Pölkkyrouva H&M:ssa / The Log Lady visits H&M

Näin perjantaina junassa nuoren naisen, jonka vaatetus sykähdytti enemmän kuin mikään muotikuva vähään aikaan. Polvipituisen mustan muhkean villakangastakin alta vilkkui nilkkamittainen kukkaprinttikimono ja glitterillä kuorrutetut kapeat lurexhousut. Kun juna saapui pääteasemalle, tartuin naista hihasta ja kysyin, mistä lurexhousut olivat peräisin. Vastaus oli H&M, ihan hiljattain ostettu. 

Pitkän työpäivän jälkeen löysin itseni harhailemasta H&M:llä. Ilmassa haisi halpa tekstiiliväri, ehkä muovikenkiä koossa pitävä liimakin. Ale oli alkanut ja rekit pursusivat seitsemän euron puseroita ja kympin akryylineuleita. Aikani etsittyäni ja myyjältä neuvoa kysyttyäni glitterihousut löytyivät takarekistä. Niiden hinta oli 19,99 euroa. Pyörittelin niitä aikani, mittailin silmämääräisesti ja lahkeet minulle liian lyhyeksi todettuani jätin ne sovittamatta ja ostamatta. Päätin kuitenkin kiertää myymälää hetkisen, tutkivassa mielessä, tietenkin.

Vaikka olenkin töissä tavaratalon vaateosastolla, en ole aikoihin vieraillut sellaisessa vaatekaupassa, jossa tuotteet heijastavat voimakkaasti pintamuotia. Työpaikallani pyritään pitämään yllä suhteellisen klassista tuotevalikoimaa, josta trendit eivät juurikaan puske lävitse. H&M:n valikoimassa näkyi paljon samettia, pitsiä, korkeakauluisia puseroita, muhkeita neuleita, pliseerattuja hameita - toisin sanoen sellaista trendikamaa, josta minäkin pidän. Näin H&M:n vaatteissa paljon samanlaisia elementtejä kuin niissä vaatteissa, joihin pukeudun itsekin lähes päivittäin. Materiaalit olivat huonolaatuisempia, mutta leikkaukset nykyaikaisia. Muu asiakaskuntakin näytti modernilta. Sliipattujen mustien takkien, harmaiden villahuivien, turkistupsuisten pipojen, kapeiden nilkkapituisten housujen ja sporttikenkien meressä tunsin äkkiä näyttäväni nuhjuiselta ja vanhanaikaiselta. Itse käytän lähes poikkeuksetta vain käytettynä ostettuja vaatteita ja oikeastaan kaikki niistä ovat vähintäänkin 1980- tai 1990-luvuilta, elleivät vanhempiakin. Vaikka lähes kymmenen vuotta vanha, erittäin laadukas villakangastakkini on edelleenkin kuin uusi, huomasin hiplaavani H&M:ssä nilkkamittaista, kevyttä tweed-takkia, jossa oli ihanan tuore leikkaus ja skarpit kaulukset. Pyörittelin käsissäni yhtä kaunista modernin näköistä puhvivihaista puuvillapuseroa, josta ei onneksi ollut enää kokoani jäljellä. Olisin saattanut sortua.

Illalla kotona pohdiskelin, olisiko minun syytä välillä ostaa uusia vaatteita - edes joitain perusjuttuja, jotta en näyttäisi täysin menneisiin vuosikymmeniin jämähtäneeltä luuserilta kirpparilöydöissäni. Sitten muistin, kuinka pintamuoti nojaa ihmisten epävarmuuteen omasta ulkonäöstään ja tyylivalinnoistaan. Jos pitkään tyyliasioita pohdiskellut, pääsääntöisesti laadukkaisiin vaatteisiin pukeutunut aikuinen tuntee olonsa ketjuliikkeessä nuhjuiseksi ja vanhanaikaiseksi, miltä mahtaakaan tuntua ihmisestä, joka ei näitä asioita juurikaan edes pohdi. Jatkuvasti uutta himoittavaa puskeva koneisto elää siitä, että asiakas tuntee olonsa vanhoissa vaatteissaan kelkasta pudonneeksi, mikä on pelottavaa, järjettömän epäekologista ja myös epäreilua. Erästä asiakastani lainaten: "onko pakko näyttää muodikkaalta, jos se ei tunnu oikealta?"

