Elämäpäivitys / Life update

Joskus keväällä Vaatevallankumouksen aikaan hahmottelin blogipostausta vaateteollisuuden ja -kaupan tilasta. Kirjoitin silloin näin:

"Se on sama laulu vuodesta toiseen, samat asiat kiertävät kehää: yleinen kulutuskulttuuri, halpavaatteiden surullisen lyhyt elinkaari, tehtaiden työntekijöiden huonot olot ja palkkakuopat, tuotantoprosessien läpinäkyvyyden puute... Välillä kaikki tuntuu täysin toivottomalta, vaikka haluaisin ajatella olevani toiveikas, positiivinen, muutokseen uskova ihminen. Oma työni vaatemyyjänä ei yhtään auta asiaa. On vaikeaa uskoa muutokseen, kun jokainen työpäivä muistuttaa siitä, kuinka surkeassa jamassa olemmekaan. Kalliitkin vaatteet ovat hutaisten tehtyjä, mikään ei kestä käyttöä. Mikä pahinta, keskivertokuluttaja ei välitä, ei tippaakaan. Hipsterikuplassa satsataan laatuun, uskotaan halpaketjujen boikotteihin ja ollaan ekologisia, mutta massoja ei kiinnosta lainkaan - siis ei yhtään. Massat ostavat hirveitä määriä halpoja rättejä, koska ne ovat halpoja. 

Töissä kuulen asiakkaiden sanovan: 

"no mä pesen tän mekon neljässäkympissä ja jos se menee pilalle, niin heitän sen pois", 

tai 

"jos nää sadan euron farkut kestää puoli vuotta niin se riittää", 

tai 

"tarvitsen arkihousut ja budjetti on 35 euroa, jolla odotan saavani laatua", 

tai 

"no mä käytän tätä toppia luultavasti vain kerran", 

tai 

"nyt kun mulla on tää uusi takki, niin tässä, ota tää mun vanha ja heitä roskikseen". 

Kuten sanottua, muutokseen on vaikea uskoa, kun työympäristössä kaikki sotii sitä vastaan. Kunnioitan silti valtavasti Vaatevallankumousta. Siellä tehdään todella tärkeää työtä, ja toivon, että minulla olisi vähän enemmän Vaatevallankumoustyyppien intohimoa, uskoa ja päättäväisyyttä, ja ennen kaikkea toivoa.

Olen työskennellyt tällä viime rupeamalla vaatemyynnin parissa reilun vuoden, ja sitä ennen aiemmassa elämänvaiheessa reippaasti kauemminkin. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista: perusmyyntiä ja asiakaspalvelua, sisäänostoa, varaston hallintaa, reklamaatioiden käsittelyä, markkinointipuolta, somistusta, myymäläsuunnittelua. Paljon siinä on ollut hyvää: etenkin nyt olen ollut kiitollinen saadessani työskennellä Helsingissä ylipäätään, ja minähän rakastan muotia, edelleen. Moni asia vaatetusmaailmassa on myös ihan pirun masentavaa: päättömän kuluttamisen seuraaminen ja edesauttaminen, laadun sukeltaminen aina vain alemmas ja alemmas kun itse ajattelee, ettei alemmaksi voida enää vajota. Kirjoitan tämän nyt tähän, itselleni ja kouralliselle lukijoita, jotka ovat kulkeneet matkassani vuosikausia ja tienneet, mitä ihan oikeasti haluaisin työkseni tehdä: en työskentele vaatemyyjänä enää kauaa, en tässä nykyisessä ominaisuudessa. Perustan oman yrityksen. Tulen ryhtymään vintage-yrittäjäksi, ja siitä tulee kaunista, eettistä ja kiinnostavaa. Nyt ollaan jo lähellä, se tapahtuu pian. Ollaan lähempänä kuin koskaan. Ja kas, noin vain: yhtäkkiä tunnen oloni taas vähän enemmän toiveikkaaksi." 

En koskaan julkaissut tekstiä. Heti kun kirjoitin yrittäjyyssuunnitelmistani, uskalsin ääneen sanoa, minua alkoi pelottaa. Teksti jäi luonnokseksi, mutta tuossa se nyt kumminkin on, ja olkoon.

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä hurlumheitä. Olen kirjoittanut liiketoimintasuunnitelman, rukannut sitä, puhunut suunnitelmastani yritysneuvojan kanssa suu vaahdossa. Olen tehnyt laskelmia ja miettinyt, kuinka vähällä rahalla voisin elää. Odotan postissa saapuvaksi verovelkatodistusta ja sitten haen starttirahaa. Olen viimeiset kuukaudet ostanut sieltä ja täältä vintagevaatteita, olen pessyt niitä ja puunannut, silittänyt ja korjaillut. Nyt katselen varastoani ja totean, että näillä pääsee liikkeelle kyllä. Olen tutkiskellut vaaterekki- ja henkarivaihtoehtoja, valinnut maaleja, katsellut fontteja. Olen maalannut pari seinää. (Korjaus: Chris on maalannut pari seinää.) Olen lukenut sanakirjoja, runoja, mytologioita ja kasvioita löytääkseni yritykselleni nimen. Nyt on nimikin... ehkä.

Ja sitten välillä en ole tehnyt oikein mitään. Olen käynyt tekemässä vuoron tavaratalossa, yhden siellä ja toisen täällä, laahustanut kotiin kaupan kautta ja katsonut telkkaria. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uudesta Twin Peaksista, olin vähän peloissani enkä ihan vähänkään, mutta sarjan uusi tuleminen on lunastanut kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Penny Dreadfulin kolmas ja viimeinen tuotantokausi oli aika kamala. Olen katsonut Muodin huipulle:a ja Westworldia. Olen lukenut pari Tove Janssonin novellia, mutta mitään pidempää kaunokirjallisuuden tuotosta en juuri nyt jaksa. Sen sijaan olen plärännyt nettikauppoja kesäkenkien toivossa, kun jo viime kesänä rikki menneet kesäläpyskäni eivät kertakaikkiaan enää pelitä. Löysin yhden kaupan miesten valikoimasta parit lupaavat kengät ja heinäkuun ensimmäisellä viikolla pitäisi selvitä, onko kenkien ostaminen nettikaupasta sulaa hulluutta. On varmaankin. Harmittaa, etten juuri koskaan löydä hyviä second hand- kenkiä.

Ensi viikko on viimeinen työviikkoni tavaratalossa. Irtisanouduin jo viikko sitten, mutta lupasin pomolle tehdä vielä vähän töitä ennen lähtöäni. On tuntunut oudolta mennä työvuoroon ja yrittää löytää itsestään motivaatiota, kun toinen jalka on jo ovesta ulkona. Olen ollut asiakkailleni vieläkin suorapuheisempi kuin yleensä. Ei ole minulle mitenkään epätavallista kehottaa asiakasta olemaan ostamatta jotain vaatetta jota hän ei selvästikään tarvitse, mutta tänään käskin asiakasta olemaan vähän kriittisempi 35 euron merinovillaneuleen edessä, pyysin miettimään, että minkälaista laatua tai valmistusprosesseja voi tuolla hinnalla odottaa. (Kaupat tuli silti.) Asiakkaille rehellinen myyjä on outolintu: minua katsotaan kysyvästi, että kuuluukohan tämä tyyppi tähän kalustoon ollenkaan. Ehkä kysyvä katse onkin minulla itselläni. Mitä mä täällä vielä teen?

Tänään on ollut aurinkoinen ja lämmin päivä. Olin suunnitellut reissua Suomenlinnaan, mutta olin autuaasti unohtanut, että minulla olikin töitä. No, siispä menin töihin enkä Suomenlinnaan. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin, huomasin juhannusruusujen vielä tuoksuvan, mutta ne ovat alkaneet lakastua. Ulkona on valoisaa ja vihreää, eikä minua haittaa ollenkaan, ettei ole helteitä.

- - -

This past spring, during Fashion Revolution time, I planned to write about the sad state of the clothing industry, for the umpteenth time. In fact, I wrote a post, I just never published it. Here is what I wrote:

"It's the same old story, year after year: the pace of fashion is too fast, the production of clothes is not transparent, garment workers are forced to work for sub-par wages and in horrid conditions, and people keep consuming like there is no tomorrow. My current job in clothing retail keeps reminding me of just how hopeless it all really is. I'd like to be the type of person who'd always have hope, who'd believe that things will get better, but with the clothing industry... it's too hard when the reality of things stares at you in the face every day. Even the expensive clothes are mostly horrible and cheaply made. Nothing is made to last, and this is where I lose hope: the average consumer doesn't care about any of it. In the hipster bubble people put emphasis on quality and they are interested in making ethical choices, but the masses just don't care at all. They will keep buying cheap clothes because they are cheap. 

My customers will say things like

"oh well, I will wash this dress in 40 degrees and if it shrinks, I will just throw it away", 

or 

"if this 100 euro pair of jeans lasts for six months, I'll be happy", 

or 

"my budget for everyday pair of trousers is 35 euros, and I expect quality for that", 

or 

"well, I think I might just wear this top this one time anyway", 

or 

"now that I have found this new coat, here, take my old one and throw it in the garbage". 

Like I said, sometimes it's just too hard to believe that things will turn around. The people who work with and for Fashion Revolution are doing something really important, and I admire them. I wish I had their passion, their resolve, and their faith! 

