Elämäpäivitys / Life update

Joskus keväällä Vaatevallankumouksen aikaan hahmottelin blogipostausta vaateteollisuuden ja -kaupan tilasta. Kirjoitin silloin näin:

"Se on sama laulu vuodesta toiseen, samat asiat kiertävät kehää: yleinen kulutuskulttuuri, halpavaatteiden surullisen lyhyt elinkaari, tehtaiden työntekijöiden huonot olot ja palkkakuopat, tuotantoprosessien läpinäkyvyyden puute... Välillä kaikki tuntuu täysin toivottomalta, vaikka haluaisin ajatella olevani toiveikas, positiivinen, muutokseen uskova ihminen. Oma työni vaatemyyjänä ei yhtään auta asiaa. On vaikeaa uskoa muutokseen, kun jokainen työpäivä muistuttaa siitä, kuinka surkeassa jamassa olemmekaan. Kalliitkin vaatteet ovat hutaisten tehtyjä, mikään ei kestä käyttöä. Mikä pahinta, keskivertokuluttaja ei välitä, ei tippaakaan. Hipsterikuplassa satsataan laatuun, uskotaan halpaketjujen boikotteihin ja ollaan ekologisia, mutta massoja ei kiinnosta lainkaan - siis ei yhtään. Massat ostavat hirveitä määriä halpoja rättejä, koska ne ovat halpoja. 

Töissä kuulen asiakkaiden sanovan: 

"no mä pesen tän mekon neljässäkympissä ja jos se menee pilalle, niin heitän sen pois", 

tai 

"jos nää sadan euron farkut kestää puoli vuotta niin se riittää", 

tai 

"tarvitsen arkihousut ja budjetti on 35 euroa, jolla odotan saavani laatua", 

tai 

"no mä käytän tätä toppia luultavasti vain kerran", 

tai 

"nyt kun mulla on tää uusi takki, niin tässä, ota tää mun vanha ja heitä roskikseen". 

Kuten sanottua, muutokseen on vaikea uskoa, kun työympäristössä kaikki sotii sitä vastaan. Kunnioitan silti valtavasti Vaatevallankumousta. Siellä tehdään todella tärkeää työtä, ja toivon, että minulla olisi vähän enemmän Vaatevallankumoustyyppien intohimoa, uskoa ja päättäväisyyttä, ja ennen kaikkea toivoa.

Olen työskennellyt tällä viime rupeamalla vaatemyynnin parissa reilun vuoden, ja sitä ennen aiemmassa elämänvaiheessa reippaasti kauemminkin. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista: perusmyyntiä ja asiakaspalvelua, sisäänostoa, varaston hallintaa, reklamaatioiden käsittelyä, markkinointipuolta, somistusta, myymäläsuunnittelua. Paljon siinä on ollut hyvää: etenkin nyt olen ollut kiitollinen saadessani työskennellä Helsingissä ylipäätään, ja minähän rakastan muotia, edelleen. Moni asia vaatetusmaailmassa on myös ihan pirun masentavaa: päättömän kuluttamisen seuraaminen ja edesauttaminen, laadun sukeltaminen aina vain alemmas ja alemmas kun itse ajattelee, ettei alemmaksi voida enää vajota. Kirjoitan tämän nyt tähän, itselleni ja kouralliselle lukijoita, jotka ovat kulkeneet matkassani vuosikausia ja tienneet, mitä ihan oikeasti haluaisin työkseni tehdä: en työskentele vaatemyyjänä enää kauaa, en tässä nykyisessä ominaisuudessa. Perustan oman yrityksen. Tulen ryhtymään vintage-yrittäjäksi, ja siitä tulee kaunista, eettistä ja kiinnostavaa. Nyt ollaan jo lähellä, se tapahtuu pian. Ollaan lähempänä kuin koskaan. Ja kas, noin vain: yhtäkkiä tunnen oloni taas vähän enemmän toiveikkaaksi." 

En koskaan julkaissut tekstiä. Heti kun kirjoitin yrittäjyyssuunnitelmistani, uskalsin ääneen sanoa, minua alkoi pelottaa. Teksti jäi luonnokseksi, mutta tuossa se nyt kumminkin on, ja olkoon.

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä hurlumheitä. Olen kirjoittanut liiketoimintasuunnitelman, rukannut sitä, puhunut suunnitelmastani yritysneuvojan kanssa suu vaahdossa. Olen tehnyt laskelmia ja miettinyt, kuinka vähällä rahalla voisin elää. Odotan postissa saapuvaksi verovelkatodistusta ja sitten haen starttirahaa. Olen viimeiset kuukaudet ostanut sieltä ja täältä vintagevaatteita, olen pessyt niitä ja puunannut, silittänyt ja korjaillut. Nyt katselen varastoani ja totean, että näillä pääsee liikkeelle kyllä. Olen tutkiskellut vaaterekki- ja henkarivaihtoehtoja, valinnut maaleja, katsellut fontteja. Olen maalannut pari seinää. (Korjaus: Chris on maalannut pari seinää.) Olen lukenut sanakirjoja, runoja, mytologioita ja kasvioita löytääkseni yritykselleni nimen. Nyt on nimikin... ehkä.

Ja sitten välillä en ole tehnyt oikein mitään. Olen käynyt tekemässä vuoron tavaratalossa, yhden siellä ja toisen täällä, laahustanut kotiin kaupan kautta ja katsonut telkkaria. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uudesta Twin Peaksista, olin vähän peloissani enkä ihan vähänkään, mutta sarjan uusi tuleminen on lunastanut kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Penny Dreadfulin kolmas ja viimeinen tuotantokausi oli aika kamala. Olen katsonut Muodin huipulle:a ja Westworldia. Olen lukenut pari Tove Janssonin novellia, mutta mitään pidempää kaunokirjallisuuden tuotosta en juuri nyt jaksa. Sen sijaan olen plärännyt nettikauppoja kesäkenkien toivossa, kun jo viime kesänä rikki menneet kesäläpyskäni eivät kertakaikkiaan enää pelitä. Löysin yhden kaupan miesten valikoimasta parit lupaavat kengät ja heinäkuun ensimmäisellä viikolla pitäisi selvitä, onko kenkien ostaminen nettikaupasta sulaa hulluutta. On varmaankin. Harmittaa, etten juuri koskaan löydä hyviä second hand- kenkiä.

Ensi viikko on viimeinen työviikkoni tavaratalossa. Irtisanouduin jo viikko sitten, mutta lupasin pomolle tehdä vielä vähän töitä ennen lähtöäni. On tuntunut oudolta mennä työvuoroon ja yrittää löytää itsestään motivaatiota, kun toinen jalka on jo ovesta ulkona. Olen ollut asiakkailleni vieläkin suorapuheisempi kuin yleensä. Ei ole minulle mitenkään epätavallista kehottaa asiakasta olemaan ostamatta jotain vaatetta jota hän ei selvästikään tarvitse, mutta tänään käskin asiakasta olemaan vähän kriittisempi 35 euron merinovillaneuleen edessä, pyysin miettimään, että minkälaista laatua tai valmistusprosesseja voi tuolla hinnalla odottaa. (Kaupat tuli silti.) Asiakkaille rehellinen myyjä on outolintu: minua katsotaan kysyvästi, että kuuluukohan tämä tyyppi tähän kalustoon ollenkaan. Ehkä kysyvä katse onkin minulla itselläni. Mitä mä täällä vielä teen?

Tänään on ollut aurinkoinen ja lämmin päivä. Olin suunnitellut reissua Suomenlinnaan, mutta olin autuaasti unohtanut, että minulla olikin töitä. No, siispä menin töihin enkä Suomenlinnaan. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin, huomasin juhannusruusujen vielä tuoksuvan, mutta ne ovat alkaneet lakastua. Ulkona on valoisaa ja vihreää, eikä minua haittaa ollenkaan, ettei ole helteitä.

- - -

This past spring, during Fashion Revolution time, I planned to write about the sad state of the clothing industry, for the umpteenth time. In fact, I wrote a post, I just never published it. Here is what I wrote:

"It's the same old story, year after year: the pace of fashion is too fast, the production of clothes is not transparent, garment workers are forced to work for sub-par wages and in horrid conditions, and people keep consuming like there is no tomorrow. My current job in clothing retail keeps reminding me of just how hopeless it all really is. I'd like to be the type of person who'd always have hope, who'd believe that things will get better, but with the clothing industry... it's too hard when the reality of things stares at you in the face every day. Even the expensive clothes are mostly horrible and cheaply made. Nothing is made to last, and this is where I lose hope: the average consumer doesn't care about any of it. In the hipster bubble people put emphasis on quality and they are interested in making ethical choices, but the masses just don't care at all. They will keep buying cheap clothes because they are cheap. 

My customers will say things like

"oh well, I will wash this dress in 40 degrees and if it shrinks, I will just throw it away", 

or 

"if this 100 euro pair of jeans lasts for six months, I'll be happy", 

or 

"my budget for everyday pair of trousers is 35 euros, and I expect quality for that", 

or 

"well, I think I might just wear this top this one time anyway", 

or 

"now that I have found this new coat, here, take my old one and throw it in the garbage". 

Like I said, sometimes it's just too hard to believe that things will turn around. The people who work with and for Fashion Revolution are doing something really important, and I admire them. I wish I had their passion, their resolve, and their faith! 

