Syyskuun metsässä / September forest

 

Reilut pari kuukautta on kulunut siitä kuin viimeksi kirjoitin. Sitten viimenäkemän lopetin duunit tavaratalossa ja perustin oman second hand- yrityksen; jaan nyt liiketilan siskon ja yhden toisen yrittäjän kanssa. On tullut tehtyä aika paljon töitä lähiaikoina! Kauppa on auki kahdeksan tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa ja siihen päälle pitää tehdä aikamoinen kasa paperitöitä. Lisäksi erinäiset vaatekasat korjattavia, pestäviä ja/tai silitettäviä odottavat aina kotiin tultaessa. Onneksi Chris on tehnyt urheasti kaikki kotityöt vähintäänkin tämän viimeisen kahden kuukauden aikana, ja jaksaa kärsivällisesti tukea, kun minä koomailen telkkarin ääressä illalla ja yritän ommella irronnutta nappia nappilistaan. On vähän väsyttänyt välillä, mutta tunnen itseni tavattoman onnekkaaksi. Teen nyt sitä mitä olen aina halunnutkin tehdä. Välillä minun pitää muistuttaa itseäni siitä, ettei kukaan vahdi tekemisiäni tai arvioi työsuoritustani paitsi minä itte ja perusluterilainen työmoraalini. On tämä yrittäjyys kuulkaa aikamoista, ja paljon on minulla opittavaa.

Syksy on melkein täällä. Olen vastustellut: olen kieltäytynyt pukemasta sukkia jalkaan yhtenä päivänä tai kietomasta huivia kaulalle toisena. Ehkä sen takia podin jonkin sortin flunssaa pari viikkoa takaperin. Kai tämä lyhyt, suloinen kesä on vetelemässä viimeisiään, ei siitä mihinkään pääse, mutta tänään oli vielä lämmin. Metsä tuoksuu maatuvilta lehdiltä ja sieniltä, maa on kostea ja sammalet märkiä kuin pesusienet, vihreimpiä koskaan. Aurinko lämmittää kallion pintaa, heinäsirkat soittavat vielä.

It has been over two months since I wrote my previous blog post. A lot has happened: I quit my old job (like I was set to do in late June), and then I made a dream come true. I started my own second hand business and I now share a shop with my sister and another entrepreneur. In the last two months I have worked a lot. The shop is open eight hours a day, five days a week, plus then there is a lot of work that has to be done outside the opening hours: there is always paperwork, and there is always clothes to be ironed or mended, if nothing else. I couldn't have done any of this without Chris' support: he's been taking care of our household and our cats while I've been either minding the shop or re-sewing buttons while sitting on the sofa at night. I have been incredibly tired but incredibly happy. I still find it hard to believe that I am actually doing what I have always wanted to do. I have to remind myself that there is no one else bossing me around except for my self and my Lutheran work ethic. It's been quite a whirlwind, and I still have a lot to learn. 

Autumn is here. I have tried to resist it by not wearing socks one day, or by not wrapping up a scarf around my neck on another, which is probably why I caught a cold two weeks back. (I am all better now though.) I guess there is no way around the fact that this short, sweet Finnish summer is almost over. I say 'almost', because today was warm and sunny. The forest smells of decaying leaves and mushrooms, the ground is moist, the moss drenched and greener than ever. The sun warms up the bedrock, one can still hear the grasshoppers.

Sata vihreää / A hundred greens

Kun kesä yllättää (ja ainahan se), kamppailen saman asian kanssa: niinä ensimmäisinä lämpiminä ja aurinkoisina päivinä en pysty, en kykene, pukeutumaan täysin kesäkamppeisiin. Pitää ensin vähän keventää, varovasti ja vähän kerrallaan. Jo kolmatta vuotta putkeen ensimmäinen kesäasuni koostuu mustista housuista ja raidallisesta silkkineuleesta. Ei kukkamekkoja paljailla säärillä, ei kiitos vielä.

Kesä tuli päivässä, parissa. Tuhat vihreän eri sävyä loistaa samanaikaisesti. Satakielet ovat saapuneet: niiden elämääpursuava laulu ryöppyää valoisassa illassa, pienen joen varrella.

Summer is finally here, and as usual, I find myself unable to wear full-on summer clothes. I am always too concerned about sunburn, and revealing my white-as-chalk legs feels like it's just too much to handle. For three years in a row now, my first summer outfit has consisted of a pair of loosely fitting black trousers and a stripy silk knit. It's my go-to get-up for this lovely time of the year. 

Hundreds of shades of green are all bursting out at once. The nightingales have arrived, and their song cascades, almost violently, through the night that is almost as light as day.

Kuuntelen / Listening: The Flaming Lips - Race for the Prize

Luen / Reading: Tove Jansson - Seuraleikki

Katsoin / Saw: Get Out

Valkovuokkoaika / Wood anemone time

Uskaltaako jo sanoa talven olevan ohitse? Ensi viikoksi on lupailtu taas räntää, mutta tänään en näe mitään muuta kuin tämän valkovuokkomeren. Rakastan tätä aikaa keväästä, kun vehreys alkaa puskea harmauden läpi, pikkuhiljaa, vain vähän kerrallaan. Metsä on vielä karu, mutta valo ulottuu pohjalle saakka. Elonmerkit ovat herkkiä ja hauraita.

En ole oikein jaksanut viime aikoina kirjoitella, koska minulle ei kuulu oikeastaan mitään. Aika tuntuu odottavalta, päivät sulautuvat toinen toisiinsa. Olen käynyt töissä, ollut kotona, kirppistellyt, lukenut muotilehtiä, kuunnellut jazzia, syönyt tankoparsaa. Ihan perussettiä. Ajatellut en ole juurikaan, enkä lukenut kirjoja, enkä haastanut mieltäni millään tavalla. Kaikki on ihan hyvin, mikäs tässä ollessa. Joskus on hyvä antaa aivojen lepäillä.

Dare I say that winter might be over? The weather gods have not been kind to Finland this spring, and it is supposed to get cold again next week (we might even get some snow on Wednesday) but today, I will allow myself to think that spring is truly here, as is this ocean of wood anemones in our nearby woods. I love this time of spring: the signs of life are delicate, but the change of season is in the air. The light hits the forest floor, the green pushes through the gray, slowly. 