I've been back working in clothing retail for a little over a year now, and I've worked in clothing retail before. I've seen a lot of different sides to it: I've done basic customer service and sales, I've done buying, I've done storage work, merchandising, customer styling, and marketing, too. In some ways it has been wonderful: I still love fashion, after all this time, and especially during this last year or so, just being able to be back in Helsinki has lifted my spirits on the whole. In other ways, it has not been so wonderful: it is discouraging to be a part of the system that is profoundly unethical and thoroughly consumerist, and the quality of clothing keeps plummeting, even when there are times one thinks that it couldn't possibly get any worse. I will write this up now, mostly for myself, and I guess also for my handful of readers, those of you who know what I'd really want to do for a living: I will not be working in clothing retail for long. Not like this. I am in the process of starting my own business. It will be vintage, good quality second hand, and it will be interesting, beautiful and sustainable. It is long overdue like many of you know, as it is something that I have planned for years, but for this thing or that, nothing has yet materialized. But I am close now, closer than I've ever been. It will happen soon. There, I said it! And just like that, there is hope, after all."

After I wrote the post, I just couldn't bring myself to publish it. I got scared, and I didn't want to jinx my plans. But there it is now, anyway.

The past couple of weeks have been somewhat of a whirlwind. I've written and re-written a business plan, I've gone to talk to a business adviser about it. I've juggled numbers, I've gone back to square one many times. I've tried to figure out how little money I could live on. I'm currently in the process of applying for a start-up grant. I've acquired a decent amount of vintage clothes for my business in the last six months or so, and I now look at what I've accumulated and think: I could start with these. I've looked for clothing racks and suitable hangers for the shop, I've arranged a space for my merchandise with a lot of help from my sister, and I've chosen paint colors. Heck, I've already painted walls. (Actually, Chris has done most of the painting.) I've spent hours browsing dictionaries, poems, mythologies and random flora/fauna books in a pursuit to find a name for my business. It now has one... maybe.

And then I've done nothing at all, except finished a shift here and a shift there at the department store, I've bought groceries after work, come home, watched a lot of TV. I first had mixed feelings about the Twin Peaks revival, but the show has surpassed all expectations. Lynch has won me over. I've watched the final season of Penny Dreadful (which was, yes, rather dreadful), I've watched Project Runway and Westworld. I've read a couple of short stories by Tove Jansson, but I can't seem to find enough of an attention span to tackle anything more substantial. Instead, I've looked to replace my favorite summer shoes that have fallen apart and I found something interesting in one online shop's men's section, and I'll have to wait until the first week of July to see if it's sheer madness to order shoes online. It probably is. I wish I could find cool shoes second hand, but I just don't have much luck.

Next week is my last week at the department store. I quit my job a week ago, but promised my boss that I'd work for a week longer than my 14 days' notice. It has felt strange, going in, trying to at least pretend to feel motivated to sell new clothes. I've been even more direct with my customers than usual: I've been known to discourage customers from buying stuff they don't need, but today I even told a handful of customers to be suspicious of merino wool sweaters that retail for 35 euros: can you expect quality? How was it manufactured? (They bought the sweaters anyway, but at least it wasn't because of me.) Customers aren't used to sales staff being honest, and they look at me, perplexed, as if I'm an alien - I no longer belong in that environment and it is becoming clearer every day. Or maybe it's not them that are perplexed - maybe it's me. What I am still doing here?

Today has been warm and sunny. I had planned a day trip to the sea fortress Suomenlinna, but I had forgot that I had to go to work. No seaside for me then, I trekked to work instead. On my way home from the bus stop I could still smell the midsummer roses whose scent lingers in the air, even though they have started to wilt. All in all, the world looks green and bright. 

Taas yksi vaatepaljouspostaus / Yet another blog post about having too many clothes

"Mulla on ihan hirveän paljon vaatteita", totesin siskolle sen sadannen kerran, kun ylitimme Helsinginkatua viime sunnuntaina. Olimme jutustelleet jo hyvän aikaa Hyvän mielen vaatekaapista, johon olen kai kehittänyt jonkin sortin pakkomielteen. (No en ole, oikeasti se on vain tosi hyvä, ajatuksia herättävä kirja.) Sen sadannen kerran, taas, haluaisin olla edes joskus yksinkertaisten linjojen nainen, sellainen, jolla voisi olla aika paljon vaatteita muttei niin hirveän paljon kuitenkaan. Ei niin paljon, etten muista vaatteitani. Ei niin paljon, että vaatehuone on täynnä vaatteita, eteisen kaappi on täynnä vaatteita, piirongin laatikot ovat täynnä ja sitten on vielä irtonainen rekki makuuhuoneessa.

Sen sadannen kerran taas mietin, miksi koen niin suurta vaihtelunhalua vaatteiden suhteen. Miksi yhtenä päivänä haluan pukeutua kauluspaitaan ja suoriin housuihin ja toisena omituiseen kaapumekkoon, kolmantena tweediin ja neljäntenä röyhelöihin? Miksi minulla on 30 kauluspaitaa, joista käytän kuitenkin vain muutamaa? Miksi niistä käyttämättömistä vaatteista on niin vaikeaa (ellei jopa mahdotonta) luopua? Miksi vaatemääräni ei pysy aloillaan, vaan rönsyää tasaisin väliajoin hallitsemattomaksi kaaokseksi? Vai tuntuuko se vain siltä? Minulla on todella paljon ihania vaatteita, joita rakastan. Mitä jos minulla onkin vain joku sisäinen rytmi, jonka mukaan olen vuoroin tyytyväinen ja tyytymätön vaatetilanteeseeni? Entä jos kyse onkin mielialasta - jostain yleisestä selkeyden tai muutoksen kaipuusta, jota meistä jokainen joskus kokee? (Tämä ei tosin ole mikään syy omistaa 30 kauluspaitaa...)

Lueskelin toissavuoden merkintöjäni Project 333:sta - muistatteko kun kokeilin selvitä 33 vaatteella 3 kuukauden ajan? Projekti oli ihan mielenkiintoinen, mutta aikamoiseksi rämpimiseksi se meni. En valaistunut, vaikka paljon opinkin. Hankkiuduin kokeilun jälkeen eroon aika isosta määrästä vaatteita, mutta omistamieni vaatteiden määrä pysyi silti korkeana. Aika moni Project 333:een valitsemistani lempivaatteista on sittemmin päätynyt UFFin laatikkoon tai kirppiskassiin - se siitä, että ne kahden vuoden takaiset vaatteet olisivat olleet joitain ikuisia lemppareita... Tämänhetkisessä vaatepaljousahdistuksessani pyörittelin hetkisen ajatusta kokeilla Project 333:a uudestaan, mutta pelkkä vaatteiden läpikäymisen ja 33 vaatteen valitsemitsemisen sunnittelu alkoi heti ahdistaa. No, tilanne on mitä on: liikaa vaatteita kumminkin. Oikeasti minun pitäisi ostaa uusia aluspaitoja. Vanhat ovat rumaksi ja reiällisiksi kulahtaneita. Uskollisesti palvelleet A.P.C.:n käytettynä ostamani mustat talvinilkkurit ovat myös niin puhkikävellyt, että niistä tulee loska sisään - ensi talveksi pitää siis ostaa uudet mustat talvikengät, jollei suutari pysty ihmeisiin.

Olen lukenut moneen kertaan Hyvän mielen vaatekaapin osion vaatemäärän vähentämisestä ja siitä, että vaatteiden osalta voisi soveltaa Dunbarin numeroa 148 (viittaa Dunbarin teoriaan siitä, kuinka monta ihmistä voi toisen ihmisen lähipiiriin kuulua - sama voi siis päteä vaatteisiin). Mietin, kuinkahan monta vaatekappaletta minulla mahtaakaan olla. En uskalla laskea, mutta on niitä pirun paljon enemmän kuin 150. Sitten muistelen kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin omistin yli sata paria kenkiä ja shoppailin säännöllisesti H&M:ssä ja muissa halpisketjuliikkeissä. Kauas on tultu niistä ajoista, onneksi!

Pohdiskelen usein, ehkä liikaakin, ihmisten ja vaatteiden välistä suhdetta. Vaatteet ovat liian mielenkiintoisia ollakseen minulle pelkkiä fyysisiä objekteja tai käyttöesineitä. Yhtäältä vaatteet ovat tapa erottua joukosta ja ilmaista persoonallisuutta, toisaalta vaatetus voi myös häivyttää yksilön osaksi massoja. Vaate pakottaa kuulumaan osaksi jotakin tai se voi repiä meidät irti. Vaatteet pitävät meidät lämpimänä ja turvassa, mutta ne ilmaisevat myös normejamme ja arvojamme. Vaatteet voivat ilmaista yhteiskuntaluokkaa tai poliittisia mielipiteitä. Vaatteilla ja etenkin niihin kuluttamisella rakennetaan identiteettiä, joka voi olla todellinen tai täysin valheellinen. Olemme sitä, mihin ja miten pukeudumme, mutta emme kuitenkaan. Vaatteiden valitsemisen ja  pukeutumisen tulkitsemisen mahdollisuudet ovat häkellyttäviä, loputtomia. Vaatteet heijastavat ympärillämme pyörivää yhteiskuntaa tai kapinaa sitä vastaan. Vaatteet herättävät tunteita, meidän päällämme ja etenkin muiden. Ja joskus vaatteet ovat ihania, niin ihania, ja joskus taas kauheita. Vaikka vaatemäärä tuntuu omalla kohdallani olevan ikuisuusdilemma, ehkä voin kutakuinkin rauhallisesti todeta vaatteitteni olevan ainakin itseni näköisiä: yhtä kameleonttia, yhtä häilyvää, kokeilevaa, muuttuvaa. Vaatteiden kanssa olen kaikki enkä mitään.

Jatketaan pohdintoja.

