Elämän reunalla / On the edge of life

Kun maailma ahdistaa, katselen kuvia avaruudesta. Olemme niin pieniä, ettei meillä tai millään tällä ole oikeasti mitään väliä. Se lohduttaa, rauhoittaa levotonta ajatuksenjuoksuani. Nykyisin yhä useammin huomaan ajattelevani oikeastaan-ei-mitään. Pienet pinnalliset asiat ja epäolennaisuudet kiinnostavat suuria linjoja ja tosiolevaisuutta enemmän. 

Teini-ikäisenä murehdin olevani kamalan tavallinen. En koskaan kiinnostunut mistään tarpeeksi intohimoisesti: vähän kaikki kiinnosti, muttei kuitenkaan mikään. En erottanut itseäni, en omia ääriviivojani, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi. Maailma kosketti ja liikutti, mutta elämä tuntui aina vain lipuvan ohitse, kuin seuraisin vierestä, aina vain ihan yksin. Sama meno on jatkunut omalla tavallaan aikuisiälläkin: koen usein olevani hädin tuskin elämässä kiinni, olen selittämättömällä tavalla irtonainen kaikesta, mutta enää en sentään tunne olevani yksinäinen. Tunnen itseni nykyisin paremmin.

Lähes 15 vuotta sitten tutustuin itseeni kunnolla ensimmäistä kertaa, kun kansainvälisen politiikan teorian luennolla Tri Hopgood piirsi taululle vaakatasoon kolme viivaa: ensin alimman viivan, sitten heti sen yläpuolelle toisen, kiemuraisen, ja kolmannen ylös, roimasti ylemmäs kahdesta muusta, kuin puhelinlangan. Alinta viivaa proffa kutsui maailmaksi, todellisuudeksi, jossa elämme. Toista viivaa osoittaessaan hän puhui ihmisistä: suurin osa maailman ihmisistä on tässä, lähellä maailmaa ja todellisuutta. He elävät ja tuntevat. Ylintä viivaa osoittaessaan aloin jo käsittää: "täällä ylhäällä olette te, kansainvälisen politiikan opiskelijat. Te seuraatte, tarkkailette, olette todellisuudesta irrallaan. Teidän kuuluu olla täällä, jotta osaisitte tehdä työnne hyvin." Katselin ympärilleni luentosalissa ja yritin nähdä syvällisen valaistumisen merkkejä muidenkin opiskelijoiden kasvoilla, koska minään toisena hetkenä en ole ymmärtänyt iteäni yhtä täsmällisesti kuin silloin. Hopgood oli kuvaillut suhdettani maailmaan paremmin kuin olisin itse osannut. Olin aina kokenut eläväni varjoissa, katsovani ulkopuolelta muiden menoa, kykenemättä osallistumaan täysillä. Ei se tarkoittanut, ettenkö olisi itse elänyt omaa elämääni, ettenkö iloinnut, rakastanut, kokenut täyttymistä tai yhteyksiä joihinkin toisiin ihmisiin. Olen vain aina ollut vähän elämän reunalla, aina vähän ulkona. Minä olen tarkkailijatyyppi, ja kiitollinen siitä, enkä oikeastaan edes tule ajatelleeksi asiaa nykyisin. 

Muistelin Hopgoodin vuosien takaista luentoa perjantaina, kun lopettelin osallistumistani #alonetogether -taideteokseen Kiasmassa. Olin sulloutunut pieneen mökkiin, jossa videofiidi lähetti livekuvaa Lapissa kolmessa eri mökissä oleskelevista Shia LeBeoufista, Nastja Rönköstä ja Luke Turnerista. Taiteilijoilla oli näkö- ja kuuloyhteys Kiasman mökissä oleviin, muttei toisiinsa. Taiteilijat kommunikoivat Kiasmaan päin kirjoittamalla. Kotisohvalta teosta pystyi seuraamaan Kiasman mökin ulkopuolella sijaitsevan kameran kautta. Ruudussa näkyivät vain taiteilijoiden kirjoittamat reaktiot ja vastaukset Kiasman mökissä oleville. 

