Vaikutelmia / Appearances

Päivänä muutamana juttelin siskon kanssa kaksi tuntia puhelimessa. Puhuimme kaikenlaisista asioista, muun muassa siitä, että lähiaikojen blogipostausteni perusteella voisi luulla, että pidän maalla asumisesta ihan tosissani. Niinhän sitä tosiaan voisi kuvitella.

Totuus on, että enhän minä maalla asumista mitenkään inhoa. Minä vain kaipaan kaupunkiin, kaipaan paljon. Blogitekstieni perusteella sellaista kuvaa tuskin saa, koska keskityn kuvaamaan kauniita maalaismaisemia ja onnellisia kissoja, kirjoitan hätkähdyttävistä luonnonilmiöistä ja leivinuunin lämmöstä. En viitsi avautua täällä liikoja työpaikan haastavista kuvioista tai maaseutumentaliteetista, jonka vuoksi koen täällä päivittäin olevani täysin ulkopuolinen. Eihän blogissa tarvitse pyykkikasoja tai pölypalleroitakaan kuvata. Blogit esittelevät valikoitua todellisuutta.

Yhä useammin törmää blogeihin, joiden teema on valittu kovin tarkasti: porukka bloggaa vain muodista, vain sisustuksesta, vain ruoasta, teknologiasta, politiikasta, milloin mistäkin. Blogien aihepiirit ovat yhä tarkemmin rajattuja. Yhä useampi bloggaaja saa myös bloggaamisesta palkkaa. En tiedä, onko kyse kaupallistumisesta vain mistä, mutta minusta usein tuntuu siltä, että on tullut yhä vaikeammaksi tunnistaa minkäänlaista ihmisyyttä blogien takaa. Esimerkiksi isot muotiblogit näyttävätkin kaikki samalta: samat fontit, samat valkoiset taustat, samanoloiset kuvat, samat vaatteet ja leikkokukat ja tyylit. Ihmisillä on omilla kasvoillaan yhä vähemmän mitään merkityksellistä sanottavaa. Mielipiteitä ehkä huudellaan netissä anonyymina, mutta inhimilliset tunteet ja ajatukset piilotetaan jonnekin kuvailotulituksen, shokkiuutisten klikkailujen ja liibalaaban välimaastoon. Sirpaloituneen sekamelskan keskeltä on vaikea löytää ihmistä. On vaikea löytää aidosti koskettavaa, inhimillistä, mielenkiintoista luettavaa.

Joskus oma, varsin rajallinen nettipersoonani ahdistaa minua. Jokunen viikko sitten olin nettimarkkinointia ja brändäämistä koskevassa seminaarissa, jonka pääpuhuja oli ihan aidosti sitä mieltä, ettei ihminen ole oikeastaan edes olemassa ilman Instagramia. Twiittaa niinkuin henkesi riippuisi siitä! Jokainen itseäänkunnioittava ihminen on LinkedInissä! Minun teki mieli ryömiä johonkin luolaan. Netissä jaetaan niin paljon kaikkea - kuvia asuistamme ja ruoistamme, mielipiteitä politiikasta ja höpöhöpöstä, erilaisia verkostoja, kuvauksia vatsaflunssan oireista ja vauvojen kakasta - että välillä minusta tuntuu siltä, että kaikki se epämääräinen sälä netissä muodostaa jonkinlaisen ihmeellisen varjoihmiskunnan, josta ei oikein saa kiinni. Tuo varjomaailma ei näytä eikä tunnu miltään, vaikka se postaisi itsestään miljardi kuvaa. Mitä enemmän jaamme, sitä enemmän me kaikki oikeastaan näytämme ja kuulostamme samalta. Joku tyyppi kuvaa ja jakaa sushinsa, salaattinsa, burgerinsa, jälkkärikakkunsa, skumppalasinsa, vihersmoothiensa... ja minusta tuntuu siltä, kuin olisin itsekin syönyt ja juonut ne samat ruoat ja litkut, osana kaikkea tätä hemmetin jakamista. Oman jakamiseni kylkiäisenä syntyy tämän oman blogini omituinen vaihtoehtomaailma, jossa minä muun muassa rakastan maalla asumista ehdotta, jossa kaikki kissamme ovat aina terveitä ja onnellisia, jossa leivinuunimme on aina lämmin, ja jossa minä en jostain kumman syystä luuhaakaan kotona verkkareissa. Pics or it didn't happen.

Ehkä tällaisista oudoista palikoista rakentuu uusi post-post-moderni ihmisyys. Silpusta ja sirpaleista koostuu joku vieras, kuitenkin oudon tutun oloinen kollektiivi, josta valtava osa ikävistä kokemuksista on karsittu kokonaan pois, joku puolittainen todellisuus, jossa on paljon muttei oikeastaan mitään, joku Tahraton Mieli. Sisään pääset, mutta ulospääsystä ei ole tietoakaan.

- - -

The other day I spent two hours on the phone with my sister. We talked about, among many other things, my recent blog posts, and about this one in particular. "One might think that you're quite enjoying your life in the countryside", my sister said. Oh, appearances, appearances.

Truth be told, it's not that I don't like living here. It's that I miss living in the city, that's all. But I guess my ambivalent feelings regarding the countryside don't always translate to my readers, who only get to see pictures of beautiful landscapes and perfectly happy cats, or to read my descriptions of otherworldly natural phenomena or special moments. Not that I feel that there needs to be full disclosure. Blogs only portray chosen, constructed glimpses into someone's reality. 

As more and more bloggers either choose only a very narrow sliver of their lives to share with their readers (be it fashion, interior design, food, politics, or technology) or become paid professional bloggers, the less I feel like I recognize any real people behind blogs. All big fashion blogs look the same to me, and I sometimes feel that bloggers no longer express themselves quite as freely as they perhaps once did. It's tough to find any mainstream blogs that really make you feel something. As much as people share online these days, real people stay mostly hidden.

I sometimes struggle with the thought of having an online persona, despite the fact that mine consists of only a personal Facebook profile, a work-related one, and this blog. I recently sat through a seminar about branding one's business (or person). "If you are not on Instagram, you don't exist! Tweet as if your life depended on it! Everyone worth anything is on LinkedIn!", the speaker said, and my immediate reaction was to go hide under a rock. There is so much sharing of ourselves, be it pictures of our meals or our clothing, random rantings regarding our political views, descriptions of our stomach flu or our children's diarrhea, or endless quests for networking and connecting, that I sometimes feel that we all just... meld together, into one gigantic mass of strangely non-descriptive, unreachable faux-people. It's almost as if the more we share, the more we become the very same thing. We photograph our sushi meals, our salads, our burgers, our cakes, our popcorn, our pizzas, our home made breads, our smoothies. And even if I'm not the one taking the photos, it's almost as if I, as a member of the same online civilization, am eating all that stuff too. It's a strange shadow world where appearances become an alternate reality, where everything is based on sharing. When it comes to this blog, my sharing creates an alternative reality where I love living in the countryside unconditionally, where our cats are always healthy, where for some strange reason I never wear sweatpants at home. Pics or it didn't happen.

Perhaps that's just the way it is now, the way of the world, the way of post-post-modern humanity. It's a shredded and put-together-again existence, strangely alien, but all familiar, sad and unpleasant memories erased, Eternal Sunshine of the Spotless Mind. You can check in any time you want, but you can never leave.