"I have so many clothes", I said to my sister the other day, for the hundredth time. I had been talking about Hyvän mielen vaatekaappi, an awesome Finnish book about wardrobe control that I am somewhat obsessed with (well, not really obsessed - it's just a good book) and I found myself complaining about how much clothes I have, yet again. Sometimes I'd just like to be the woman who has a simpler wardrobe and a simpler frame of mind. I like to have plenty of clothes, but not so much that I have a walk-in-closet full of clothes, a dresser full of clothes, another cabinet full of clothes and an extra clothing rack, yes, you guessed it, full of clothes. (Plus the ones that are in storage, of course.)

So, once again I am left wondering why it is like this. Why do I want to wear a pair of slacks and a simple button-up shirt one day, a weird shapeless dress the next, tweed on day 3, and ruffles the day after? Why do I feel such a strong need to want to change my look? Why do I own 30 shirts when I only wear a handful of them on a regular basis? Why can't I let go of the clothes I don't wear? Why does my wardrobe always spiral out of control, or does it just feel like it? I have a lot of clothes that I love. What if my clothing-related anxieties have more to do with life in general, a need for change, a need for clarity that I just haven't reached in life? (I guess that doesn't explain the 30 shirts...)

Remember when I tried to cope with 33 pieces of clothing for three months two years ago? I went back to some of those blog posts, since that was the last time I felt equally frustrated with the amount of clothes I have. I read the posts and remembered how weird it all got at one point. (An interesting side note: a lot of the assumed forever-favorite clothes that made into my selection of 33 clothes have since been recycled or sold - so much for them being forever...) I found myself entertaining the thought of trying Project 333 again, but shook the idea off my head a few seconds later. I didn't enjoy the project or see the light back then, even though I got rid of a bunch of clothes, and more when we moved to Helsinki a year ago... but still, it is what it is. Too many clothes. Should get rid of some, and yet, I desperately need new undershirts. My old ones are horribly worn, one actually has holes in it from pure wear. Also, my black A.P.C. lace-up winter ankle boots that I bought second hand some years ago are close to the end of their lifespan - they are taking in water and/or slush. I will need to buy new black winter ankle boots at some point, unless the cobbler can perform miracles.

The Finnish book on wardrobe control that I mentioned earlier has a chapter on how to cull one's wardrobe and how to come to a conclusion about how many clothes one needs. The author draws from Dunbar's number 148, which is roughly the number of social contacts humans are able to maintain. The number could also be applied to one's wardrobe: we are able to form a relationship with somewhere around 150 people, or items of clothing, that can, to some extent, be considered one's friends. (Yes, I sometimes feel that my clothes are my friends. Is that weird?) So... 150 pieces of clothing, eh? I dare not count the number of clothes in my wardrobe. It is a lot more than 150. A lot. Then I think of my old collection of shoes from ten years back: I had a hundred pairs of shoes. I also shopped at H&M regularly. I've come a long way from those days, even if the number 150 feels and seems mind-boggling as I look at the amount of clothes I currently own.

I like to think about the connections between people and their clothes, perhaps to a fault. Clothes are just too interesting to be ignored or to be considered as mere physical objects. Clothes can boost one's self-confidence or show off one's personality, or they can also be a method to hide within the masses, a way to remain anonymous. Clothes keep us warm, they help us interpret social norms. Sometimes they indicate our social class or political opinions. With clothes, we belong or we become separate. We construct our identities through clothes and consuming, and those identities may be true or false. We are what we wear, but not really. There are no limits to interpreting what we wear, or what others wear. Clothes portray the society around us, or our revolt against it. And clothes bring out emotions, too. There are times when I just say it: I love clothes. I do. Other times, I get frustrated by them, angry at them. I guess no matter how many clothes I have, one thing is certain: they are my clothes, I have picked them for myself. They look like me, and that's a good thing. They are just as chameleon-like, just as fragmented, experimental, ever-changing, as I am. With clothes, I am everything, or nothing.

More on this topic to come, I am sure. 

Wearing a thrifted vintage collar with a navy merino wool turtleneck sweater. 

Second hand -vaatteiden hinnoista / On the Price of Second Hand Clothes

Usein tuntuu siltä, että halpojen second hand -vaatteiden aika alkaa olla ohi, ainakin suuremmissa kaupungeissa ja niiden liepeillä. Päivänä muutamana löysin itseni lähiöfidasta, penkomassa rekkejä ja katselemassa hintalappuja: 8 euroa nyppyisestä henkkamaukan puserosta, joka ei varmaan uutenakaan maksanut 8 euroa, 15 euroa rinnuksilta pahasti tahriintuneesta villaneuleesta (100% villaa! hintalappu julisti), 12 euroa lähes käyttökelvottomasta halpissatiinista valmistetusta bilemekosta, 55 euroa tupakalta löyhkäävästä, osittain rikkinäisestä kelsiturkista. Olen vauhkonnut aiheesta aiemminkin, mutta aarteiden löytäminen halparättien ylitarjonnan seasta alkaa olla työlästä. Laatu on laskenut kuin lehmän häntä ja hinnat nousseet. Joskus olen pähkäillyt, kuka näitä hintoja keksii, mutta kerran osuin paikalle Fidan henkilökunnan keskustellessa hintataulukoista, joiden mukaan tuotteiden hinnat määritellään. On hinnoittelussa kai joku logiikka, mutta taulukkohinnoittelusta huolimatta hintahaitarissa ei ole välillä yhtään mitään järkeä: samalla rekillä voi roikkua Primarkin surkean käyttökelvoton pusero 8 eurolla ja vieressä lähes priimakuntoinen Margaret Howellin pellavaneule samaan hintaan. Sääliksi käy Fidoja, Uffeja ja Pelastusarmeijaa, jotka hukkuvat paskaan. En uskalla edes kuvitella turhasta, käyttökelvottomasta lumpusta aiheutuvia kustannuksia näille tahoille. Ehkä hinnat ovat ainakin osittain tekstiilijätteen kanssa kamppailun takia karanneet käsistä? Ehkei minun pitäisi valittaa.

Oikeasti minua ei haittaa yhtään maksaa second hand -vaatteista kunnon hintaa. Minusta on kohtuullista, että vuosikymmenten takainen tyylikäs vintagemekko maksaa satasen tai useammankin. Jos vaate on sen verran laadukas, että se kestää aikaa ja reipasta käyttöä, maksan siitä kyllä - olettaen tietysti, että olen sillä hetkellä rahoissani. Minua ei haittaa yhtään, jos joku toinen, kolmas tai neljäs on käyttänyt yhtä ja samaa vaatetta aikaisemmin - oikeastaan laatuvaatteen runsas käyttö tekee vaatteesta entistä houkuttelevamman. Se haittaa, että pyydetään kiskurihintoja surkeakuntoisista, haisevista ja likaisista räteistä. Ärsyttää koinsyömät tai piloille kellastuneet Vuokon mekot, joista pyydetään Uffissa viittäkymppiä. Fidat, Pelastusarmeijat ja Uffit eivät ole ainoita, joiden hinta- ja laatupolitiikkaa usein ihmettelen: itsepalvelukirppiksillä törmää välillä mitä kummallisempiin hintapyyntöihin. Jokunen aika takaperin näin kirppiksellä Pradan potkitut korkkarit, joiden pohjat olivat hapertuneet paperinohuiksi ja näyttivät kaiken lisäksi ihan homeisilta. Hinta oli 65 euroa. Second handin hinnannousun indikaattorina voi pitää Marimekon tasaraitatrikoopaitoja: vielä pari vuotta sitten hyväkuntoisia tasaraitoja sai kirppareilta, Uffeista ja Fidoista 5-7 eurolla eli superhalvalla, mutta nykyisin ei ole tavatonta pyytää 15 euroa t-paidoista, joiden laatu ei ole lähellekään sitä, mitä se oli vaikkapa 10 - 15 vuotta sitten. Niin sanotaan, ettei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Ostaja voi aina olla ostamatta, mutta ilmeisesti joku on valmis näitä korkeitakin hintoja maksamaan - eihän niitä muuten pyydettäisi.

Pidän edelleen kauniin vintagen ja hyvälaatuisen second handin metsästyksestä - lähiaikoina haaviini on tarttunut edellämainitun Margaret Howellin pellavaneuleen lisäksi Pradan silkkineule 6 eurolla ja Bazar de Christian Lacroix'n raidallinen puuvillasilkkineule 5,50:llä - mutta arvostan yhä enenevissä määrin second hand-putiikkeja ja erikoisliikkeitä. Vaatteet on varta vasten huolella valittu, tarvittaessa korjattu ja pesty. Eipähän tarvitse varautua pitkiin ja tuskallisiin tahranpoisto-operaatioihin tai etikassa liottamiseen epämääräisten hajujen poistamiseksi. Jos haluan jättää ihanan vintagemekon päälle saman tien, voin sen tehdä, koska joku toinen on jo ottanut tahranpoisto-, korjausompelu- ja hajuriskit minua ennen. Hyvästä laadusta ja ajattomasta designista maksan kiltisti - jopa ihan mieluusti.

I guess it is safe to say that the days of cheap second hand clothes are, for the most part, over - at least in bigger cities and their immediate surroundings. I found myself at a suburban charity store the other day, browsing through a bunch of clothes just for the heck of it, but mainly looking at price tags: 8 euros for a pilled H&M blouse that probably cost less than 8 euros when it was new, a badly stained wool sweater priced at 15 euros, horribly cheaply made, barely wearable satin party dress for 12 euros, old-tobacco-smelling, partly broken shearling coat for 55 euros. I have said this before, but it is becoming more and more difficult to find gems in the midst of no-longer-wearable, tossed-aside cheap fast fashion. The quality is sinking and the prices skyrocketing. I have often wondered who comes up with the charity store prices and what the price hike is associated with. Some time ago I happened to stumble upon two charity store clerks having a conversation regarding pricing tables that guide the pricing process. Despite the assumed logic of these pricing tables, often times there is very little consistency in the overall pricing. On the same rack one can come across close-to-disposable Primark tops for 8 euros and a Margaret Howell linen knit for the same price, as I did yesterday. I guess there are still some genuine pearls among the plastic ones, and I do feel bad for the charity shops. I can't imagine the amount of time they must spend, weeding through the crap they receive as donations, and how much money might be spent on disposing of the stuff they can't sell. Perhaps that explains the current prices. Perhaps I shouldn't complain.

