Vakavuudesta / Severe

Meikäläisen Project 333 on kestänyt nyt kuukauden. Alkuinnostuksen jälkeen seurasi totaalinen ahdistus ja tympääntyminen, viikko sitten rukkasin vaatevalintojani. 33 valitsemaani vaatetta ovat nyt kaikki jollain tavalla minulle erityisiä ja rakkaita. Poistin valikoimasta kaikki tylsät ja masentavat kuteet ja toin tilalle lempivaatteitani, joita tykkään käyttää. Pari päivää meni ihan hyvin, nyt tuntuu taas siltä, ettei tästä tule yhtään mitään. Pukeudun kyllä aamuisin nopeasti ja vaivattomasti, mutta mietin joka päivä sivuvinttiin pakkaamiani vaatelaatikoita. Tänään kaipasin yhtä hassua, epäkäytännöllistä lurex-hametta, joka vain sattuisi houkuttelemaan juuri nyt enemmän kuin yksikään rakastamistani lempihameista, jotka roikkuvat henkareilla ulottuvillani. Haasteen kanssa eläminen on mennyt kamalan vakavaksi: jos en halua käyttää joka päivä lempivaatteitani, ehkä ne eivät olekaan niin erityisiä kuin luulen. Olenko materialisti? Eikö mulle riitä mikään?

Etsiessäni jonkinlaista helpotusta fiiliksiini kävin Project 333-blogissa etsimässä rohkaisun sanoja. Uusimmassa postauksessaan Cortney kertoo, miksi Project 333:a kritisoinut Voguen markkinointijohtaja on väärässä pitäessään haastetta, jep, liian vakavana useimmille ihmisille. Kaikki Cortneyn käyttämät argumentit ovat hyviä ja olen niiden kanssa ihan samaa mieltä: turhanpäiväisiin trendeihin sortuminen on typerää, on surullista jättää käyttämättä omistamiaan vaatteita, muodin markkinointikoneista tuottaa kamalaa tuubaa... mutta tämä haaste ei siltikään tee meikäläistä yhtään onnellisemmaksi. Luin liudan postausta ja haastetta ylistäviä kommentteja enkä saanut niistäkään mitään irti. Courtney peräänkuuluttaa oikeaa asennetta, jonka avulla haaste on hauska ja avartava. Asenteeni on varmaankin väärä, koska minä vain luisun kohti aina vain vakavampaa suhtautumista vaatteisiin. Minulla ei ole yhtään kivaa.

---

It's been a month now since I started Project 333. After my initial enthusiasm wore out, I started to feel bored and anxious. A week ago I swapped out some items in my selection of 33 pieces of clothing: I took out everything that was boring and depressing, and brought in clothes I love. I was doing fine for a few days, but today I once again feel like this just isn't working. I get dressed quickly in the mornings, without any trouble, but I constantly find myself thinking about the clothes I have packed away. Today I missed a silly, totally unpractical lurex-skirt I have packed into one of the boxes in the attic, how I'd rather wear it than any of my favorite skirts I have at my disposal. Living with the challenge feels really severe: if I don't want to wear my favorite clothes every day, does it mean that I don't care about them after all? Am I a materialist? Isn't anything enough?

As I tried to figure out what was wrong, I visited the Project 333 blog and read the latest post about why a Vogue marketing director was wrong when labeling the challenge, yup, too severe for most people. I agreed with everything that Courtney wrote: that the marketing machinery behind the fashion industry is full of BS, that it's sad to not wear the clothes one owns, that silly trends are a waste of time and money... but this challenge just isn't making me happy. I read the praise-filled comments, tried to get something out of them, to no avail. It seems like everyone else out there loves Project 333. Courtney says that "with the right approach, you’ll have a little fun and open doors you never knew existed". There must be something wrong with my attitude then, because the only change I truly feel is that my approach to clothes is becoming more and more severe every day. I am not having any fun.

Kissatelkkari / Cat TV

Audrey katselee lintuja. / Audrey watches the birds.