I've been back working in clothing retail for a little over a year now, and I've worked in clothing retail before. I've seen a lot of different sides to it: I've done basic customer service and sales, I've done buying, I've done storage work, merchandising, customer styling, and marketing, too. In some ways it has been wonderful: I still love fashion, after all this time, and especially during this last year or so, just being able to be back in Helsinki has lifted my spirits on the whole. In other ways, it has not been so wonderful: it is discouraging to be a part of the system that is profoundly unethical and thoroughly consumerist, and the quality of clothing keeps plummeting, even when there are times one thinks that it couldn't possibly get any worse. I will write this up now, mostly for myself, and I guess also for my handful of readers, those of you who know what I'd really want to do for a living: I will not be working in clothing retail for long. Not like this. I am in the process of starting my own business. It will be vintage, good quality second hand, and it will be interesting, beautiful and sustainable. It is long overdue like many of you know, as it is something that I have planned for years, but for this thing or that, nothing has yet materialized. But I am close now, closer than I've ever been. It will happen soon. There, I said it! And just like that, there is hope, after all."

After I wrote the post, I just couldn't bring myself to publish it. I got scared, and I didn't want to jinx my plans. But there it is now, anyway.

The past couple of weeks have been somewhat of a whirlwind. I've written and re-written a business plan, I've gone to talk to a business adviser about it. I've juggled numbers, I've gone back to square one many times. I've tried to figure out how little money I could live on. I'm currently in the process of applying for a start-up grant. I've acquired a decent amount of vintage clothes for my business in the last six months or so, and I now look at what I've accumulated and think: I could start with these. I've looked for clothing racks and suitable hangers for the shop, I've arranged a space for my merchandise with a lot of help from my sister, and I've chosen paint colors. Heck, I've already painted walls. (Actually, Chris has done most of the painting.) I've spent hours browsing dictionaries, poems, mythologies and random flora/fauna books in a pursuit to find a name for my business. It now has one... maybe.

And then I've done nothing at all, except finished a shift here and a shift there at the department store, I've bought groceries after work, come home, watched a lot of TV. I first had mixed feelings about the Twin Peaks revival, but the show has surpassed all expectations. Lynch has won me over. I've watched the final season of Penny Dreadful (which was, yes, rather dreadful), I've watched Project Runway and Westworld. I've read a couple of short stories by Tove Jansson, but I can't seem to find enough of an attention span to tackle anything more substantial. Instead, I've looked to replace my favorite summer shoes that have fallen apart and I found something interesting in one online shop's men's section, and I'll have to wait until the first week of July to see if it's sheer madness to order shoes online. It probably is. I wish I could find cool shoes second hand, but I just don't have much luck.

Next week is my last week at the department store. I quit my job a week ago, but promised my boss that I'd work for a week longer than my 14 days' notice. It has felt strange, going in, trying to at least pretend to feel motivated to sell new clothes. I've been even more direct with my customers than usual: I've been known to discourage customers from buying stuff they don't need, but today I even told a handful of customers to be suspicious of merino wool sweaters that retail for 35 euros: can you expect quality? How was it manufactured? (They bought the sweaters anyway, but at least it wasn't because of me.) Customers aren't used to sales staff being honest, and they look at me, perplexed, as if I'm an alien - I no longer belong in that environment and it is becoming clearer every day. Or maybe it's not them that are perplexed - maybe it's me. What I am still doing here?

Today has been warm and sunny. I had planned a day trip to the sea fortress Suomenlinna, but I had forgot that I had to go to work. No seaside for me then, I trekked to work instead. On my way home from the bus stop I could still smell the midsummer roses whose scent lingers in the air, even though they have started to wilt. All in all, the world looks green and bright. 

Äänestyspäivänä / On Voting Day

Chris ja minä köpöttelimme läheiseen kauppakeskukseen äänestämään - minä annoin ääneni ties kuinka monetta, Chris taas Suomessa ensimmäistä kertaa. Raapustimme numerot lappuihin, sitten kävimme ostamassa minulle joogamaton ja Chrisille kunnollisen pöytävalaisimen. Ison hypermarketin parsanippu oli ihan hiton paljon halvempaa (2,98 euroa) kuin lähikauppamme vastaava (6,99 euroa). Ostettiin sitten sitä edullisempaa, ja kun kerran oltiin törsäystuulella, tuhlasimme rahaa myös isoon loimulohipalaan. Kotimatkalla puhuimme ruoasta ja ruokailutottumuksistamme ja päätimme sen sadannen kerran syödä vähemmän sokeria. Luin jokunen aika sitten lehtijutun sokerin kauheuksista, ja jos totta puhutaan, olen jo jonkin aikaa epäillyt eläväni sokerikoukussa. Syön karkkia melkein joka päivä, mikä ei mitenkään ole minulle hyväksi. Kotona haudutimme vihreää teetä ja tunsin samoin tein eläväni terveellisemmin. Meillä ei ole kaapeissa grammaakaan suklaata tai keksejä. Pelottaa, ja uskon olevani täysin kierteellä jo myöhemmin tänä iltana. Veikkaan, että loimulohi ei sillä hetkellä kauheasti lohduta. (Pistän toivoni parsaan ja poppareihin.)

Äänestyskuteiksi valitsin Brunon iltakirppikseltä parilla hassulla eurolla ostamani hauskan villa-kasmirneuletakin ja vuosia sitten Hietsun kirppikseltä bongaamani vihreän leopardikarvahameen, jota jaksan rakastaa ihan yhtä paljon nyt kuin silloin joskus. Hameessa oli ostohetkellä pientä vikaa (halkion sauma oli vähän antanut periksi) ja yritin tingata hintaa kympistä alaspäin. Myyjä ei suostunut ja jonkin sortin ärsyyntyneen pähkäilyn jälkeen maksoin hameesta pyydetyn hinnan. Nykyisin en muuten juurikaan tingi kirppiksellä. En kehtaa. Hyvät vaatteet ovat kirpparilla naurettavan halpoja jo valmiiksi.

Aurinko alkoi paistaa vasta myöhemmin iltapäivällä. Valo paljastaa järjettömän likaiset ikkunat ja nurkissa pyörivät pölypallerot, vaikka juurihan minä vasta imuroin. Yritän lukea kirjaa, mutten jaksa keskittyä. Ajatukseni ovat nykyisin kiinni kovin konkreettisissa asioissa: kissan märässä nenänpäässä, mattoon piirtyvässä valokiilassa, onko meillä maitoa jotta voin tehdä perunamuusia. En jaksa olla kovinkaan syvällinen. Joskus pinnalla on helpompi hengittää. 

It's the municipal election time in Finland, and Chris and I trekked to our local pre-voting place to cast our votes: me for what feels like a hundredth time, but Chris got to vote in Finland for the first time ever. We voted, then bought me a new yoga mat (my old one went missing) and for Chris, a new desk lamp. We wandered through the aisles of a hypermarket where a bunch of asparagus was much cheaper (2,98 euros) than at our nearby grocery store (6,99 euros). We bought the affordable asparagus and splurged on a big chunk of flame-grilled salmon. On our way home we talked about our eating habits and recognized, like we've done before, that we eat too much sugar. I recently read a scary article about the dangers of sugar and felt a sting in my heart. I eat candy almost every day, and it is not good for me. We decided to do better. At home we brewed some green tea and I felt healthier already. We have no chocolate or cookies in the house. I am scared, because I have a bad feeling that come tonight, I'll be bouncing off the walls with my sugar cravings. I am not sure the flame-grilled salmon will satisfy me at that point. I put my hopes on asparagus, and perhaps, popcorn. 

My voting outfit is all second hand: I bought the cute wool-cashmere cardigan for 3 euros at a flea market not so long ago. The green, fuzzy leopard print skirt is an oldie: I bought it at another flea market years and years ago. I remember trying to get the seller to sell it for less - the skirt had a seam that had come undone a little bit - but she stuck to her guns and I eventually paid her the ten euros she wanted for the skirt. I don't haggle at flea markets anymore. I feel like good quality clothes are being sold for such low prices that I just don't have it in me to haggle.

The sun began to shine only later in the afternoon. The light brutally penetrated our apartment and pinpointed our dirty windows and dusty corners, even though I just vacuumed a few days ago. I tried to read a book but couldn't concentrate. I find that my mind is focused on very practical things these days: a cat's wet nose, a ray of sun casting light on an oriental rug, do we have milk so that I can make mashed potatoes later. I don't feel particularly deep these days. Perhaps it's easier to breathe on the surface.

Kevättä kohden / Facing spring

Kaivoin kaapin perukoilta kevyempiä kenkiä ja vaihdoin villakangastakin kevyesti topattuun trenssiin. Tänä vuonna en aio toimia niinkuin yleensä: että kopellan menemään loskan ja sepelin nuhjaannuttamissa talvikengissä ja ihan liian paksussa takissa jonnekin huhti-toukokuulle asti, kunnes huomaan farkkutakkikelien saapuneen. Trenssi oli todellinen löytö Frida marinasta - mistäs muualta. Se pitää tuulta ja toppavuori lämmittää nollakeleilläkin, mutta yleisfiilis on vähemmän talvinen kuin tumma kissankarvoilla päällystetty villakangastakki. Olen muuten ajatellut vuosikausia, etten ole trenssi-ihminen, mutta nähtävästi tarvittiinkin vain tarpeeksi pitkä helma ja runsaammin volyymia mitä tavistrensseissä.

Niin, ja mainitaan nyt sekin, että kevät tuli! Mustarastaat laulavat ja on valoisaa, kun pääsen iltavuorosta kotiin. Lähiössä tuoksuu multa, purot ja ojat solisevat jäistä vapaina. Tekee mieli siivota ja kokkailla (parsakausikin alkaa ihan kohta), käydä kävelyllä, samoilla vielä paljaassa, värittömässä metsässä.

Typically, in late April or May I find myself trudging along in a pair of ice-and-gravel-beaten winter boots and a cat-hair-covered wool coat, even when the weather would allow, say, a denim jacket and brogues. I decided to do things differently this year: I hopped on the spring wear wagon much earlier than usual. I bought this green padded trench coat at Frida marina some time ago, and it has been such a good purchase. It is wind resistant and the padded lining keeps me warm when temperatures still hover around freezing. The added bonus: it looks so much lighter and springier than any of my wool coats. For years I thought that I wasn't really a trench coat person, but I guess all it took was the right length and a suitable amount of volume.

