Siispä päätän nyt, että ensi syksynä käyn Helsingin kirjamessuilla, vaikka henki menisi. Tänä vuonna tyydyn istuskelemaan tuvan lämmössä, selailemaan marraskuun Vogue'a ja aloittelemaan viime vuoden Finlandia-voittajaa. Taustalla soi Patsy Cline. Voisi olla huonomminkin.

- - -

After a dreary work week, the sun is finally shining. The sky is the color of forget-me-nots, the stubby, harvested fields glimmer like brushed gold. Our heating oven is warm and Audrey lies on top, stretched out and happy. I spent some time outside, cutting down the frost-bit perennials. It's the end of the gardening season once again. So much yard work was left undone after this past summer and fall, but as the locals often say, there is always more work to be done. Next year, then, I guess.

Tomorrow night we'll turn the clocks backward. This video summarizes my thoughts on the process. Very soon I'll be leaving for work in total darkness, and if I'm lucky, I'll see a sliver of daylight on my way home. I wish I could hibernate.

Helsinki Book Fair takes place this weekend. For whatever reason my autumnal Helsinki visits never seem to align with the book fair, but I just decided that next year I'll be there, even if it kills me. This year I'll have to settle for listening to Patsy Cline while flipping through the November issue of Vogue in the comfort of my own home, as well as finally starting the book that won the Finlandia Prize last year. I guess things could be worse.

1930-luvun huumaa / Eye candy from the 1930s

Suosittelen lämpimästi Charlotte Fiell'in definitive sourcebook-muotikirjoja kaikille vintage-muodista tai kauniista vaatteista kiinnostuneille. Tämä aukeama on 1930-luvun muotia käsittelevästä opuksesta 1930s Fashion - The Definitive Sourcebook, jonka ostin tässä taannoin. Piirustukset ja vaatteet ovat niin henkeäsalpaavan upeita, että heikottaa. Kirjassa on lähes 600 sivua, joten inspiraatio ei lopu ihan heti kesken! 1920-luvun vastaavaa kirjaa piti pikkuisen metsästää, mutta lopulta sain tilattua omani Waterstone'silta.

---

I warmly recommend Charlotte Fiell's fashion sourcebooks to anyone interested in vintage fashion (or just great style in general). The spread above is from 1930s Fashion - The Definitive sourcebook that I bought recently - the drawings and the clothes are stunning. The book has almost 600 pages, so there is plenty of inspiration to go around! I had some trouble finding the equivalent 1920s book, but I finally managed to order a copy from Waterstone's.

Luettavana / Reading now

Viikonlopun lukulistalla ovat uusin The Gentlewoman-lehti ja Katja Ketun Yöperhonen, jonka lainasin kirjastosta. Pidän pientä taukoa Infinite Jestistä. Väsyneet aivoni eivät ole kyenneet prosessoimaan kielellisesti vaativaa (ja tietysti täysin mestarillista) proosaa englanniksi. 

---

Reading this weekend: the latest issue of The Gentlewoman and Katja Kettu's new novel. I'm taking a little break from Infinite Jest - my brain has been too tired to process demanding (albeit masterful) prose in English.

Kotivaatteista / What to wear at home

Olen ehkä katsellut vähän liikaa Miss Fisheriä. Takana on taas rankka työviikko, jonka jokaisena iltana olen paennut stressiä 1920-luvulle sijoittuvaan hömppään. Olen myös selaillut erinäisiä kirjoja kaukaisten vuosikymmenten muodista ja nauttinut joka hetkestä. Yritin tässä joku ilta takaperin kurkkia New Yorkin muotiviikkojen antia, mutta ei siellä näyttänyt olevan mitään, joka olisi näyttänyt minusta kauniilta juuri nyt. 

Vielä sananen KonMarí:sta. Mielessäni on kummitellut kirjassa kohta, jossa kehotetaan olemaan alentamatta mitään vaatteita röhnäisiksi kotivaatteiksi. Kotona kannattaa Marie Kondon mukaan käyttää omaa minäkuvaa vahvistavia, kauniita vaatteita, koska kotiaika on arvokasta. Miss Fisherin (krhm, joka tietysti on täysin realistinen hahmo) kotivaatteisiin kuuluvat kauniisti laskeutuvat silkkiaamutakit ja leveälahkeiset, ylelliset housut, kimallus ja korut, ja huomasin miettiväni päivänä muutamana, miksi rumat harmaat verkkarit ovat olevinaan paremmat kotivermeet kuin taivaallisen pehmeät, mistään kiristämättömät silkkisamettihousuni, joita en koskaan käytä. Ei kai siinä juuri mitään järkeä ole, että säästän silkkipuseroitani vain työkäyttöön, ja kotona päälläni on yleensä joku kulahtanut pitkähihainen harmaa t-paita. Taidan viskata tekstiilikierrätykseen kaikista rumimmat ja rupsahtaneimmat kotivaatteni ja korvata ne kauniimmilla. Nähtäväksi jää, paraneeko elämänlaatu...