Vihdoin / At last

Olin hautonut tätä asua päässäni jo pari viikkoa, säästelin sitä. Odotin sellaista maanantaita, jona en haluaisi nousta ylös sängystä niin millään, tai vaihtoehtoisesti sellaista perjantaita, jona saisin lähteä töistä vähän normaalia aikaisemmin. Tänään koitti se perjantai. Mekko on kirpparilöytö viimeisimmältä Helsingin reissulta, ja se on niin ihana ja erityinen, etten kestä. Sain taas ihmetellä vaatteiden voimaa. Kun päällä on rakkaat vaatteet, on fiiliskin ihan erilainen. Mekko sai paljon kehuja työpaikalla, eikä MalliMarin lankahässäkkäneuletakkikaan jäänyt huomiotta. Kotiläksy: on turha suunnitella ja hautoa asuja, joita käyttää "sitten joskus". Se joskus voi ihan yhtä hyvin olla joka päivä.

I planned this outfit two weeks ago, and kept saving it. I waited for a Monday morning when nothing else would get me out of bed, or alternatively a Friday when I could leave work a little earlier than usual. Today was that Friday. I bought the dress at a flea market the last time I visited Helsinki, and I adore it. I received many compliments on the dress at work, and a few people even admired the fuzzy cardigan. Talk about the power of clothes - it's quite astounding how different one feels when wearing something dear and special. Lesson to take home: there is no reason to save outfits for later. Later can be every day.

5 huomiota vaatteistani / 5 thoughts on my clothes

1. Pidin ennen vaatteistani enemmän. Vaatteeni olivat ennen toisenlaisia, persoonallisempia, mielenkiintoisempia - sellaisia kuin tämä ihan pähkähullu, mahtava metallinvihreä hame, jonka ostin viime viikonloppuna suutuspäissäni kirppikseltä.

2. Maalla asuminen on vaikuttanut vaatevalintoihini enemmän kuin haluan myöntääkään. Pukeudun varovaisemmin kuin ennen, koska porukka tuijottaa. En koskaan ajatellut tulevani sellaiseksi ihmiseksi, jonka pukeutumiseen tuntemattomien ihmisten katseet vaikuttavat. 

3. Vaatekaapissani on paljon sellaisia vaatteita, joista en välitä oikeastaan ollenkaan. Ne vaatteet, joista en välitä, on valinnut työminäni, joka vaikuttaa vaatekaappini sisältöön ihan liikaa. Työminäni ja oikean minäni välillä on niin suuri ero, että pohdin, onko se ihan tervettäkään.

4. Minulla on aina ollut kaksi vahvaa tyyli-identiteettiä: hillitty, hieman androgyyni ja romanttisen dramaattinen. Työminälläni ei ole tyyli-identiteettiä ollenkaan. Se yrittää vain selviytyä päivästä toiseen. Siispä pukeudun päivästä toiseen vaatteisiin, joista en innostu, ja ne ihanat vaatteet, joita minulla kyllä on, lojuvat vaatekaapin perukoilla käyttämättöminä.

5.  Ei ole mitään oikeaa syytä, miksen voisi pukeutua omaksi itsekseni työelämässä ja maalla muutenkin: työpaikallani ei ole pukukoodia, ja oikeasti: miksi välittäisin, jos haalarihemmot tuijottavat ruokakaupassa?

Siispä: tylsät vaatteet pois, ihanat käyttöön. Project 333 jatkuu, en siis luovuta. Poistan 33:n vaatteen joukosta ne vaatteet, jotka masentavat, ja tuon varastossa olevia rakkaita kuteita tilalle. Mukaan pääsee myös tämä hame, johon olen ihan rakastunut.

1. I feel like I used to like my clothes a whole lot more. Or, to put it in another way, I had clothes that I liked. They were different, they had personality, they made me happy - like this crazy, totally awesome metallic skirt I bought at the flea market last weekend.

2. Living in the countryside has changed my clothing choices a lot more than I'd like to admit. I dress more cautiously, because people stare. I never thought that I'd become that person whose style is dictated by others.

3. There are a lot of clothes in my closet that I don't even care about. The clothes I don't care about are there for my "work-self", who has grown to have way too much influence over what I wear, both in and out of the office. There is a disparity between myself and my work-self, and the chasm is so wide I don't think it's healthy.

4. I've always had two style identities: one that's clean, somewhat androgynous, the other romantic and dramatic. My work-self has no style identity. It just tries to survive the daily grind. I don't get excited about the clothes I wear to work. The unfortunate side effect is that the clothes that make me happy just sit in the closet, unworn. 

5. There is no reason for wearing stuff I don't even like to work. We have no dress code, and really, who cares if I get stared at anyway?  

