Ajatuksia marraskuun neljäntenä / Thoughts on November 4th

Nuhjuisten asukuvien kausi alkaa, tuo suomalaisten tyyliblogien perinteikäs ajanjakso, jolloin valoa ei ole tarpeeksi vaatteiden valokuvaamiseen aamulla ja illansuussa ei sitäkään vähää. No, näillä mennään, koska nuhjuisuus jokseenkin sopii mielialaani. Äh, marraskuu. En pidä marraskuusta. On liian pimeää. Aivotoimintani alkaa (jos alkaa) joskus kymmenen maissa ja se lakkaa auringon laskiessa, eli juuri nyt viiden paikkeilla. Tekee mieli syödä karkkia joka päivä enkä jaksa ulkoilla. Torkun henkisesti niin töissä kuin kotonakin. Olen sentään yrittänyt pukeutua nätisti, edes parina päivänä viikossa. Kaverin musiikkiesitystä seurasin viime lauantaina tässä Lempicka-henkisessä puserossa, karvaisessa neuletakissa ja tummansinisessä silkkihameessa, jossa on hauska valkoinen kuviointi. 

Lauran blogin kommenttikenttään kirjoittelinkin eilen, että tunnen eläväni parhaillaan jonkinmoista brezneviläistä pysähtyneisyyden aikaa. Tahmaisesti yritän kurkistella tulevaan, suunnitella uusia kuvioita, pohdiskella työelämän seuraavia askeleita... enkä pääse ajatusta pidemmälle. Loppukesän suurten suunnitelmien tilalle on tullut lösö, kärttyinen marraskuuämmä, joka köllähtää sohvalle katsomaan Orphan Black:iä tai Hemlock Grovea sen sijaan, että yrittäisi päästä eteenpäin. Sitten se ämmä kiukuttelee ja valittaa, kun mistään ei tunnu tulevan mitään eikä aika riitä mukamas mihinkään. Olisi kaikenlaisia suunnitelmia kirjoittamiseen ja vintage-vaatteiden kauppaamiseen, muttei jaksa. Ihan typerää.

Joskus mietin, kuinka hassua on olla (olevinaan) aikuinen. Pysähdyn useasti katselemaan ja kuuntelemaan muita aikuisia, jotka vaikuttavat olevan tasapainoisia, järjestelmällisiä, omien elämiensä herroja. Viedään lapsia pontevasti tarhaan, pohdiskellaan fiksusti ja filmaattisesti putkiremontin aikataulua ja toteuttamistapaa. Puhutaan hallituksen leikkauksista jämptein äänenpainoin, päivitellään junavuorojen lakkauttamista ja voivotellaan, kuinka naapuri nimesi vauvansa jonkin höpsön nimitrendin mukaan. Joskus kuunnellessani pohdin, jospa sosiaalinen maailma ympärilläni onkin vain silmänlumetta, jonkinlaista epätoivoista takertumista elämänhallintaan. Että todellisuudessa meitä kaikkia pelottaa olla yksin. Meitä pelottaa, ettemme selviä lainoistamme, ja pelottaa, että joku huomaa meidän yrittävän pitää lankoja käsissämme, että joku näkee meidän olevan huonosti valmistautuneita elämään. Meitä pelottaa, emmekä kuitenkaan sano mitään. En puhu tässä huijarisyndroomasta, vaan siitä, että oikeasti kukaan meistä ei ole täydellinen, että kaikki me teemme virheitä, ja totta mooses meitä kaikkia joskus pelottaa. Aikuisuus tuntuu minusta joskus olevan sitä, että teeskentelemme olevamme pelkäämättä elämää ja sen ailahtelevaa perusluonnetta. Teeskentelemme hallitsevamme jotain täysin hallitsematonta. 

Silti pelkään joskus, että kaikilla muilla on aikuisiän palikat järjestyksessä, ja että minä olen tehnyt vääriä valintoja joskus vuosia sitten, ja sen takia joudun junnaamaan paikallani lopun elämääni. Turvallisempaa on kuitenkin uskoa, etten ole yksin. Elämän palikoita voi järjestellä uudestaan minkä ikäisenä vain. Jos torni kaatuu, voidaan rakentaa linnake. Marraskuukin menee ohi.

- - -

Ugh, it's November. I hate November. It's that time of year when all Finnish style bloggers start to complain about the lack of light to take any proper outfit pictures. There is no light in the mornings and even less so in the late afternoons. However, the scruffy outfit pictures reflect my current mood pretty well. It's just too dark to think straight. I typically start to have some brain activity around 10 am, and out of the window it goes when the sun goes down (currently before 5 pm). I feel the urge to eat candy and chocolate all the time, and I have very little energy to go outside, even though I know I should. Ugh, did I mention that I hate November? Well, at least I try to wear something nice, a few days a week. (The poor outfit picture above shows what I wore to see a friend's concert last Saturday.)

I feel like I'm in the midst of some odd Brezhnevian age of stagnation. I just can't get anything done. I had all sorts of plans in the end of summer to get things on the move, to make something out of my writing and my love for second hand clothes. And here I am, trying to figure things out... but I just can't seem to get anywhere. I sit in front of the TV and watch Orphan Black or Hemlock Grove. And then I complain that I can't get anything done and wonder why my plans for the future aren't moving ahead. Duh. It's stupid, really. 

I often feel that being a grown-up is just an illusion, that there is no "figuring things out", ever. I find myself listening to other grown-ups talk about their children, their mortgage, their house renovations, their back-taxes. They sound convincing enough, they sound like they are in control of their lives, but there is something about it all that makes me suspicious. I can't be the only one who hasn't figured life out yet, right? I think we are all afraid of the future - of life, really. We are afraid of not being able to cope with societal demands, we are afraid of being ridiculed, we are afraid that someone, anyone, can spot that we are just trying to make it look like we know what we are doing, when in reality, life cannot be controlled. Things happen. We all make mistakes. No one is perfect. Sometimes I feel that being a grown-up is pretending that you are in control of something that we can never fully control.

I sometimes worry that I'm the only grown-up out there who has no idea what he or she is doing, and I also worry that I might have made poor choices earlier in life that end up defining my future. But then again - it's safer to think that I'm not alone, and that one can start re-arranging the bits and pieces of one's life at any age. And one day, November, too, shall pass.