Also, I declare: spring is here! Blackbirds sing and it is light out when I get off work from the late shift. In the suburbs it smells of dirt, wonderful dirt, and the streams and brooks flow free of ice. I feel like cleaning and cooking (asparagus season is almost upon us), and wandering in the bare, colorless woods.

Kuuntelen / listening to: The Best of Sonny Rollins (The Blue Note Years)

Katson / watching: Six Feet Under

Luen / reading: Laurence Sterne - The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman

Sairastuvalta / From the sick bay

Olen nukkunut huonosti jo muutaman viikon. Olen pyörinyt sängyssä, heräillyt mitä oudompina yön hetkinä. Milloin on nenä tukossa, milloin kurkkua kuivaa, jalka on puuduksissa, sydämen syke tuntuu liian nopealta nukkumiseen. Jossain vaiheessa vaivun levottomaan uneen, josta havahdun ennen auringonnousua. Torkahdan vielä tunniksi tai pariksi jos hyvin käy. Olen nähnyt omituisia unia, joissa vierailevat lapsuuden koulukaverit, pähkinähakkiparvet ja holtittomasti purkautuvat lankarullat. Päivisin en kuitenkaan ole ollut megalomaanisen väsynyt. Aivot raksuttavat, kuumeisesti ja ylitahtiin. Olen käynyt kierroksilla päivin ja öin, jokin odottaa.

Kävin viime sunnuntaina siskon kanssa UFFin neljän euron päivillä ja ostin kasan vaatteita kun mieli teki. Ostin jännän kullanvihreänsävyisen, röyhelöhelmaisen hameen, minulle ihan liian suuren Aasia-inspiroituneen tikkipusakan ja hopeisella kuunsirpillä varustetun sinivihreän mohairneuleen. Ei ehkä maailman käytännöllisimpiä vaatteita, mutta mitä siitä! On kai taas se puolivuosittain koittava aika, kun minun tekisi mieli omistaa kaikki maailman kauniit vaatteet ja kaikki maailman tyylit, jotta voisin luoda nahkani joka ikinen päivä ja olla samalla oma itseni mutta silti joku toinen. Plärään nettikauppoja mutten osta mitään, ja selaan Pinterestiä ja muotilehtiä kuin heikkopäinen. Vähän oudot, pudotetut vyötäröt kiinnostavat edelleen. Jos olisin sikarikas, ostaisin Delpozoa. Pukeudun mustaan merinovillaiseen neuleeseen ja mustiin suoriin housuihin ja mieheni huikkaa ohimennen, ettei tiennytkään menneensä Johnny Cashin kanssa naimisiin. Musta näyttää kevään valossa ankeammalta ja nuhjuisemmalta kuin mikään, mutta sillä nyt mennään kun muutakaan en ole keksinyt - vielä! 

Chris vietti syntymäpäiviään tämän viikon tiistaina. Olin junaillut itselleni vapaapäivän, jonka ensin luulin pilanneeni syömällä edellisenä iltana liikaa sipsejä ja dippiä. Tuli nimittäin niin paha olo, ettei tosikaan. Huonosti nukkuminen sai täysin uudet ulottuvuudet: yön pimeinä tunteina makasin vuoteen sijasta kylppärin kylmällä lattialla, hengittelin syvään ja yritin olla oksentamatta. Chrisin synttäripäivänä oli pakko ottaa iisisti, kun kuumekin nousi. Katsoimme kotisohvalta Hitchcockin alkuperäisen The Man Who Knew Too Much:in vuodelta 1934. En pystynyt syömään Stockan Herkusta ostamiani synttärileivoksia, en katsomaan niihin päinkään. Kunnon vatsatautihan siitä sitten kehkeytyi, lääkärissäkin piti käydä. Sairasvuoteelta olen katsonut joka paikassa hypetettyä Skam:ia, ja myönnän, se on oikein hyvä ja koukuttava. En kylläkään oikein osaa samaistua henkilöhahmoihin, koska minä en ollut teininä millään tasolla sanavalmis enkä koskaan käynyt missään bileissä, joita skamilaisilla tuntuu olevan vähintään kerran varttitunnissa. Erinomainen sarja silti.

Ihan kuin en käyttäisi tarpeeksi aikaa vaatteiden vatvomiseen: sohvalla maatessa minulla on ollut aikaa katsella jokunen aika sitten päättyneiden muotiviikkojen tarjontaa. Paljon rumaa, epäkäytännöllistä ja kikkailevaa muotia (Diorin nahkabaskerit, ihanko oikeasti?), mutta onneksi olen inspiroitunutkin. Antonio Marrasin show nykytanssiperformansseineen oli hurmaavaa katsottavaa, vaatteetkin olivat kauniita. Edellä mainitun Delpozon pähkähulluja volyymeja olen ihaillut jo useamman sesongin ajan. Ihastuin suin päin Dries Van Notenin muotinäytösvideoon vaatteineen, stailauksineen, musiikkeineen, malleineen päivineen. (Dries ei erehdy ikinä, ei koskaan.) Kunhan kelit paranevat, aion pukea pohjepituisen, kapean hameen kanssa mustat nilkkasukat ja mieskengät. Voipi olla, että Johnny Cash- vaikutteet jatkuvat siis vielä hetkisen.

- - - 

I have slept rather poorly recently. I roll around in bed and wake up at the strangest hours. I feel congested, have dry throat, my foot falls asleep, my heart rate is too fast for sleeping. At some point I fall into restless sleep and have odd dreams in the early hours of the morning, about my childhood friends, huge flocks of spotted nutcrackers and unraveling balls of yarn. During the days, however, I am not as tired as one would expect. My brain is on overdrive, day and night. It's like a holding pattern, something is waiting.

Last Sunday my sister and I visited a local charity store where they were selling everything for four euros. I bought a bunch of clothes because I felt like it: a golden greenish ruffle skirt, a somewhat Asia- inspired jacket that is way too big for me (but I think I'll be able to wear it anyway), and a little juvenile handmade sea green colored mohair sweater with a silver moon and stars on it. Not the most practical set of clothes I've ever owned, but oh well! It's that time again: every six months I feel like I want to own all the pretty clothes in the world and all the cool styles in the world, so that I can change my identity daily - be me but be someone else at the same time. I browse online stores (I don't buy anything) and frantically flip through fashion magazines, books and Pinterest. I am still intrigued by slightly odd, dropped waists at the moment. If I was rich, I'd buy Delpozo. I end up wearing a plain black merino wool sweater with black slacks and my husband mentions, in passing, that he hadn't remembered marrying Johnny Cash. Black looks rather scruffy and dowdy in the newly emerged light of spring, but I haven't really felt like wearing lighter colors either - not yet anyway.

It was Chris' birthday on Tuesday. I had arranged to have the day off, which I thought I then ruined by eating way too many chips and dip the night before. I felt really sick, thinking that I must have overeaten. At night my current patterns of poor sleep escalated: I found myself lying on the bathroom floor, shivering, trying desperately to not throw up. The next day I realized I had a fever. We spent Chris' birthday at home on the sofa, watching Hitchcock's British version of The Man Who Knew Too Much, from 1934. I couldn't even look at the birthday cakes and pastries I had bought for Chris' special day. What I thought was just a bad reaction to a bunch of chips turned out to be a full-blown stomach bug. Charming! From my sick bed I've been watching Skam, the much hyped Norwegian teen angst drama. It's very good and I'm hooked, although it's not like I can relate to the characters. I never went to any parties in my teens and I certainly wasn't a verbal acrobat like most of the Skam teens seem to be. It's an excellent show nevertheless.

As if I weren't preoccupied enough with clothes already, but since I've been sick, I've had ample time to watch the autumn/winter 2017 fashion weeks' offerings. As usual, there was a lot of gimmicky, flat-out bad and ugly fashion out there (leather berets? You've got to be kidding me, Dior!). I also saw a few shows that really inspired me, like Antonio Marras (with actors and dancers and superbly beautiful clothes), Delpozo (I mentioned him earlier already - oh, those nutty volumes!) and Dries Van Noten (everything about it - that man can do no wrong). When the weather gets nicer, I will wear a narrow, mid-calf skirt with black ankle socks and black flats. Seems like the Johnny Cash theme might continue further into spring and summer.

Kevättalvitalvikevät / Springwinterwinterspring

Talvi ja kevät vuorottelevat. Vuoroin lumi sulaa, talitiaiset sirkuttavat korviahuumaavan kovaa, jalkakäytävät kuivuvat... ja sitten tulee ensin vettä, sitten räntää tai lunta, ja sen jälkeen pakkanen kiristyy, kunnes taas lauhtuu. Ja sitten pyryttää lisää vedensekaista lunta, vartin päästä paistaa aurinko. Pukeutuminen on vaikeaa päivinä, jolloin aamuisin huidellaan plussan puolella ja illoiksi luvataankin kymmentä pakkasastetta. Vähän liian usein on rumakenkäsää - pitää laittaa jalkaan sen sortin monoskuukkelit, joista ei ole niin väliä. Kunhan pitävät varpaat lämpiminä ja kestävät samalla loskaa ja lunta. Rumakenkäsää hankaloittaa muutakin pukeutumista. Kun ei omista esimerkiksi yksiäkään järkeviä farkkuja eikä muutenkaan ole ihan varma, onko ylipäätään farkkuihminen ollenkaan, tulee vaatteiden valitsemisesta tuskallista. Mikään ei  nimittäin näytä hyvältä rumakenkien kanssa. Tulee takkiongelmakin, koska rumakenkäsää tarkoittaa myös rumatakkisäätä. En ole vielä nähnyt nättiä, lämmintä, kosteutta ja räntää hylkivää takkia. Pakkaudun siis toppatakintapaiseen ja rumakenkiin, enkä koe ollenkaan näyttäväni itseltäni.