I haven't written much lately, because I just haven't felt like it and there is simply not much going on in life. I've been at work, I've spent time at home, I've gone to flea markets and charity shops, I've read fashion magazines, listened to jazz, and I've eaten a lot of asparagus. Pretty basic stuff, really. I haven't read books, I haven't felt like challenging my mind, I haven't thought much of anything. Everything is good though. Sometimes it's not a bad thing to let one's brain rest.

 Here is Chris, making fun of me posing for my outfit shots:

I am wearing all second hand (and my new Mamaha turban - made of recycled fabrics). 

Äänestyspäivänä / On Voting Day

Chris ja minä köpöttelimme läheiseen kauppakeskukseen äänestämään - minä annoin ääneni ties kuinka monetta, Chris taas Suomessa ensimmäistä kertaa. Raapustimme numerot lappuihin, sitten kävimme ostamassa minulle joogamaton ja Chrisille kunnollisen pöytävalaisimen. Ison hypermarketin parsanippu oli ihan hiton paljon halvempaa (2,98 euroa) kuin lähikauppamme vastaava (6,99 euroa). Ostettiin sitten sitä edullisempaa, ja kun kerran oltiin törsäystuulella, tuhlasimme rahaa myös isoon loimulohipalaan. Kotimatkalla puhuimme ruoasta ja ruokailutottumuksistamme ja päätimme sen sadannen kerran syödä vähemmän sokeria. Luin jokunen aika sitten lehtijutun sokerin kauheuksista, ja jos totta puhutaan, olen jo jonkin aikaa epäillyt eläväni sokerikoukussa. Syön karkkia melkein joka päivä, mikä ei mitenkään ole minulle hyväksi. Kotona haudutimme vihreää teetä ja tunsin samoin tein eläväni terveellisemmin. Meillä ei ole kaapeissa grammaakaan suklaata tai keksejä. Pelottaa, ja uskon olevani täysin kierteellä jo myöhemmin tänä iltana. Veikkaan, että loimulohi ei sillä hetkellä kauheasti lohduta. (Pistän toivoni parsaan ja poppareihin.)

Äänestyskuteiksi valitsin Brunon iltakirppikseltä parilla hassulla eurolla ostamani hauskan villa-kasmirneuletakin ja vuosia sitten Hietsun kirppikseltä bongaamani vihreän leopardikarvahameen, jota jaksan rakastaa ihan yhtä paljon nyt kuin silloin joskus. Hameessa oli ostohetkellä pientä vikaa (halkion sauma oli vähän antanut periksi) ja yritin tingata hintaa kympistä alaspäin. Myyjä ei suostunut ja jonkin sortin ärsyyntyneen pähkäilyn jälkeen maksoin hameesta pyydetyn hinnan. Nykyisin en muuten juurikaan tingi kirppiksellä. En kehtaa. Hyvät vaatteet ovat kirpparilla naurettavan halpoja jo valmiiksi.

Aurinko alkoi paistaa vasta myöhemmin iltapäivällä. Valo paljastaa järjettömän likaiset ikkunat ja nurkissa pyörivät pölypallerot, vaikka juurihan minä vasta imuroin. Yritän lukea kirjaa, mutten jaksa keskittyä. Ajatukseni ovat nykyisin kiinni kovin konkreettisissa asioissa: kissan märässä nenänpäässä, mattoon piirtyvässä valokiilassa, onko meillä maitoa jotta voin tehdä perunamuusia. En jaksa olla kovinkaan syvällinen. Joskus pinnalla on helpompi hengittää. 

It's the municipal election time in Finland, and Chris and I trekked to our local pre-voting place to cast our votes: me for what feels like a hundredth time, but Chris got to vote in Finland for the first time ever. We voted, then bought me a new yoga mat (my old one went missing) and for Chris, a new desk lamp. We wandered through the aisles of a hypermarket where a bunch of asparagus was much cheaper (2,98 euros) than at our nearby grocery store (6,99 euros). We bought the affordable asparagus and splurged on a big chunk of flame-grilled salmon. On our way home we talked about our eating habits and recognized, like we've done before, that we eat too much sugar. I recently read a scary article about the dangers of sugar and felt a sting in my heart. I eat candy almost every day, and it is not good for me. We decided to do better. At home we brewed some green tea and I felt healthier already. We have no chocolate or cookies in the house. I am scared, because I have a bad feeling that come tonight, I'll be bouncing off the walls with my sugar cravings. I am not sure the flame-grilled salmon will satisfy me at that point. I put my hopes on asparagus, and perhaps, popcorn. 

My voting outfit is all second hand: I bought the cute wool-cashmere cardigan for 3 euros at a flea market not so long ago. The green, fuzzy leopard print skirt is an oldie: I bought it at another flea market years and years ago. I remember trying to get the seller to sell it for less - the skirt had a seam that had come undone a little bit - but she stuck to her guns and I eventually paid her the ten euros she wanted for the skirt. I don't haggle at flea markets anymore. I feel like good quality clothes are being sold for such low prices that I just don't have it in me to haggle.

The sun began to shine only later in the afternoon. The light brutally penetrated our apartment and pinpointed our dirty windows and dusty corners, even though I just vacuumed a few days ago. I tried to read a book but couldn't concentrate. I find that my mind is focused on very practical things these days: a cat's wet nose, a ray of sun casting light on an oriental rug, do we have milk so that I can make mashed potatoes later. I don't feel particularly deep these days. Perhaps it's easier to breathe on the surface.