For the record, I really don't mind paying a decent price for a piece of good-quality clothing that's shown its durability over time, and the fact that it's second hand is no problem to me at all - in fact, it makes it more desirable to me. A beautiful, elegant vintage dress in good condition may be priced at 100 euros or, in fact, several hundred, and I have no problem with that - except when I am broke, of course! But I do mind when it comes to expensive second hand clothes that are not durable enough for anyone else to wear, or if they are smelly, dirty or broken. Charity stores are not the only ones who are raising their prices - one sees it more and more at fleamarkets, too: filthy, threadbare clothes with hefty price tags. The other day I saw a pair of once-pretty but intensely kicked around Prada heels at a fleamarket. They were so worn that there was barely anything left of the soles, which actually looked moldy. The price: 65 euros. A good indicator for soaring second hand prices in Helsinki is the classic Marimekko horizontal striped t-shirt: just a year or two ago one would find them at charity shops or fleamarkets for, say, 5 to 7 euros - now they are often priced at 15 euros, which is still not all bad, but the quality of the newer t-shirts is nowhere near to what it was ten or fifteen years ago. I guess it's up to the buyer to make the decision to not buy, and I guess there must be someone who will spend the money. Otherwise it wouldn't make any sense to keep the prices high.

I still enjoy the thrill of the second hand hunt - I have recently found a Prada silk sweater for 6 euros and a Bazar de Christian Lacroix cotton/silk mix knit for 5,50 -  but these days I really appreciate second hand boutiques and specialty shops. The clothes are carefully hand-picked, fixed if they needed fixing to begin with, and washed. No need for desperate stain removal attempts at home, or giving the clothes a bath in vinegar, hoping that a weird smell comes off. I like the thought of paying more for a piece of clothing that I can wear the same day if I choose to. Someone else has already taken the smell-, dirt- and stain-related risks before me. I am willing to pay more for durable quality and timeless design - in fact, I'd be glad to.

Pölkkyrouva H&M:ssa / The Log Lady visits H&M

Näin perjantaina junassa nuoren naisen, jonka vaatetus sykähdytti enemmän kuin mikään muotikuva vähään aikaan. Polvipituisen mustan muhkean villakangastakin alta vilkkui nilkkamittainen kukkaprinttikimono ja glitterillä kuorrutetut kapeat lurexhousut. Kun juna saapui pääteasemalle, tartuin naista hihasta ja kysyin, mistä lurexhousut olivat peräisin. Vastaus oli H&M, ihan hiljattain ostettu. 

Pitkän työpäivän jälkeen löysin itseni harhailemasta H&M:llä. Ilmassa haisi halpa tekstiiliväri, ehkä muovikenkiä koossa pitävä liimakin. Ale oli alkanut ja rekit pursusivat seitsemän euron puseroita ja kympin akryylineuleita. Aikani etsittyäni ja myyjältä neuvoa kysyttyäni glitterihousut löytyivät takarekistä. Niiden hinta oli 19,99 euroa. Pyörittelin niitä aikani, mittailin silmämääräisesti ja lahkeet minulle liian lyhyeksi todettuani jätin ne sovittamatta ja ostamatta. Päätin kuitenkin kiertää myymälää hetkisen, tutkivassa mielessä, tietenkin.

Vaikka olenkin töissä tavaratalon vaateosastolla, en ole aikoihin vieraillut sellaisessa vaatekaupassa, jossa tuotteet heijastavat voimakkaasti pintamuotia. Työpaikallani pyritään pitämään yllä suhteellisen klassista tuotevalikoimaa, josta trendit eivät juurikaan puske lävitse. H&M:n valikoimassa näkyi paljon samettia, pitsiä, korkeakauluisia puseroita, muhkeita neuleita, pliseerattuja hameita - toisin sanoen sellaista trendikamaa, josta minäkin pidän. Näin H&M:n vaatteissa paljon samanlaisia elementtejä kuin niissä vaatteissa, joihin pukeudun itsekin lähes päivittäin. Materiaalit olivat huonolaatuisempia, mutta leikkaukset nykyaikaisia. Muu asiakaskuntakin näytti modernilta. Sliipattujen mustien takkien, harmaiden villahuivien, turkistupsuisten pipojen, kapeiden nilkkapituisten housujen ja sporttikenkien meressä tunsin äkkiä näyttäväni nuhjuiselta ja vanhanaikaiselta. Itse käytän lähes poikkeuksetta vain käytettynä ostettuja vaatteita ja oikeastaan kaikki niistä ovat vähintäänkin 1980- tai 1990-luvuilta, elleivät vanhempiakin. Vaikka lähes kymmenen vuotta vanha, erittäin laadukas villakangastakkini on edelleenkin kuin uusi, huomasin hiplaavani H&M:ssä nilkkamittaista, kevyttä tweed-takkia, jossa oli ihanan tuore leikkaus ja skarpit kaulukset. Pyörittelin käsissäni yhtä kaunista modernin näköistä puhvivihaista puuvillapuseroa, josta ei onneksi ollut enää kokoani jäljellä. Olisin saattanut sortua.

Illalla kotona pohdiskelin, olisiko minun syytä välillä ostaa uusia vaatteita - edes joitain perusjuttuja, jotta en näyttäisi täysin menneisiin vuosikymmeniin jämähtäneeltä luuserilta kirpparilöydöissäni. Sitten muistin, kuinka pintamuoti nojaa ihmisten epävarmuuteen omasta ulkonäöstään ja tyylivalinnoistaan. Jos pitkään tyyliasioita pohdiskellut, pääsääntöisesti laadukkaisiin vaatteisiin pukeutunut aikuinen tuntee olonsa ketjuliikkeessä nuhjuiseksi ja vanhanaikaiseksi, miltä mahtaakaan tuntua ihmisestä, joka ei näitä asioita juurikaan edes pohdi. Jatkuvasti uutta himoittavaa puskeva koneisto elää siitä, että asiakas tuntee olonsa vanhoissa vaatteissaan kelkasta pudonneeksi, mikä on pelottavaa, järjettömän epäekologista ja myös epäreilua. Erästä asiakastani lainaten: "onko pakko näyttää muodikkaalta, jos se ei tunnu oikealta?"

Samaisena iltana tuijottelin vaatevarastoani pohdiskellen, mitä laittaisin päälle lauantai-illan Twin Peaks- maratoniin, johon aioin osallistua veljeni kanssa. Tapahtumaan ei ollut pakollista teemapukeutumista, mutta olin jo etukäteen päättänyt kehitellä jonkun hauskan rooliasun. Puolet vaatekappini sisällöstä soveltuisi Pölkkyrouvan vaatteiksi, ajattelin: oli semi-nuhjuisia villatakkeja, puolisääreen yltäviä vekkihameita, konservatiivisia 1980-luvun kauluspaitoja ja sokerina pohjalla punasankaiset silmälasit nenällä. Hitto vie, minähän olen Pölkkyrouva! Toinen puoli kaapin sisällöstä viittasi onneksi hitusen Josie Packardiin, jonka tyylin imitointiin sitten lauantain koittaessa päädyin. Pölkkyrouva sai jäädä, koska olin tuntenut oloni ihan tarpeeksi nuhjuiseksi jo aiemmin.

I saw a super stylish woman on the train on Friday: under her slightly oversized black knee-length overcoat she wore an ankle-length, flower-patterned kimono and under the kimono, glittery, narrow-cut lurex trousers. She looked so awesome I had to stop her and ask her where her lurex trousers were from. "H&M," she replied, "bought them a little while ago."

On the same day, after work, I found myself wandering into H&M. The smell of cheap textile dye and glue that holds plastic shoes together wafted in the air. Their winter sale had just begun and dozens of enthusiastic shoppers browsed through racks of seven euro blouses and ten euro acrylic knits. I looked and looked, had to ask a sales assistant, and finally found the lurex trousers at a back rack, priced at 19,99 euros. After realizing that the trousers would be way too short for me, I decided not to even try them on. I thought I'd still look around the store, just for investigative purposes.

Although I work in the clothing department of a relatively large department store, I don't see current fashion trends displayed at work all that much. Our selection leans toward the classic style aesthetic where quick trends don't really show. At H&M I saw a lot of velvet, a lot of lace, pretty high-collared and puffy-sleeved blouses, chunky sweaters, pleated skirts - i.e. the type of currently trendy stuff I really like. A lot of the clothes looked like the types of clothes I wear on a daily basis, except my clothes are mostly from the 1980s, the 1990s or older. H&M sells similar stuff, with worse materials, but with successfully updated, modern cuts. The cuts had me thinking: everything looked so fresh. My own clothes looked dated and dowdy in comparison, even though the materials that my clothes were made of had lasted for decades. Even though I knew that the H&M wool fabrics would start to pill in a matter of months, I still looked at a nicely cut ankle length wool coat with an awesome hound's tooth weave. There was a beautiful white blouse with a pretty high collar and nicely, modernly cut puffy sleeves. Luckily they didn't have my sizes left - I might have actually bought stuff. 