Junassa katselen, mitä muilla ihmisillä on päällä. Löytyy räntäsateen kastelemaa villakangastakkia, kittanaa nahkatakkia, käteviä armeijanvihreitä parkoja, aikuisten naisten vähän pidempiä, asiallisia, hupullisia untuva- tai toppatakkeja. Nuorilla on tennarit ja paljaat nilkat paljastavat pillifarkut, vanhemmilla samanlaisia rumakenkiä kuin minullakin. Monella on toppahousut. Joku hullunrohkea uskaltaa kopsutella menemään korkeakorkoisissa nahkasaappaissa pääkallokelistä huolimatta. Pukeutuminen on vähintään yhtä sekavaa kuin sääkin.

Vietän vapaapäivän aamua lukemalla muotilehtiä ja juomalla vähän liikaa Sergejeffiä. Lehtien sivuilta kurkistelevat jo kevät- ja kesävaatteet: on rapsakkaa, röyhelöistä kauluspaitaa, kukkamekkoja, ylipäätään sellaisia vaatteita, joiden kanssa sukkahousuja ei tarvita. Kuvissa on luonto herännyt, vihreä. Meren äärellä kävellään ilman kaulaliinaa. Yritän muistella, missä vaiheessa olen alkanut odottaa kevättä jo alkuvuodesta. Kliseistä ehkä, mutta kun minä olin pieni, helmikuu oli kaikista paras ja talvisin kuukausi. Ei silloin kevättä vielä ajateltu, ei pitkiin aikoihin, vaan möyrittiin lumessa ja laskettiin pulkkamäkeä. Teininä pärjäsi hyvin koko talven yhdellä ja samalla talvitakilla, koska oli aina kylmä. En osaa nauttia talvesta enää samalla lailla kuin pienenä, en, koska epävakaisuudesta on mahdoton innostua. Tätä postausta kirjoittaessani sää on ollut ensin harmaa ja pilvinen, sitten lumimyrskyinen, sen jälkeen aurinkoinen, ja taas harmaa - kaikki tämä ehkä reilun tunnin sisällä. Vaikka kevät jo kiinnostaakin, oikeasti toivon, että olisipa vielä kunnolla lunta ja pakkasta, huopikaskelit, eikä tätä ainaista pyöritystä, jona yhtenä hetkenä on yhtä ja toisena toista.  Miksi kaiken täytyy aina muuttua-aa-aa-aaa!

Onneksi on teetä ja muotilehtiä, eikä vapaapäivänä ole pakko poistua kotoa! Eskapismia parhaimmillaan.

Eilen illalla töiden jälkeen piipahdin ostamassa parit uudet sukat ja haksahdin alehyllyssä roikkuviin kuparinvärisiin lurex-sukkiksiin. Edellisenä päivänä olin katsonut Guccin ensi syksyn ja talven muotinäytösstreamia ja todennut tarvitsevani vähän enemmän kimallusta elämääni. Eihän tätä ainaista masentelua jaksa kukaan. Voisikohan kukkamekon kaveriksi pukea rumakengät?

The weather can't decide whether it is winter or spring. One day we have above-zero temperatures with the snow melting, birds chirping, pavements clearing... and the next, a new cold front comes in, with snow blowing horizontally. The temperatures plummet once again, only to rise a few days later, with slush and sleet, and hazardously icy roads. Then more snow, and fifteen minutes later, sun. It's challenging to get dressed on mornings when it's five above, but the weather forecast says it will get to ten below by the evening. All too often I resort to wearing weather-proof ugly shoes, the types that just keep my toes dry and warm. Ugly shoes present a problem for rest of the outfit: nothing really goes with ugly shoes. I also have to wear an ugly coat: something that repels the sleet, something warm, but not too hot, i.e. a padded coat, and they have yet to design one that I'd find even remotely pretty. So there I am, waiting for the train to go to work, wearing ugly shoes and an ugly coat. Whatever else I might be wearing underneath doesn't pick up the rest of the outfit - it just can't. Climate change is ugly on all fronts.

On the train I look at what other people are wearing. Someone's wool coat has gotten wet and it reeks. A young girl wears a fitted leather jacket, another one a sensible, longish army-green parka. Older women (and myself) wear longer padded coats that cover their bums. Teenagers wear cropped skinny jeans and canvas sneakers, their bare ankles showing. Some adults wear padded pants that look like ski wear. Most people wear ugly shoes, just like I do. A brave soul is sporting a mini-skirt with high-heeled leather boots, despite the icy roads. The way people dress is just as nuts and all over the place as the weather.

I start my day off with too much Russian tea and a pile of fashion books and magazines. It's spring and summer in the editorials: models wear crispy white shirts, flower print dresses, the types of clothes you don't need to wear tights with. No scarf needed while gazing at the sea! The surroundings are green and lush. I try to remember when I began to look forward to spring as early as this. When I was a little girl, February was the best and the wintriest of months: we dug caves into the snow, went sleighing. Even as a teenager I needed only one winter coat because it was simply cold all the time. I don't enjoy winter the way I used to: there is just too much hassle with the weather constantly changing. As I've written this post, the weather has gone from gray and overcast to a crazy blizzard, to sun shining and back to overcast - in, what, an hour or so? I long for spring, but what I'd really want is a proper winter, with a lot of snow and staying-power, the way winters used to be. 

Thank goodness for tea and fashion magazines, though, and since I have the day off, I don't have to leave home. Escapism at its best!

Yesterday after work I stopped to buy some socks, and grabbed a pair of copper colored lurex tights from the sale rack. I decided that I needed some more magic in my life after having watched the Gucci autumn/winter 2017 fashion show the night before. I am tired of feeling down. It's time to wake up, no matter what the weather. I wonder if I could just wear my ugly shoes with a flower print dress?

Kuuntelen / listening to: Beach House - Depression Cherry

Katson / watching: Arrested Development

Luen: / reading: The Poetical Works of John Keats

Suunnittelen / planning: sukkalaatikon siivous / cleaning out my sock drawer

Taas yksi vaatepaljouspostaus / Yet another blog post about having too many clothes

"Mulla on ihan hirveän paljon vaatteita", totesin siskolle sen sadannen kerran, kun ylitimme Helsinginkatua viime sunnuntaina. Olimme jutustelleet jo hyvän aikaa Hyvän mielen vaatekaapista, johon olen kai kehittänyt jonkin sortin pakkomielteen. (No en ole, oikeasti se on vain tosi hyvä, ajatuksia herättävä kirja.) Sen sadannen kerran, taas, haluaisin olla edes joskus yksinkertaisten linjojen nainen, sellainen, jolla voisi olla aika paljon vaatteita muttei niin hirveän paljon kuitenkaan. Ei niin paljon, etten muista vaatteitani. Ei niin paljon, että vaatehuone on täynnä vaatteita, eteisen kaappi on täynnä vaatteita, piirongin laatikot ovat täynnä ja sitten on vielä irtonainen rekki makuuhuoneessa.

Sen sadannen kerran taas mietin, miksi koen niin suurta vaihtelunhalua vaatteiden suhteen. Miksi yhtenä päivänä haluan pukeutua kauluspaitaan ja suoriin housuihin ja toisena omituiseen kaapumekkoon, kolmantena tweediin ja neljäntenä röyhelöihin? Miksi minulla on 30 kauluspaitaa, joista käytän kuitenkin vain muutamaa? Miksi niistä käyttämättömistä vaatteista on niin vaikeaa (ellei jopa mahdotonta) luopua? Miksi vaatemääräni ei pysy aloillaan, vaan rönsyää tasaisin väliajoin hallitsemattomaksi kaaokseksi? Vai tuntuuko se vain siltä? Minulla on todella paljon ihania vaatteita, joita rakastan. Mitä jos minulla onkin vain joku sisäinen rytmi, jonka mukaan olen vuoroin tyytyväinen ja tyytymätön vaatetilanteeseeni? Entä jos kyse onkin mielialasta - jostain yleisestä selkeyden tai muutoksen kaipuusta, jota meistä jokainen joskus kokee? (Tämä ei tosin ole mikään syy omistaa 30 kauluspaitaa...)

Lueskelin toissavuoden merkintöjäni Project 333:sta - muistatteko kun kokeilin selvitä 33 vaatteella 3 kuukauden ajan? Projekti oli ihan mielenkiintoinen, mutta aikamoiseksi rämpimiseksi se meni. En valaistunut, vaikka paljon opinkin. Hankkiuduin kokeilun jälkeen eroon aika isosta määrästä vaatteita, mutta omistamieni vaatteiden määrä pysyi silti korkeana. Aika moni Project 333:een valitsemistani lempivaatteista on sittemmin päätynyt UFFin laatikkoon tai kirppiskassiin - se siitä, että ne kahden vuoden takaiset vaatteet olisivat olleet joitain ikuisia lemppareita... Tämänhetkisessä vaatepaljousahdistuksessani pyörittelin hetkisen ajatusta kokeilla Project 333:a uudestaan, mutta pelkkä vaatteiden läpikäymisen ja 33 vaatteen valitsemitsemisen sunnittelu alkoi heti ahdistaa. No, tilanne on mitä on: liikaa vaatteita kumminkin. Oikeasti minun pitäisi ostaa uusia aluspaitoja. Vanhat ovat rumaksi ja reiällisiksi kulahtaneita. Uskollisesti palvelleet A.P.C.:n käytettynä ostamani mustat talvinilkkurit ovat myös niin puhkikävellyt, että niistä tulee loska sisään - ensi talveksi pitää siis ostaa uudet mustat talvikengät, jollei suutari pysty ihmeisiin.