So: out with the clothes I don't like, in with the ones I love. I'm adjusting my 33 Project 333 pieces this coming weekend; I'm taking out the items that depress me and bringing in some clothes I really care about. (In comes, among other things, this skirt that I'm totally in love with.)

Uusi paras kaveri / Our new best friend

Kaipaan Yhdysvalloista muutamia juttuja, mm. aina auki olevia ruokakauppoja, älyttömän isoja elokuvateattereita, fiksua kierrätysjärjestelmää ja farmers' marketteja. Yksi jokapäiväisimmistä ikävöinnin kohteistani on ollut hyvä pystyasentoinen pölynimuri, siis sellainen, jota 180-senttisen ihmisen ei tarvitse raahata perässään selkä kumarassa, kun yrittää epätoivoisesti saada mattoja puhtaaksi kissankarvoista, jotka ovat luikerrelleet sisälle maton kuituihin. Tuhlasimme kaksi vuotta sitten satoja euroja kodinkonekauppiaan vuolaasti suosittelemaan testivoittaja-Electroluxiin, joka vain liiskasi ja pyöritteli kissankarvoja edestakaisin matolla ja sai selänkin kipeäksi. 

Kun Electrolux sanoi sopimuksensa vuoden vaihteessa irti, metsästin meille netistä pystyasentoisen Dysonin, sellaisen, joka meillä Yhdysvalloissakin oli. Ja ah, imurointi ei ole koskaan ollut näin ihanaa. Voisikohan joku kertoa, miksei Suomesta saa pystyasentoisia imureita? Ne ovat niin paljon fiksumpia ja helppokäyttöisempiä kuin perästäraahattavat. Lisäksi Dysonin rullaava matoille tarkoitettava roottorisysteemi on lemmikkieläinkotiin ihan mahtava: kissankarvat saavat todellakin kyytiä. En vaihda imuria enää koskaan. Dyson nyt ja ikuisesti!

There are some things I miss from the United States: 24-hour grocery stores (Wegman's), big movie theaters, farmers' markets and the smart recycling system. One of the things I've missed the most is having an upright vacuum cleaner. European vacuum cleaners are canister types that you have to drag behind you, in a crouched down position, may I add, if you are 5'11". Two years ago we invested several hundreds of euros on a test-winning Electrolux vacuum cleaner that did nothing but move cat hair from one part of the rug to the other and make our backs sore. 

When the crappy Electrolux broke down at around Christmas, I started to look for an upright Dyson, and finally, after what felt like an impossible task, found almost the same model we had back in the US. Let me tell you, vacuuming has never been this awesome. I don't understand why they don't sell upright vacuums in Finland - they are so much easier to use, especially if you're tall. Dyson's rug/carpet-function is genius for a household with pets - there is no cat hair in sight. We're never looking back. Dyson now and forever!

Porsaanreikiä etsimässä / Looking for loopholes

Jos näytän ylläolevassa kuvassa vähän syylliseltä, myönnettäköön: olen melkein kolmen Project 333-viikon jälkeen sortunut porsaanreikien etsimiseen. Vaatekaapin sisältö tylsistyttää. Tämä kirpparilta ennen joulua löytynyt taivaansininen mohairneule ei kuulu 33 vaatteen listalleni, vaan se on olevinaan "koti- ja oleskeluvaate", joita ei tarvinnut listata. Koti- ja oleskeluvaatteille minulla on vaatekaapissa oma hyllynsä, josta löytyvät lököverkkarit, pari pitkähihaista t-paitaa, yksi rönttöneule ja tämä sininen ylisuuri ihanuus, joka saa minut hyvälle tuulelle. Tyrkkäsin tämän neuleen oleskeluvaatehyllylle, vaikka tiesin kyllä, että tulen käyttämään sitä muutenkin kuin kotona. Ihan sama, tyhmä haaste. Lisäksi ostin tänään hameen ja housut kirpparilta. Hupsis.

I am just as guilty as I look: after almost three weeks of Project 333, I have started to look for loopholes. My 33-piece wardrobe is depressing. This sky-blue mohair sweater is not one of my 33 allowed items, but I've been storing it in my "in home lounge-wear"-shelf. There are a few groups of clothes that don't count in the Project 333 rules, and "home clothes" is one of them. I have a pair of sweatpants, a couple of long-sleeved t-shirts, an ugly sweater... and this awesome sweater in my at-home-pile. I stuck this sweater in there knowing that I'd wear it outside the house as well, so I guess I knew from the start that I'd cheat the first chance I get. I also bought a skirt and a pair of trousers at the flea market today. Oops.