Second hand -vaatteiden hinnoista / On the Price of Second Hand Clothes

Usein tuntuu siltä, että halpojen second hand -vaatteiden aika alkaa olla ohi, ainakin suuremmissa kaupungeissa ja niiden liepeillä. Päivänä muutamana löysin itseni lähiöfidasta, penkomassa rekkejä ja katselemassa hintalappuja: 8 euroa nyppyisestä henkkamaukan puserosta, joka ei varmaan uutenakaan maksanut 8 euroa, 15 euroa rinnuksilta pahasti tahriintuneesta villaneuleesta (100% villaa! hintalappu julisti), 12 euroa lähes käyttökelvottomasta halpissatiinista valmistetusta bilemekosta, 55 euroa tupakalta löyhkäävästä, osittain rikkinäisestä kelsiturkista. Olen vauhkonnut aiheesta aiemminkin, mutta aarteiden löytäminen halparättien ylitarjonnan seasta alkaa olla työlästä. Laatu on laskenut kuin lehmän häntä ja hinnat nousseet. Joskus olen pähkäillyt, kuka näitä hintoja keksii, mutta kerran osuin paikalle Fidan henkilökunnan keskustellessa hintataulukoista, joiden mukaan tuotteiden hinnat määritellään. On hinnoittelussa kai joku logiikka, mutta taulukkohinnoittelusta huolimatta hintahaitarissa ei ole välillä yhtään mitään järkeä: samalla rekillä voi roikkua Primarkin surkean käyttökelvoton pusero 8 eurolla ja vieressä lähes priimakuntoinen Margaret Howellin pellavaneule samaan hintaan. Sääliksi käy Fidoja, Uffeja ja Pelastusarmeijaa, jotka hukkuvat paskaan. En uskalla edes kuvitella turhasta, käyttökelvottomasta lumpusta aiheutuvia kustannuksia näille tahoille. Ehkä hinnat ovat ainakin osittain tekstiilijätteen kanssa kamppailun takia karanneet käsistä? Ehkei minun pitäisi valittaa.

Oikeasti minua ei haittaa yhtään maksaa second hand -vaatteista kunnon hintaa. Minusta on kohtuullista, että vuosikymmenten takainen tyylikäs vintagemekko maksaa satasen tai useammankin. Jos vaate on sen verran laadukas, että se kestää aikaa ja reipasta käyttöä, maksan siitä kyllä - olettaen tietysti, että olen sillä hetkellä rahoissani. Minua ei haittaa yhtään, jos joku toinen, kolmas tai neljäs on käyttänyt yhtä ja samaa vaatetta aikaisemmin - oikeastaan laatuvaatteen runsas käyttö tekee vaatteesta entistä houkuttelevamman. Se haittaa, että pyydetään kiskurihintoja surkeakuntoisista, haisevista ja likaisista räteistä. Ärsyttää koinsyömät tai piloille kellastuneet Vuokon mekot, joista pyydetään Uffissa viittäkymppiä. Fidat, Pelastusarmeijat ja Uffit eivät ole ainoita, joiden hinta- ja laatupolitiikkaa usein ihmettelen: itsepalvelukirppiksillä törmää välillä mitä kummallisempiin hintapyyntöihin. Jokunen aika takaperin näin kirppiksellä Pradan potkitut korkkarit, joiden pohjat olivat hapertuneet paperinohuiksi ja näyttivät kaiken lisäksi ihan homeisilta. Hinta oli 65 euroa. Second handin hinnannousun indikaattorina voi pitää Marimekon tasaraitatrikoopaitoja: vielä pari vuotta sitten hyväkuntoisia tasaraitoja sai kirppareilta, Uffeista ja Fidoista 5-7 eurolla eli superhalvalla, mutta nykyisin ei ole tavatonta pyytää 15 euroa t-paidoista, joiden laatu ei ole lähellekään sitä, mitä se oli vaikkapa 10 - 15 vuotta sitten. Niin sanotaan, ettei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Ostaja voi aina olla ostamatta, mutta ilmeisesti joku on valmis näitä korkeitakin hintoja maksamaan - eihän niitä muuten pyydettäisi.

Pidän edelleen kauniin vintagen ja hyvälaatuisen second handin metsästyksestä - lähiaikoina haaviini on tarttunut edellämainitun Margaret Howellin pellavaneuleen lisäksi Pradan silkkineule 6 eurolla ja Bazar de Christian Lacroix'n raidallinen puuvillasilkkineule 5,50:llä - mutta arvostan yhä enenevissä määrin second hand-putiikkeja ja erikoisliikkeitä. Vaatteet on varta vasten huolella valittu, tarvittaessa korjattu ja pesty. Eipähän tarvitse varautua pitkiin ja tuskallisiin tahranpoisto-operaatioihin tai etikassa liottamiseen epämääräisten hajujen poistamiseksi. Jos haluan jättää ihanan vintagemekon päälle saman tien, voin sen tehdä, koska joku toinen on jo ottanut tahranpoisto-, korjausompelu- ja hajuriskit minua ennen. Hyvästä laadusta ja ajattomasta designista maksan kiltisti - jopa ihan mieluusti.

I guess it is safe to say that the days of cheap second hand clothes are, for the most part, over - at least in bigger cities and their immediate surroundings. I found myself at a suburban charity store the other day, browsing through a bunch of clothes just for the heck of it, but mainly looking at price tags: 8 euros for a pilled H&M blouse that probably cost less than 8 euros when it was new, a badly stained wool sweater priced at 15 euros, horribly cheaply made, barely wearable satin party dress for 12 euros, old-tobacco-smelling, partly broken shearling coat for 55 euros. I have said this before, but it is becoming more and more difficult to find gems in the midst of no-longer-wearable, tossed-aside cheap fast fashion. The quality is sinking and the prices skyrocketing. I have often wondered who comes up with the charity store prices and what the price hike is associated with. Some time ago I happened to stumble upon two charity store clerks having a conversation regarding pricing tables that guide the pricing process. Despite the assumed logic of these pricing tables, often times there is very little consistency in the overall pricing. On the same rack one can come across close-to-disposable Primark tops for 8 euros and a Margaret Howell linen knit for the same price, as I did yesterday. I guess there are still some genuine pearls among the plastic ones, and I do feel bad for the charity shops. I can't imagine the amount of time they must spend, weeding through the crap they receive as donations, and how much money might be spent on disposing of the stuff they can't sell. Perhaps that explains the current prices. Perhaps I shouldn't complain.