Allaolevaa The Lighthouse-nimistä editorialia tähdittää Julia Nobis ja sen on kuvannut Ben Toms AnOther Magazinen syksy-talvinumeroon 2013/14. Kuvat lainasin täältä, josta löytyy myös koko kuvasarja.

I might have been watching too much of Miss Fisher's Murder Mysteries lately. As if the show didn't provide me with enough visual candy, I've also been flipping through my vintage fashion books pretty much every single evening. Clearly, something about the 1920s-1930s fashion really appeals to me right now, even more than usual. This past week I've tried to peek into the current happenings of New York fashion week, but I haven't seen a single thing that I like. Miss Fisher and vintage fashion it is, then.

I have one more thought on The Life-Changing Magic of Tidying. Marie Kondo writes that one should never demean any pieces of clothing to just home-wear. Since our time spent at home is valuable, we should wear pretty, comfortable clothes that also strengthen our self-image. The stuff that Miss Fisher (who, of course, is a totally realistic character, right?) wears at home include embroidered silk robes, beautiful, flowy wide-legged trousers, sparkle, and jewelry. I found myself wondering the other day why I supposedly find gray sweatpants more fitting and comfortable for wearing at home than my silk-velvet flares that I never wear. Or why I save my silk blouses to work and wear ugly gray long-sleeved t-shirts at home. I figured that I'll dump a bunch of my ugly at-home-clothes to textile recycling and replace them with prettier ones. I don't know about the effect it might have on my self-image, but I guess it can't hurt...

The editorial above is from AnOther Magazine's fall-winter 2013-2014 issue. It stars Julia Nobis, and the photos were taken by Ben Toms. You can see the whole editorial here.

Järjestyksestä / Order

Radiohiljaisuus päättyy, taas vaihteeksi. Syynä siihen ovat olleet samat vanhat: kiire töissä, väsymys, ei ehdi, ei jaksa. En ole kuitenkaan ollut vähällä vapaa-ajallani toimettomana: olen tehnyt rästiin jääneitä pihatöitä, siivonnut niin perennapenkkejä kuin tupaakin. Olen kitkenyt rikkaruohoja, imuroinut, vienyt mattoja ulos tuulettumaan, raivannut vaatekaappia. Järjestys kiinnostaa, minkä vuoksi lukaisin kulttistatukseen nousseen Marie Kondon KonMarí - Siivouksen elämänmullistava taika-kirjan. Arvioni KonMarí:sta lyhykäisyydessään: kirjassa on kyllä joitain ihan mielenkiintoisia vinkkejä: älä siivoa vain vähän kerrallaan / kaikilla tavaroilla pitää olla oma paikka / visualisoi, millaisessa kodissa haluat asua ja toteuta se. Turhaa tavaraa ja siitä luopumista koskeva osio ihmetytti, koska kuka nyt enää nykypäivänä puhuu tavaran poisheittämisestä? Olin jokseenkin järkyttynyt siitä, ettei kierrätyksestä puhuttu kirjassa mitään. Isoimman miinuksen kirja saa kuitenkin siitä, että se on tyylillisesti aivan raivostuttavaa lässytystä: "Eikö ole mainiota, että kodin järjestäminen voi vaikuttaa myönteisesti myös kauneuteen, terveyteen ja hoikkuuteen?", "Koemme yhtäkkisen ahaa-elämyksen: Ai tällaista taittelua olet aina toivonut!". 

Luulen, että järjestyksen kaipuutani selittää ainakin osittain tämänhetkinen maailmantilanne. Olen seurannut vellovaa pakolaiskeskustelua, olen ärsyyntynyt, provosoitunut, sitten rauhoittunut ja yrittänyt järkeillä. Maailma tuntuu olevan kummallisessa käymistilassa. Joka sopukkaa riivaa epätietoisuus, epäjärjestys tai hillitön kiihkoilu. Ilmapiiri on räjähdysherkän oloinen. Olen paennut ikäviä ajatuksia ja pelottavia tuntemuksia telkkarin ääreen. Iltoja olen viettänyt niin Hercule Poirot'in kuin australialaisen Miss Fisherin murhamysteerien seurassa. Ihastelen 1920- ja 30-lukujen eleganssia, itämaisia kankaita, painavia sametteja, ja etenkin Miss Fisherin aamutakkeja ja tummaa polkkatukkaa. Eskapismia parhaimmillaan. 

