Lahjoitin jokunen viikko sitten vanhan Friitalan kelsiturkkini paikalliselle vastaanottokeskukselle. Se oli minulle ihan liian iso. Olin ostanut sen vain pari vuotta sitten muutamalla eurolla kirppikseltä, koska se oli aika hieno ja halpa, ja olin etsiskellyt kelsiturkkia jo jonkin aikaa. Aina ne kumminkin olivat joko liian kittanoita, hippimäisiä tai muuten vain ruman mallisia. Tämä oli ihan ookoo. Kai sitä voi käyttää, vaikka mahtuisin sen sisälle kolme kertaa. Ja kyllä, käytin sitä kelsiä paukkupakkasilla, mutta en koskaan oikein kokenut sitä omakseni. Ei se alunperinkään ollut minulle sopiva. Niinpä kun vaatelaatikkoja penkoessani ja vastaanottokeskukselle lahjoitettavaa etsiessäni törmäsin ylisuureen kelsiini, totesin, että joku muu tulee varmasti tarvitsemaan sitä tulevana talvena enemmän kuin minä. Pakkasin kelsin autoon muiden nyssäköiden kanssa, hurautin vastaanottokeskukseen ja sinne kelsi jäi.
Ei ehtinyt kulua kuin pari viikkoa, kun kirpparilla luuhatessani törmäsin siihen oikeaan. Nätti hailakan kaakaon sävy, hyväkuntoinen, hieman A-mallinen, pystykauluksinen, hieman polven alle ulottuva Kestilän kelsi, joka istui kivasti hartioilta ja jonka hihat ovat minulle tarpeeksi pitkät. Bonuksena takissa on kaunis lehtikoristelu, mutta ei niitä liiallisia hippifiboja, joita kelsiturkeista yleensä saan, ei ollenkaan. Kuvittelin sen ensin Tohtori Zivagon Laran ja sitten itseni päälle.
Mitä tästä opimme: on hyvä idea luopua jostain "ihan kivasta". Se oikea tulee vastaan sitten, kun aika on.
A few weeks ago I donated my old shearling coat to the local refugee center. I had bought it at a flea market a few years ago because I had been looking for one for some time, it was oh-kay, and it was cheap. Yes, it was way too big for me, but I guess I might wear it anyway, I thought. I wore the shearling when the weather was too cold to wear anything else, but it never thrilled me. So as I was going through my clothes to find stuff to donate to the refugees, I came across the shearling coat and figured that someone else would need it a lot more than I in the coming winter. I packed the coat in the car, drove up to the refugee center and there the shearling coat stayed.
Two weeks later I found myself at another flea market, and there it was: the right one. A pretty shade of cocoa, a slight A-shape with a propped up collar, just below the knee length, great condition... The coat fit me right - shockingly, even the sleeves were long enough, which never happens with vintage shearling coats, since they are typically cut way too snug for me. Even the typical excessive hippie vibes were nowhere to be seen with this one. I first imagined it on Dr Zhivago's Lara, and then on myself. Excellent find!
The moral of the story: it's always a good idea to get rid of things that are just okay, just nice. The right one will come along soon enough.
Beautiful. The story and the coat.
ReplyDeleteVancouver Barbara
Minä toivon myös löytäväni joskus hyvin istuvan kelsiturkin. Monenlaisia on tullut vastaan mutta kelpuutan vasta sitten sen juuri oikean. Omasi on kaunis ja isoiso plussa tarpeeksi pitkistä hihoista. Tarpeeksi pitkät hihat on vintage- ja retrovaatteissa luxusta (usein myös tämän päivän vaatteissa).
ReplyDeleteOn oikeastaan aika helpottavaa, että vaikka rakastan vaatteita, ei minulla ikinä ole pakkosaadaheti-tunnetta vaan kätken toiveeni ajatuksiini ja aika usein toive jossain vaiheessa toteutuu. Siihen voi mennä aikaa vuosiakin mutta se ei haittaa yhtään ja kuinka onnellinen löydöstään sitten onkaan.