Joskus keväällä Vaatevallankumouksen aikaan hahmottelin blogipostausta vaateteollisuuden ja -kaupan tilasta. Kirjoitin silloin näin:
"Se on sama laulu vuodesta toiseen, samat asiat kiertävät kehää: yleinen kulutuskulttuuri, halpavaatteiden surullisen lyhyt elinkaari, tehtaiden työntekijöiden huonot olot ja palkkakuopat, tuotantoprosessien läpinäkyvyyden puute... Välillä kaikki tuntuu täysin toivottomalta, vaikka haluaisin ajatella olevani toiveikas, positiivinen, muutokseen uskova ihminen. Oma työni vaatemyyjänä ei yhtään auta asiaa. On vaikeaa uskoa muutokseen, kun jokainen työpäivä muistuttaa siitä, kuinka surkeassa jamassa olemmekaan. Kalliitkin vaatteet ovat hutaisten tehtyjä, mikään ei kestä käyttöä. Mikä pahinta, keskivertokuluttaja ei välitä, ei tippaakaan. Hipsterikuplassa satsataan laatuun, uskotaan halpaketjujen boikotteihin ja ollaan ekologisia, mutta massoja ei kiinnosta lainkaan - siis ei yhtään. Massat ostavat hirveitä määriä halpoja rättejä, koska ne ovat halpoja.
Töissä kuulen asiakkaiden sanovan:
"no mä pesen tän mekon neljässäkympissä ja jos se menee pilalle, niin heitän sen pois",
tai
"jos nää sadan euron farkut kestää puoli vuotta niin se riittää",
tai
"tarvitsen arkihousut ja budjetti on 35 euroa, jolla odotan saavani laatua",
tai
"no mä käytän tätä toppia luultavasti vain kerran",
tai
"nyt kun mulla on tää uusi takki, niin tässä, ota tää mun vanha ja heitä roskikseen".
Kuten sanottua, muutokseen on vaikea uskoa, kun työympäristössä kaikki sotii sitä vastaan. Kunnioitan silti valtavasti Vaatevallankumousta. Siellä tehdään todella tärkeää työtä, ja toivon, että minulla olisi vähän enemmän Vaatevallankumoustyyppien intohimoa, uskoa ja päättäväisyyttä, ja ennen kaikkea toivoa.
Olen työskennellyt tällä viime rupeamalla vaatemyynnin parissa reilun vuoden, ja sitä ennen aiemmassa elämänvaiheessa reippaasti kauemminkin. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista: perusmyyntiä ja asiakaspalvelua, sisäänostoa, varaston hallintaa, reklamaatioiden käsittelyä, markkinointipuolta, somistusta, myymäläsuunnittelua. Paljon siinä on ollut hyvää: etenkin nyt olen ollut kiitollinen saadessani työskennellä Helsingissä ylipäätään, ja minähän rakastan muotia, edelleen. Moni asia vaatetusmaailmassa on myös ihan pirun masentavaa: päättömän kuluttamisen seuraaminen ja edesauttaminen, laadun sukeltaminen aina vain alemmas ja alemmas kun itse ajattelee, ettei alemmaksi voida enää vajota. Kirjoitan tämän nyt tähän, itselleni ja kouralliselle lukijoita, jotka ovat kulkeneet matkassani vuosikausia ja tienneet, mitä ihan oikeasti haluaisin työkseni tehdä: en työskentele vaatemyyjänä enää kauaa, en tässä nykyisessä ominaisuudessa. Perustan oman yrityksen. Tulen ryhtymään vintage-yrittäjäksi, ja siitä tulee kaunista, eettistä ja kiinnostavaa. Nyt ollaan jo lähellä, se tapahtuu pian. Ollaan lähempänä kuin koskaan. Ja kas, noin vain: yhtäkkiä tunnen oloni taas vähän enemmän toiveikkaaksi."