Long time, no see! My excuses are the same as always: too much work, too busy, not enough time, don't have the energy. I've tried to spend the little free time I've had usefully: I've been working on my garden and cleaning the house. I've weeded perennial beds, organized my clothes, vacuumed, taken the rugs out. In short, I've been looking for order, which is why I read the much-hyped Life-changing Magic of Tidying by Marie Kondo the other day. My two cents: the book provides some interesting ideas (never clean just a little bit at a time / disorder comes from stuff not having its own place / visualize your ideal home, and then create it), but the overall writing style is infuriatingly patronizing - although I am not sure if the latter is the Finnish translation's fault. It also amazed me that although a crucial part of the book has to do with culling and letting go of things, it hardly mentions recycling. Who in this day and age talks about throwing things away?

I suspect that my recent craving for order might have something to do with my attempt to keep up with current affairs more closely. The on-going debate regarding the refugee situation in Europe has been troubling me greatly. The world seems more volatile than usual, there is so much commotion going on in this part of the world and that, and the social media's response to everything is convoluted and agitated at best. The general mood is unpredictable, and I don't like it. I've spent evenings watching Hercule Poirot and the Australian hit show Miss Fisher's Murder Mysteries. I admire the effortless elegance of the 1920s and 30s styles, the luxurious fabrics, and Miss Fisher's robes and her short dark bob. It's escapism at its best.

Elokuun loppu / End of August

Olen ollut vähän omituisessa mielentilassa lähiaikoina. Olen tarttunut kiinni kesään kuin äidin käteen, antanut sen johdattaa ajatuksenjuoksuani ja tunteitani, luottanut, että se kantaa. Helteisimpänä päivänä olen seissyt viileässä järvessä reisiä myöden, katsellut jo nahistuneilla lumpeenlehdillä vierailevia sudenkorentoja, kunnellut vesimittareista ja pintajännityksestä kantautuvaa ihmeellistä ritinää ja seurannut, milloin kala tekee veden pintaan renkaan. Sitten olen pulahtanut uimaan. Järven pohjaan on jo pakkaantunut ruskeita, niljakkaita lehtiä, mutta pintavesi on kirkasta ja lämmintä. En millään malttaisi luopua vielä kesästä, mutta tänään sataa jo. Aurinko laskee yhdeksältä ja yöllä on ihan pimeää. 

Kuten pari viikkoa sitten uhkailin, aloitin Infinite Jestin lukemisen. Etenemiseni on ollut hidasta, mutta ei se haittaa. Kun en jaksa paneutua selkeästi vähän vaativampaan kirjallisuuteen, Chris lukee minulle ääneen Stephen Kingin Hohtoa, ja sitten katsomme 60-luvun klassikkosarjaa The Prisoner. Matkalla töihin ja sieltä kotiin kuuntelen täysillä Johnny Cashia. Kissat ovat helteellä venyneet unisina pitkin tuvan lattioita. Nyt ne hyppäävät leivinuunin päälle ihmettelemään, olisiko siellä jo lämmintä, vaikka tuvassakin on sentään 25 astetta.  

Aamulla pihanurmi on kasteesta märkä, kurjet huutavat jossain. Korjatulla helpipellolla parveilee töyhtöhyyppälauma, joka kiekuu pitkälle yöhön. 

I've clung to the recent heatwave like to dear life. On the hottest day of the two-three-week stretch of beautiful, sunny, warm days I walked into the lake thigh-deep and watched dragonflies sunbathe on wilting lily pads. I listened to water striders make astonishing clittering sounds on the water and I felt dead leaves under my feet on the bottom of the lake. Then I swam. The water on the surface was still warm and clear then, but it's getting murkier by the day now. I'm not quite ready to welcome autumn. Today is cloudy and rainy, they say summer is all over. The sun sets at 9 pm, and the nights are dark as coal. The cats have begun visiting the top of our large heating oven, just to check if it's warm already, even though it has probably been close to 75 degrees in the house. 

