Taivaallisia ilmiöitä / Heavenly phenomena

Universumi on ollut villillä päällä tällä viikolla.

Muutama vuorokausi takaperin seisoin Chrisin kanssa pihalla, niskat väärällään, melkeinpä puolenyön paikkeilla. Taivaalla oli käynnissä hurja leikki: nopeasti viilettävät ja vaihtuvat vihertävät lieskat tuntuivat peittävän koko taivaan. Näin ensi kertaa revontulikoronan. Se oli kuin scifi-elokuvissa tai vanhoissa Star Trekeissä nähty portti tuntemattomaan, kuin sisäänkäynti vieraaseen ulottuvuuteen. Jätin ilmiön kuvaamisen sikseen. En halunnut tuhlata kokemusta kameran asetusten kanssa sähläämiseen. Niinpä vain seisoin ja tuijotin taivaalle.

Tänään seurasin osittaista auringonpimennystä. Sää oli täysin kirkas, vain muutama pilvenhattara ajelehti taivaalla. En tiedä, mitä odotin, mutta kokemus oli latteampi kuin etukäteen olin ajatellut. Linnut lauloivat täyttä häkää pimennyksen ollessa suurimmillaan. Ei hämärtänyt juuri lainkaan, mitä nyt ilmassa oli ehkä vähän säyseämpi sävy. Varjot näyttivät erilaisilta, mutten ole varma, kuvittelinko vain. Jos en olisi tiennyt pimennyksestä etukäteen, en olisi huomannut mitään. Olin kyllä kieltämättä vähän pettynyt. Aikani tilannetta tarkkailtuani päätin tarttua kameraan. Todistusaineistoni pimennyksestä ei ole kummoinen, mutta minulle jäi parempi mieli siitä, että sain tapahtuneesta kuvia. Ehkä aika kultaa muistot, ja kymmenen vuoden päästä kaivan esiin nämä kuvat ja ajattelen nähneeni jotain merkittävää.

Ihmeellisin luontoilmiö tällä viikolla on tullut jostain muualta kuin taivaalta. Päivät ovat olleet lämpimiä ja illat viileitä. Jää siis liikkuu. Järveltä kaikuu mitä uskomattomampia ääniä: syvää kuminaa, jumputusta, kirskuntaa, ujellusta, räsähdyksiä. Revontuliyönä järvi oli erityisen hurjalla tuulella. Oli kuin jään läpi olisi yrittänyt tunkeutua joku alkukantainen eläin, jään alle vangittu jättiläisvalas tai Mörkö, joku ihmeellinen. Se kolkutteli valtavalla voimalla, niin kovaa, että olisi voinut luulla jossain kaukana räjäyteltävän kalliota. Hetken verran olisi voinut luulla, että järvi päätti haastaa revontulet. Kiitän luonnonvoimia hienosta show'sta.

---

The universe has provided us with quite a show this week.

Just a few days ago I stood on our yard a little bit before midnight, Chris by my side, gazing at the sky. What a sight it was: flashing, pulsating greenish colors seemed to cover the starry sky. This was the first time I've seen Aurora Borealis' corona, meaning that we stood right underneath the Northern lights. It looked like a portal to the unknown, a gateway to another dimension, as you may or may not have seen them in old Star Trek shows or sci-fi movies. I didn't bother taking photos: it was such a beautiful sight I just wanted to enjoy it.

Today I was all prepared to observe the partial solar eclipse. The skies were clear, only a few tiny clouds drifted in the sky. I don't quite know what I was expecting, but the experience wasn't at all as special as I thought it should have been. The birds kept singing, it didn't even get dark at all. Perhaps, for a while, it seemed that the sun wasn't shining all that brightly, and the shadows might have looked a little different, but I am not sure if I was just imagining it. To be honest, if I hadn't known about the eclipse beforehand, I would have probably missed it. And don't get me wrong, it was very interesting and cool to follow the eclipse with a camera obscura, and especially through a piece of welding glass... but somehow the experience didn't tug at my heart strings. It was a big let-down. I decided to take a moment to snap a few pictures, and I felt better. Perhaps in ten years's time I'll come across the photos and feel that I witnessed something truly significant.

The most amazing thing I've encountered this week hasn't come from the sky. The days have been warm and the nights chilly, which means that ice is on the move. The sounds that echo from the lake are beyond incredible: there's a deep thumping sound, there's screeching, howling, crackles and pops, I don't know, sounds of bells of some strange variety. The night of the Aurora Borealis was quite something: it was as if there had been an ancient creature, a giant whale trapped under the ice, or The Groke, trying to pound its way from under the ice, with such force that it sounded like bedrock was being blown to pieces somewhere in the distance. For a moment it was almost as if the lake had decided to challenge the Northern lights. Now, that was a great show.