Herätys / Wake up

Pidän vanhoista pyöreistä herätyskelloista. Kokoelmani uusin tulokas on vasemmassa yläkulmassa komeileva paloautonpunainen, tsekkoslovakialainen Prim, jonka löysin viime lauantaina kirpputorilta. Oikealla yläkulmassa pikkuruinen saksalainen UMF Ruhla, alhaalla oikealla saksalainen Diehl's Princess, alhaalla vasemmalla neuvostoliittolainen Rostov.

I have a soft spot for old, round alarm clocks. My latest acquisition is the fire-truck red Czechoslovakian Prim (top left), which I found at a flea market on Saturday. Top right: small, German UMF Ruhla, lower right: German Diehl Princess, and bottom left: Soviet Rostov.

Luopua vai ei luopua / To let go or to not let go

Aloitettuani Project 333:n olen lukenut useammasta lähteestä (Hyvän mielen vaatekaapista, Project 333:n ohjeista ja parista blogista), että kun kerran luopuu jostain vaatteesta, ei sitä osaa koskaan enää kaivata. Ajattelin ensin samoin, mutta hetken pähkäiltyäni totesinkin olevani täysin eri mieltä. Muistelen usein vanhoja vaatteita, jotka olen jossain vaiheessa, syystä tai toisesta, pistänyt eteenpäin. Lähiaikoina olen kaivannut mm. pitkää, kukkaprinttistä vintagesifonkimekkoani, kaikkia viktoriaanishenkisiä pitsikauluspaitojani, punaista angoraneulettani ja Marimekon upeaa puuvillamekkoa, jota nyt käyttäisin varmaankin joka päivä, jos olisin pitänyt sen. Näillä kaikilla vaatteilla on jotain yhteistä: välitin niistä aikoinaan ihan tosissani. Kehotan siis kaikkia vaatekaappisiivousta tekeviä varovaisuuteen. Luovu vasta, kun olet ihan varma. 

They say that once you get rid of a piece of clothing, you'll never miss it. I've read this on the Project 333 website, in the Finnish wardrobe-cleaning book Hyvän mielen vaatekaappi, as well as on a couple of blogs. At first I agreed, but then thought about it, and now I couldn't disagree more. There are so many old clothes that I have gotten rid of back in the day, and now miss. A few cases in point: a long, beautiful vintage chiffon dress, all of my Victorian-inspired blouses, a red angora sweater and an awesome Marimekko cotton dress that I'd probably wear every day if I still had it. All of these items have something in common: I really cared about them. So to all wardrobe de-clutterers out there, I say: don't let go before you are absolutely certain.

Liiasta tavarasta / On too much stuff

Pari suomalaista bloggaajaa on alkuvuodesta kirjoittanut tavaran vähentämisestä, oli kyse sitten vaatteiden tai kaiken turhan karsimisesta. Usein vastaavanlaisia postauksia koristaa pitkä kommenttirimpsu, jossa a) joko kerrotaan, että itsellä on sama projekti käynnissä, b) kauhistellaan, miten ihmisille kertyy karsittavaa tavaraa, koska kommentoija itse ostaa ainoastaan tarpeeseen eikä koskaan säilytä mitään turhaa, tai c) innostutaan bloggaajan projektista ja päätetään itse aloittaa sama projekti. Maailmassa tuntuu olevan lukemattomia minimalistiseen elämäntapaan keskittyneitä blogeja. Project 333:n myötä kai minutkin voisi luokitella yhdeksi monesta liikaan tavaraan kyllästyneistä - paitsi että minä pidän paljosta tavarasta. 

