Miten tässä taas näin kävi..? / How did it come to this - again..?

Minulla on taas ihan liikaa vaatteita. Olen kokeillut vuosien varrella kaikenlaista kontrolloidakseni liitoksistaan ratkeilevaa vaatekaappia: ostoslakkoja, vain 12 vaatetta vuodessa-systeemiä, osta-yksi-luovu-yhdestä-sääntöä. Sama laulu joka kerta: aluksi homma pelaa, mutta sitten lipsahdan. Yrityksistäni säännöstellä vaatekaapin sisältöä parhaiten on toiminut listaamistani jälkimmäisin: se, että poistin vaatekaapistani aina jotain, kun ostin uutta. Jossain vaiheessa se poistamispuoli vain jäi. Maalla on liian hyviä kirppareita ja meillä on talossa paljon tilaa. Mopo karkasi totaalisesti käsistä kai viime kesän tienoilla, tai ehkä jo vuosi sitten. Olen valunut hitaasti ja varmasti kohti sitä tilannetta, etten enää edes muista, mitä vaatteita omistan. Ehkä en ole niin syvässä suossa kuin joskus aiemmin: en osta trendituotteita, en tuhlaa halparättiketjujen vaatteisiin, en osta "no ehkä joskus käytän tätä"-vaatteita. Päällimmäisenä ongelmana on kai se, että minulla on niin paljon (jokseenkin toisiinsa sopimattomia) vaatteita, etten millään ehdi käyttää niitä kaikkia. Jep, varsinainen ensimmäisen maailman ongelma. Hävettää.

Joululoman aikana olen lueskellut Rinna Saramäen erinomaista Hyvän mielen vaatekaappia. Samaistun voimakkaasti kirjan kuvituksen tyyppiin, joka säntäilee aamulla vaatekasojen keskellä ja jonka vaatekaapista huhuilevat tylsistyneet, käyttöön pääsyä odottavat kauniit vaatteet, joiden vuoro ei koita koskaan. 

Saramäki kehottaa kirjassa karsimaan vaatemäärää kovalla kädellä ja satsaamaan parempiin vaatteisiin, joita haluaa käyttää joka päivä. Eilen päätin hetken mielijohteesta kokeilla Saramäen suosimaa, Courtney Carverin kehittämää Project 333:a, joka on kiertänyt nettihaasteen muodossa jo vuodesta 2010. Saramäki lupaa, että Project 333 on ihan oikeasti toimiva idea, että siitä on apua. Haasteessa valitaan 33 vaatetta kolmeksi kuukaudeksi. Projektin on tarkoitus auttaa hahmottamaan paremmin, mitä vaatteita oikeasti käyttää, mikä pidemmän päälle auttaa selkeyttämään vaatekaaosta ja vähentämään vaatemäärää. Minä, joka olen luovuttanut jokaisen vaatehaasteeni kohdalla (paitsi parhaillaan käynnissä olevan, "älä osta uusia uusia vaatteita"-haasteen - sillä menee hyvin), olen kuulemma erinomainen kandidaatti. Niinpä tyhjensin eilen vaatekaappini ja valikoin sinne tuskaisena vain 33 vaatetta, joita saan käyttää seuraavan kolmen kuukauden aikana. Luku 33 sisältää takit ja kengät, muttei alusvaatteita, sukkahousuja, koruja tai asusteita. Alkuperäisen haasteen lukuun kyllä sisältyvät asusteet ja korut, mutta minä jätin ne pois laskuista kahdesta syystä: 1) asusteet ja korut eivät ole minulle ongelma, vaan vaatteet ovat, ja 2) alkuperäinen haaste antaa mahdollisuuden rukata projektia, jos se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ylläri yläpesä: tuntui ylitsepääsemättömältä valikoida vain 33 vaatetta, joihin korut ja asusteetkin sisältyvät. Ei tullut kesää, ei niin millään. Koska Project 333:n tarkoituksena ei ole kärsiä tai rankaista itseään, annoin itseni lepsuilla. 

Minulla ei ole suuria odotuksia tälle haasteelle. Koska olen luovuttanut lähes jokaisen aiemman samantyyppisen haasteen kohdalla, olen skeptinen. Mutta lupaan kyllä yrittää, ihan oikeasti, lupaan. 

It has happened again: I have way, way too many clothes. Readers of No Signposts in the Sea know that I have a history of emotional shopping and a wardrobe that's bursting at its seams. I've tried (what feels like) everything: all sorts of shopping diets, sets of rules, 12-items-a-year-allowances, buy-one-get-rid-of-one-system, which, for what it's worth, was successful for quite some time. But something has happened in the last six months to a year. Things are out of control again. Too many awesome flea markets, too much space in our big farmhouse, perhaps. It doesn't help that I've been very stressed out because of work and have bought clothes to reward myself, like I used to. I'm back in that situation where I can't even remember all the clothes I own. I guess it could be worse: I don't buy into mindless trends, I don't spend money on fast fashion, I don't buy stuff thinking that "perhaps there will be a time when I'll wear this". I just have too many clothes and not enough time, and it is starting to complicate my life. Talk about first world problems, I know. It's embarrassing. 

During my Christmas break I've been reading Hyvän mielen vaatekaappi, A Finnish book on wardrobe control. (The title translates loosely as "The Happy Wardrobe".) The author, Rinna Saramäki, shows - in all-too-familiar depictions - the challenges I face when I'm trying to get dressed in the mornings these days: clothes that are all very nice, tons of clothes that never get worn, clothes that don't necessarily go together all that well. Saramäki suggets culling one's wardrobe and investing in fewer, special, good-quality clothes. It's not rocket science, it's nothing new, really. I know all this. To get the ball rolling Saramäki swears by Courtney Carver's Project 333, so I decided to give it a go. It's a familiar challenge for many, I'm sure, since it's been around since 2010. You must empty your wardrobe and pick 33 items of clothing to wear for the next three months and pack the rest of your clothes away. The project is supposed to help you figure out which clothes you actually wear in your day-to-day life, and to help you let go of the clothes you don't wear. The logic sounds simple to me, and it sort of makes sense. The number 33 includes outerwear, shoes, accessories and jewelry - although I tweaked the challenge and I'm not counting accessories and jewelry. (I did this for two reasons: 1) accessories and jewelry are not my problem, clothes are, and 2) both Carver and Saramäki suggest that one should make the project one's own if it feel overwhelming. So that's what I did.)  

I guess I should tell you right off the bat that I don't have great expectations for this project. It sounds lame to admit it before the challenge has even begun, but hey, you all know my history with projects like this - I am skeptical, but I'm going to give it a go anyway. Saramäki claims that people who think it can't be done are the perfect candidates, so I'll accept the challenge. I'm going to try.