I started to read Infinite Jest a while back, but my progress has been very slow. On some days when I'm not quite up to the intellectual challenge (IJ is a tricky read for a non-native speaker), Chris reads Stephen King's The Shining to me. Chris is a great reader-out-loud. He never stumbles on odd words or phrases, and never misses the proper intonation. On other days we watch the 1960s TV-classic The Prisoner. On my way to work and on the way back home I listen to Johnny Cash, really loud. 

In the mornings the grass is soaking wet from the mist. Cranes cry in the distance. A flock of lapwings has begun to swarm on the field. Their odd shrieks carry long into the night.

Neonraamattu, ja vähän kirjoittamisesta / The Neon Bible, and a little bit about writing

Luin lauantaina Neonraamatun. John Kennedy Toolen 16-vuotiaana kirjoittama, mutta vasta postuumisti vuonna 1989 julkaistu lyhyt romaani muistutti minua siitä, että yksinkertainen teksti on joskus kaikista parasta. 

Minua ärsyttää turha kielikikkailu. Tunnistan sen etenkin suomenkielisestä nykykirjallisuudesta ja sanomalehti- tai aikakauslehtikirjoittelusta. En viitsi mainita minun mielestäni kikkailevien kirjailijoiden tai kirjoittajien nimiä, koska se ei ole oleellista. Oleellista on se, että monet kirjoittavat niin tietoisesti tyylitellen, että varsinainen viesti hukkuu. Vaikka tarkoitus on kai kuvata romantisoidusti ajatusten virtaa (vähän kenties Virginia Woolfia matkien) tai löytää erikoinen ääni, joka ei kuulostaisi keneltäkään muulta, minun korviini tekstit kuulostavat teennäisiltä. Se, mitä oikeasti sanotaan, jää omituisten sanajärjestysten, tunnelmien maalailujen tai koukeroisten vertaiskuvien alle. Pahinta on minusta lukijaa röyhkeästi johdatteleva teksti, jonka äänenpainot kaikuvat lukijan päässä, kuin sitä olisi tarkoitus lukea ääneen. Etenkin aikakauslehtien ja elämäntapablogien tekstit syyllistyvät tähän. En muista vähään aikaan lukeneeni naistenlehden juttua, jossa ei olisi ensin heitetty ilmaan jotain nasevaa kysymystä, jota seuraa omana virkkeenään "Niinpä." 

Neonraamattu ei kikkaile. Sanoja käytetään säästeliäästi, virkkeet ovat lyhyitä ja niissä kerrotaan suoraviivaisesti tarinaa eteenpäin. Hätkähdyttävintä napakassa tekstissä on kai se, että romaanin tunnelma ei kärsi pätkääkään. Toole ei tarvitse yhtään ylimääräistä sanaa kuvatessaan savista maata, pikkukaupunkiin saapuvaa evangelistaa tai muista kaupungin asukkaista poikkeavaa Mae-tätiä. Lukijalle riittää, että teksti välittää olennaisen. Ehkä Neonraamattu ei ole mikään maailmankirjallisuuden merkkiteos, mutta ainakin se pisti miettimään omaa kirjoittamiseeni liittyvää ahdistusta. Minun teki heti mieli kaivaa hyllystä Strunkin ja Whiten The Elements of Style.

Kun kipuilen oman kirjoittamiseni kanssa, The Elements of Stylen lukemisen lisäksi ajattelen Gustave Flaubert'ia. Flaubert oli perfektionisti, joka viilasi yhtä sivua viikkokaupalla. Hän ei koskaan ollut kirjoittamaansa tyytyväinen ja etsi herkeämättä sanoja, jotka kertoisivat lukijalle kaiken oleellisen. Flaubert'ille kirjoittaminen oli kovaa työtä. Hän pyörisi haudassaan, jos lukisi nykyisin muodissa olevaa tajunnanvirtaan tukeutuvaa proosaa, joka ei kielellisesti yllä millään mittareilla esimerkiksi Woolfin tasolle. Sitten ajattelen George Orwellia, joka leimasi kaikki kirjoittajat itsekeskeisiksi, turhamaisiksi laiskureiksi, jotka eivät taatusti kirjoittaisi, jollei heitä riivaisi jokin demoni.