Mökissä oli kamalan kuuma ja se oli täynnä väkeä. Kotoa olin seuraillut mökin ulkopuolista fiidiä satunnaisesti ja olin huomannut taiteilijoiden teksteissä vilahtelevan samoja nimiä: Eve, Shama, Lotta, Enja-Riina, Ferrari, Samuel ja moni muu. Hesarista olin lukenut, että sama porukka on viettänyt lähes joka päivä mökissä tuntikausia taiteilijoiden kanssa keskustellen, laulaen ja tanssien. Mökissä on 30 päivää kestävän teoksen aikana ystävystytty, avauduttu, opittu paljon itsestä ja ihmisyydestä. Siellä nämä samat ihmiset olivat perjantainakin, ja tunnelma oli performanssin viimeisenä päivänä haikea. Mökissä laulettiin Maamme-laulua, pelleiltiin, arvuuteltiin, luettiin jäähyväis- ja kiitoskirjeitä, kyynelehdittiin. Selkeästi #alonetogether:illa on ollut suuri vaikutus mökissä päivittäin vierailleiden ihmisten elämään. 

Minä en tuntenut oloani mökissä pelkästään ulkopuoliseksi kuten aina, mutta yllättäen myös hyvin yksinäiseksi. Vietin mökissä ehkä reilun tunnin, lähinnä kuunnellen vakkarimökkiläisten kevyttä jutustelua taiteilijoiden kanssa. Itse sain sanottua pari sanaa, mutten päässyt osaksi minkäänlaista keskustelua tai ajatustenvaihtoa. Pienen piirin vitsejä sateli samaan malliin kuin bileissä, joissa en tunne ketään eikä ketään todellakaan kiinnosta, olenko paikalla vai en. Kuin olisin tuppautunut taideteokseen, johon minua ei ole kutsuttu; olivat he ja minä. Olen silti tyytyväinen, että menin, näin ja koin. Itse taiteilijat olivat kuin sivuseikka, koska kokemus oli kiinni vakiokävijöistä, joiden tila oli suurempi kuin minun, joiden sydämessä paloi yhteenkuuluvuus ja jotka kokivat teoksen niin totaalisen merkitykselliseksi. Minulle teos oli enemmänkin #togetheralone kuin #alonetogether - en tuntenut yhteen puristautuneen väkijoukon ja taiteilijoiden kanssa mitään yhteistä, vaan tunsin katoavani, häviäväni mökin kuumuuteen. Tunsin syvää yksinäisyyttä muiden ihmisten joukossa, samalla lailla kuin joskus lapsena, kauan sitten. Onneksi minusta ei juuri koskaan tunnu enää samalta kuin silloin joskus, tai niinkuin eilen. Vaikka väreilen elämän reunalla tarkkaillen, minulla on ääriviivat, olen tässä.

- - - 

When the state of the world makes me anxious, I look at pictures of space. We are so small and insignificant that nothing really matters. I find the thought calming. Inconsistencies and quirks fascinate me more than larger frameworks; I am drawn to small things and their order (or the lack of), but not the meaning of life.

When I was a teenager, I often worried about being ordinary. I was interested in things, but not really, nothing was ever quite interesting enough. In a group of people I couldn't find my own outline, I couldn't quite grasp myself, and yet, I felt like I was always on the outside of the realm of any given social context, alone. I was touched by life and the world, but at the same time I drifted on the sidelines, as if I wasn't really there at all. I have felt the same way as an adult: that I am barely holding onto life, that I am somehow, inexplicably separate from it. I don't feel lonely anymore though - I understand myself better these days.

Almost fifteen years ago I had my first international politics lecture with Dr Hopgood. He drew a diagram on the board: there was a line below, establishing a base line, then a rugged line an inch above it, and way, way higher, a third line, something like a wire that a bird would sit on. He pointed at the base line and said: "This is the world, and this," he continued, pointing at the second line, "is most of the population of the world." "This is you", he said, as his finger reached the highest of the three lines. "You, students of international politics, are here, observing, watching, analysing, detached from the rest. You must be here in order to do what you are meant to do." Nothing before or after that moment has made more sense to me about the way I am, about what I am like as a human being. In a matter of seconds, Dr Hopgood had described the way I felt about the world, all of it: that a lot of the times I felt that I wasn't really living a life at all, but standing in the shadows, looking at the lives of other people. It wasn't anything to feel sad or sorry about, it was just the way things were. That I had always felt somehow disconnected, no matter what had happened in my life at a given time, no matter what I had done, whom I had loved, how my heart had ached. I had been, and still am, always just slightly outside of the frame, always on the edge of life. I am an observer first and foremost, and most times these days, I don't even think about it. I am the way I am, and I am grateful for it.