Minusta tuntuu usein siltä, että nykyihmisen kuuluu olla käytännöllinen, tiedostava, kulutusta vähentävä ja aina vain vähempään tyytyvä. Liika tavara on noloa. Meidän kuuluisi naureskella vanhempiemme ja etenkin heidän vanhempiensa pula-ajoilta peräisin olevalle säilytysvimmalle. Sisustuslehdet esittelevät (ainakin Suomessa) kyllästymiseen saakka kokovalkoisia sisustuksia, tyhjiä pintoja ja kuvateksteissä käytetään lauseita kuten "jokaisella tavaralla on paikkansa" tai "vähemmän on enemmän". Jos joskus jonkun keräilijän kotiin eksytäänkin, lehdet puhuvat "taiteellisesta" kodista tai siitä, kuinka asukkaan vinyylilevykokoelma "kätketään" tehokkaasti jonkun salaisen vipupeiliovisysteemin taakse. Kun Arabian kastikekulhoja keräävä täti on vähän hassu, liikaa vaatteita omistava bloggajatyttö tai -nainen on jo säälittävä. Liian tavaran hamstraaminen kertoo kontrollin menettämisestä, taipumuksesta taipua markkinavoimien edessä, itsetunnon puutteesta. Tavara kertoo ostamisesta, ostaminen taas kuluttamisesta, kuluttaminen kai itsekkyydestä.

Mutta mitä jos tykkää tavaroista? Kerään muun muassa Lomonosovin monien mauttomina pitämiä posliinililintuja ja kauniita epäkäytännöllisiä teekuppeja, jotka pitää pestä käsin. Säilytän vanhat muotilehdet ja ostan kirppikseltä epäkunnossa olevia, pyöreitä herätyskelloja, ihmisten vanhoja valokuva-albumeita ja nättejä kirjoja, joita en koskaan aio edes lukea. Mielestäni jokaisessa kodissa kuuluisi olla urpon näköisiä pehmoeläimiä esillä, mutta moni liian tavaran karsija on kanssani ihan eri mieltä, ja se heille tietysti sallittakoon. Minua kai kiinnostaa, kun kerran tavaran hamstraajien psykologisia motiiveja usein näkee pohdittavan, että mikä mahtaa olla minimalismiin pyrkivän trendin taustalla. Elämmekö niin epävakaita aikoja, että tavaran poistaminen elämän yhtälöstä helpottaa ahdistustamme, ja jos näin on, mikä tavarassa meitä oikein ahdistaa? Ehkä aikuisuus on in, ja liika tavara muistuttaa meitä joko lapsuudesta (jolloin kiiltävät karkkipaperitkin säilöttiin lastenkirjojen sivujen väliin) tai vanhuudesta, jonka liitämme sota-ajan pulavuosiin, ankeuteen, puutteeseen. Vai onko kyse vain siitä, että meillä on nykyisin niin kiire, että tavaroiden säilyttäminen tai niiden ajatteleminenkin vie meiltä niin paljon aikaa ja energiaa, että on parempi hankkiutua kaikesta eroon? Voi tietysti olla niinkin, että mitään sen kummempia psykologisia motiiveja ei ole, ja ihmisyys on siirtymässä materiaalittomaan sfääriin, jossa kaikenlainen liikkuvuus on itseisarvo. Omistaminen juurruttaa, pitää ihmisen paikallaan. Ehkä tavaralliset ihmiset ovat perässähiihtäjiä, konservatiiveja ja auttamattomasti ajastaan jäljessä. 

Olen tässä taas pohdiskellut Project 333:a. Kun olen miettinyt nykyihmisen tarvetta yksinkertaiseen, tavarattomaan elämään ja sen soveltamista omaan vaatekaappiini, ahdistun. Pidän siitä, että minulla on paljon vaatteita. Kyse ei ole ehkä vain siitä, että minulla olisi ihan liikaa vaatteita, vaan siitä, että minulla on liikaa sellaisia vaatteita, joihin en suhtaudu rakkaudella. Vähän niinkuin jos ostaisin kirppikseltä Lomonosovin posliinilinnun, joka näyttääkin ilkeätä eikä lempeältä, jonka energia ei ole oikeanlainen, ja sitten niitä kasaantuisi vitriiniin. Helposti sitä kai tulisi ajatelleeksi, että mitä mä näitä lintuja hamstraan, kun en edes tykkää niistä. Tulisi halu hankkiutua niistä eroon. Mutta nytpä onkin niin, että minulla on vitriinissä vain kauniita tai veikeitä posliinilintuja, jotka saavat minut hymyilemään, joista en halua koskaan luopua (ne ovat jopa matkanneet kanssani Atlantin toiselle puolelle ja takaisin) ja minulle on ihan se ja sama, jos joku pitää minua sen takia materialistina. Samaa systeemiä pitänee yrittää myös vaatteiden kohdalla.