At home, late at night, I wondered whether I should occasionally buy new clothes, and I mean new, as in, from actual stores. Perhaps a few basics here and there, with a crisp, modern cut, something that wouldn't make me look quite as dowdy. Then I remembered the way fast fashion works: the quickly produced garments are made to make you feel inadequate in your old clothes. It all relies on us feeling insecure about the way we look. And how quickly it works: it took me, a relatively level-headed grown-up with a long history of having made my own style choices, about twenty minutes at H&M and I was already second-guessing my clothes. It's a little scary, really, not to mention unethical and definitely not ecological. To quote a customer I spoke to some weeks ago: "Do I have to look fashionable if it just doesn't feel right?"

Later that same night I went through the contents of my wardrobe, trying to figure out what I'd wear the following day: my brother was going to take me to see a Twin Peaks marathon, the pilot and the whole first season shown on the big screen downtown. Dress-up as a Twin Peaks character was optional, but I thought I'd give it a whirl. It hit me that about half of the contents of my wardrobe could have belonged to the Log Lady: oversized wool cardigans, long pleated skirts, conservative blouses from the 1980s, and to top things off, red plastic framed glasses on my nose. Heck, I am the Log Lady! The other half of my clothes looked a little bit like something Josie Packard might have worn, so I went with the latter. I had had my share of feeling dowdy for the weekend.

Päällä, vuodesta 1998 / Wearing, since 1998

Vaatekaappini sisältöä karsiessani tässä parin viime viikon aikana olen ollut sekä surullinen että ilahtunut. Ilahtunut olen ollut siksi, että minulla on vaatekaapissa kivoja, omannäköisiä ja suht laadukkaita vaatteita, ja surullinen siksi, etten oikein raaskisi luopua enää mistään, mutta tilanpuutteen takia on pakko. Vaikka suurehko osa vaatevarastostani on kiertänyt vuosien varrella tasaisin väliajoin (kokeilun- ja vaihtelunhaluinen kun olen) on kaapissani paljon tuttuja vaatteita, joita rakastan vieläkin ihan yhtä paljon kuin silloin kun ne aikoinaan ostin. Se, mikä päätyy kiertoon, on joskus yllättävää. Mitä oudommista vaatteista on tullut suosikkeja, ja ne, jotka olen ostanut ehkä vähän kalliimmalla ns. satsausmielessä (tätä käytän seuraavat 20 vuotta!), ovat siirtyneet muille omistajille aikaa sitten. En jostain syystä millään opi ennustamaan, mitä vaatteita käytän kaikista eniten. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi ostan vaatteeni yleensä halvalla, käytettynä: pääni ei kestä kalliita hutiostoksia, jotka eivät sitten syystä tai toisesta natsaakaan. Tunnen oman tyylini hyvin, mutta pitkäikäisimpiä vaatteitani en ole osannut mitenkään ennustaa etukäteen.

Minulla on mahtava McQueen-tekstillä varustettu farkkutakki, jonka ostin Italiasta vuonna 1998 - se lienee ns. käyttövaatteistani iäkkäin. Inflaation takia on turha laskeskella takin nykyistä euroarvoa, mutta muistan maksaneeni siitä 129 000 liiraa. Käyttökertoja on vaikea arvioida, aikaa on kulunut ostohetkestä niin paljon. On ollut vuosia, jolloin takki on ollut minulla päällä joka päivä (malliaikoina Milanossa minut tunnettiin tyttönä, joka juoksi castingista toiseen McQueen-takissa), ja taas toisia, jolloin se on ollut huilaamassa säilytyslaatikossa. Mutta käyttöä on ollut valtavasti. Tiedän, etten tule luopumaan takista koskaan. Sillä on tulevaisuuden käyttöiän lisäksi myös korvaamaton tunnearvo. Se muistuttaa minua ajasta, jolloin ensi kertaa elämässäni otin riskejä, tein ratkaisuja tunteella, matkustin, pakotin itseni olemaan rohkea. Tunnearvosta puheen ollen: Minulla on pienehkö laatikollinen erittäin vanhoja vaatteita, joita en käytä lainkaan, mutta joita säilön muistoina: isäpuolen verkkatakki, jota hän käytti asuessamme Pohjois-Afrikassa, veljeni vanha Kreml-teepaita, ja oranssi karsea akryylineulepusero, johon äiti pukeutui 20-vuotiaana, mutta ne ovat asia erikseen. McQueen-farkkutakkini on sekä muisto että käyttövaate. Ideaalitilanteessa kaikki vaatteet olisivat juuri niin kestäviä ja merkityksellisiä, mutta se vaatii vaatteelta laatua ja käyttäjältä aikaa ja kärsivällisyyttä.

Hyvä vaate herättää tuntemuksia: se on miellyttävä päällä, sitä tuntee olonsa itsevarmaksi ja omanlaiseksi. Hyvä vaate kulkee mukana elämässä, niin ylä- kuin alamäissäkin. Hyvä vaate voi lohduttaa tai rohkaista. Päästäkseen siihen pisteeseen, on vaatteelle annettava paljon käyttömahdollisuuksia. Vasta elämän mukana vaate pääsee osoittamaan todellisen arvonsa.

Tämä kuva on vuodelta 2000, olen Reggio Emiliassa castingissä. En saanut sitä keikkaa, mutta polaroid jäi muistoksi. Katsokaapa noita lettejä. Ja takkia, tietty.

In my effort to cull my wardrobe recently, I've been both happy and sad. I've felt happy that I have a nice collection of decent-quality clothes that look like me, and sad because I don't really want to get rid of any more, but I have to, due to lack of storage space. I've recycled an awful lot of clothes over the years - my tastes change, I am a little fickle and like to experiment - but some of my clothes have been around for a very, very long time, and I still love them. It's been impossible to predict my favorites: sometimes something I've invested in (I'll wear this for the next 20 years!) has gone out of the window very quickly, and other times, some random, spontaneous flea market find gets worn to shreds. I buy my clothes used and cheap: I can't bear spending a lot of money on something that I'll just end up getting rid of. I know my style pretty well, but I still don't know how to predict what I'll wear the most.

I bought a stripy denim jacket, with McQueen written on the back, in Bologna, Italy in 1998. The photo above is from 2000 - I was in a casting in Reggio Emilia. I didn't book the job, but it's nice to have the polaroid. Look at that long hair, and also, there's the jacket. It's the oldest piece of clothing I have that's in my regular rotation. Sure, there's a box of old clothes I keep: my stepdad's sweatshirt he used to wear when we lived in North Africa in the early 1980s, my brother's T-shirt with a picture of the Kremlin on it, my mom's horrendous orange acrylic jumper from when she was 20. I don't wear them, but I still like to keep them. But my denim jacket is something different: it's a mix between a piece of clothing and a memento. There were years when I wore the jacket every day (during my modeling times, the casting people knew me as the girl with the McQueen jacket), and there have been some random years when the jacket has been stored away. I have no idea about its cost-per-wear, but I remember that I paid 129 000 Italian liras for it - that was the time before the euro, folks! Time flies. The jacket reminds me of the first time I made a leap of faith in life. I did something because it just felt right: packed my bags, traveled, took a few chances. The jacket makes me smile, and it's also still a useful piece of clothing. Ideally, all clothes should be like that to their owners, both useful and special, but to get to that point, the piece must have the type of staying power that comes with quality, and it also takes a lot of the wearer's time and patience. 

A good piece of clothing makes you feel special. It is well made, so it can afford to take a few beatings and downpours. A good piece of clothing lifts you up when you're down. To get to that point, you must allow a lot of wear for it. Only that way, emotional connections can be born. I guess sometimes there comes a time when even a special piece of clothing has given you everything it's got, as if time for it has simply run out. It no longer feels special, or perhaps you are ready to let go of the memory, because life has changed. But keep the ones that are truly special, that transcend practicality, that bring you happiness. 

Vaatevallankumouksesta / On Fashion Revolution

Viime vuonna en oikein jaksanut innostua vaatevallankumouksesta. Kyynikko minussa piti Rana Plazan vaatetehdasonnettomuuden vuosipäivänä järjestettävää, vaateteollisuuden vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä peräänkuuluttavaa tapahtumaa täysin riittämättömänä ja ehkä vähän tekopyhänäkin. Hashtageissä kyseltiin H&M:lta ja Zaralta, kuka heidän vaatteensa tekee, ihan kuin emme tietäisi vastausta jo etukäteen. Kyllähän me tiedämme, mutta ostamme silti halpavaatteita ja esittelemme niitä Instagramissa, ajattelin. 

Tänä vuonna olen poistunut kuplastani. Olen kai kuvitellut vaateteollisuuden ongelmien olevan kuluttajille jo peruskauraa, mutta paluuni vaatemyyntiin on saanut minut huomaamaan, ettei se ole. On valtavasti kuluttajia, jolla ei ole mitään käsitystä siitä, millaisissa oloissa vaatteita valmistetaan eikä suurta osaa edes kiinnosta. Joidenkin kuluttajien kohdalla kyse on pään työntämisestä pensaaseen, ehkä välinpitämättömyydestä, jotkut taas eivät ole koskaan edes ajatelleet asiaa. Tähän kuluttajan tietämättömyyteen tai ajattelemattomuuteen vaateteollisuus luottaa ja nojaa. Vaatevallankumouksen kohderyhmä en ole minä, jo valmiiksi tiedostava kuluttaja, vaan vaatevalmistajat, joiden bisnes pyörii kuluttajien aina vain sulkiessa silmänsä. Toinen tärkeä kohderyhmä ovat ne kuluttajat, jotka eivät syystä tai toisesta osaa vielä kyseenalaistaa, kysyä tai vaatia. Vasta kun kuluttajat kysyvät ja vaativat, asiat voivat muuttua. Tähän tarvitaan Vaatevallankumouksen kaltaisia tempauksia ja tapahtumia. Tänä vuonna Vaatevallankumousta vietetään 18.-24.4.; ollaanpa mukana muuttamassa asioita, eikös? Lisää tietoa Vaatevallankumouksesta täällä.