En koskaan julkaissut tekstiä. Heti kun kirjoitin yrittäjyyssuunnitelmistani, uskalsin ääneen sanoa, minua alkoi pelottaa. Teksti jäi luonnokseksi, mutta tuossa se nyt kumminkin on, ja olkoon.
Viimeiset viikot ovat olleet yhtä hurlumheitä. Olen kirjoittanut liiketoimintasuunnitelman, rukannut sitä, puhunut suunnitelmastani yritysneuvojan kanssa suu vaahdossa. Olen tehnyt laskelmia ja miettinyt, kuinka vähällä rahalla voisin elää. Odotan postissa saapuvaksi verovelkatodistusta ja sitten haen starttirahaa. Olen viimeiset kuukaudet ostanut sieltä ja täältä vintagevaatteita, olen pessyt niitä ja puunannut, silittänyt ja korjaillut. Nyt katselen varastoani ja totean, että näillä pääsee liikkeelle kyllä. Olen tutkiskellut vaaterekki- ja henkarivaihtoehtoja, valinnut maaleja, katsellut fontteja. Olen maalannut pari seinää. (Korjaus: Chris on maalannut pari seinää.) Olen lukenut sanakirjoja, runoja, mytologioita ja kasvioita löytääkseni yritykselleni nimen. Nyt on nimikin... ehkä.
Ja sitten välillä en ole tehnyt oikein mitään. Olen käynyt tekemässä vuoron tavaratalossa, yhden siellä ja toisen täällä, laahustanut kotiin kaupan kautta ja katsonut telkkaria. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uudesta Twin Peaksista, olin vähän peloissani enkä ihan vähänkään, mutta sarjan uusi tuleminen on lunastanut kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Penny Dreadfulin kolmas ja viimeinen tuotantokausi oli aika kamala. Olen katsonut Muodin huipulle:a ja Westworldia. Olen lukenut pari Tove Janssonin novellia, mutta mitään pidempää kaunokirjallisuuden tuotosta en juuri nyt jaksa. Sen sijaan olen plärännyt nettikauppoja kesäkenkien toivossa, kun jo viime kesänä rikki menneet kesäläpyskäni eivät kertakaikkiaan enää pelitä. Löysin yhden kaupan miesten valikoimasta parit lupaavat kengät ja heinäkuun ensimmäisellä viikolla pitäisi selvitä, onko kenkien ostaminen nettikaupasta sulaa hulluutta. On varmaankin. Harmittaa, etten juuri koskaan löydä hyviä second hand- kenkiä.
Ensi viikko on viimeinen työviikkoni tavaratalossa. Irtisanouduin jo viikko sitten, mutta lupasin pomolle tehdä vielä vähän töitä ennen lähtöäni. On tuntunut oudolta mennä työvuoroon ja yrittää löytää itsestään motivaatiota, kun toinen jalka on jo ovesta ulkona. Olen ollut asiakkailleni vieläkin suorapuheisempi kuin yleensä. Ei ole minulle mitenkään epätavallista kehottaa asiakasta olemaan ostamatta jotain vaatetta jota hän ei selvästikään tarvitse, mutta tänään käskin asiakasta olemaan vähän kriittisempi 35 euron merinovillaneuleen edessä, pyysin miettimään, että minkälaista laatua tai valmistusprosesseja voi tuolla hinnalla odottaa. (Kaupat tuli silti.) Asiakkaille rehellinen myyjä on outolintu: minua katsotaan kysyvästi, että kuuluukohan tämä tyyppi tähän kalustoon ollenkaan. Ehkä kysyvä katse onkin minulla itselläni. Mitä mä täällä vielä teen?
Tänään on ollut aurinkoinen ja lämmin päivä. Olin suunnitellut reissua Suomenlinnaan, mutta olin autuaasti unohtanut, että minulla olikin töitä. No, siispä menin töihin enkä Suomenlinnaan. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin, huomasin juhannusruusujen vielä tuoksuvan, mutta ne ovat alkaneet lakastua. Ulkona on valoisaa ja vihreää, eikä minua haittaa ollenkaan, ettei ole helteitä.