Olen lukenut moneen kertaan Hyvän mielen vaatekaapin osion vaatemäärän vähentämisestä ja siitä, että vaatteiden osalta voisi soveltaa Dunbarin numeroa 148 (viittaa Dunbarin teoriaan siitä, kuinka monta ihmistä voi toisen ihmisen lähipiiriin kuulua - sama voi siis päteä vaatteisiin). Mietin, kuinkahan monta vaatekappaletta minulla mahtaakaan olla. En uskalla laskea, mutta on niitä pirun paljon enemmän kuin 150. Sitten muistelen kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin omistin yli sata paria kenkiä ja shoppailin säännöllisesti H&M:ssä ja muissa halpisketjuliikkeissä. Kauas on tultu niistä ajoista, onneksi!

Pohdiskelen usein, ehkä liikaakin, ihmisten ja vaatteiden välistä suhdetta. Vaatteet ovat liian mielenkiintoisia ollakseen minulle pelkkiä fyysisiä objekteja tai käyttöesineitä. Yhtäältä vaatteet ovat tapa erottua joukosta ja ilmaista persoonallisuutta, toisaalta vaatetus voi myös häivyttää yksilön osaksi massoja. Vaate pakottaa kuulumaan osaksi jotakin tai se voi repiä meidät irti. Vaatteet pitävät meidät lämpimänä ja turvassa, mutta ne ilmaisevat myös normejamme ja arvojamme. Vaatteet voivat ilmaista yhteiskuntaluokkaa tai poliittisia mielipiteitä. Vaatteilla ja etenkin niihin kuluttamisella rakennetaan identiteettiä, joka voi olla todellinen tai täysin valheellinen. Olemme sitä, mihin ja miten pukeudumme, mutta emme kuitenkaan. Vaatteiden valitsemisen ja  pukeutumisen tulkitsemisen mahdollisuudet ovat häkellyttäviä, loputtomia. Vaatteet heijastavat ympärillämme pyörivää yhteiskuntaa tai kapinaa sitä vastaan. Vaatteet herättävät tunteita, meidän päällämme ja etenkin muiden. Ja joskus vaatteet ovat ihania, niin ihania, ja joskus taas kauheita. Vaikka vaatemäärä tuntuu omalla kohdallani olevan ikuisuusdilemma, ehkä voin kutakuinkin rauhallisesti todeta vaatteitteni olevan ainakin itseni näköisiä: yhtä kameleonttia, yhtä häilyvää, kokeilevaa, muuttuvaa. Vaatteiden kanssa olen kaikki enkä mitään.

Jatketaan pohdintoja.

"I have so many clothes", I said to my sister the other day, for the hundredth time. I had been talking about Hyvän mielen vaatekaappi, an awesome Finnish book about wardrobe control that I am somewhat obsessed with (well, not really obsessed - it's just a good book) and I found myself complaining about how much clothes I have, yet again. Sometimes I'd just like to be the woman who has a simpler wardrobe and a simpler frame of mind. I like to have plenty of clothes, but not so much that I have a walk-in-closet full of clothes, a dresser full of clothes, another cabinet full of clothes and an extra clothing rack, yes, you guessed it, full of clothes. (Plus the ones that are in storage, of course.)

So, once again I am left wondering why it is like this. Why do I want to wear a pair of slacks and a simple button-up shirt one day, a weird shapeless dress the next, tweed on day 3, and ruffles the day after? Why do I feel such a strong need to want to change my look? Why do I own 30 shirts when I only wear a handful of them on a regular basis? Why can't I let go of the clothes I don't wear? Why does my wardrobe always spiral out of control, or does it just feel like it? I have a lot of clothes that I love. What if my clothing-related anxieties have more to do with life in general, a need for change, a need for clarity that I just haven't reached in life? (I guess that doesn't explain the 30 shirts...)

Remember when I tried to cope with 33 pieces of clothing for three months two years ago? I went back to some of those blog posts, since that was the last time I felt equally frustrated with the amount of clothes I have. I read the posts and remembered how weird it all got at one point. (An interesting side note: a lot of the assumed forever-favorite clothes that made into my selection of 33 clothes have since been recycled or sold - so much for them being forever...) I found myself entertaining the thought of trying Project 333 again, but shook the idea off my head a few seconds later. I didn't enjoy the project or see the light back then, even though I got rid of a bunch of clothes, and more when we moved to Helsinki a year ago... but still, it is what it is. Too many clothes. Should get rid of some, and yet, I desperately need new undershirts. My old ones are horribly worn, one actually has holes in it from pure wear. Also, my black A.P.C. lace-up winter ankle boots that I bought second hand some years ago are close to the end of their lifespan - they are taking in water and/or slush. I will need to buy new black winter ankle boots at some point, unless the cobbler can perform miracles.

The Finnish book on wardrobe control that I mentioned earlier has a chapter on how to cull one's wardrobe and how to come to a conclusion about how many clothes one needs. The author draws from Dunbar's number 148, which is roughly the number of social contacts humans are able to maintain. The number could also be applied to one's wardrobe: we are able to form a relationship with somewhere around 150 people, or items of clothing, that can, to some extent, be considered one's friends. (Yes, I sometimes feel that my clothes are my friends. Is that weird?) So... 150 pieces of clothing, eh? I dare not count the number of clothes in my wardrobe. It is a lot more than 150. A lot. Then I think of my old collection of shoes from ten years back: I had a hundred pairs of shoes. I also shopped at H&M regularly. I've come a long way from those days, even if the number 150 feels and seems mind-boggling as I look at the amount of clothes I currently own.

I like to think about the connections between people and their clothes, perhaps to a fault. Clothes are just too interesting to be ignored or to be considered as mere physical objects. Clothes can boost one's self-confidence or show off one's personality, or they can also be a method to hide within the masses, a way to remain anonymous. Clothes keep us warm, they help us interpret social norms. Sometimes they indicate our social class or political opinions. With clothes, we belong or we become separate. We construct our identities through clothes and consuming, and those identities may be true or false. We are what we wear, but not really. There are no limits to interpreting what we wear, or what others wear. Clothes portray the society around us, or our revolt against it. And clothes bring out emotions, too. There are times when I just say it: I love clothes. I do. Other times, I get frustrated by them, angry at them. I guess no matter how many clothes I have, one thing is certain: they are my clothes, I have picked them for myself. They look like me, and that's a good thing. They are just as chameleon-like, just as fragmented, experimental, ever-changing, as I am. With clothes, I am everything, or nothing.

More on this topic to come, I am sure. 

Wearing a thrifted vintage collar with a navy merino wool turtleneck sweater. 

7 February

Hei vain, helmikuu. Mitä kuuluu - no eipä kuppaa kummempaa. Sunnuntaina luuhasin siskon kanssa Holvikellarin (ja parilla muullakin) kirppiksellä, sitten somistimme siskon kaupan ikkunaa. Maanantaina kävin veljen kanssa Orionissa katsomassa Herzogin Aguirre - Jumalan vihan. (Olipa outo, häiritsevä, vahva elokuva - se näyttää muuten olevan katsottavissa YouTubessa kokonaisuudessaan.) Illusia kävi eläinlääkärillä granuloomakompleksinsa vuoksi. Tänään tiistaina meillä on ollut vedet poikki koko päivän. On kai pakkanen rikkonut putkia.

Vaatetuspuolella kiinnostaisivat jo vähän vaaleammat värit ja kevyemmät vaatteet, mutta talvi on ja pysyy. Välillä tosin tuntuu siltä, ettei se oikein ole alkanutkaan, kun on ollut niin märkää ja tuulista. On saatu luistella jäisillä kaduilla tai tarpoa vetisessä loskassa vuoropäivin. Talvessa parasta ovat kunnon pakkanen ja aurinko - nyt saadaan nauttia molemmista. Tänään kotona valo näyttää jokaisen pölyhiukkasen ja pesun tarpeessa olevat ikkunat, mutta ei se mitään. Valoa kohden mennään.

Hello February! What's new - well, not a whole lot (or as one of the oddest Finnish sayings goes: "not much more than syphilis".) On Sunday my sister and I went to check out a new fleamarket (and a couple of others), then worked on the window display at my sister's vintage shop. On Monday my brother and I went to see Herzog's 1972 classic Aguirre - The Wrath of God. (What a strange, uncomfortable, powerful movie - looks like it's available on YouTube in its entirety.) Illusia went to the vet because of her chronic skin problems. Today our water has been cut off all day - the frost has busted a main pipe in our neck of the woods.

On the clothing front I'd already feel like wearing lighter colors and fewer layers (I have a wonderful long green trench coat I'm dying to wear), but winter is still here, although in a way it almost seems that it has barely even begun. This winter has been a weird one: very windy, rainy, temperatures all over the place. The thin layer of soaking wet slush or ice on the pavements hasn't exactly thrilled me. The current weather front came with plummeting temperatures and a little bit of crunchy snow: it all feels refreshing. The sun is out again and the mid-winter light is brutal: it shows every little speck of dust at home and a severe need for window cleaning. But this is what I love about winter in Finland: proper frost, snow, some sun. 

Second hand -vaatteiden hinnoista / On the Price of Second Hand Clothes

Usein tuntuu siltä, että halpojen second hand -vaatteiden aika alkaa olla ohi, ainakin suuremmissa kaupungeissa ja niiden liepeillä. Päivänä muutamana löysin itseni lähiöfidasta, penkomassa rekkejä ja katselemassa hintalappuja: 8 euroa nyppyisestä henkkamaukan puserosta, joka ei varmaan uutenakaan maksanut 8 euroa, 15 euroa rinnuksilta pahasti tahriintuneesta villaneuleesta (100% villaa! hintalappu julisti), 12 euroa lähes käyttökelvottomasta halpissatiinista valmistetusta bilemekosta, 55 euroa tupakalta löyhkäävästä, osittain rikkinäisestä kelsiturkista. Olen vauhkonnut aiheesta aiemminkin, mutta aarteiden löytäminen halparättien ylitarjonnan seasta alkaa olla työlästä. Laatu on laskenut kuin lehmän häntä ja hinnat nousseet. Joskus olen pähkäillyt, kuka näitä hintoja keksii, mutta kerran osuin paikalle Fidan henkilökunnan keskustellessa hintataulukoista, joiden mukaan tuotteiden hinnat määritellään. On hinnoittelussa kai joku logiikka, mutta taulukkohinnoittelusta huolimatta hintahaitarissa ei ole välillä yhtään mitään järkeä: samalla rekillä voi roikkua Primarkin surkean käyttökelvoton pusero 8 eurolla ja vieressä lähes priimakuntoinen Margaret Howellin pellavaneule samaan hintaan. Sääliksi käy Fidoja, Uffeja ja Pelastusarmeijaa, jotka hukkuvat paskaan. En uskalla edes kuvitella turhasta, käyttökelvottomasta lumpusta aiheutuvia kustannuksia näille tahoille. Ehkä hinnat ovat ainakin osittain tekstiilijätteen kanssa kamppailun takia karanneet käsistä? Ehkei minun pitäisi valittaa.

