Varjoista / Shadows

Kävin eilen kääntymässä työpaikalla ja muutaman tunnin jälkeen oli aika selvää pässinlihaa, ettei työnteosta tule jalkapuolena oikein mitään vieläkään. Jalkapöydän hermot kipuilevat ja sairausloma siis jatkuu. Lääkäri antoi luvan kävellä hitaasti muutaman sadan metrin matkoja kerrallaan, muttei mielellään sitäkään. 

Kun eilen illalla tuskailin vihaisena jalkani kanssa, eräs viisas nainen sanoi minulle (kuten hän sanoo aina parin viikon välein), että kaikki mitä tapahtuu, on parasta tähän hetkeen. Minun on kamalan vaikea totutella ajatukseen. Mielestäni on päivänselvää, että maailmassa on erinäisiä virheitä: ei voi olla koskaan parasta kenellekään, että yksi sairastuu syöpään, toinen jää työttömäksi ja kolmas ajaa kolarin. Jos ei ole varovainen, ja joskus vaikka olisikin, ihmiset tekevät virheitä ja pahoja asioita tapahtuu, vaikka ne olisivat pääsääntöisesti vältettävissä. Tarkoituksenmukaisuuteen ja positiivisuuteen nojaavalla filosofialla kuitenkin nyt mennään, koska olen luvannut antaa armollisemmalle näkökulmalle mahdollisuuden: elämä on, ja sillä hyvä, kirjaimellisesti. Yritän pyristellä irti ajatusmalleista, joissa jään märehtimään ja vatvomaan kaikkea sitä, mitä olisin voinut ehkä tehdä toisin, tai miten mikäkin asia olisi voinut olla eri tavalla, jos sitä, tätä ja tuota. Jossittelussa, täydellisyyden tavoittelussa ja universumin syyttelyssä rypeminen ei tee hyvää allekirjoittaneelle, se on selvää, joten miksi jatkaa sillä tiellä?

Luin tänään Junichiro Tanizakin Varjojen ylistyksen, jossa Tanizaki kirjoittaa, että kauneus kumpuaa elämän realiteeteista. Hämärässä kulta kimaltaa kauniimmin kuin kirkkaassa auringonpaisteessa. Keittoa on parempi syödä kynttilänvalossa tummasta astiasta kuin valkoisesta kulhosta sähkölamppujen alla. Elämää ei tarvitse avata julmalle valolle, koska kauneus asuu varjoissa. Armollista, ajattelen.

Matkalla kotiin lääkäriasemalta piipahdin kirpparilla, josta bongasin hienon dinosauruksen ja Antonio Marrasin villatakin.

I went back to work yesterday and after about two hours it became painfully clear that I was not ready to return. My foot has suffered some weird nerve damage and I am now back on sick leave. The doctor gave me permission to walk slowly a few hundred yards at a time, but if possible, not that either. 

I felt discouraged last night and my foot was aching. A wise woman said (as she always does, every two or three weeks) that whatever happens, it is the best thing for that moment. On bad days I am having a world of trouble believing that, because to me, there are and have always been clear fault lines in the universe: it can never be the best thing for someone to get sick with cancer, or to lose their job, or to wreck their car, for example. If one is not careful (and sometimes even if one is), crap happens, but a lot of it should be avoidable. But I am willing to give a more positive mode of thinking a chance: that life is what it is, and it's fine. I try to leave behind my mental routine where I endlessly ponder on what I should have said or done, and how things could be different if x, y or z. Nothing is even going to perfect, and living in a world of should-could-would is not good for me, so why not try something different?

I read Junichiro Tanizaki's In Praise of Shadows today. It's an unconventional essay of sorts where Tanizaki writes that beauty emerges from realities of life. In a dim room, gold shimmers more beautifully than it does in harsh sunlight. It's better to eat soup by candlelight from a dark bowl than off a white plate under electric lights. One mustn't open up all life to harsh light, because beauty lives in the shadows. There is grace in that, I think.

On my way back home from the doctor's office I stopped by at a flea market. I found a cool dinosaur and a wool cardigan by Antonio Marras.