Muutoksesta puheen ollen: kävin kampaajalla. Olo on taas vähän kevyempi.

Luen: Dave Eggers - The Circle & The Walking Dead compendium 3

Katsoin: Spotlight

Last year I didn't think much of Fashion Revolution. To commemorate the victims of Rana Plaza clothing factory collapse (yikes, has it been three years already?) and to ask clothing manufacturers who made their clothes seemed hypocritical to me: people wearing inside-out H&M and Zara, asking the question #whomademyclothes, when everyone knows the truth already. We know where cheap clothes are made, and how, and by whom, but we still choose to buy them and then parade them on Instagram, I thought.

This year my mindset has changed somewhat. Returning to work in clothing retail has opened my eyes: there are still so many consumers out there who really have no idea how fast fashion industry works. Some don't care, some just simply never thought to ask. Fashion Revolution is not important because of people like myself - I already know - but it's crucial for those who don't know yet. Nothing will change before the mainstream consumer starts to ask questions and force the manufacturers to answer them, too. Change will eventually take place, one consumer at a time, and for that we need events like Fashion Revolution, which is held this year on 18 - 24 April. Please take part and make the change happen! More information on Fashion Revolution here.

Speaking of change, I had a haircut. I feel much lighter. 

Reading: Dave Eggers - The Circle & The Walking Dead compendium 3

Saw: Spotlight

Lauantai / Saturday

Lauantaina ennen puoltapäivää minä ja Milla kävelimme Kaivopuiston rantaan. Meri, aurinko, kevät, kirpparointi, hyvä seura - mitäpä sitä muuta toivoo. Istuimme auringossa, söimme muurinpohjalettuja ja juttelimme sosiaalisesta mediasta, henkilöbrändeistä ja siitä, miten bloggaaminen on muuttunut niiltä ajoilta kun me vakoilimme toistemme asuja wardrobe_remixistä ja ajattelimme vilpittömästi, että blogimaailma tulee muuttamaan tavan, jolla naiset näkyvät. Bloggaaminen oli harrastus, tai keino löytää vaatteista kiinnostuneita kanssasisaria. Otimme itsestämme rakeisia kuvia peilin kautta, koska halusimme päättää itse, miltä vaatteista kiinnostuneet nuoret naiset oikeasti näyttivät: eivät muotilehtien sliipatuilta supermalleilta, vaan ihan tavallisilta naisilta, jotka pukeutuivat omalla tavallaan. Emme me pohtineet kahta kertaa, olimmeko muoti-, tyyli- vai lifestyle-bloggaajia. Ei sellaisia jakoja ollutkaan. Kirjoitimme vaatteista ja elämästä, ihan kaikesta.

Mietimme kuumeisesti, milloin muutos tapahtui. Milloin yhteistyöpostaukset blogeissa alkoivat yleistyä, milloin asukuvista tuli lavastettuja ja käsiteltyjä - jotain vain tapahtui jossain vaiheessa, lähes huomaamatta. Nyt on isoja kaupallisia blogeja ja pieniä tuntemattomia, eikä ehkä oikein mitään siinä välimaastossa. Yhteydet elävään elämään, jotka blogien alkuvuosina syntyivät ja kukoistivat, loistavat poissaolollaan. Ehkä me menneitä kaipailevat olemme dinosauruksia, jotka eivät sopeutuneet muutokseen, josta ei tullutkaan haaveittemme mukaista.

Mutta meri - palataan siihen. Jää oli Kaivopuiston rannoilta lähtenyt, tuuli puhalsi aika kipakasti. Ihan sama, oli meri ja aurinko. Ostin Kaivarin Kanuunasta 1980-luvun Kenzoa, joka taitaa olla vastaus kysymykseeni Aasia-inspiroituneesta pukeutumisesta ja sen oikeellisuudesta. Kävelimme Ursulan ohi, katselimme pienen hetken hyisessä vedessä kahlaavia pikkupoikia. Ohitimme Eteläsataman ja Kauppatorin, piipahdimme Sofiankadun antikvariaatissa (jonka edelleenkin miellän Hiltuseksi). Senaatintorin kulmalla, tuomiokirkon edessä, sanoimme heipat, pian nähdään. 

On Saturday before noon, Milla and I walked to Kaivopuisto for some spring, sun, sea and fleamarketing. We had crepes with jam and whipped cream and talked about social media, people- branding and how dramatically blogging has changed from the days of wardrobe_remix, where we used to spy on each other's daily outfits and felt like blogging was going to change the way women were portrayed, forever. We reminisced on the days when blogging was a hobby, a way to meet and connect with like-minded girls. Back then, we took grainy pictures of ourselves and posted them online in order to control the way us women were shown - not as fancy supermodels on the pages of fashion magazines, but as women who wore what they wore because they wanted to wear it. We never thought twice about labeling ourselves as fashion, style, or lifestyle bloggers. Those divisions didn't exist back then. We wrote about clothes and life, about everything.

We tried to figure out when the change occurred. When did blog posts start to include sponsored content, when did outfit photos become photoshopped, or staged? It all happened so quickly, without us really taking note. What exists now are fancy commercial blogs, small unknown ones, and what feels like nothing in between. The connections to something real, something tangible, seem to be gone. I guess we just never got the type of revolution we were hoping for.

But the sea, the sea. Let's get back to that. Ice has withdrawn from the shores of Kaivopuisto, the wind felt chilly. The sea and the sun, that's all. At Kaivarin Kanuuna, I bought 1980s vintage Kenzo, which may be the answer to my questions regarding Asian-inspired dressing. Milla and I walked past Café Ursula and watched as spring-crazed little boys took off their shoes and dipped their feet in the ice cold water. We passed the Southern harbor and the big marketplace with its bright orange stalls and what looked like a thousand people. After a few minutes at a second hand bookshop, we said our bye-byes, see you soons, at Senate Square, right there, under the might of a pale white beauty known as the Helsinki Cathedral.

Vaatteiden myynnistä / On selling clothes for a living

Olen tällä erää töissä suurehkossa tavaratalossa, jossa myyn ns. mainstream-vaatteita. Joukossa on valvotuissa tehdasolosuhteissa korkealaatuisesta luomupuuvillasta ja hampusta valmistettuja vaatteita, joita voin hyvällä omatunnolla kaupata, mutta myös surkeasti ommeltuja viskoosiriepuja, joiden myyminen ei ole minulle aina helppoa. (Minusta rimpulaviskoosista on tullut uusi polyesteri: halpa materiaali, jota tungetaan jokaiseen puseroon, ja sitä on helppo myydä "melkein-luonnonkuituna". Halpavaatteiden viskoosin kestävyys on kuitenkin ihan surkea.) Vaatteiden myyminen ylipäätään ei ole aina ihan helppoa kulutuskriittiselle. Ihmisten on kuitenkin pukeuduttava jokapäiväistä elämää varten ja vaateostoksia on tehtävä - jotkut tekevät niitä usein, jotkut todella harvoin. Minun tehtäväni on auttaa. 

Koska vaatteiden myyminen on tavaratalossa asiakaspalvelutyötä, on minun aina kuunneltava asiakasta. Jos asiakkaalle on tärkeintä vaatteen halpa hinta ostohetkellä, en voi pakottaa asiakasta ostamaan kaksisataa euroa maksavaa kauniisti ommeltua, luomupuuvillaista mekkoa. Jos asiakas ei ajattele vaateostostaan sijoituksena eikä pohdiskele tulevaisuuden käyttökertoja, hän valitsee mielummin kolmenkympin halpahuitulan, jossa saumat alkavat kiertää ensimmäisen pesun jälkeen (jos ne nyt sattuvat olemaan suorat edes ostohetkellä). Siihen en voi vaikuttaa. Vastaan kuitenkin aina rehellisesti, kun asiakas kysyy, miten vaate käyttäytyy pesussa. Vastaan rehellisesti, kun minulta kysytään, onko vaate hyvälaatuinen, kestääkö se aikaa, jne. Kerron materiaaleista ja laadusta sen minkä suinkin osaan. Se on minusta hyvää asiakaspalvelua, etenkin halpavaatteiden aikakaudella, jona käsitykset vaatteiden arvosta, käyttöiästä ja huoltamisesta ovat monelle kuluttajalle täysin hämärtyneet. Vaikka minusta itsestäni tuntuu siltä, että vaatteiden laadusta puhutaan juuri nyt erityisen paljon, en juurikaan näe työssäni asiakkaita, jotka venyttäisivät puseron kangasta tai hinkkaisivat neulosta selvittääkseen, minkälaatuisesta materiaalista on kyse. Ehkä on niin, että me laadukkaiden vaatteiden ja eettisemmän kuluttamisen ritarit olemme edelleenkin valitettavan pieni vähemmistö laatutiedottomien massojen joukossa.

Usein ajatellaan, että vaatteiden arvottaminen ja hyvien vaatteiden tunnistaminen on etenkin nuorelle ikäpolvelle vaikeaa. Kohtaan työssäni paljon  myös seniorikuluttajia, jotka eivät kykene ymmärtämään viidenkympin ja kahdensadanviidenkympin untuvatakin eroa, vaikka näyttäisin kädestä pitäen eroavaisuudet työn laadussa, materiaalissa ja yksityiskohdissa. He päätyvät usein selostuksistani huolimatta halvempaan vaihtoehtoon. Nuoremmat asiakkaat sen sijaan tuntuvat punnitsevan ostoksiaan hyvinkin tarkasti. He kyselevät minulta vaatteiden laatuun ja huoltamiseen liittyviä kysymyksiä huomattavasti useammin kuin keski-ikäiset ja sitä vanhemmat asiakkaat. Se on minusta lupaava asia - ehkä meitä laadukkaiden vaatteiden ritareita on enemmän tulevaisuudessa.

