Heräsin varhain keskiviikkoaamuna siihen, että Chris ei ollut tullut nukkumaan lainkaan. Laahustin olohuoneeseen, jossa mies istui sohvalla ja tuijotti telkkaria katse lasittuneena. Ei minun tarvinnut mitään kysyä, mutta kysyin kuitenkin. Floridan äänet oli julkistettu hetkeä aiemmin, joten se siitä sitten. Jokseenkin koko päivän tarvoin Helsingin lumisilla kaduilla, kuin epämääräisessä sumussa. Pakotin itseni olemaan liikkeessä, koska se tuntui auttavan edes vähän.
Jo viikkoja olen odottanut vuotuisen kaamosmasennuksen saapumista. Herään kyllä aamuisin väsyneenä, mikään unimäärä ei helpota. On vaikeaa löytää motivaatiota oikein mihinkään. Keskiviikkona ajattelin, että nyt jysähtää, että olenpa ollut typerä kun olen antanut itselleni luvan toivoa, että tänä syksynä en masennu, kunhan vähän nuokun vain. Valmistauduin henkisesti vaalianalyysejä lukiessani: antaa tulla vain, kyllä mä jotenkin kestän. Mutta tänäänkin, tässä olen ja odottelen. Pimeys ei ole laskeutunut vieläkään. Pärjään ihan hyvin. Kestää aikansa, että pääsen aamuisin sängystä ylös ja saatanpa olla vihainen maailmallekin, mutta epätoivon tunne ei vie mukanaan. Olen ihan ookoo, ja siitä tavattoman kiitollinen.
On ollut kylmää ja lumista. Eilen kävelimme Chrisin kanssa pitkän lenkin harvinaisessa marraskuun pakkasenpuremassa auringonpaisteessa. Ihan kuin olisi ollut tammikuun loppu tai helmikuun alku. Lumi narskui kenkiemme alla.
It's been cold and snowy here. Yesterday Chris and I walked a lot. It was a rare, beautiful, crisp and sunny November day that felt more like late January or early February, with the snow crunching under our feet and all.
I woke up on Wednesday morning when it was still dark, to the sudden realization that Chris hadn't come to bed at all. Startled, I staggered into the living room, almost half asleep, and saw Chris sitting on the sofa, staring at the TV with a desperate, glazed look in his eyes. I didn't even have to ask, but did anyway. Florida had been called not too long ago, so that was the end of that. I spent most of the day in an incoherent haze, walking through the snowy streets of Helsinki, forcing myself to be on the move. Motion seemed to help a little.
For weeks I have been expecting my seasonal affective disorder to set in. For some time now, I have woken up tired every morning, feeling like no amount of sleep helps. I have had to really push myself to do something, or anything. On Wednesday, after the election results came in, I blamed myself for having been so stupid: I had thought that perhaps I could avoid it all this year, that I'd just feel a little off for a few months. "But now, there's no way," I thought, "so bring it on, I can get through it somehow." And yet, here I am today, still waiting. The darkness hasn't swept me up. I'm getting by. It might take me longer to get out of bed in the mornings than usual, and I might be angry at the world, but none of it feels overwhelming. I am okay, and for that, thankful.