For the record, I really don't mind paying a decent price for a piece of good-quality clothing that's shown its durability over time, and the fact that it's second hand is no problem to me at all - in fact, it makes it more desirable to me. A beautiful, elegant vintage dress in good condition may be priced at 100 euros or, in fact, several hundred, and I have no problem with that - except when I am broke, of course! But I do mind when it comes to expensive second hand clothes that are not durable enough for anyone else to wear, or if they are smelly, dirty or broken. Charity stores are not the only ones who are raising their prices - one sees it more and more at fleamarkets, too: filthy, threadbare clothes with hefty price tags. The other day I saw a pair of once-pretty but intensely kicked around Prada heels at a fleamarket. They were so worn that there was barely anything left of the soles, which actually looked moldy. The price: 65 euros. A good indicator for soaring second hand prices in Helsinki is the classic Marimekko horizontal striped t-shirt: just a year or two ago one would find them at charity shops or fleamarkets for, say, 5 to 7 euros - now they are often priced at 15 euros, which is still not all bad, but the quality of the newer t-shirts is nowhere near to what it was ten or fifteen years ago. I guess it's up to the buyer to make the decision to not buy, and I guess there must be someone who will spend the money. Otherwise it wouldn't make any sense to keep the prices high.

I still enjoy the thrill of the second hand hunt - I have recently found a Prada silk sweater for 6 euros and a Bazar de Christian Lacroix cotton/silk mix knit for 5,50 -  but these days I really appreciate second hand boutiques and specialty shops. The clothes are carefully hand-picked, fixed if they needed fixing to begin with, and washed. No need for desperate stain removal attempts at home, or giving the clothes a bath in vinegar, hoping that a weird smell comes off. I like the thought of paying more for a piece of clothing that I can wear the same day if I choose to. Someone else has already taken the smell-, dirt- and stain-related risks before me. I am willing to pay more for durable quality and timeless design - in fact, I'd be glad to.

Ajankatoamiskompleksi / Disappearance of time -complex

Mihin aika katoaa?

Uutta vuotta on kulunut jo pari viikkoa, joka on tuntunut lyhyeltä hetkiseltä. En voi syyttää kiireitä, koska niitä ei ole. Riisuimme joulukuusen 7-vuotishääpäivänämme, ja muutoin olemme nukkuneet talviunia, luuhanneet kirppiksillä, käyneet elokuvissa. (Sci-fi-teema jatkuu: viimeksi nähdyt ovat Star Wars: Rogue One ja Passengers, joista ensimmäinen oli hyvä ja jälkimmäinen varsin keskinkertainen.) Työvuoroja on ollut vähänlaisesti, joten olen harjoitellut kirjomista vanhaan pellavatyynyliinaan. Olen pohdiskellut hiusten kasvattamista ja suunnitellut joogan uudelleen aloittamista. Sitäkin olen mietiskellyt, miksi aina suunnittelen niin paljon, että tekeminen jää vähemmälle - ja taas olen mietiskellyt lisää tekemisen kustannuksella. Joskus ajattelen olevani läsnä hetkessä liian vähän, minkä vuoksi olen tarkoituksella selannut vähemmän Instaa. Bussissa tai junassa en ota kännykkää esille ollenkaan, ellei ole pakko. Olen muodikkaasti tässä enemmän, yritän ainakin.

Vaaterintamalla kiehtovat 1980-luvun pudotetulla vyötäröllä varustetut väljät printtimekot, jotka näyttävät niin hirveiltä, että ovatkin oikeastaan aika hienoja. Jo jonkin aikaa olen kirppareilla pyöriessäni hypistellyt niitä, jokusta kokeillutkin. Tämän Vuokon armeijanvihreän villamekon kannoin Fidasta kotiin asti. Mitä raati sanoo, sattuuko silmiin? (Mekon kaverina erään ihanan naisen kirppispaikalta ostetut nyörisaappaat - olin etsiskellyt vastaavia kuukausikaupalla.)

Where does the time go?

We are two weeks into the new year, which has felt like a brief moment. I don't have any excuses - I haven't even been busy. On our 7th wedding anniversary (yes, it's been 7 years since we got married!) Chris and I stripped down our Christmas tree, and apart from that, we have just been hibernating and fleamarketing, and gone to the movies. (Our sci-fi -theme continues: we've seen Star Wars: Rogue One and Passengers, of which the former was good and the latter very average.) I've practiced my embroidery on an old linen pillow case, I've thought about growing my hair out, and planned to do yoga again in order to ease my back pains. I've also thought about how intensely I always plan things and not do anything about them - I think, rather than do. Maybe I have trouble living in the moment, which is one reason for why I've steered away from Instagram a fair bit lately. On the bus or on the train I don't take my phone out unless I have to. I try to be, fashionably, 'present' a little more.

When clothing is concerned, I am currently fascinated by 1980s loose fit, dropped waist dresses. It's such a horrible look that it's intriguing, don't you think? I've found myself looking at these types of dresses at flea markets for some time now, and I've even tried on a few. This army green wool dress by Finnish designer Vuokko Nurmesniemi I brought all the way home. What do you say - does it hurt your eyes? (The awesome lace-up boots are from this lovely lady's flea market stall - I had been looking for a pair like this for a long time.)

Kuuntelen / Listening to: Whitney

Luen, kolmatta kertaa / Reading, for the 3rd time: Rinna Saramäki - Hyvän mielen vaatekaappi

Katson / Watching: Babylon 5

Lomaton / Vacationless

Lomilta palailevat työkaverit näyttävät ruskettuneita ja rentoutuneilta. Minä sen sijaan olen tehnyt sairasteluaikaa lukuunottamatta pitkää työviikkoa lomailijoiden poissaoloja paikkaillen. "Ai... siis sulla ei ole ollut yhtään lomaa", kollegat sanovat varovaisin äänenpainoin. Luulisi kai, että lomattomuus tuntuisi jossain, mutta oikeastaan se ei ole häirinnyt. Vaikka vapaa-aikaa on ollut kovin vähän ja se vähäkin on mennyt stressatessa erinäisiä talonmyyntiin liittyviä asioita, minulle ovat riittäneet pienet rippeet kesäpäivistä. Kun astuu puoli yhdeksältä illalla ilmastoidusta tilasta lämmintä päivää hehkuvalle kaupungin kadulle, kovaäänisistä ja riehakkaista pojista ja tytöistä näkee, että auringossa on istuttu ehkä vähän liian kauan. Ripsarit ovat tuhruuntuneet, iho kiiltää, tukka on merituulesta sekaisin. Kesämekkojen suojaksi on vedetty neuletakit tai isot huivit, kaikkia naurattaa. Iloisten kesäihmisten seassa olen kävellyt asemalle ilta toisensa jälkeen, hypännyt bussiin ja nollannut ajatukseni. Valoa on vielä, kun pääsen kotiin. Parvekkeen ovi on ollut auki pitkälle yöhön.