---

I work for a department store these days, and sell what I'd call mainstream clothes. We have some ethically produced, organic cotton & hemp clothes, but also cheaply manufactured viscose tops that I would personally never, ever buy or wear. (Side note: in my opinion, cheap viscose has become new polyester: an affordable material that manufacturers use in everything. The sales argument is that hey, it's not polyester, it's almost a natural material - but the cheap kind just doesn't last worth a damn and shrinks in the wash.) It's not always easy to sell clothes when one is critical of consumerism and the quality of clothes these days, but everyone has to get dressed for their daily lives. People have to buy clothes - some do it more often than others. My job is to help in the process.

Working in a department store means that my job always starts with what the customer wants or needs. If the customer doesn't want to consider the consequences of buying a cheaply made top instead a nicely manufactured one that would last for years, I can't twist their arm. Sometimes, in fact quite often, price is what matters most to a customer. I have to respect that. But when a customer asks me if the quality is okay, or how a particular material behaves in the wash, I have to be honest. I will not beat around the bush. I talk about material, workmanship and details the best I can. I think that's good customer service. On my watch, a customer can't complain that I didn't warn them that the seams will eventually start twisting and turning on a viscose top that costs 19,95. Not all customers appreciate my honesty, but most of them do. There is a lot of talk these days about people becoming more aware of materials and quality in clothes, but my experience is that it's just a drop in a bucket. Quality-aware customers and crusaders for better-made fashion like myself are a small minority in the midst of vast, unaware masses.

I've often stumbled upon people thinking that it's the younger consumers who know nothing about clothes - the materials, how to mend or maintain them. I've noticed that a large portion of senior consumers are even worse: just last week I spent half an hour trying to explain to an older customer what the differences were between a down jacket that cost 50 euros and one that cost 250 euros. I pointed out the material, the details, the workmanship, but the facts just didn't register. Younger customers, however, seem to be more aware of what goes into buying a good piece of clothing. They ask about washing instructions, materials, even labor conditions of particular brands. I find that encouraging. Perhaps our small quality-questing crusaders are gaining ground after all.

Univormuista / On uniform dressing

Helsingin visiitillä huomasin mustaan pukeutuneiden armeijan jälleen vahvistuneen. Mustat tai tummat pillifarkut, musta trenssi tai villakangastakki, harmaa huivi, käsivarrella musta nahkalaukku. Vaalennetut hiukset on vedetty ponnarille tai päälakinutturalle, kasvoille on sudittu aurinkopuuteria (tai jotain contour-tököttiä). Alle parikymppisillä naisilla asuun on yhdistetty värikkäät lenkkarit ja yli nelikymppisillä mustat nilkkurit. Kaikki näyttävät ihan samalta. Onhan näitä nähty ennenkin, mutta mielestäni samasta minimalistisen estetiikan muotista puserrettu univormupukeutuminen on lisääntynyt viime vuosina. Hiljattain näkemässäni Iris Apfelista kertovassa dokumentissa Iris suri persoonallisen pukeutumisen katoamista katukuvasta. Ihmisillä on kai niin kiire, että he valitsevat turvallisen, yksinkertaisen tyylin, jossa ei voi mennä pieleen. 

Ei toki voi olettaa, että kaikki innostuisivat erikoisista vaatteista, väreistä tai printeistä. Yksinkertainen musta voi olla jollekin pelastus. Vaatekaupassa työskentelyn vuosilta muistan elävästi, kuinka monelle naiselle vaatteiden ostaminen on hirveää pakkopullaa, josta pitää suoriutua mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti. Sellaiselle ihmiselle univormupukeutuminen on taivaan lahja. Silti yhdyn Iris Apfelin ajatuksiin. Maailmassa on paljon kaikkea kaunista, jonka voi tuoda vaatteiden ja asusteiden avulla osaksi omaa arkea, kun vain uskaltaa. Minimalistisen estetiikan univormupukeutumisessa on jotain kovin ilotonta ja laskelmoitua.

Jokainen tekee omat valintansa, mutta en millään tahtoisi uskoa, että ihmiset haluavat näyttää samalta kuin vieruskaverinsa. Jos haluavatkin... mitä se mahtaa meistä kertoa? Istuuko meissä edelleen sitkeästi ajatus siitä, että muodista ja vaatteista kiinnostunut ja räväkästi pukeutunut ihminen on pinnallinen? Ajattelemmeko, että kunnon kansalainen pukeutuu neutraalisti ja huomaamattomasti, koska käyttää aikansa ns. tärkeämpiin asioihin, kuten vaikkapa raakapuuron valmistamiseen tai työpaikalla menestymiseen? New York Times'in Vanessa Friedman kirjoitti toisessa asiayhteydessä muutama päivä takaperin näin: 

Often the best fashion is about transgression. It challenges convention. At its most basic level, that’s how we got women in pants and in miniskirts, all of which horrified plenty of viewers back in the day. It is uncomfortable. (...) It takes risks. Otherwise, as (Stefano) Tonchi (the editor of W Magazine) said, “like any art form, it becomes propaganda.” Otherwise it risks irrelevance. Otherwise it’s just clothes.

En tiedä, tulkitsenko Friedmanin ajatuksia liian vapaasti, mutta kenties tämän hetken univormupukeutuminen on kuin uusi tasapäistämisen aalto, piilevä naiseuden ja ihmisyyden uudelleenmäärittely näinä epävarmoina aikoina. Taloudellisesti ja poliittisesti epävakaana aikana ihmiset ajautuvat kohti tuttua ja turvallista, säännönmukaisuutta, kohti säädyllistä ja huomiota herättämätöntä. Unelmointi ja normien rikkominen jäävät lehdelle soittelemaan. Mitä turvallisempia valintoja teemme tänään, sitä vähemmän uskallamme ottaa riskejä huomenna, ja sitä vahvemmaksi muodostuvat normimme siitä, mikä on soveliasta. Univormupukeutuminen on katupropagandaa: pukeudu näin, niin olet hyväksyttävä. Ole käytännöllinen. Pukeudu sille elämälle, joka sinulla on, äläkä sille, jonka haluat. 

En tarkoita sitä, että jokaisen naisen tulisi juuri tänään pukeutua riemunkirjaviin kuteisiin, hippikaftaaniin tai futuristiseen teknomekkoon, mutta toivoisin, että mustia pillifarkkuja ja mustaa trenssiä päälleen kiskova nainen pitäisi mielessään, mitä hän jättää tarkoituksella valitsematta. Ihan varmuuden vuoksi, vapauden takia. 

- - - 

During my last visit to Helsinki I couldn't help but notice an ever-growing trend: young girls to older professionals all clad in dark skinny jeans or trousers, a black trench coat, a gray scarf and a black leather bag. Their blond hair is swept up on a pony tail or a bun, their cheeks are brushed with bronzer (or some weird contouring make-up). The younger ones team up their outfit with a pair of neon-color sneakers and the more mature ones with black ankle boots. They all look the same. I've seen people in these types of clothes before, but it seems to me that a type of aesthetically minimalist "uniform dressing" is increasing. In a recent documentary about Iris Apfel, the grand old lady of eccentric style, Iris lamented the absence of personal, interesting styles on the streets. People are too busy, so they wear what's safe. Instead of exploring the myriad world of interesting fashions, they choose to wear what's normal, where you can't go wrong.

Of course one can't assume that everyone gets excited about adventurous clothes, colors or prints. Some people are truly saved by the current minimalist aesthetic. From my days of working in clothing retail, I remember a particular type of client who hates clothes shopping more than anything, and how happy simply cut black, white and gray clothes makes them. Uniform dressing is like manna from heaven to people like that. But I still agree with Iris Apfel: the world is full of so many different types of beautiful. We can quite easily accommodate that beauty as a part of our everyday lives through clothes and accessories, if we just dare. It's a shame that so many people choose safety instead. There is something deeply joyless about uniform dressing.

We all make our own choices, but it's hard for me to accept that people want to look like the person next to them. If they do, what does that say about the society we live in, the types of people we are? Do we still think that people who dress up in colorful, different clothes are superficial, that beauty is vanity, to be snickered at and rejected? Is there a part of us that believes that proper people wear neutral clothes because they spend their time doing something more important than dressing up, like preparing healthy raw porridge or smoothies, or succeeding at work? Vanessa Friedman wrote recently in the New York Times, in a different context, though: 

Often the best fashion is about transgression. It challenges convention. At its most basic level, that’s how we got women in pants and in miniskirts, all of which horrified plenty of viewers back in the day. It is uncomfortable. (...) It takes risks. Otherwise, as (Stefano) Tonchi (the editor of W Magazine) said, “like any art form, it becomes propaganda.” Otherwise it risks irrelevance. Otherwise it’s just clothes.

I might be interpreting Friedman loosely here, but could it be that the type of uniform dressing we are witnessing these days is a form of self-suggested crowd control in our uncertain times? It is just another wave of limiting human / female freedom in an age of unstable economic and political climate? Typically in times like the current, people begin to drift toward what's safe, what's regulated, calculated, proper. There's no time for dreaming or breaking the norm. But the safer choices we make today, the less room there is for choosing freely tomorrow, and the stronger the norm becomes. Then, uniform dressing is a form of street propaganda: wear this, and fit in. Be practical. Dress for the life you have, not the one you want.