Samaisena iltana tuijottelin vaatevarastoani pohdiskellen, mitä laittaisin päälle lauantai-illan Twin Peaks- maratoniin, johon aioin osallistua veljeni kanssa. Tapahtumaan ei ollut pakollista teemapukeutumista, mutta olin jo etukäteen päättänyt kehitellä jonkun hauskan rooliasun. Puolet vaatekappini sisällöstä soveltuisi Pölkkyrouvan vaatteiksi, ajattelin: oli semi-nuhjuisia villatakkeja, puolisääreen yltäviä vekkihameita, konservatiivisia 1980-luvun kauluspaitoja ja sokerina pohjalla punasankaiset silmälasit nenällä. Hitto vie, minähän olen Pölkkyrouva! Toinen puoli kaapin sisällöstä viittasi onneksi hitusen Josie Packardiin, jonka tyylin imitointiin sitten lauantain koittaessa päädyin. Pölkkyrouva sai jäädä, koska olin tuntenut oloni ihan tarpeeksi nuhjuiseksi jo aiemmin.

I saw a super stylish woman on the train on Friday: under her slightly oversized black knee-length overcoat she wore an ankle-length, flower-patterned kimono and under the kimono, glittery, narrow-cut lurex trousers. She looked so awesome I had to stop her and ask her where her lurex trousers were from. "H&M," she replied, "bought them a little while ago."

On the same day, after work, I found myself wandering into H&M. The smell of cheap textile dye and glue that holds plastic shoes together wafted in the air. Their winter sale had just begun and dozens of enthusiastic shoppers browsed through racks of seven euro blouses and ten euro acrylic knits. I looked and looked, had to ask a sales assistant, and finally found the lurex trousers at a back rack, priced at 19,99 euros. After realizing that the trousers would be way too short for me, I decided not to even try them on. I thought I'd still look around the store, just for investigative purposes.

Although I work in the clothing department of a relatively large department store, I don't see current fashion trends displayed at work all that much. Our selection leans toward the classic style aesthetic where quick trends don't really show. At H&M I saw a lot of velvet, a lot of lace, pretty high-collared and puffy-sleeved blouses, chunky sweaters, pleated skirts - i.e. the type of currently trendy stuff I really like. A lot of the clothes looked like the types of clothes I wear on a daily basis, except my clothes are mostly from the 1980s, the 1990s or older. H&M sells similar stuff, with worse materials, but with successfully updated, modern cuts. The cuts had me thinking: everything looked so fresh. My own clothes looked dated and dowdy in comparison, even though the materials that my clothes were made of had lasted for decades. Even though I knew that the H&M wool fabrics would start to pill in a matter of months, I still looked at a nicely cut ankle length wool coat with an awesome hound's tooth weave. There was a beautiful white blouse with a pretty high collar and nicely, modernly cut puffy sleeves. Luckily they didn't have my sizes left - I might have actually bought stuff. 

At home, late at night, I wondered whether I should occasionally buy new clothes, and I mean new, as in, from actual stores. Perhaps a few basics here and there, with a crisp, modern cut, something that wouldn't make me look quite as dowdy. Then I remembered the way fast fashion works: the quickly produced garments are made to make you feel inadequate in your old clothes. It all relies on us feeling insecure about the way we look. And how quickly it works: it took me, a relatively level-headed grown-up with a long history of having made my own style choices, about twenty minutes at H&M and I was already second-guessing my clothes. It's a little scary, really, not to mention unethical and definitely not ecological. To quote a customer I spoke to some weeks ago: "Do I have to look fashionable if it just doesn't feel right?"

Later that same night I went through the contents of my wardrobe, trying to figure out what I'd wear the following day: my brother was going to take me to see a Twin Peaks marathon, the pilot and the whole first season shown on the big screen downtown. Dress-up as a Twin Peaks character was optional, but I thought I'd give it a whirl. It hit me that about half of the contents of my wardrobe could have belonged to the Log Lady: oversized wool cardigans, long pleated skirts, conservative blouses from the 1980s, and to top things off, red plastic framed glasses on my nose. Heck, I am the Log Lady! The other half of my clothes looked a little bit like something Josie Packard might have worn, so I went with the latter. I had had my share of feeling dowdy for the weekend.