- - -

Some popular Finnish bloggers have been writing about owning too much stuff, be it clothes or just stuff in general. They've decided to give up on stuff they no longer need and write about how liberating it all feels. Typically these types of blog posts attract comments from three different types of readers: 1) the ones that are currently working on a similar project or have already gone through it and now enjoy a much simpler life, 2) the ones that don't understand how anyone could possibly ever accumulate too much stuff, because they never buy or store anything they don't need, or 3) the ones that are, due to the blogger in question, inspired to begin a de-cluttering process of their own. There are countless blogs out there that already focus on a minimalist lifestyle, but to me it seems that the anti-stuff movement is gaining momentum like never before. Since I started Project 333, I could quite easily be lumped into the same group of wannabe-minimalists, except that... I kind of like having a lot of stuff.

I feel that there is growing pressure these days to be very practical, critical and anti-consumerist. One should aim at always owning less. Having too much stuff is a little embarrassing: we are almost encouraged to draw a line between ourselves and our grandparents, who saved everything during the difficult post-World War II years. Interior design magazines in Finland publish stories of entirely white homes with no clutter to be seen anywhere. The photo captions talk about every item having it's own, functional purpose, about less being more. Occasionally the magazines might visit a home of a collector, in which case the home is labeled "artistic", but even then, the vinyl record collection of the inhabitant is shown behind practical sliding doors or such, out of sight. An older lady who collects Finnish Arabia porcelain might be considered a little kooky, but a blogger with too many clothes is almost an embarrassment. Having too much stuff equals lack of discipline or self-esteem, and consumerism. Stuff equals buying, buying equals consumerism, consumerism equals selfishness, I guess.

But what if one happens to like stuff? I collect Lomonosov porcelain birds that many people find distasteful, as well as pretty gilded teacups that I can't wash in the dishwasher. I buy old, round alarm clocks at the flea market, and pretty books I never intend to read. I think that every home should have at least a couple of silly looking stuffed toys about, but I understand that not everyone feels like that. I guess I often wonder, since the psychological undertones of hoarding or stuff accumulation are so often discussed, what are the fundamental reasons behind our current aversion to stuff. Are our lives really so stressful and convoluted these days that getting rid of stuff makes us feel better, and if this is the case, then what is it about stuff that causes us so much anxiety? Is being a grown up "in", and all of our stuff reminds us of our childhood, when we used to press shiny candy wrappers in between the pages of our favorite books, or of old age, when we tend to hold onto our possessions as we do to dear life? Do we really have so little free time on our tired hands these days, that storing and taking care of stuff consumes all the energy we have to spare? I guess it's possible that there are no serious psychological undertones to any of this, and as a species, us humans are just moving toward a non-material existence, where mobility is what counts. Property and stuff keep us in one place, keep us settled. That would mean that people like me are stagnant, conservative, and out of the loop.

I've been thinking about Project 333 again. When I think about the blogosphere's sudden urge for minimalism, I've come to realize that that's not what I'm getting at. It's not necessarily that I just own way too many clothes (although yes, I probably own too many), my problem has to do with owning clothes that I don't feel passionate about. It's kind of like my Lomonosov birds: if I bought porcelain birds with mean faces or the wrong type of energy, I'd get awfully sick and tired of having the stupid birds in my glass cabinet. Why would I collect birds that aren't just right, shouldn't I just get rid of them? The thing is though, that my Lomonosov birds all have beautiful expressions and fun faces, and I never think to buy the mean-looking ones, no matter how cheap they might be. I know how to buy, store and care for my porcelain birds. I don't ever consider getting rid of them (they've even traveled with me to the other side of the Atlantic and back), and if someone might think that I'm a materialist because of my porcelain birds, well, then that's just too bad. I guess there's a lesson to be learned in there, somewhere, when it comes to clothes, too. 