Aamuisin olen nukkunut surutta pitkään ja rauhassa, syönyt kaurapuuroa ja kuunnellut Benny Goodmania. Tänään ilmassa tuntuu jo orastava syksy, koivunsiemenet peittävät asfalttia. Kun muut kai valmistelevat lähtöä Flow-festareille, minä matkaan töihin. 

My colleagues are returning from their vacations, all tanned and relaxed. I, however, have been working most of the summer, covering my colleagues' absences, doing more hours than usual. I can hear pity in my colleagues' voices: "oh... so you have had no vacation..." Oddly enough, it really hasn't been all that bad. I've had very little free time, and the time I have had, I have mostly spent stressing out about the sale of our house in the countryside. But I have also enjoyed little moments here and there: walking out onto the sun-baked streets after a long shift, seeing happy and giddy girls and boys who have been in the sun too long, their skin glistening, their hair recklessly blown about by the wind, their mascara a little smeared. There is still plenty of daylight after 8 pm and the city smells of a hot summer day. I've taken my time to walk to the station, hopped on the bus one evening after the next, and thought about nothing. At home we've kept the balcony door open long into the night.

In the mornings I've slept in. I've eaten oatmeal for breakfast and listened to Benny Goodman. There's a shift in the weather now, the cinnamon-colored seeds of birch trees are gathering on the pavement - fall is almost here. On Facebook I learn that my friends are getting ready for the biggest hipster summer event in Helsinki, the Flow Festival, which headlines the likes of Sia, Massive Attack, FKA Twigs and Morrissey this year. Yes, you guessed it: I'm getting ready to leave for work.   

Satavuotias / Centennial

Kuluneet, auringossa haalistuneet värit tai muutoin sään runteleman näköiset vaatteet kiinnostavat. (Ikuisuusinspiraationa toimii tarvittaessa Mark Romanekin ohjaama elokuva Never Let Me Go vuodelta 2010.) Kaikki kuteet tässä asussa ovat vähintäänkin toisella kierroksella, osa kolmannella, kenties neljännellä: Suomessa tehdyt PTA:n housut ostin siivouspäivänä eurolla, paitiksen kirpparilta 80 sentillä. Nahkavyö ja kengät ovat vanhoja tuttuja kirpparilöytöjä vuosien takaa, hattu taas on uusi hankinta tämänpäiväisestä Kansallismuseon pihalla järjestetystä vintage-tapahtumasta. Hattu on 1920-luvulta eli se on lähes sata vuotta vanha. Sata! Se pistää miettimään, kestääkö mikään nykypäivänä tehty vaate sataa vuotta, tai edes puolta siitä. 

Vintage-tapahtumassa pyörähtämisen jälkeen suuntasin Hietsun kirpparille, jossa ammattimyyjät pitivät kojujaan ja teinitytöt istuivat pöytiensä ääressä kyllästyneen (tai ehkä vain väsyneen) näköisinä. Ensin mainitut möivät hurjilla hinnoilla vanhaa Marimekkoa turisteille, jälkimmäiset taas kauppasivat hädin tuskin käyttökelpoista, nyppyyntynyttä viime kauden halpamuotia pikkuhiluilla. En ostanut yhtään mitään. Kauniisti ommeltujen ja vuosikymmeniä säilyneiden vintageaarteiden hiplailun jälkeen kulahtaneet valmisvaatteet tekivät minut surulliseksi. Kuinka ankeaa onkaan, että vasta viime tai toissavuonna valmistetulla vaatteella ei ole juurikaan toivoa toisesta elämästä, koska kukaan ei siitä oikeasti välitä eikä se kestä käyttöä. Se on lähempänä kaatopaikkaa kuin toista kotia jo siinä vaiheessa, kun se tehtaasta ulos poistuu. 

Faded, sun bleached colors and clothes that appear somewhat weather-beaten interest me, as they always do in the summertime. (My forever source of inspiration is Never Let Me Go, the Mark Romanek movie from 2010.) Everything in my outfit is second hand (or third, fourth, what have you). I bought the Finnish-made linen mix trousers during Cleaning Day for one euro, and the button-up cost me 80 cents at a flea market. The shoes and the belt are trusted oldies, but the hat is new: I bought it at a vintage event that took place at the National Museum today. The hat is from the 1920s, which means that it's almost one hundred years old. A hundred years, just imagine that! It got me thinking whether any piece of clothing manufactured today will be around in a hundred years, or even fifty.

After the vintage event I stopped by Hietsu flea market, where professional dealers sold somewhat overpriced old Marimekko pieces to tourists, and teenage girls tried to get rid of their last season's fast fashion for pennies. Needless to say I didn't buy anything. The clothes that were on offer there just seemed like garbage compared to the treasures I had seen at the vintage event. And how sad it is: that nothing is made to last these days, that a piece of clothing that was manufactured a year ago is already closer to the rubbish heap than a second life with a new owner. 

Vähän vaatteista ja orientalismista / On clothes and orientalism

Törmäsin kirjoituspöytää siivotessani listaan, jonka otsikko on "uudet vaatteet 2016" - en ole muistanut päivittää vuotuista vaateostoslistaani sitten tammikuun lopun. Mitäköhän siihen pitäisi kirjoittaa pari viikkoa sitten UFFista ostamani villakangastakin lisäksi? Ainakin yksi musta paljeteilla ja helmillä koristeltu neule, puhvihihainen pusero, tummansininen viskoosimekko, jossa on kaunis kirjailtu miehusta, mitä näitä nyt on.

Olen vuosien taistelun jälkeen tullut sinuiksi sen kanssa, etten ole minimalisti ja pidän siitä, että vaatekaapissani on runsaasti valinnanvaraa. Pienempi asunto tarkoittaa kuitenkin vähempää säilytystilaa ja kuten usein muuttojen kohdalla käy, olen huomannut, että minulla on vaatteita aina vain liikaa. Vaikka Helsingin second hand-tarjonta houkutteleekin, rajansa kaikella. Olen jo vienyt kirpparille jonkin verran vaatteita, joille minulla ei tunnu olevan enää käyttöä, mutta pitänee luopua vieläkin enemmästä.