I thought of Dr Hopgood's lecture on Friday as I was leaving #alonetogether, a performance art piece by artists Shia LeBeouf, Nastja Rönkkö and Luke Turner. The three artists spent 30 days in remote locations in Lapland, each in their own cabin, connected only via webcam to a small wooden cabin inside Kiasma, the Museum of Modern Art in Helsinki. Inside the Kiasma cabin people sat and talked to the artists. The artists' only way of communicating back to the Kiasma cabin was via their keyboard, but the artists had no way of communicating with each other. I had been watching the live feed from Kiasma every now and then at home, with only the outside of the Kiasma cabin showing, and the artists' replies and messages shown on screen. It had been somewhat addicting to follow the cabin life, and on quite a few days I had hopped online, to see what people were talking about in the cabin any given moment. On Friday, the last day of the performance, I decided to take part on the spot.

The cabin was really hot, almost like a steamroom, and packed with people. I had noticed in the online live feed earlier that certain names kept appearing on the screen: Eve, Enja-Riina, Lotta, Shama, Ferrari, Samuel and others, as the artists were addressing them. I had read in the paper that a group of people had made their mission to visit the cabin every day, for hours at a time. The same people were there on Friday as well, and the mood was somewhat somber. It was clear on the last day that the experience had meant the world to these people: a lot of sharing had taken place inside the cabin with the three artists, there had been dancing and games, but also deep conversations. When I was inside, the group sang the Finnish national anthem, chatted with the artists about mostly silly topics, played charades, and read emotional goodbye- and thank you- letters. Some tears were shed, too. It was quite moving.

#alonetogether made me feel lonely, and like a child, almost. The bond between the artists and the everyday visitors had grown to the point where I just felt like I crashed a party I wasn't invited to. The cabin was someone else's, and I didn't feel welcome, although one of the girls in the cabin complimented my trousers - I guess that's something. I didn't really get to participate; mostly I stood there listening to others, and I said a few things which I regretted almost instantly, because artist LeBeouf seemed to think that my question to the artists ("don't you feel in any way exhausted, having to be available to people, interacting with others constantly, even if it is via webcam?") was not worth while ("only when people are lame" or "ask lame questions", he replied). But I am glad I went anyway. It was interesting to see the everyday cabin visitors pour their hearts out to the artists, feeling such deep gratitude for being able to be a part of the performance piece. It was clear that something had stirred in them, that it was something really meaningful to them. It was more about them than the artists. In the cabin, I just felt like I do most times: older, and like an outsider. What was different was the feeling of utter loneliness in a crowd that I used to feel constantly way back when, as a child. I am glad I am not in that place anymore, that I may hover on the edge of life, observing, but I also exist, I have found my outlines.

Sunnuntaina Ateneumissa / Sunday at Ateneum

Kävin jo keskiviikkona Chrisin kanssa katsomassa Ateneumissa Tuulikki Pietilän näyttelyn, mutta sunnuntaina menin uudestaan, Museokortin mahdollistamana ja siskon kanssa. Kierreltiin Pietilän työt, edettiin Valo muuttaa kaiken -näyttelyn puolelle, josta bongasin ylläolevan Inari Krohnin Sammal -nimisen työn. En ymmärrä taiteesta mitään, mutta tiedän kyllä, mistä pidän. Sammaleesta pidän luonnossa ja nähtävästi myös kehysten sisällä. 