Oikeasti minua ei haittaa yhtään maksaa second hand -vaatteista kunnon hintaa. Minusta on kohtuullista, että vuosikymmenten takainen tyylikäs vintagemekko maksaa satasen tai useammankin. Jos vaate on sen verran laadukas, että se kestää aikaa ja reipasta käyttöä, maksan siitä kyllä - olettaen tietysti, että olen sillä hetkellä rahoissani. Minua ei haittaa yhtään, jos joku toinen, kolmas tai neljäs on käyttänyt yhtä ja samaa vaatetta aikaisemmin - oikeastaan laatuvaatteen runsas käyttö tekee vaatteesta entistä houkuttelevamman. Se haittaa, että pyydetään kiskurihintoja surkeakuntoisista, haisevista ja likaisista räteistä. Ärsyttää koinsyömät tai piloille kellastuneet Vuokon mekot, joista pyydetään Uffissa viittäkymppiä. Fidat, Pelastusarmeijat ja Uffit eivät ole ainoita, joiden hinta- ja laatupolitiikkaa usein ihmettelen: itsepalvelukirppiksillä törmää välillä mitä kummallisempiin hintapyyntöihin. Jokunen aika takaperin näin kirppiksellä Pradan potkitut korkkarit, joiden pohjat olivat hapertuneet paperinohuiksi ja näyttivät kaiken lisäksi ihan homeisilta. Hinta oli 65 euroa. Second handin hinnannousun indikaattorina voi pitää Marimekon tasaraitatrikoopaitoja: vielä pari vuotta sitten hyväkuntoisia tasaraitoja sai kirppareilta, Uffeista ja Fidoista 5-7 eurolla eli superhalvalla, mutta nykyisin ei ole tavatonta pyytää 15 euroa t-paidoista, joiden laatu ei ole lähellekään sitä, mitä se oli vaikkapa 10 - 15 vuotta sitten. Niin sanotaan, ettei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Ostaja voi aina olla ostamatta, mutta ilmeisesti joku on valmis näitä korkeitakin hintoja maksamaan - eihän niitä muuten pyydettäisi.

Pidän edelleen kauniin vintagen ja hyvälaatuisen second handin metsästyksestä - lähiaikoina haaviini on tarttunut edellämainitun Margaret Howellin pellavaneuleen lisäksi Pradan silkkineule 6 eurolla ja Bazar de Christian Lacroix'n raidallinen puuvillasilkkineule 5,50:llä - mutta arvostan yhä enenevissä määrin second hand-putiikkeja ja erikoisliikkeitä. Vaatteet on varta vasten huolella valittu, tarvittaessa korjattu ja pesty. Eipähän tarvitse varautua pitkiin ja tuskallisiin tahranpoisto-operaatioihin tai etikassa liottamiseen epämääräisten hajujen poistamiseksi. Jos haluan jättää ihanan vintagemekon päälle saman tien, voin sen tehdä, koska joku toinen on jo ottanut tahranpoisto-, korjausompelu- ja hajuriskit minua ennen. Hyvästä laadusta ja ajattomasta designista maksan kiltisti - jopa ihan mieluusti.

I guess it is safe to say that the days of cheap second hand clothes are, for the most part, over - at least in bigger cities and their immediate surroundings. I found myself at a suburban charity store the other day, browsing through a bunch of clothes just for the heck of it, but mainly looking at price tags: 8 euros for a pilled H&M blouse that probably cost less than 8 euros when it was new, a badly stained wool sweater priced at 15 euros, horribly cheaply made, barely wearable satin party dress for 12 euros, old-tobacco-smelling, partly broken shearling coat for 55 euros. I have said this before, but it is becoming more and more difficult to find gems in the midst of no-longer-wearable, tossed-aside cheap fast fashion. The quality is sinking and the prices skyrocketing. I have often wondered who comes up with the charity store prices and what the price hike is associated with. Some time ago I happened to stumble upon two charity store clerks having a conversation regarding pricing tables that guide the pricing process. Despite the assumed logic of these pricing tables, often times there is very little consistency in the overall pricing. On the same rack one can come across close-to-disposable Primark tops for 8 euros and a Margaret Howell linen knit for the same price, as I did yesterday. I guess there are still some genuine pearls among the plastic ones, and I do feel bad for the charity shops. I can't imagine the amount of time they must spend, weeding through the crap they receive as donations, and how much money might be spent on disposing of the stuff they can't sell. Perhaps that explains the current prices. Perhaps I shouldn't complain.

For the record, I really don't mind paying a decent price for a piece of good-quality clothing that's shown its durability over time, and the fact that it's second hand is no problem to me at all - in fact, it makes it more desirable to me. A beautiful, elegant vintage dress in good condition may be priced at 100 euros or, in fact, several hundred, and I have no problem with that - except when I am broke, of course! But I do mind when it comes to expensive second hand clothes that are not durable enough for anyone else to wear, or if they are smelly, dirty or broken. Charity stores are not the only ones who are raising their prices - one sees it more and more at fleamarkets, too: filthy, threadbare clothes with hefty price tags. The other day I saw a pair of once-pretty but intensely kicked around Prada heels at a fleamarket. They were so worn that there was barely anything left of the soles, which actually looked moldy. The price: 65 euros. A good indicator for soaring second hand prices in Helsinki is the classic Marimekko horizontal striped t-shirt: just a year or two ago one would find them at charity shops or fleamarkets for, say, 5 to 7 euros - now they are often priced at 15 euros, which is still not all bad, but the quality of the newer t-shirts is nowhere near to what it was ten or fifteen years ago. I guess it's up to the buyer to make the decision to not buy, and I guess there must be someone who will spend the money. Otherwise it wouldn't make any sense to keep the prices high.

I still enjoy the thrill of the second hand hunt - I have recently found a Prada silk sweater for 6 euros and a Bazar de Christian Lacroix cotton/silk mix knit for 5,50 -  but these days I really appreciate second hand boutiques and specialty shops. The clothes are carefully hand-picked, fixed if they needed fixing to begin with, and washed. No need for desperate stain removal attempts at home, or giving the clothes a bath in vinegar, hoping that a weird smell comes off. I like the thought of paying more for a piece of clothing that I can wear the same day if I choose to. Someone else has already taken the smell-, dirt- and stain-related risks before me. I am willing to pay more for durable quality and timeless design - in fact, I'd be glad to.

Ajankatoamiskompleksi / Disappearance of time -complex

Mihin aika katoaa?

Uutta vuotta on kulunut jo pari viikkoa, joka on tuntunut lyhyeltä hetkiseltä. En voi syyttää kiireitä, koska niitä ei ole. Riisuimme joulukuusen 7-vuotishääpäivänämme, ja muutoin olemme nukkuneet talviunia, luuhanneet kirppiksillä, käyneet elokuvissa. (Sci-fi-teema jatkuu: viimeksi nähdyt ovat Star Wars: Rogue One ja Passengers, joista ensimmäinen oli hyvä ja jälkimmäinen varsin keskinkertainen.) Työvuoroja on ollut vähänlaisesti, joten olen harjoitellut kirjomista vanhaan pellavatyynyliinaan. Olen pohdiskellut hiusten kasvattamista ja suunnitellut joogan uudelleen aloittamista. Sitäkin olen mietiskellyt, miksi aina suunnittelen niin paljon, että tekeminen jää vähemmälle - ja taas olen mietiskellyt lisää tekemisen kustannuksella. Joskus ajattelen olevani läsnä hetkessä liian vähän, minkä vuoksi olen tarkoituksella selannut vähemmän Instaa. Bussissa tai junassa en ota kännykkää esille ollenkaan, ellei ole pakko. Olen muodikkaasti tässä enemmän, yritän ainakin.

Vaaterintamalla kiehtovat 1980-luvun pudotetulla vyötäröllä varustetut väljät printtimekot, jotka näyttävät niin hirveiltä, että ovatkin oikeastaan aika hienoja. Jo jonkin aikaa olen kirppareilla pyöriessäni hypistellyt niitä, jokusta kokeillutkin. Tämän Vuokon armeijanvihreän villamekon kannoin Fidasta kotiin asti. Mitä raati sanoo, sattuuko silmiin? (Mekon kaverina erään ihanan naisen kirppispaikalta ostetut nyörisaappaat - olin etsiskellyt vastaavia kuukausikaupalla.)

Where does the time go?

We are two weeks into the new year, which has felt like a brief moment. I don't have any excuses - I haven't even been busy. On our 7th wedding anniversary (yes, it's been 7 years since we got married!) Chris and I stripped down our Christmas tree, and apart from that, we have just been hibernating and fleamarketing, and gone to the movies. (Our sci-fi -theme continues: we've seen Star Wars: Rogue One and Passengers, of which the former was good and the latter very average.) I've practiced my embroidery on an old linen pillow case, I've thought about growing my hair out, and planned to do yoga again in order to ease my back pains. I've also thought about how intensely I always plan things and not do anything about them - I think, rather than do. Maybe I have trouble living in the moment, which is one reason for why I've steered away from Instagram a fair bit lately. On the bus or on the train I don't take my phone out unless I have to. I try to be, fashionably, 'present' a little more.