En koskaan julkaissut tekstiä. Heti kun kirjoitin yrittäjyyssuunnitelmistani, uskalsin ääneen sanoa, minua alkoi pelottaa. Teksti jäi luonnokseksi, mutta tuossa se nyt kumminkin on, ja olkoon.
Viimeiset viikot ovat olleet yhtä hurlumheitä. Olen kirjoittanut liiketoimintasuunnitelman, rukannut sitä, puhunut suunnitelmastani yritysneuvojan kanssa suu vaahdossa. Olen tehnyt laskelmia ja miettinyt, kuinka vähällä rahalla voisin elää. Odotan postissa saapuvaksi verovelkatodistusta ja sitten haen starttirahaa. Olen viimeiset kuukaudet ostanut sieltä ja täältä vintagevaatteita, olen pessyt niitä ja puunannut, silittänyt ja korjaillut. Nyt katselen varastoani ja totean, että näillä pääsee liikkeelle kyllä. Olen tutkiskellut vaaterekki- ja henkarivaihtoehtoja, valinnut maaleja, katsellut fontteja. Olen maalannut pari seinää. (Korjaus: Chris on maalannut pari seinää.) Olen lukenut sanakirjoja, runoja, mytologioita ja kasvioita löytääkseni yritykselleni nimen. Nyt on nimikin... ehkä.
Ja sitten välillä en ole tehnyt oikein mitään. Olen käynyt tekemässä vuoron tavaratalossa, yhden siellä ja toisen täällä, laahustanut kotiin kaupan kautta ja katsonut telkkaria. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uudesta Twin Peaksista, olin vähän peloissani enkä ihan vähänkään, mutta sarjan uusi tuleminen on lunastanut kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Penny Dreadfulin kolmas ja viimeinen tuotantokausi oli aika kamala. Olen katsonut Muodin huipulle:a ja Westworldia. Olen lukenut pari Tove Janssonin novellia, mutta mitään pidempää kaunokirjallisuuden tuotosta en juuri nyt jaksa. Sen sijaan olen plärännyt nettikauppoja kesäkenkien toivossa, kun jo viime kesänä rikki menneet kesäläpyskäni eivät kertakaikkiaan enää pelitä. Löysin yhden kaupan miesten valikoimasta parit lupaavat kengät ja heinäkuun ensimmäisellä viikolla pitäisi selvitä, onko kenkien ostaminen nettikaupasta sulaa hulluutta. On varmaankin. Harmittaa, etten juuri koskaan löydä hyviä second hand- kenkiä.
Ensi viikko on viimeinen työviikkoni tavaratalossa. Irtisanouduin jo viikko sitten, mutta lupasin pomolle tehdä vielä vähän töitä ennen lähtöäni. On tuntunut oudolta mennä työvuoroon ja yrittää löytää itsestään motivaatiota, kun toinen jalka on jo ovesta ulkona. Olen ollut asiakkailleni vieläkin suorapuheisempi kuin yleensä. Ei ole minulle mitenkään epätavallista kehottaa asiakasta olemaan ostamatta jotain vaatetta jota hän ei selvästikään tarvitse, mutta tänään käskin asiakasta olemaan vähän kriittisempi 35 euron merinovillaneuleen edessä, pyysin miettimään, että minkälaista laatua tai valmistusprosesseja voi tuolla hinnalla odottaa. (Kaupat tuli silti.) Asiakkaille rehellinen myyjä on outolintu: minua katsotaan kysyvästi, että kuuluukohan tämä tyyppi tähän kalustoon ollenkaan. Ehkä kysyvä katse onkin minulla itselläni. Mitä mä täällä vielä teen?
Tänään on ollut aurinkoinen ja lämmin päivä. Olin suunnitellut reissua Suomenlinnaan, mutta olin autuaasti unohtanut, että minulla olikin töitä. No, siispä menin töihin enkä Suomenlinnaan. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin, huomasin juhannusruusujen vielä tuoksuvan, mutta ne ovat alkaneet lakastua. Ulkona on valoisaa ja vihreää, eikä minua haittaa ollenkaan, ettei ole helteitä.
