Muutoksista / On Changes

Alkukesä lähiössä tuntuu epätodelliselta. On lämmin, tuoksuu kukilta, satakieli laulaa. Mieli tuntuu voikukan höytyvän painoiselta ja kaukana on nyt se raskas taakka, jota vielä vuodenvaihteessa kannoin. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä todemmalta ja hurjemmalta tuntuu se, kuinka syvissä vesissä jouduinkaan räpistelemään ennenkuin sain kammettua itseni rannalle. Ilman ammattiapua minulle olisi voinut käydä huonosti. 

Kun sain alkuvuodesta tietää uudesta työpaikastani Helsingissä, naapurin täti maalla sanoi minulle, ettei se kuule vaihtamalla parane, älkääkä ainakaan taloanne myykö, koska saatatte hyvin tulla maitojunalla takaisin. Olin liian voimaton vastaamaan yhtään mitään tähdellistä tai nasevaa, mutta tiesin silloin ja tiedän nyt, että muutosta ei tule ellei ala tehdä asioita tietoisesti toisella tavalla. Pitää valita jotain erilaista, jotain ihan muuta. Vaihtamalla vaihtuu, ja joskus vaihdoksen mukana tulee kuin tuleekin naapurin tädin peräänkuuluttama paraneminen. Koskaan ei ainakaan pidä jäädä tuleen makaamaan, siinä rikkoo itsensä ja ehkä läheisensäkin. 

Istuimme keskiviikkona Chrisin kanssa ilta-auringon kultaamalla penkillä siirtolapuutarhan kupeessa ja välillä minä luin pätkiä A Confederacy of Dunces:sta ääneen. Mustarastas parkkeerasi koivuun, luritteli siinä aikansa, aurinko siirtyi puiden latvojen taa. Tuli viileämpää ja kävelimme kotiin hissukseen. Kerrostaloasunnossa lämpötila oli noussut 27 asteeseen ja naapurin tupakansavu tunkeutui parvekkeelta olohuoneeseen, mutta ihan sama. Henki kulki silti paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Olen työstänyt pitkään postausta maalta pois muuttamisesta, mutta viimeistelystä ei meinaa tulla mitään. Vaikka miten sanani asettelisin, postaus kuulostaa maaseutukritiikiltä, jota en oikeastaan halua antaa. Monimutkaisen vatvonnan sijaan totean tässä ja nyt, että kävi vain niin, että hommat eivät  maalla natsanneet ja piti keksiä jotain muuta tilalle. Sitten teimme jotain toisin ja tässä ollaan. Vaihtamalla parani. Mitä sitä kummempia selittelemään.

Early days of suburban summer seem almost unreal. It's warm, the air smells of flowers, nightingales sing. My mind feels as light as the fluff of dandelions that have gone to seed, and the heavy burden on my back from last year seems further away every day. The more time passes though, the more it hits me that I was in very deep water then, and I was lucky to get myself back on shore. Without some professional help, I don't know what would have come of me.

In January, when I found out that I had gotten a job in Helsinki and we were starting to plan our move, a neighbor back in the countryside told me that I shouldn't expect things to get any better with change. (It's an old Finnish saying that follows the logic of "better the devil you know than the one you don't".) She said that we shouldn't sell our house because we might just end up running back to the country with our tails between our legs when things didn't change for the better. I was too tired, weak and exhausted to say anything to her then, but I knew then and I know now that sometimes one just needs to do something differently. Sometimes continuing with the same old, same old, is not an option. When there is change, there is at least a chance for something new to come out of it. There is another Finnish saying, and it's one that I like very much: don't lay down on fire, which means that if you find yourself in a tricky situation, don't stand still. Move. Flee. Do something different. 

On Wednesday Chris and I went for a walk in our suburban surroundings. We sat on a bench overlooking communal gardens and I read funny passages of A Confederacy of Dunces out loud. A blackbird sat in a nearby birch tree, sang a song, and then the sun dipped below the treeline. It got a little chilly and we headed home. In the apartment the temperature was hovering at steady 80 degrees and the neighbors' cigarette smoke wafted into our living room. But I didn't care, because these days I just breathe easier. 

I've been working on a detailed post about why we left the countryside and moved to Helsinki, but I find it practically impossible to explain myself properly. No matter how I place my words, it reads as criticism of the countryside which I have no interest in producing. Maybe complicated explanations are unnecessary: things just didn't work out in the countryside and we chose to do something different. More importantly, things got better. 

Wearing a byMamaha-turban, a flea market blouse & knit skirt and sweatshoppy old flats. The leather bag is from Frida marina and sunglasses by Gucci.