Tuulikki Pietilän kissat olivat hurmaavia, kuten myös Helsingin talviset yöt, Pariisin katot ja muut matkakertomukset, kotoisista saaristotöistä puhumattakaan. Niin monta matkaa, niin monta eri tyyliä ja kokeilua, eikä kyse ollut eri aikakausista. Samalla vuosikymmenellä, joskus samana vuonna, Pietilä oli luonut kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Oli vaikeaa tunnistaa taiteilijaa samaksi, mutta vaihtelu oli minusta ilahduttavaa. Kaipa Pietilä oli kameleontti, kokeilija, edelläkävijä, mennään vähän sieltä, sitten tuolta. Muutos on hyvästä, ei jäädä paikalleen. Pysyvä, liian tarkasti määritelty tyyli voi olla vankila, joka nujertaa luovuuden. Vapaudesta syntyy uutta. 

Vastavuoroisesti Valo muuttaa kaiken -näyttelyn puolella ihmettelin Tapani Raittilan töitä nudistirannoista (tai kylpijöistä, kuten taidemaailmassa on tapana sanoa), joita taitelija oli maalannut 1940-luvulta 1990-luvulle asti. En voinut olla pohtimatta, minkä tyyppinen ihminen jaksaa maalata samanlaisia alastomia viisikymmentä vuotta. No, jumittaminenkin on omanlaistaan luovuutta: saman peilaamista eri mielentiloissa, uuden etsimistä turvallisuuden sisällä. Vivahde-erojen etsimistä ja löytämistä, varjopaikkojen tutkailua. Ehkä se on vain luonnekysymys, kokeeko tarvetta luoda nahkojaan ja kuinka usein. 

My sister and I went to see Tuulikki Pietilä's art exhibit on Sunday. I had already seen the exhibition on Wednesday with Chris, but I went a second time, since a) I was thoroughly inspired by Pietilä's work, and b) my Museum card gives me unlimited access to Ateneum Art Museum, and my sister asked me to join her. 

I loved Pietilä's cats, archipelago landscapes, rooftops of Paris, depictions of winter nights in Helsinki, images from her travels, of which there had been many. Her work spanned decades, and she experimented with a myriad of different styles over the years, sometimes within the same year. I thought it was lovely and refreshing to not be able to recognize the art as hers at all times. What a creative force she must have been! A chameleon, a rule breaker, an experimenter. Change is good, to be always moving! A clearly defined style might be a prison of sorts, while freedom brings creativity. 

On the other side of the spectrum was Tapani Raittila, whose work was presented at another exhibition, Light changes everything, at the same museum. Raittila had painted scenes from a nudist beach (or as they'd probably say in the art world: bathers) from the 1940s to the 1990s. What type of person feels the need to paint similar types of naked people for fifty years? And yet, there is creativity in staying the same, too. To explore the same topic from different times and angles, from different moods, finding something new every time, perhaps, just a glimpse, a new shade, a new proportion. I guess it's a question of one's personality: some people feel a strong need to shed their skins and be born anew, periodically, while others create more, always more, from remaining the same. Who the heck knows - like I wrote above, I don't know anything about art.  

And here we are, my sister and I, at Ateneum.

Jotkut värit sopivat syksyyn / Some colors are better for fall than others

Vietin siskopäivää sunnuntaina. Tapasimme rautatieaseman kulmilla ja suuntasimme ensitöiksemme HAMiin katsomaan Yayoi Kusaman In Infinity-näyttelyä. Ostin itselleni Museokortin osana viime viikkoista päätöstäni nähdä enemmän taidetta. Kaipaan ajatusten herättelyä ja haastamista, uuden ja vanhan tai kauniin ja vähemmän kauniin näkemistä. Sunnuntai ei ollut paras mahdollinen ajankohta näyttelyvierailulle, koska väkeä oli paljon. Pitkät jonot kiemurtelivat pilkkuhuoneisiin ja videoiden katseluun. Museokortin ansiosta meidän ei ollut mikään pakko käydä läpi koko näyttelyä, vaan päätimme palata rauhallisempana ajankohtana. Museon hiljaisemmissa osissa ihailimme Tove Janssonin muraaleja ja kiersimme HAMin juuret-näyttelyn. Puhuimme Tyko Sallisen töistä huokuvasta naisvihasta ja aikaansa edellä olleesta Ellen Thesleffistä.