Kevät kolkuttelee ovella, tänään elohopea nousi kahdeksaan asteeseen. Olen sen verran vilukissa, etten vielä tarkene kevätkuteissa, mutta lämpimämpiä kelejä ajatellen minua kiinnostavat mm. haori-tyyppiset takit ja leveät, vajaamittaiset lahkeet. Ateneumin Japanomania-näyttelyn nähtyäni olen entistä enemmän innostunut itämaisista vaikutteista muodissa, mutta tässäpä pähkinä purtavaksi: miten itämaista inpiraatiota hakevia (tai no, sanotaan ihan suoraan: orientalistisia) vaatteita käytetään näyttämättä siltä, että lainaa törkeästi vierasta kulttuuria tai että on karannut Kiina-kaupasta? Onko se ylipäätään mahdollista?

As I was tidying up the apartment, I stumbled upon my annual "clothes bought this year"-list that I hadn't updated since late January. In addition to a wool coat I bought two weeks ago, I hadn't yet listed a beaded, sequined sweater, a black puffy-sleeved blouse and a dark blue viscose dress with an embroidered bodice. 

After years of thinking that I needed to become a minimalist, I think I've finally accepted the fact that I like having plenty of clothes. Having moved to a smaller apartment has got me thinking about the amount of clothes I am able to store though. I've taken some clothes to the local flea market, but I think I must donate a bunch more. We simply don't have enough space for my bursting-in-the-seams wardrobe. I must prioritize. 

Spring is around the corner; today the temperature hit eight degrees Celsius (that's about 46 degrees Fahrenheit). I'm not one of those who can strip away winter gear at the first sight of the sun, but I am already thinking about what to wear in warmer weather. Currently I am interested in, among other things, haori-type jackets and cropped, wide-legged trousers. After having seen the Japanomania-exhibition at Ateneum, my interest in Eastern influences, or even orientalism, in fashion has resurfaced. Here's the million dollar question: is it wrong to wear blatantly orientalist pieces, and/or is it possible to wear those types of clothes without (looking like one's) appropriating? 

Hyviä unia / Sweet dreams

Marraskuussa (tässä postauksessa) haikailin parempien nukkumisvermeiden perään. Männäviikolla löysin seitsemällä eurolla kirppikseltä kiinalaisen silkkipyjaman. Nyt kelpaa uinua.

--

In November (this blog post) I thought about getting myself a silk pyjama. Here it is: a Chinese silk pyjama that I found at the flea market for seven euros. Sweet dreams, I say.

Yksityiskohtia / Details

Ostin tämän mustan silkkipuseron kirpputorilta kahdeksalla eurolla jokin aika sitten. Niskalapun mukaan pusero on Kiinassa tehty ja käsinkirjailtu. En tiedä tarpeeksi vaatteiden kirjailuista tietääkseni, onko tällaisen kirjailun tekeminen käsin edes mahdollista. Kai se on?

- - -

I bought this black silk blouse at a flea market for eight euros. According to the tag, the blouse was manufactured in China and it is hand-embroidered. I don't know enough about embroidery. Is it really possible to produce embroidery like this by hand? 

Tässä on pieni osa japanilaisen luonnonvalkoisen kimonotakkini selkämystä. Ostin takin Hoochie Mama Janesta, jonka omistajan, Irjan, asiantuntemuksen mukaan kimono on kyllä vanha, muttei antiikkinen. Kierretty ja sieltä täältä availtu silkkinauha on pujoteltu kankaaseen huolellisesti - sellaisella taidolla, jota nykyisin harvoin kohtaa. 

- - -

This is the back of a Japanese off-white kimono jacket that I bought at Hoochie Mama Jane some time ago. Irja, the shop's owner, told me that the jacket is old, but not antique. The back of the jacket is decorated with silk ribbon that has been twisted and then opened in places, to produce a rich texture. It's the type of skill that few people have these days. 

Se oikea / The right one

Lahjoitin jokunen viikko sitten vanhan Friitalan kelsiturkkini paikalliselle vastaanottokeskukselle. Se oli minulle ihan liian iso. Olin ostanut sen vain pari vuotta sitten muutamalla eurolla kirppikseltä, koska se oli aika hieno ja halpa, ja olin etsiskellyt kelsiturkkia jo jonkin aikaa. Aina ne kumminkin olivat joko liian kittanoita, hippimäisiä tai muuten vain ruman mallisia. Tämä oli ihan ookoo. Kai sitä voi käyttää, vaikka mahtuisin sen sisälle kolme kertaa. Ja kyllä, käytin sitä kelsiä paukkupakkasilla, mutta en koskaan oikein kokenut sitä omakseni. Ei se alunperinkään ollut minulle sopiva. Niinpä kun vaatelaatikkoja penkoessani ja vastaanottokeskukselle lahjoitettavaa etsiessäni törmäsin ylisuureen kelsiini, totesin, että joku muu tulee varmasti tarvitsemaan sitä tulevana talvena enemmän kuin minä. Pakkasin kelsin autoon muiden nyssäköiden kanssa, hurautin vastaanottokeskukseen ja sinne kelsi jäi.

Ei ehtinyt kulua kuin pari viikkoa, kun kirpparilla luuhatessani törmäsin siihen oikeaan. Nätti hailakan kaakaon sävy, hyväkuntoinen, hieman A-mallinen, pystykauluksinen, hieman polven alle ulottuva Kestilän kelsi, joka istui kivasti hartioilta ja jonka hihat ovat minulle tarpeeksi pitkät. Bonuksena takissa on kaunis lehtikoristelu, mutta ei niitä liiallisia hippifiboja, joita kelsiturkeista yleensä saan, ei ollenkaan. Kuvittelin sen ensin Tohtori Zivagon Laran ja sitten itseni päälle. 

Mitä tästä opimme: on hyvä idea luopua jostain "ihan kivasta". Se oikea tulee vastaan sitten, kun aika on. 