- - -
This past spring, during Fashion Revolution time, I planned to write about the sad state of the clothing industry, for the umpteenth time. In fact, I wrote a post, I just never published it. Here is what I wrote:
"It's the same old story, year after year: the pace of fashion is too fast, the production of clothes is not transparent, garment workers are forced to work for sub-par wages and in horrid conditions, and people keep consuming like there is no tomorrow. My current job in clothing retail keeps reminding me of just how hopeless it all really is. I'd like to be the type of person who'd always have hope, who'd believe that things will get better, but with the clothing industry... it's too hard when the reality of things stares at you in the face every day. Even the expensive clothes are mostly horrible and cheaply made. Nothing is made to last, and this is where I lose hope: the average consumer doesn't care about any of it. In the hipster bubble people put emphasis on quality and they are interested in making ethical choices, but the masses just don't care at all. They will keep buying cheap clothes because they are cheap.
My customers will say things like
"oh well, I will wash this dress in 40 degrees and if it shrinks, I will just throw it away",
or
"if this 100 euro pair of jeans lasts for six months, I'll be happy",
or
"my budget for everyday pair of trousers is 35 euros, and I expect quality for that",
or
"well, I think I might just wear this top this one time anyway",
or
"now that I have found this new coat, here, take my old one and throw it in the garbage".
Like I said, sometimes it's just too hard to believe that things will turn around. The people who work with and for Fashion Revolution are doing something really important, and I admire them. I wish I had their passion, their resolve, and their faith!
I've been back working in clothing retail for a little over a year now, and I've worked in clothing retail before. I've seen a lot of different sides to it: I've done basic customer service and sales, I've done buying, I've done storage work, merchandising, customer styling, and marketing, too. In some ways it has been wonderful: I still love fashion, after all this time, and especially during this last year or so, just being able to be back in Helsinki has lifted my spirits on the whole. In other ways, it has not been so wonderful: it is discouraging to be a part of the system that is profoundly unethical and thoroughly consumerist, and the quality of clothing keeps plummeting, even when there are times one thinks that it couldn't possibly get any worse. I will write this up now, mostly for myself, and I guess also for my handful of readers, those of you who know what I'd really want to do for a living: I will not be working in clothing retail for long. Not like this. I am in the process of starting my own business. It will be vintage, good quality second hand, and it will be interesting, beautiful and sustainable. It is long overdue like many of you know, as it is something that I have planned for years, but for this thing or that, nothing has yet materialized. But I am close now, closer than I've ever been. It will happen soon. There, I said it! And just like that, there is hope, after all."
After I wrote the post, I just couldn't bring myself to publish it. I got scared, and I didn't want to jinx my plans. But there it is now, anyway.
The past couple of weeks have been somewhat of a whirlwind. I've written and re-written a business plan, I've gone to talk to a business adviser about it. I've juggled numbers, I've gone back to square one many times. I've tried to figure out how little money I could live on. I'm currently in the process of applying for a start-up grant. I've acquired a decent amount of vintage clothes for my business in the last six months or so, and I now look at what I've accumulated and think: I could start with these. I've looked for clothing racks and suitable hangers for the shop, I've arranged a space for my merchandise with a lot of help from my sister, and I've chosen paint colors. Heck, I've already painted walls. (Actually, Chris has done most of the painting.) I've spent hours browsing dictionaries, poems, mythologies and random flora/fauna books in a pursuit to find a name for my business. It now has one... maybe.
And then I've done nothing at all, except finished a shift here and a shift there at the department store, I've bought groceries after work, come home, watched a lot of TV. I first had mixed feelings about the Twin Peaks revival, but the show has surpassed all expectations. Lynch has won me over. I've watched the final season of Penny Dreadful (which was, yes, rather dreadful), I've watched Project Runway and Westworld. I've read a couple of short stories by Tove Jansson, but I can't seem to find enough of an attention span to tackle anything more substantial. Instead, I've looked to replace my favorite summer shoes that have fallen apart and I found something interesting in one online shop's men's section, and I'll have to wait until the first week of July to see if it's sheer madness to order shoes online. It probably is. I wish I could find cool shoes second hand, but I just don't have much luck.