Koska pyrin olemaan ennakkoluulottomampi ja kokeilemaan rohkeasti jotain uutta, olen valinnut seuraavaksi lukulistalleni David Foster Wallacen Infinite Jest'in, joka lienee The End of the Tour-elokuvan vuoksi taas ajankohtainen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että viime viikolla Entertainment Weekly julkaisi ohjeistuksen siitä, kuinka teeskennellä lukeneensa Infinite Jest'in. Minä aion kahlata tuhatsivuisen romaanin läpi ihan oikeasti. Toivottakaa onnea.

- - 

On Saturday I read The Neon Bible by John Kennedy Toole. Toole wrote The Neon Bible when he was only 16. The short novel was published posthumously in 1989. Reading it reminded me how sometimes all you really need is what's essential. 

I often get annoyed at how gimmicky modern writing styles are. I recognize the phenomenon especially in Finnish literature, op-eds and newspaper and magazine articles - probably because Finnish is my first language. I don't want to mention any names here, but many authors and writers bury their main ideas behind stylistic trickery that smothers the storyline. I guess the purpose is to find an authentic signature style that no one else has (or to subtly or not so subtly imitate Virginia Woolf), but to me those types of writing styles just seem overly calculated. What's essential seems to be secondary to convoluted sentence structures, over-used adjectives and odd metaphors. The style of writing where you can almost hear the author's voice echoing in your head, as if the text is meant to be read out loud just as the author intended, bugs me the most. I encounter that type of overly-guided stylistic choice in Finnish lifestyle blogs and women's magazines a lot these days. 

The Neon Bible doesn't lean on trickery. Its literary style is stripped to the basics, the sentences are short and they allow the story to move forward. The mood of the novel remains powerful though. Toole doesn't need extra adjectives to paint a picture of infertile soil, an arriving evangelist, or the extravagantly dressed Aunt Mae. The words he has chosen convey everything that is essential or necessary for the story, but nothing more. The Neon Bible is probably not a literary masterpiece, but it got me thinking about my own struggles with writing. I feel like browsing through Strunk and White's The Elements of Style, once again. 

When I hit a wall with my own writing, in addition to consulting The Elements of Style, I often think of Gustave Flaubert. He was a perfectionist and he might spend an entire week to write one page. He looked for the perfect words, and was never quite happy with what he wrote. For Flaubert, writing was hard work, and he would roll in his grave if he were to take a look at the currently fashionable prose that leans on stream of consciousness, but lacks the style and finesse of Woolf. Then I think of George Orwell, who once wrote that all writers are vain, selfish and lazy, and how they would never write if there wasn't a demon inside them, driving them forward. 

Since I'm all for challenging my own views and changing things up, the next book on my reading list is Infinite Jest by David Foster Wallace. The book seems current again due to The End of the Tour, a just-released movie starring Jesse Eisenberg as the Rolling Stone reporter and wannabe writer David Lipsky and Jason Segel as David Foster Wallace. Last week, Entertainment Weekly published a guide for how to pretend that you've read Infinite Jest, but I intend to read it, all thousand plus pages of it. Wish me luck.

Verhoja ja kirjoja, keväälle / Curtains and books, for spring

Vaihdoin viime viikonvaihteessa kevyemmät verhot tuvan ikkunoihin. Aurinko paistaa, ja ikkunat ovat niin likaiset, että hirvittää. Ei se mitään. Pääasia, että on valoa, mistä puheen ollen: talvehtineet pelargonini ovat vieläkin kellarissa, vaikka ne olisi pitänyt noutaa jatkotoimia varten sieltä jo monta viikkoa sitten. Josko tänä viikonloppuna sitten, mutten aio ottaa asiasta sen kummempaa stressiä.

Kävin tänään kirjastossa, koska minulla oli sinne sovittuna yksi palaveri. Jäin kokouksen jälkeen hyllyjen väliin luuhaamaan ja mietin, kuinka mahtavia ja tärkeitä paikkoja kirjastot oikeasti ovat. Meidänkin pienessä kunnankirjastossamme on oikeastaan aika vakuuttava valikoima kaikenlaisia kirjoja. Huippupaikka, jossa pitää käydä useammin. Lainasin Riikka Peloa ja Arto Melleriä.

I changed the curtains this past weekend. There is so much more light in the house now, with all this sun and the delicate cotton-and-linen-mix curtains. The only downside is that they reveal our horribly dirty windows, but oh well, there is light - that's all that matters. Speaking of light: I should have got my pelargoniums out of the basement by now. They've been dormant there over the winter, and they undoubtedly need some work, but perhaps I'll get around to it this coming weekend. (Off-topic: auto-correct is trying to have me change "pelargoniums" to "planetariums". Charming, somehow, I think.)