When clothing is concerned, I am currently fascinated by 1980s loose fit, dropped waist dresses. It's such a horrible look that it's intriguing, don't you think? I've found myself looking at these types of dresses at flea markets for some time now, and I've even tried on a few. This army green wool dress by Finnish designer Vuokko Nurmesniemi I brought all the way home. What do you say - does it hurt your eyes? (The awesome lace-up boots are from this lovely lady's flea market stall - I had been looking for a pair like this for a long time.)

Kuuntelen / Listening to: Whitney

Luen, kolmatta kertaa / Reading, for the 3rd time: Rinna Saramäki - Hyvän mielen vaatekaappi

Katson / Watching: Babylon 5

Vuoden viimeinen, eli mitä rättejä sitä tuli ostettua / The Last of the Year, or The Rags I Have Bought

H&M:ssä käynnin jälkeen olen ollut jokseenkin fiksoitunut ajatukseen uusista vaatteista ja/tai asusteista, vaikka järki sanookin toista. Iltaisin olen klikkaillut milloin minkäkin nettikaupan ostoskoriin skarppeja, moderneja kenkiä, mutta sulkenut sivustot viimeistään siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt valita maksutapa. Olen jättänyt kivat kengät ostamatta, koska oikeasti haluaisin ostaa unelmakengät enkä halpoja tämän hetken hätään kelpaavia. Jostain ihmeen syystä budjettini ei vain veny Simone Rochan 900 euron kenkiin, vaikka päälläni seisoisin.

Viime päivinä olen lueskellut muiden blogipostauksia kuluneesta vuodesta. Olen hahmotellut omaa (munkin varmaan pitäisi kun kaikki muutkin), mutta äh, totuus on, etten pidä uudenvuodenajasta. En pidä uudenvuoden pippaloista, en raketeista enkä kalenterinlehden kääntämiseen liittyvästä symboliikasta. Mennyttä vuotta muistelee liian helposti valikoiden ja kuratoiden, ihan kuin elämän saisi siistiin pakettiin. (Ei sitä saa, ei minun elämääni ainakaan.) En pidä uudenvuodenlupauksista enkä -aikeista, joista emme kuitenkaan pidä kiinni. En pidä ajatuksesta aloittaa uusi vuosi puhtaalta pöydältä, koska ei mitään puhdasta pöytää ole olemassa. Turvallisemmalta tuntuu jatkaa vanhasta niinkuin parhaiten osaan: päivä kerrallaan, tehden oikeilta tuntuvia asioita. 

Joustan kuitenkin vähän, mitä kuluneen vuoden analysointiin tulee: seuraa tilinpäätös vuoden 2016 vaateostoksista, mihin pakotan itseni aina tähän aikaan vuodesta. Maltilliselta ostosvuodelta tämä on tuntunut, mutta lista ostetuista vaatteista on pitkä kuin nälkävuosi, mikä yllättää minut joka vuosi. 

Vaatekaappini sisältö on kokonaisuudessaan hyvinkin erilainen kuin vielä vuosi sitten, mistä iso osa menee elämänmuutoksen piikkiin. Helsinkiin muuton yhteydessä kannoin paljon vaatteita kierrätykseen. Olen hankkiutunut kokonaan eroon toimistovaatteistani, joille minulla ei ole enää nykyisessä arjessani käyttöä. Aiemmassa istumatyössä levinnyt takamukseni on kaventunut vuoden aikana niin paljon, että olen joutunut luopumaan lähes kaikista housuistani - kroppa on muuttunut niin paljon, ettei housujen pienennyttäminenkään tuntunut onnistuvan. Vanhojen hameiden kanssa on ollut parempi tuuri, ja onneksi mahdun taas muutamiin suosikkihousuihini, joita en saanut hilattua vuosi sitten reisiä ylemmäksin - kannatti siis vuosia sitten säästää ne parhaimmat, minulle aikoinaan räätälöidyt.

Olen ostanut kuluneen vuoden aikana paljon kaikenlaista ihanaa: vanhaa Kenzoa ja vintage-Vuokkoa, useamman puseron ja käsintehdyn neuleen, nyörilliset mustat saappaat, punaisen tekoturkistakin, mustan 1920-lukua imitoivan villakangasmekon, maailman mahtavimmat Dries Van Notenin röyhelöhousut, viininpunaiset nyörinilkkurit, kukkamekon, pari neuletakkia, puhvihihaisen kirjaillun farkkutakin, kaksi Paul Smithin paitaa, satavuotiaan hailakanvihreän hatun, mustat pellavahousut, vihreät silkkihousut, harmaan vekkihameen, yönsinisen silkkisamettimekon, pari vyötä, kaksi nahkalaukkua, kaksi turbaania, yhden pellava- ja yhden silkkipyjaman, Globe Hopen tikatun pusakan, kasan erinäisiä koruja ja All Saintsin ohuen villakangastakin - kaikki second handina tietenkin. Uutena ostin käytännölliset talvikengät, ruman mutta järkevän toppatakin ja työkäyttöön tarkoitetun viskoosineuletakin, joka nyppyyntyi parissa viikossa - terve muistutus siitä, miksi ostan vaatteeni mielummin käytettyinä. 

Määrällisesti uusia vaatteita ja asusteita tuntuu kertyneen aivan mahdottomasti. Paljosta olen hankkiutunut eroon kierrättämällä tai kirppiksellä myymällä, mutta epäilen, että minulla on vaatteita yhteensä ihan yhtä paljon kuin Helsinkiin muuttaessani, ellei enemmänkin. En nimittäin muista enää, olenko varmasti luopunut vähintään yhdestä vaatteesta aina, kun olen ostanut jotain uutta. Rahaa kaikkeen on palanut sen verran, että olisin voinut ostaa ne Simone Rochan kengät. (Tosin vaikka olisin säästänyt kaikki pennoseni, en tuskin koskaan voisi oikeuttaa yksittäistä 900 euron kenkäostosta. En vain voisi.)

Mitä tästä taas opin: no, sama lauluhan se on näemmä tänäkin vuonna. Ostan ihania vaatteita ja vastavuoroisesti kierrätän tai myyn pois sellaisia, jotka eivät tunnu enää omilta tai jotka eivät enää istu kunnolla tai sovi elämänvaiheeseen. Tyyli elää, vaatekaapin sisältö muuttuu, vaatteiden määrä pysyy edelleen korkeana. Vaatehuone pursuilee liitoksistaan, mutta eipä ole koskaan sellaista päivää, etteikö olisi mitään ihanaa, omannäköistä päällepantavaa. Mukavaa on sekin, ettei minulla ole enää erikseen työ- ja arkivaatteita: töissä minulla on univormu, johon pukeudun vasta työpaikan pukuhuoneessa. Aamulla saan siis vetää päälle tasan tarkkaan sellaiset vaatteet kuin itse haluan, mikä on ihanaa. Kaikista rakkaimmilla, vähän erikoisemmilla vaatteillani on enemmän käyttöä nykyisin. Kiitos 2016 - olit mielenkiintoinen, uudistava, nahkojaluova vaatevuosi!

- - - 

Ever since my visit to H&M a few weeks back, I've been thinking about buying some new clothes and accessories. I've been somewhat obsessed with the idea of buying a new pair of shoes in particular, and I've been clicking myself to various online shops and browsed cool shoes after cool shoes. I've been close to buying a pair or two, but I've chickened out the last minute. I've not bought cool shoes because what I'd really want is a pair of amazing Simone Rocha brogues that are pretty much everything I've ever wanted in a pair of shoes. Did I mention that they cost 900 euros? For whatever reason they are really not within my budget...

In the past few days I've read a lot of blog posts that have to do with the past year and the advent of 2017. I've considered writing something similar myself, but I just can't bring myself to it. I don't particularly like the concept of New Year to begin with. I don't care for fireworks, New Year Eve's parties or the change-related symbolism that lies behind New Year. I don't feel the need to curate my past year into a neatly arranged package - life isn't like that, or mine isn't, anyway. Life is always more complicated than the sum of its various parts. I don't care for making promises or predictions about what's to come, either. I really don't care for the idea of starting the year anew. There is just something about it that doesn't sit well with me. For me, the best thing to do is to continue life the best I know how: take it one day at a time, do things that feel right. 

I'll make a little leeway though, when it comes to packing up 2016: I'm tallying up the past year's clothing purchases, like I always do this time of year. What has felt like a peaceful style year has actually involved a whole lot of change and a fair amount of buying new things.

Over all, the contents of my wardrobe are a fair bit different to what they were a year ago, and a lot of it has to do with the bigger life changes that took place in January. I donated a lot of my clothes to charity when we moved to Helsinki. I got rid of all of my office clothes, because I don't have the need for them anymore. My new on-my-feet job has reduced the size of my keister so much I've had to let go of almost all of my trousers - my trouser size has actually changed so dramatically that having my old trousers tailored hasn't made much sense. I've had much better luck with skirts, and thank goodness I have kept some of my really nice tailored trousers from before - I can fit into them again - yay! 

I've bought awesome things this year: some old Kenzo and vintage Vuokko, some blouses, handmade sweaters and a couple of cardigans, a pair of black lace-up boots, a coral red faux-fur coat, a black wool-mix dress that references the 1920s, the most awesome ruffled Dries Van Noten trousers, burgundy lace-up ankle boots, a flower-print dress, a puffy-sleeved, embroidered denim jacket, two Paul Smith shirts, a hundred-year-old hat, a pair of black linen trousers and a pair of army green silk trousers, a gray pleated skirt, a dark blue silk velvet dress, a couple of belts, two leather bags, two turbans, one linen and one silk pyjama set, a quilted bomber jacket by Globe Hope, a pile of various pieces of jewelry and a gray All Saints double-breasted coat - all second hand, of course. I've bought a couple of things new: a pair of rational but not very pretty winter boots, an ugly but necessary padded coat for the unpleasant seaside winter weather, and for work, a black viscose knit cardigan that started to pill in less than two weeks - this is why I buy second hand!