A few weeks ago I donated my old shearling coat to the local refugee center. I had bought it at a flea market a few years ago because I had been looking for one for some time, it was oh-kay, and it was cheap. Yes, it was way too big for me, but I guess I might wear it anyway, I thought. I wore the shearling when the weather was too cold to wear anything else, but it never thrilled me. So as I was going through my clothes to find stuff to donate to the refugees, I came across the shearling coat and figured that someone else would need it a lot more than I in the coming winter. I packed the coat in the car, drove up to the refugee center and there the shearling coat stayed.

Two weeks later I found myself at another flea market, and there it was: the right one. A pretty shade of cocoa, a slight A-shape with a propped up collar, just below the knee length, great condition... The coat fit me right - shockingly, even the sleeves were long enough, which never happens with vintage shearling coats, since they are typically cut way too snug for me. Even the typical excessive hippie vibes were nowhere to be seen with this one. I first imagined it on Dr Zhivago's Lara, and then on myself. Excellent find!

The moral of the story: it's always a good idea to get rid of things that are just okay, just nice. The right one will come along soon enough.

Ajatuksia marraskuun neljäntenä / Thoughts on November 4th

Nuhjuisten asukuvien kausi alkaa, tuo suomalaisten tyyliblogien perinteikäs ajanjakso, jolloin valoa ei ole tarpeeksi vaatteiden valokuvaamiseen aamulla ja illansuussa ei sitäkään vähää. No, näillä mennään, koska nuhjuisuus jokseenkin sopii mielialaani. Äh, marraskuu. En pidä marraskuusta. On liian pimeää. Aivotoimintani alkaa (jos alkaa) joskus kymmenen maissa ja se lakkaa auringon laskiessa, eli juuri nyt viiden paikkeilla. Tekee mieli syödä karkkia joka päivä enkä jaksa ulkoilla. Torkun henkisesti niin töissä kuin kotonakin. Olen sentään yrittänyt pukeutua nätisti, edes parina päivänä viikossa. Kaverin musiikkiesitystä seurasin viime lauantaina tässä Lempicka-henkisessä puserossa, karvaisessa neuletakissa ja tummansinisessä silkkihameessa, jossa on hauska valkoinen kuviointi. 

Lauran blogin kommenttikenttään kirjoittelinkin eilen, että tunnen eläväni parhaillaan jonkinmoista brezneviläistä pysähtyneisyyden aikaa. Tahmaisesti yritän kurkistella tulevaan, suunnitella uusia kuvioita, pohdiskella työelämän seuraavia askeleita... enkä pääse ajatusta pidemmälle. Loppukesän suurten suunnitelmien tilalle on tullut lösö, kärttyinen marraskuuämmä, joka köllähtää sohvalle katsomaan Orphan Black:iä tai Hemlock Grovea sen sijaan, että yrittäisi päästä eteenpäin. Sitten se ämmä kiukuttelee ja valittaa, kun mistään ei tunnu tulevan mitään eikä aika riitä mukamas mihinkään. Olisi kaikenlaisia suunnitelmia kirjoittamiseen ja vintage-vaatteiden kauppaamiseen, muttei jaksa. Ihan typerää.

Joskus mietin, kuinka hassua on olla (olevinaan) aikuinen. Pysähdyn useasti katselemaan ja kuuntelemaan muita aikuisia, jotka vaikuttavat olevan tasapainoisia, järjestelmällisiä, omien elämiensä herroja. Viedään lapsia pontevasti tarhaan, pohdiskellaan fiksusti ja filmaattisesti putkiremontin aikataulua ja toteuttamistapaa. Puhutaan hallituksen leikkauksista jämptein äänenpainoin, päivitellään junavuorojen lakkauttamista ja voivotellaan, kuinka naapuri nimesi vauvansa jonkin höpsön nimitrendin mukaan. Joskus kuunnellessani pohdin, jospa sosiaalinen maailma ympärilläni onkin vain silmänlumetta, jonkinlaista epätoivoista takertumista elämänhallintaan. Että todellisuudessa meitä kaikkia pelottaa olla yksin. Meitä pelottaa, ettemme selviä lainoistamme, ja pelottaa, että joku huomaa meidän yrittävän pitää lankoja käsissämme, että joku näkee meidän olevan huonosti valmistautuneita elämään. Meitä pelottaa, emmekä kuitenkaan sano mitään. En puhu tässä huijarisyndroomasta, vaan siitä, että oikeasti kukaan meistä ei ole täydellinen, että kaikki me teemme virheitä, ja totta mooses meitä kaikkia joskus pelottaa. Aikuisuus tuntuu minusta joskus olevan sitä, että teeskentelemme olevamme pelkäämättä elämää ja sen ailahtelevaa perusluonnetta. Teeskentelemme hallitsevamme jotain täysin hallitsematonta. 

Silti pelkään joskus, että kaikilla muilla on aikuisiän palikat järjestyksessä, ja että minä olen tehnyt vääriä valintoja joskus vuosia sitten, ja sen takia joudun junnaamaan paikallani lopun elämääni. Turvallisempaa on kuitenkin uskoa, etten ole yksin. Elämän palikoita voi järjestellä uudestaan minkä ikäisenä vain. Jos torni kaatuu, voidaan rakentaa linnake. Marraskuukin menee ohi.

- - -

Ugh, it's November. I hate November. It's that time of year when all Finnish style bloggers start to complain about the lack of light to take any proper outfit pictures. There is no light in the mornings and even less so in the late afternoons. However, the scruffy outfit pictures reflect my current mood pretty well. It's just too dark to think straight. I typically start to have some brain activity around 10 am, and out of the window it goes when the sun goes down (currently before 5 pm). I feel the urge to eat candy and chocolate all the time, and I have very little energy to go outside, even though I know I should. Ugh, did I mention that I hate November? Well, at least I try to wear something nice, a few days a week. (The poor outfit picture above shows what I wore to see a friend's concert last Saturday.)

I feel like I'm in the midst of some odd Brezhnevian age of stagnation. I just can't get anything done. I had all sorts of plans in the end of summer to get things on the move, to make something out of my writing and my love for second hand clothes. And here I am, trying to figure things out... but I just can't seem to get anywhere. I sit in front of the TV and watch Orphan Black or Hemlock Grove. And then I complain that I can't get anything done and wonder why my plans for the future aren't moving ahead. Duh. It's stupid, really. 