Pohdin vielä tänäänkin, kuinka mahtava idea Museokortti onkaan: voin piipahtaa vaikkapa Ateneumissa virkistäytymässä raskaan työpäivän jälkeen, käydä tuijottamassa huvikseni yhtä ja samaa maalausta joka päivä, jos siltä tuntuu. Ehkä uskaltaudun kurkkimaan supermodernia, ymmärrykseni ylittävää nykytaiteen näyttelyä, eikä minun tarvitse miettiä, onko shokeeratuksi tuleminen kympin tai kahdentoista euron arvoista: sen kun käyn katsomassa ja lähden pois, jos ei miellytä. Tulevina kuukausina voin käydä rajattomasti ihailemassa Modigliania. Koko lysti maksaa 59 euroa vuodessa. (Lisää Museokortista täällä.)

Siskopäiviin kuuluvat tietysti keskustelut, kirppistelyt, kävely ja hyvä ruoka. Puhuimme kirjoista, elämästä, kuoleman pelosta, oman yrityksen perustamisesta ja syksyn väreistä. Olen viimeiset viikot kuunnellut töissä vihaisia asiakkaita, jotka haluaisivat eri värisiä vaatteita syksyyn: miksi aina näitä samoja sinapinkeltaisia, viininpunaisia, oliivinvihreitä, oransseja ja kanelinsävyjä! (Sitten he ostavat lisää mustaa ja harmaata.) Totesimme siskon kanssa, että jotkut värit vain sopivat syksyn valoon paremmin kuin toiset. En minä kullankeltaista vintage-takkiani huhtikuussa käytä.

Katselin UFFissa venäläisiä ruusukuviollisia villahuiveja, mutta niiden sijaan ostin maailman kauneimman mohairneuleen, räväkän nilkkapituisen villakangashameen ja pörröisen hatun - syksyn väreissä tietenkin.

(Kuvat minusta otti sisko.)

I spent Sunday with my sister, and as usual, our time together was spent walking, talking, flea-marketing and having a lot of good food. (Above are my charity shop finds: the prettiest mohair sweater, a somewhat crazy ankle length wool skirt, and a cute fluffy hat.) 

We started the day at HAM (Helsinki Art Museum), where Yayoi Kusama's In Infinity-exhibition is currently taking place. Visiting Kusama's exhibit was the start of a new project of mine: to see more art. Recently I've felt the need to feed my curiosity and creativity, to challenge my thoughts, to see old things and new, beautiful things and things not so beautiful. I bought myself an early Christmas present: the Museum Card, which gives me free, unlimited entry to over 200 museums in the country. My sister and I weren't the only ones interested in Kusama on Sunday: the place was packed. There were long queues to see the dotted rooms and the video clips, and since both my sister and I have Museum Cards, we decided to come back another time. We stopped by downstairs to see Tove Jansson's murals and some Finnish artists' works that are a part of HAM's permanent collection. We talked about Tyko Sallinen's misogyny that's palpable in his work, and about Ellen Thesleff, a wonderful Finnish female artist, whose paintings have always appealed to me.  

At home I kept thinking about the Museum Card - what an awesome idea it is. For 59 euros a year, I pretty much have unlimited access to the museums in and around Helsinki. I can stop by the National Gallery on my way home from work for ten minutes if I feel like it, I can just go stare at one painting and leave it at that. I don't have to worry about having to pay ten or twelve euros just to be shocked at some new exhibit of modern art - instead, I can take a look and leave, if stuff turns out to be too weird for my liking. I can do all this every day of the year if I want. I'm looking forward to the Modigliani exhibit, which opens on the 28th of this month. 

Back to Sunday: we walked a lot, went to charity shops. We talked about books, about life and the fear of death, we talked about setting up my own business. We talked about fall colors: for the last two weeks I've encountered what feels like an unlimited amount of customers who have complained about the types of colors that are available in clothing right now: why is it always the same colors year after year - mustard yellow, dark red, olive green, orange, cinnamon brown - and where are the other colors? After they are done whining, they buy more black and gray. My sister and I agreed yesterday that some colors are just better suited for fall than others. They look their best in autumn light. I am not going to wear my pumpkin yellow wool jacket in April, am I. 

(The pictures of me were taken by my sister.)