Next week is my last week at the department store. I quit my job a week ago, but promised my boss that I'd work for a week longer than my 14 days' notice. It has felt strange, going in, trying to at least pretend to feel motivated to sell new clothes. I've been even more direct with my customers than usual: I've been known to discourage customers from buying stuff they don't need, but today I even told a handful of customers to be suspicious of merino wool sweaters that retail for 35 euros: can you expect quality? How was it manufactured? (They bought the sweaters anyway, but at least it wasn't because of me.) Customers aren't used to sales staff being honest, and they look at me, perplexed, as if I'm an alien - I no longer belong in that environment and it is becoming clearer every day. Or maybe it's not them that are perplexed - maybe it's me. What I am still doing here?
Today has been warm and sunny. I had planned a day trip to the sea fortress Suomenlinna, but I had forgot that I had to go to work. No seaside for me then, I trekked to work instead. On my way home from the bus stop I could still smell the midsummer roses whose scent lingers in the air, even though they have started to wilt. All in all, the world looks green and bright.
After I wrote the post, I just couldn't bring myself to publish it. I got scared, and I didn't want to jinx my plans. But there it is now, anyway.
The past couple of weeks have been somewhat of a whirlwind. I've written and re-written a business plan, I've gone to talk to a business adviser about it. I've juggled numbers, I've gone back to square one many times. I've tried to figure out how little money I could live on. I'm currently in the process of applying for a start-up grant. I've acquired a decent amount of vintage clothes for my business in the last six months or so, and I now look at what I've accumulated and think: I could start with these. I've looked for clothing racks and suitable hangers for the shop, I've arranged a space for my merchandise with a lot of help from my sister, and I've chosen paint colors. Heck, I've already painted walls. (Actually, Chris has done most of the painting.) I've spent hours browsing dictionaries, poems, mythologies and random flora/fauna books in a pursuit to find a name for my business. It now has one... maybe.
And then I've done nothing at all, except finished a shift here and a shift there at the department store, I've bought groceries after work, come home, watched a lot of TV. I first had mixed feelings about the Twin Peaks revival, but the show has surpassed all expectations. Lynch has won me over. I've watched the final season of Penny Dreadful (which was, yes, rather dreadful), I've watched Project Runway and Westworld. I've read a couple of short stories by Tove Jansson, but I can't seem to find enough of an attention span to tackle anything more substantial. Instead, I've looked to replace my favorite summer shoes that have fallen apart and I found something interesting in one online shop's men's section, and I'll have to wait until the first week of July to see if it's sheer madness to order shoes online. It probably is. I wish I could find cool shoes second hand, but I just don't have much luck.
Next week is my last week at the department store. I quit my job a week ago, but promised my boss that I'd work for a week longer than my 14 days' notice. It has felt strange, going in, trying to at least pretend to feel motivated to sell new clothes. I've been even more direct with my customers than usual: I've been known to discourage customers from buying stuff they don't need, but today I even told a handful of customers to be suspicious of merino wool sweaters that retail for 35 euros: can you expect quality? How was it manufactured? (They bought the sweaters anyway, but at least it wasn't because of me.) Customers aren't used to sales staff being honest, and they look at me, perplexed, as if I'm an alien - I no longer belong in that environment and it is becoming clearer every day. Or maybe it's not them that are perplexed - maybe it's me. What I am still doing here?
Today has been warm and sunny. I had planned a day trip to the sea fortress Suomenlinna, but I had forgot that I had to go to work. No seaside for me then, I trekked to work instead. On my way home from the bus stop I could still smell the midsummer roses whose scent lingers in the air, even though they have started to wilt. All in all, the world looks green and bright.