Well, as you can tell, I've bought a lot of clothes. Even with everything that I've recycled or sold at flea markets, I have a feeling that I might actually have more clothes now than I did right after we moved to Helsinki. I can't remember if I have let go of something old when I've bought something new every single time - it is possible that I haven't. I have spent enough money on clothes that had I saved every penny, I could have bought those Simone Rocha brogues - not that I could ever justify spending 900 euros on a single pair of shoes though.

Lessons learned: it's the same old, same old, really. I buy beautiful clothes, I recycle old ones. My style changes and evolves, and I keep having a lot of clothes. My wardrobe is always more full than not, but there isn't a day when I don't have beautiful clothes to wear. What has changed is that it is lovely to have a work uniform that I change into in the locker room before my shift starts, which means that I get to wear whatever I want when I get up in the mornings. I don't have to worry about work-appropriate clothes at all, which feels like such a luxury. I love having the freedom to dress however I want. I feel like my nicest clothes get a lot more wear these days than they did a year ago. Thank you 2016, for having been an interesting, invigorating style year!

Pölkkyrouva H&M:ssa / The Log Lady visits H&M

Näin perjantaina junassa nuoren naisen, jonka vaatetus sykähdytti enemmän kuin mikään muotikuva vähään aikaan. Polvipituisen mustan muhkean villakangastakin alta vilkkui nilkkamittainen kukkaprinttikimono ja glitterillä kuorrutetut kapeat lurexhousut. Kun juna saapui pääteasemalle, tartuin naista hihasta ja kysyin, mistä lurexhousut olivat peräisin. Vastaus oli H&M, ihan hiljattain ostettu. 

Pitkän työpäivän jälkeen löysin itseni harhailemasta H&M:llä. Ilmassa haisi halpa tekstiiliväri, ehkä muovikenkiä koossa pitävä liimakin. Ale oli alkanut ja rekit pursusivat seitsemän euron puseroita ja kympin akryylineuleita. Aikani etsittyäni ja myyjältä neuvoa kysyttyäni glitterihousut löytyivät takarekistä. Niiden hinta oli 19,99 euroa. Pyörittelin niitä aikani, mittailin silmämääräisesti ja lahkeet minulle liian lyhyeksi todettuani jätin ne sovittamatta ja ostamatta. Päätin kuitenkin kiertää myymälää hetkisen, tutkivassa mielessä, tietenkin.

Vaikka olenkin töissä tavaratalon vaateosastolla, en ole aikoihin vieraillut sellaisessa vaatekaupassa, jossa tuotteet heijastavat voimakkaasti pintamuotia. Työpaikallani pyritään pitämään yllä suhteellisen klassista tuotevalikoimaa, josta trendit eivät juurikaan puske lävitse. H&M:n valikoimassa näkyi paljon samettia, pitsiä, korkeakauluisia puseroita, muhkeita neuleita, pliseerattuja hameita - toisin sanoen sellaista trendikamaa, josta minäkin pidän. Näin H&M:n vaatteissa paljon samanlaisia elementtejä kuin niissä vaatteissa, joihin pukeudun itsekin lähes päivittäin. Materiaalit olivat huonolaatuisempia, mutta leikkaukset nykyaikaisia. Muu asiakaskuntakin näytti modernilta. Sliipattujen mustien takkien, harmaiden villahuivien, turkistupsuisten pipojen, kapeiden nilkkapituisten housujen ja sporttikenkien meressä tunsin äkkiä näyttäväni nuhjuiselta ja vanhanaikaiselta. Itse käytän lähes poikkeuksetta vain käytettynä ostettuja vaatteita ja oikeastaan kaikki niistä ovat vähintäänkin 1980- tai 1990-luvuilta, elleivät vanhempiakin. Vaikka lähes kymmenen vuotta vanha, erittäin laadukas villakangastakkini on edelleenkin kuin uusi, huomasin hiplaavani H&M:ssä nilkkamittaista, kevyttä tweed-takkia, jossa oli ihanan tuore leikkaus ja skarpit kaulukset. Pyörittelin käsissäni yhtä kaunista modernin näköistä puhvivihaista puuvillapuseroa, josta ei onneksi ollut enää kokoani jäljellä. Olisin saattanut sortua.

Illalla kotona pohdiskelin, olisiko minun syytä välillä ostaa uusia vaatteita - edes joitain perusjuttuja, jotta en näyttäisi täysin menneisiin vuosikymmeniin jämähtäneeltä luuserilta kirpparilöydöissäni. Sitten muistin, kuinka pintamuoti nojaa ihmisten epävarmuuteen omasta ulkonäöstään ja tyylivalinnoistaan. Jos pitkään tyyliasioita pohdiskellut, pääsääntöisesti laadukkaisiin vaatteisiin pukeutunut aikuinen tuntee olonsa ketjuliikkeessä nuhjuiseksi ja vanhanaikaiseksi, miltä mahtaakaan tuntua ihmisestä, joka ei näitä asioita juurikaan edes pohdi. Jatkuvasti uutta himoittavaa puskeva koneisto elää siitä, että asiakas tuntee olonsa vanhoissa vaatteissaan kelkasta pudonneeksi, mikä on pelottavaa, järjettömän epäekologista ja myös epäreilua. Erästä asiakastani lainaten: "onko pakko näyttää muodikkaalta, jos se ei tunnu oikealta?"

Samaisena iltana tuijottelin vaatevarastoani pohdiskellen, mitä laittaisin päälle lauantai-illan Twin Peaks- maratoniin, johon aioin osallistua veljeni kanssa. Tapahtumaan ei ollut pakollista teemapukeutumista, mutta olin jo etukäteen päättänyt kehitellä jonkun hauskan rooliasun. Puolet vaatekappini sisällöstä soveltuisi Pölkkyrouvan vaatteiksi, ajattelin: oli semi-nuhjuisia villatakkeja, puolisääreen yltäviä vekkihameita, konservatiivisia 1980-luvun kauluspaitoja ja sokerina pohjalla punasankaiset silmälasit nenällä. Hitto vie, minähän olen Pölkkyrouva! Toinen puoli kaapin sisällöstä viittasi onneksi hitusen Josie Packardiin, jonka tyylin imitointiin sitten lauantain koittaessa päädyin. Pölkkyrouva sai jäädä, koska olin tuntenut oloni ihan tarpeeksi nuhjuiseksi jo aiemmin.

I saw a super stylish woman on the train on Friday: under her slightly oversized black knee-length overcoat she wore an ankle-length, flower-patterned kimono and under the kimono, glittery, narrow-cut lurex trousers. She looked so awesome I had to stop her and ask her where her lurex trousers were from. "H&M," she replied, "bought them a little while ago."

On the same day, after work, I found myself wandering into H&M. The smell of cheap textile dye and glue that holds plastic shoes together wafted in the air. Their winter sale had just begun and dozens of enthusiastic shoppers browsed through racks of seven euro blouses and ten euro acrylic knits. I looked and looked, had to ask a sales assistant, and finally found the lurex trousers at a back rack, priced at 19,99 euros. After realizing that the trousers would be way too short for me, I decided not to even try them on. I thought I'd still look around the store, just for investigative purposes.

Although I work in the clothing department of a relatively large department store, I don't see current fashion trends displayed at work all that much. Our selection leans toward the classic style aesthetic where quick trends don't really show. At H&M I saw a lot of velvet, a lot of lace, pretty high-collared and puffy-sleeved blouses, chunky sweaters, pleated skirts - i.e. the type of currently trendy stuff I really like. A lot of the clothes looked like the types of clothes I wear on a daily basis, except my clothes are mostly from the 1980s, the 1990s or older. H&M sells similar stuff, with worse materials, but with successfully updated, modern cuts. The cuts had me thinking: everything looked so fresh. My own clothes looked dated and dowdy in comparison, even though the materials that my clothes were made of had lasted for decades. Even though I knew that the H&M wool fabrics would start to pill in a matter of months, I still looked at a nicely cut ankle length wool coat with an awesome hound's tooth weave. There was a beautiful white blouse with a pretty high collar and nicely, modernly cut puffy sleeves. Luckily they didn't have my sizes left - I might have actually bought stuff. 

At home, late at night, I wondered whether I should occasionally buy new clothes, and I mean new, as in, from actual stores. Perhaps a few basics here and there, with a crisp, modern cut, something that wouldn't make me look quite as dowdy. Then I remembered the way fast fashion works: the quickly produced garments are made to make you feel inadequate in your old clothes. It all relies on us feeling insecure about the way we look. And how quickly it works: it took me, a relatively level-headed grown-up with a long history of having made my own style choices, about twenty minutes at H&M and I was already second-guessing my clothes. It's a little scary, really, not to mention unethical and definitely not ecological. To quote a customer I spoke to some weeks ago: "Do I have to look fashionable if it just doesn't feel right?"

Later that same night I went through the contents of my wardrobe, trying to figure out what I'd wear the following day: my brother was going to take me to see a Twin Peaks marathon, the pilot and the whole first season shown on the big screen downtown. Dress-up as a Twin Peaks character was optional, but I thought I'd give it a whirl. It hit me that about half of the contents of my wardrobe could have belonged to the Log Lady: oversized wool cardigans, long pleated skirts, conservative blouses from the 1980s, and to top things off, red plastic framed glasses on my nose. Heck, I am the Log Lady! The other half of my clothes looked a little bit like something Josie Packard might have worn, so I went with the latter. I had had my share of feeling dowdy for the weekend.