10. tammikuuta 2015 / January 10th, 2015

Palasin pitkän joululoman jälkeen töihin ja kiirettä on pitänyt. Työkiireiden lisäksi olen joutunut opettelemaan uuden läppärin käyttöä tässä viime päivinä. Mikä siinä onkin, että uuden tekniikan opettelu voi olla joskus niin hankalaa? Siipan rohkaisusta hommasin itselleni perinteisen läppärin sijaan Chromebookin, joka on ihanan kevyt ja näppärä, mutta Google Chrome käyttöjärjestelmänä tuntuu vielä vieraalta. Äsken onnistuin hienoisen väännön jälkeen siirtämään kameran muistikortilta kuvia tälle pikkurakkineelle, joten elämä voittanee. Ensi viikolla tappelen sitten uuden kännykän kanssa - sitä odotellessa...

Aiemmista tilityksistäni huolimatta en ole ainakaan vielä luovuttanut Project 333:n osalta. Vaikka tylsät vaatteeni eivät yhtään innostakaan, kaivoin tänään talviasustevarastosta ikivanhan tummansinisen tupsuhuivin piristääkseni ankeaa, harmaata kashmirneule+farkut-yhdistelmää. Tunsin oloni vähän iloisemmaksi. Kävin tänään ensimmäistä kertaa haasten alettua kirpparilla enkä ostanut vaatteita, vaikka muutamaa riepua hiplasinkin. En edelleenkään tiedä, onko tässä haasteessa mitään tolkkua. No, ainakin se saa pohdiskelemaan omaa tyyliä, jos ei muuta. 

I returned to work after a long vacation, and things have been super hectic since Wednesday. In addition to work-related madness, I've been trying to get acquainted with my new laptop. I'm not a tech-savvy person, and it is taking me a lot of time to figure things out. I got myself a Chromebook instead of a traditional laptop, and so far I find it cute, light and fast. I guess it just takes some time to get used to Google Chrome as an operating system, but hey, I just managed to transfer photos from my camera's memory card to my Chromebook, so hey, at least I'm going somewhere with this! Next week, I hope, I'll be getting to know my new mobile phone - should be interesting... 

Despite my recent rantings, I haven't quit Project 333. I still find my clothes a little boring, but oh well. Today I wore an old wool scarf with bouncy pom-poms with my otherwise-not-so-exciting cashmere sweater+jeans look. I felt a little happier. I stopped by at a flea market today for the first time since the challenge began, and didn't buy any clothes, although I looked at a couple of rags. I still don't know if Project 333 is a good fit for me and my clothing-related dilemmas, but I'll stick with it for now anyway.

Sisällä, ulkona / Indoors, outdoors

Sisällä leivinuuni hohkaa suloista lämpöä, ulkona paukkuu hurja pakkanen.

Indoors our big brick oven radiates heat, outdoors the temperature is at -10 F.

Sisällä pukeudun lämmöstä huolimatta villaneuleeseen, villahameeseen ja villasukkiksiin.

Indoors, despite the warmth, I still have to wear a wool sweater, a thick wool skirt and wool tights. 

Ulkona tarkenee, kun asuun lisätään lisää villaa.

To be warm enough outdoors, I have to add more wool.

Tylsät vaatteeni / My boring clothes

Projekti 333:een valikoituneilla vaatteillani on jotain yhteistä: ne ovat (niin hyvässä kuin pahassa) perusvaatteita. Järkeviä, neutraaleja, ihan kivoja. Mutta voi pojat, ei niistä kyllä mitään innostuksen väristyksiä (tai järisyttävän mielenkiintoisia asuja) saa. 

Ajattelin 33 vaatetta valitessani, että tuon asuihin väriä koruilla, huiveilla ja muilla asusteilla, mutta olen tässä kuulkaas miettinyt, etten taida olla asusteihminen ollenkaan. En osaa käyttää huiveja muutoin kuin osana ulkovaatetusta. Värikkäät korut näyttävät talvella ja näihin vaatteisiin yhdistettynä jotenkin teennäisiltä. Aika moniin asuihin ei sovi vyö, ja sitäpaitsi kaikki vyöni ovat joko mustia tai ruskeita muutenkin. 

Päivän Project 333:een liittyvä ajatus: kaikki vaatteeni tuntuvat ihan hemmetin tylsiltä. Vaatetuksen valitseminen aamuisin on tosi helppoa, mutta helppouden hinta on kova. Miten ihmeessä kestän seuraavat kolme kuukautta?

The 33 pieces of clothing I chose for Project 333 have something in common: they are basics, in both good and bad. They are okay clothes, neutral and practical. But oh boy, they are not very exciting. I am not coming up with any interesting outfits to wear.

