Joulukuussa / In December

Viime viikkoihin on kuulunut kaikenlaista: olen kietoutunut lämpimään takkiin viimaa vastaan, pähkäillyt raha-asioita, selannut Pinterestissä 1910-luvun muotia, kiinnostunut kirjonnasta, käynyt töissä, katsonut The Americans-sarjaa, ihmetellyt Suomen lehdistönvapauteen ja Yleen liittyviä uutisia, lääkinnyt selkärangan ja lonkan kulumasta ja hyperestesiasta kärsivää Audrey'a, yrittänyt löytää paikkoja tavaroille, jotka vanhemmat toivat maalta, miettinyt edellisestä johtuen tavaramääriä ja säilytysratkaisuja, kuunnellut pitkästä aikaa Belle & Sebastiania. Aika menee nopeasti, en meinaa pysyä mukana. Kaamosmasennus ei ole edelleenkään iskenyt. Uskallan jo toivoa, ettei se tänä vuonna tulekaan.

Chris ja minä olemme tehneet muutoksia ruokailutottomuksiimme, pitkän pähkäilyn jälkeen. Emme ole koskaan olleet suuria lihankuluttajia, mutta aamiaispekoni, yrttibroileri ja pepperonipizza ovat meille kyllä maistuneet. Ensin lähti porsas, sitten nauta ja nyt viimeisimpänä broileri. Ruokavalion muutos on hautunut mielessämme jo jonkin aikaa, mutta eräänä päivänä broileria paloitellessani minuun iski totaalinen ällötys. Kylmä ja veltto liha inhotti eikä ajatus siitä kypsennettynä tuntunut yhtään sen paremmalta. Konsultoin siippaani ja siitä lähtien olemme jättäneet lihat kauppaan. Veden eläviä, maitotuotteita ja kananmunia syömme ainakin toistaiseksi, mutta katsotaan, miten projekti etenee. Jo nyt huomaan, että kananmunat ovat alkaneet tuntua vähän ällöiltä. Ns. lihankorvikkeissa on ollut kokeilemista: hehkutettu härkis ei voimakkaasti maustettunakaan muuntautunut minun näpeissäni kummoiseksi ja outo jauhoisen pavun maku jäi suuhun pyörimään pitkäksi aikaa. Nyhtökauraa en ole vielä kokeillut, mauton Mifu sen sijaan tuntuu toimivan arkiruokiin ripoteltuna kohtalaisesti. Ehkä on syytä muuttaa kokkaamiseen liittyvää ajattelua: sen sijaan, että hakisin tietoisesti lihan korvikkeita, pitänee lähtökohtaisesti laittaa ruokaa sellaisista maukkaista aineksista, jotka tuntuvat oikeilta.

Mitäpä tässä muuta: arkea vain. Ei projekteja, ei deadlineja, ei suorittamista mihinkään suuntaan. Elämä on katkeamaton virta merkityksettömiä lyhytelokuvia. Kun kävelen iltakahdeksan jälkeen töistä bussille, asematunnelissa nuori mies lähestyy, ojentaa brosyyriä ja kysyy, olenko päästänyt Herraamme Jeesusta Kristusta sydämeeni. En vastaa, kävelen vain ohitse. Bussissa on hiljaista, kukaan ei sano mitään. Kaikki katsovat tahoillaan ensin kännykän ruutua, sitten välillä ulos pimeyteen, yrittävät kai nähdä, missä pysäkit oikein ovat niinkuin minäkin. Kotona Illusia nukkuu patterin päällä olevalla ikkunalaudalla. Napautan päälle jouluvaloja ja korjaan kaapin päältä Chrisin minulle ostamat, jo nuupahtaneet ja rapistuneet ruusut. Facebookissa en pysty katsomaan loppuun videota Alepposta, vaikka varmaankin pitäisi. Usein mietin, kuinka häilyvä on raja välittämämisen ja välinpitämättömyyden välillä.

- - -

The past couple of weeks have gone by quickly. I have sheltered myself from the cold in oversized, warm coats, I have thought about money a lot, watched The Americans, gone to work, browsed Pinterest for 1910s fashion, got interested in embroidery, read the news on the Finnish broadcasting company YLE's baffling troubles with our prime minister, medicated Audrey (whose spine, hip and hyperesthesia diagnosis cause all sorts of troubles), tried to find places for all the stuff that my parents brought us from our house in the countryside, considered the aforementioned stuff and storing options, listened to a lot of Belle & Sebastian. Like I said, time has gone by quickly. Here's the good news: my seasonal affective disorder is still under control. I am starting to hope and think that it will not hit me this year at all. 

Chris and I have made some changes in our diet recently. We've never eaten a lot of meat, but we've enjoyed the occasional breakfast bacon, oven roasted chicken and pepperoni pizza with gusto. First we decided to leave pork behind, then beef, and now chicken as well. We've considered giving up all meat for some time, but in the end, all it really took was one time not too long ago, when I found myself totally disgusted as I chopped up chicken for a meal. The limp, cold meat just looked and felt gross, and the thought of it cooked didn't seem any more appetizing. That was it. No more meat for us. We still eat dairy, eggs and seafood, but we'll see how things progress - I am already starting to feel a little uncomfortable around eggs. We've had an interesting time trying out newly invented meat substitutes that everyone seems to be talking about in Finland. Some of the substitutes are mainly made of oats (nyhtökaura translates as pulled oats), others of broad beans (härkis is short for härkäpapu, which is the Finnish word for broad bean). Especially the broad bean variety has an odd, chalky texture and it leaves an uncomfortable aftertaste, and Mifu, a dairy-based, cottage-cheese-lookalike has no flavor to speak of. I am starting to think that we need to look into other directions with our meals. It's more about the state of mind, I guess: there is a big difference between finding substitutes for meats one used to cook with, and simply cooking with tasty ingredients you feel good about.

So what else is new, not a whole lot. Everyday life it is, with no particular projects. Life is a chain of short stories without much meaning: I walk to the bus station from work as the night has already fallen and all the stores are closed. A young man stops me at the Central Train Station, offers me a small brochure and asks me if I have let Jesus Chris Our Savior into my heart. I walk past him and can't muster a reply of any kind. On the bus everyone is quiet, looking at their smart phones and then casually out of the window, to make sure they don't miss their stop in the total darkness that is December in Finland. At home Illusia sleeps on the window sill, the radiator underneath her is warm. I turn on some Christmas lights and throw away the wilted roses that Chris got for me last week. I browse Facebook and come across a recent video from Aleppo. I can't watch it even though I know I should. I look at pictures of goofy cats instead. Sometimes I can't help but wonder how thin the line is between caring and feeling indifferent.