I don't mean that women should all start wearing colorful kaftans, futuristic space dresses or the like. I guess what I mean is that in those moments when we feel that the best choice we can make is to wear a pair of black skinny jeans and a black trench coat, we should remember what we are not choosing to wear. Just because, because of freedom.

Neonraamattu, ja vähän kirjoittamisesta / The Neon Bible, and a little bit about writing

Luin lauantaina Neonraamatun. John Kennedy Toolen 16-vuotiaana kirjoittama, mutta vasta postuumisti vuonna 1989 julkaistu lyhyt romaani muistutti minua siitä, että yksinkertainen teksti on joskus kaikista parasta. 

Minua ärsyttää turha kielikikkailu. Tunnistan sen etenkin suomenkielisestä nykykirjallisuudesta ja sanomalehti- tai aikakauslehtikirjoittelusta. En viitsi mainita minun mielestäni kikkailevien kirjailijoiden tai kirjoittajien nimiä, koska se ei ole oleellista. Oleellista on se, että monet kirjoittavat niin tietoisesti tyylitellen, että varsinainen viesti hukkuu. Vaikka tarkoitus on kai kuvata romantisoidusti ajatusten virtaa (vähän kenties Virginia Woolfia matkien) tai löytää erikoinen ääni, joka ei kuulostaisi keneltäkään muulta, minun korviini tekstit kuulostavat teennäisiltä. Se, mitä oikeasti sanotaan, jää omituisten sanajärjestysten, tunnelmien maalailujen tai koukeroisten vertaiskuvien alle. Pahinta on minusta lukijaa röyhkeästi johdatteleva teksti, jonka äänenpainot kaikuvat lukijan päässä, kuin sitä olisi tarkoitus lukea ääneen. Etenkin aikakauslehtien ja elämäntapablogien tekstit syyllistyvät tähän. En muista vähään aikaan lukeneeni naistenlehden juttua, jossa ei olisi ensin heitetty ilmaan jotain nasevaa kysymystä, jota seuraa omana virkkeenään "Niinpä." 

Neonraamattu ei kikkaile. Sanoja käytetään säästeliäästi, virkkeet ovat lyhyitä ja niissä kerrotaan suoraviivaisesti tarinaa eteenpäin. Hätkähdyttävintä napakassa tekstissä on kai se, että romaanin tunnelma ei kärsi pätkääkään. Toole ei tarvitse yhtään ylimääräistä sanaa kuvatessaan savista maata, pikkukaupunkiin saapuvaa evangelistaa tai muista kaupungin asukkaista poikkeavaa Mae-tätiä. Lukijalle riittää, että teksti välittää olennaisen. Ehkä Neonraamattu ei ole mikään maailmankirjallisuuden merkkiteos, mutta ainakin se pisti miettimään omaa kirjoittamiseeni liittyvää ahdistusta. Minun teki heti mieli kaivaa hyllystä Strunkin ja Whiten The Elements of Style.

Kun kipuilen oman kirjoittamiseni kanssa, The Elements of Stylen lukemisen lisäksi ajattelen Gustave Flaubert'ia. Flaubert oli perfektionisti, joka viilasi yhtä sivua viikkokaupalla. Hän ei koskaan ollut kirjoittamaansa tyytyväinen ja etsi herkeämättä sanoja, jotka kertoisivat lukijalle kaiken oleellisen. Flaubert'ille kirjoittaminen oli kovaa työtä. Hän pyörisi haudassaan, jos lukisi nykyisin muodissa olevaa tajunnanvirtaan tukeutuvaa proosaa, joka ei kielellisesti yllä millään mittareilla esimerkiksi Woolfin tasolle. Sitten ajattelen George Orwellia, joka leimasi kaikki kirjoittajat itsekeskeisiksi, turhamaisiksi laiskureiksi, jotka eivät taatusti kirjoittaisi, jollei heitä riivaisi jokin demoni.

Koska pyrin olemaan ennakkoluulottomampi ja kokeilemaan rohkeasti jotain uutta, olen valinnut seuraavaksi lukulistalleni David Foster Wallacen Infinite Jest'in, joka lienee The End of the Tour-elokuvan vuoksi taas ajankohtainen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että viime viikolla Entertainment Weekly julkaisi ohjeistuksen siitä, kuinka teeskennellä lukeneensa Infinite Jest'in. Minä aion kahlata tuhatsivuisen romaanin läpi ihan oikeasti. Toivottakaa onnea.

- - 

On Saturday I read The Neon Bible by John Kennedy Toole. Toole wrote The Neon Bible when he was only 16. The short novel was published posthumously in 1989. Reading it reminded me how sometimes all you really need is what's essential. 

I often get annoyed at how gimmicky modern writing styles are. I recognize the phenomenon especially in Finnish literature, op-eds and newspaper and magazine articles - probably because Finnish is my first language. I don't want to mention any names here, but many authors and writers bury their main ideas behind stylistic trickery that smothers the storyline. I guess the purpose is to find an authentic signature style that no one else has (or to subtly or not so subtly imitate Virginia Woolf), but to me those types of writing styles just seem overly calculated. What's essential seems to be secondary to convoluted sentence structures, over-used adjectives and odd metaphors. The style of writing where you can almost hear the author's voice echoing in your head, as if the text is meant to be read out loud just as the author intended, bugs me the most. I encounter that type of overly-guided stylistic choice in Finnish lifestyle blogs and women's magazines a lot these days. 

The Neon Bible doesn't lean on trickery. Its literary style is stripped to the basics, the sentences are short and they allow the story to move forward. The mood of the novel remains powerful though. Toole doesn't need extra adjectives to paint a picture of infertile soil, an arriving evangelist, or the extravagantly dressed Aunt Mae. The words he has chosen convey everything that is essential or necessary for the story, but nothing more. The Neon Bible is probably not a literary masterpiece, but it got me thinking about my own struggles with writing. I feel like browsing through Strunk and White's The Elements of Style, once again. 

When I hit a wall with my own writing, in addition to consulting The Elements of Style, I often think of Gustave Flaubert. He was a perfectionist and he might spend an entire week to write one page. He looked for the perfect words, and was never quite happy with what he wrote. For Flaubert, writing was hard work, and he would roll in his grave if he were to take a look at the currently fashionable prose that leans on stream of consciousness, but lacks the style and finesse of Woolf. Then I think of George Orwell, who once wrote that all writers are vain, selfish and lazy, and how they would never write if there wasn't a demon inside them, driving them forward. 

Since I'm all for challenging my own views and changing things up, the next book on my reading list is Infinite Jest by David Foster Wallace. The book seems current again due to The End of the Tour, a just-released movie starring Jesse Eisenberg as the Rolling Stone reporter and wannabe writer David Lipsky and Jason Segel as David Foster Wallace. Last week, Entertainment Weekly published a guide for how to pretend that you've read Infinite Jest, but I intend to read it, all thousand plus pages of it. Wish me luck.

Uuden kokeilemisesta / On trying something new

Kuten taannoisessa postauksessa lupailin, tässä todistusaineistoa siitä, mitä tyylikriisi ihmiselle tekee. Sitä tulee kokeiltua vähän kaikenlaista silläkin uhalla, että on joskus (ehkä) vannonut, ettei koskaan pue mekkoa housujen päälle. 

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Törmäsin kesäkuun Trendiä lukiessani taiteilija Jenni Hiltusen näkemyksiin muutoksen tärkeydestä. Jenni on vanha työkaverini, jolla on upean esteettisen silmän lisäksi myös paljon viisasta sanottavaa, kuten tämä: "Ihmiset kulkevat turvallisia reittejä. Olen itsekin helposti sellainen. Muutos voi ahdistaa, koska siihen ei ole valmista toimintamallia. Uuteen hyppääminen on kuitenkin hyvästä. Kun pysyy liikkeessä, ajattelu, elämä ja työskentely kehittyvät." Jenni kritisoi Trendin jutussa nykyisin vallalla olevaa painetta löytää oma tyyli ja pysytellä siinä. Paine näkyy esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, luovan alan ammateissa ja pukeutumisessa. 

Yllätin itseni  nyökyttelemästä Jennin ajatuksille. Vaikka oman tyylin ja omien tapojen identifioinnissa ja tietoisessa juurruttamisessa on jotain kovin houkuttelevaa, ehkä vapauttavaakin, ei se juurikaan ruoki luovuutta tai rohkeutta. Kun aikansa tarttuu vain tutuksi tehtyyn ja turvalliseen, voi tarpeellisten irtiottojen ja muutoksen kohtaaminen tulla aina vain vaikeammaksi. Oman tyylin ja jämähtämisen välillä on hienoinen, mutta kriittisen tärkeä ero. 

- -

This is what happens when one struggles through a style crisis: one may just try something completely different, even if one may have sworn in the past to never wear a dress over trousers.

I guess there's a fair bit of truth to "never say never". While reading the June issue of Trendi (a Finnish fashion magazine), I came across an article about Jenni Hiltunen, who's an artist and a friend of mine from a previous job. Jenni has a great eye for anything aesthetic, but she's also a very wise woman. "People tend to choose safety. I do it myself. Change is scary, because you don't have a ready framework for it. Trying out something new is good for you, though. When you're on the move, your way of thinking, your life and the quality of your work develop." Jenni points out that there's an awful lot of pressure in the social media, in creative professions and in the way people dress to find our signature styles and to stick to it, and it might not be as good of a thing as we're led to believe.

I found myself nodding to Jenni's thoughts. As tempting as it sometimes is to consciously look for and pin down our signature styles, it might not do a whole lot for our creativity. When you keep choosing something that's safe, tried and tested, it might become more and more difficult to make a change, even if you need one. There's a slight but crucial difference between one's own style and getting stuck in a rut.