I stopped by at the local library today. I had a meeting scheduled there, but I stayed afterwards to browse. I don't use the library as much as I should: it really is an awesome little place, with an excellent selection of books considering the size of our municipality. I borrowed Riikka Pelo's novel about the Russian poet Marina Tsvetaeva, and early poems by Arto Melleri, an award-winning Finnish poet, who was born here.

Elämä hymyilee / Life is good

Pimeys on tipotiessään: meillä on lunta! Eilen taivas oli koko päivän sininen. Piipahdin kesken työpäivän myyjäisissä, joissa kaupattiin lopetetun koulun vanhaa irtaimistoa. Napsin mukaan nättejä kirjoja, xylofonijazzia ja pari opetustaulua. Oli hyvä päivä.

Bye bye, darkness, we have snow! We had blue skies all day yesterday. I swung by a vacant school where they were clearing their old teaching materials. Bought some pretty books, xylophone jazz and awesome, ancient teaching charts for mere pennies. It was a good day.

Lähiaikoina / Recently

Kävin Helsingissä. Ajattelin etukäteen postaavani sieltä, mutten jaksanut, ehtinyt, halunnut. Nautiskelin siskon seurasta, luuhasin Fidoissa ja Uffeissa, tapasin ihanan Puskinia rakastavan Raisan, söin sushia ja kiinalaista ruokaa ja kävin St. Vincentin keikalla. Olipa mukava visiitti, vaikka St. Vincentin keikka tosin oli minulle valtava pettymys. Nähtävästi en ymmärrä loisteliaiden taideperformanssien päälle. Riutuneen näköinen Annie esiintyi minun silmissäni omituisesti ja sieluttomasti strobovalojen porautuessa silmämuniini. Musiikki kuulosti kivuliaalta. Mutta mitäpä minä mistään tietäisin.

Luettavanani on Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia. Löysin sen Vihreästä Planeetasta ja ostin sen siksi, että takakannessa lukee:

"Mutta niin tekevät kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin, naukuu ikkunan alla ja tulee ikkunasta sisään, istuu vasemman rinnan päällä."

Hopeakorvikset ovat siskon kaupasta, Frida marinasta.

I took a trip to Helsinki. I was going to write up some posts from there, but I just didn't feel like it. I love my Helsinki visits, and this one was no exception. I enjoyed my sister's company, spent time at charity shops, met Raisa who loves Pushkin, ate sushi and Chinese food, and saw St. Vincent in concert. A great trip, but what a letdown St. Vincent was, for me anyway. Annie looked tired and worn out, performed bizarrely, soullessly, and the strobe lights hurt my eyes. The music sounded painful. But what do I know, it turns out that the critics loved the show as did most of the audience. I guess I don't understand performance art.

I'm reading Marja-Liisa Vartio's 1960 novel about a frustrated housewife - it's called All women dream. The silver earrings are from my sister's shop, Frida marina.

The truth is out there

Aloitin juuri Donna Tartt'n Tiklin. Jäin koukkuun, jo ensimmäiseltä sivulta. David Hughes'n The Greatest Sci-fi Movies Never Made on seuraavana lukulistalla.

Lukemistani häiritsee Salaiset kansiot. Minä ja Chris päätimme katsoa koko sarjan läpi, alusta loppuun. Iltamme sujuvat pääsääntöisesti näin: "Katsotaanko yksi jakso Salaisia kansioita?" "Joo." "Katsotaanko vielä yksi?" "Joo." "Vielä ehdittäisiin kolmaskin." "Anna mennä." Varoitus niille, jotka harkitsevat aloittavansa saman urakan: ensimmäinen tuotantokausi on aika kamala, ja joidenkin jaksojen katsominen on yhtä tuskaa. Mutta mikä parasta: Mulder on sama vanha Mulder, Scully on sama vanha Scully, ihan niinkuin ennenkin.

I have started reading Donna Tartt's The Goldfinch. She got me hooked on page one. David Hughes' The Greatest Sci-fi Movies Never Made is next on my "to read"-list.

What's distracting my reading is The X-Files. Chris and I decided to re-watch the whole series, so most of our evenings go like this: "Want to watch an X-File?" "Sure." "Want to watch another X-File?" "Sure." "We could get one more in before bedtime." "Ok, let's do it." In case you are tempted to do what we are doing, be prepared: the first season is pretty terrible. But this is what matters: Mulder is still Mulder, Scully is still Scully, just as you remember them.