As I was picking the clothes for the challenge, I thought that I'd spice them up with colorful jewelry, scarves or belts. But it turns out that I'm not really an accessories-kind-of-girl. I can't use scarves except as part of outerwear. Flashy jewelry looks a little pretentious with the clothes I've chosen. Most of my outfits don't need belts, and my belts are all black or brown anyway. 

The Project 333-related thought of the day: yikes, my clothes seem so boring to me. It's very easy to choose an outfit for any given day, but at what price? How on earth am I going to get through the next three months?

Yhtenä päivänä ja toisena / One day and another

Yhtenä päivänä pyörittiin nollan kieppeillä, toisena sukellettiin -20 asteen pakkasiin. Yhtenä päivänä pähkäilin pyykkikorista löytyneen, 1980-luvun silkkimekon kohtaloa, toisena värjäsin sen siniseksi. Yhtenä päivänä olen vielä lomalla, toisena palaan töihin.

One day the temperature hovered just above freezing, on another we dove into -10 degrees Fahrenheit. One day I was trying to figure out what to do with a 1980s silk dress I found in the laundry bin, on another I decided to dye it blue. One day - vacation, another - back to work.

Liityin Pinterestiin / I joined Pinterest

Kuten tavallista, lähden mukaan erinäisiin some-juttuihin mattimyöhäisenä. Osana vaatekaaoksen selvittelyprojektiani päätin hypätä Pinterest-kelkkaan. Olen pitänyt vanhanaikaista inspiraatioleikekirjaa useamman vuoden ajan, mutta sen rinnalla toimikoon nyt myös Pinterest. Keräilen Palavarakkaus Pikkusydän-nimen alle vähän kaikenlaista minua inspiroivaa sälää, joka kenties auttaa minua selkeyttämään ajatuksiani tyylistä ja vaatepaljoudesta.

Pinterestistä minut löytää täältä.

P.S. Olen viettänyt Projekti 333:n ensimmäiset päivät verkkareissa. En muista koskaan ajatelleeni vaatteita niin paljon kuin nyt. Mielessäni kummittelee 2000-luvun alussa ilmestynyt Vogue UK-juttu, jossa muotitoimittaja luopuu kaikista vaatteistaan ja ostaa uudet tilalle. Eilen pakkasin jätesäkillisen vanhoja vaatteita kirpparille.

As usual, I am horribly late to join in on a social media phenomenon. I've kept an old-fashioned inspiration scrapbook for some years now, and yesterday I decided to join Pinterest. I figured it might help me sort out my style and wardrobe. If you are interested in finding out what inspires me, check out my Pinterest here.

P.S. I've spent the first days of Project 333 in sweatpants. I've never thought about clothes as much as I have in the past couple of days. I have a vague memory of an old, probably early 2000s Vogue UK article stuck in my head: in it a fashion editor sells or donates all of her old clothes and buys new ones. Yesterday I packed away a big garbage bag full of clothes to sell at a flea market.

Uuden vuoden ensimmäinen / The first of the year

Vuoden ensimmäistä, harmaana ja möhnäisenä valjennutta päivää kaunistavat joululahjoiksi saadut jutut: pienen pieni messinkipöllö, Vertigo-kirja ja pöhkön näköiset kissat. (Oikeat kissat eivät näytä ihan näin urpoilta tänään - ne vain nukkuvat.)

En tehnyt varsinaisia uuden vuoden lupauksia, mutta yritän syödä vähän fiksummin, liikkua ja lukea enemmän, ja valittaa vähemmän. (On ehkä kuitenkin ihan pakko valittaa edes vähän siitä, että pölynimurimme meni jouluna rikki, ja sekä läppärini että kännykkäni vetelevät totaalisesti viimeisiään. Rahan menoa luvassa, siis.) 

The first day of the year is gray and humid. The snow is melting fast. My Christmas presents make me smile: a tiny brass owl, an awesome Vertigo book, and two daft-looking kitties. (The real ones don't look quite this silly today - they are sleeping.)

I didn't commit to any actual new year's resolutions, but I am going to try to eat better, to exercise and read more, and to complain less. (I'm giving myself permission to complain a little bit today though: our vacuum cleaner broke over the holidays, and my laptop is on its last legs, as is my mobile phone. Ugh, that means that I have to spend money on technology.)