I often feel that being a grown-up is just an illusion, that there is no "figuring things out", ever. I find myself listening to other grown-ups talk about their children, their mortgage, their house renovations, their back-taxes. They sound convincing enough, they sound like they are in control of their lives, but there is something about it all that makes me suspicious. I can't be the only one who hasn't figured life out yet, right? I think we are all afraid of the future - of life, really. We are afraid of not being able to cope with societal demands, we are afraid of being ridiculed, we are afraid that someone, anyone, can spot that we are just trying to make it look like we know what we are doing, when in reality, life cannot be controlled. Things happen. We all make mistakes. No one is perfect. Sometimes I feel that being a grown-up is pretending that you are in control of something that we can never fully control.

I sometimes worry that I'm the only grown-up out there who has no idea what he or she is doing, and I also worry that I might have made poor choices earlier in life that end up defining my future. But then again - it's safer to think that I'm not alone, and that one can start re-arranging the bits and pieces of one's life at any age. And one day, November, too, shall pass.

Korvakoruja / Earrings

Tämänhetkiset lempparit, kaikki second handia. / My current favorites, all second hand.

Uuden kokeilemisesta / On trying something new

Kuten taannoisessa postauksessa lupailin, tässä todistusaineistoa siitä, mitä tyylikriisi ihmiselle tekee. Sitä tulee kokeiltua vähän kaikenlaista silläkin uhalla, että on joskus (ehkä) vannonut, ettei koskaan pue mekkoa housujen päälle. 

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Törmäsin kesäkuun Trendiä lukiessani taiteilija Jenni Hiltusen näkemyksiin muutoksen tärkeydestä. Jenni on vanha työkaverini, jolla on upean esteettisen silmän lisäksi myös paljon viisasta sanottavaa, kuten tämä: "Ihmiset kulkevat turvallisia reittejä. Olen itsekin helposti sellainen. Muutos voi ahdistaa, koska siihen ei ole valmista toimintamallia. Uuteen hyppääminen on kuitenkin hyvästä. Kun pysyy liikkeessä, ajattelu, elämä ja työskentely kehittyvät." Jenni kritisoi Trendin jutussa nykyisin vallalla olevaa painetta löytää oma tyyli ja pysytellä siinä. Paine näkyy esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, luovan alan ammateissa ja pukeutumisessa. 

Yllätin itseni  nyökyttelemästä Jennin ajatuksille. Vaikka oman tyylin ja omien tapojen identifioinnissa ja tietoisessa juurruttamisessa on jotain kovin houkuttelevaa, ehkä vapauttavaakin, ei se juurikaan ruoki luovuutta tai rohkeutta. Kun aikansa tarttuu vain tutuksi tehtyyn ja turvalliseen, voi tarpeellisten irtiottojen ja muutoksen kohtaaminen tulla aina vain vaikeammaksi. Oman tyylin ja jämähtämisen välillä on hienoinen, mutta kriittisen tärkeä ero. 

- -

This is what happens when one struggles through a style crisis: one may just try something completely different, even if one may have sworn in the past to never wear a dress over trousers.

I guess there's a fair bit of truth to "never say never". While reading the June issue of Trendi (a Finnish fashion magazine), I came across an article about Jenni Hiltunen, who's an artist and a friend of mine from a previous job. Jenni has a great eye for anything aesthetic, but she's also a very wise woman. "People tend to choose safety. I do it myself. Change is scary, because you don't have a ready framework for it. Trying out something new is good for you, though. When you're on the move, your way of thinking, your life and the quality of your work develop." Jenni points out that there's an awful lot of pressure in the social media, in creative professions and in the way people dress to find our signature styles and to stick to it, and it might not be as good of a thing as we're led to believe.

I found myself nodding to Jenni's thoughts. As tempting as it sometimes is to consciously look for and pin down our signature styles, it might not do a whole lot for our creativity. When you keep choosing something that's safe, tried and tested, it might become more and more difficult to make a change, even if you need one. There's a slight but crucial difference between one's own style and getting stuck in a rut. 

Yleensä päällä aina / What I almost always wear

Minulla on lähes joka päivä päällä kauluspaita, miesten housut, kuviolliset sukat ja miesten kengät. Silti kuvaan näitä asuja todella harvoin. Ehkä asujen jokapäiväisyys saa minut ajattelemaan, ettei niissä ole mitään kuvattavaa. "No jotkut vanhat byysat ja pusero vaan", ajattelen, vaikka oikeasti kaikista kiinnostavinta ihmisten vaatevalinnoissa on omastakin mielestäni pysyvyys ja arkisuus. Minua kiinnostaa, mitä muilla ihmisillä on päällä tavallisessa tuoksinassa, ruokakaupassa tai koiraa ulkoiluttaessa, ei Met-gaalassa. Ihmisen arkisissa vaatevalinnoissa näkyy ihminen itse. 

Kukkakuvioinen silkkipaita on kulkeutunut entisen työkaverin kautta siskolleni (joka ei käytä kauluspaitoja) ja sitten minulle. Kaikki muu asussani onkin sitten miesten: villasekoitehousut ja kengät ovat kirpparilta, vähän liian isot sukatkin ovat aviomiehen.

This is what I most typically wear: a blouse, men's trousers, patterned socks and men's shoes. I wear this type of stuff almost every day, but I hardly ever take pictures of these outfits. They seem so mundane that I don't consider them picture-worthy. Yet, what interests me the most about other people's clothing choices is the every day aspect of wearing clothes: I don't care what someone wore to the Met Ball, I care about what they wore to walk the dog or to go to the grocery store. There is something about every day style choices that people make, something tangible, something that reveals the person behind the clothes. 

The flower-patterned silk blouse was originally my co-worker's, then it hung in my sister's wardrobe for a while, and then it came to my possession. The trousers and the shoes are from some random flea market, and the socks are my husband's. 

Kolme lempparia / Three favorites

Hailakanpunainen villasekoitetakki nyörivyöllä  / Pale red wool-blend coat with a pretty belt

Sininen kirjailtu paitapusero / Blue embroidered blouse

Henkäyksenkevyt lyhythihainen lurexpaita / Light-as-air short-sleeved lurex blouse