Kukonaskeleessa / Wearing Houndstooth

Kevät otti kunnolla takapakkia. Yön aikana oli tullut kymmenen senttiä lunta. Päivän mittaan on taivaalta satanut kaikkea mahdollista: lunta, räntää, vettä. Maisema on surkean harmaa. Leveälahkeisten kukonaskelhousujeni puntit pysyivät juuri ja juuri kuivina.

Huomenna lähden siskon hellään huomaan pariksi päiväksi. Hei Helsinki, täältä tullaan!

The weather took a nasty turn overnight - so much for spring. This morning the fields were white again, covered in pristine snow. During the day we had more snow, then rain, then something in between. Everything just looks gray, wet and miserable now.  The cuffs of my wide-legged houndstooth trousers barely made it home dry.

Tomorrow I am heading south to visit my sister for a few days. Hello Helsinki, here I come!

Pinteessä; tai Viimeiset ajatukset Project 333:sta / Pinched; or The Final Thoughts on Project 333

Vanhuus ei tule yksin: iskiashermoni on pinteessä, ja linkkaan menemään kuin jonkun kuuluisan kirkon kellonsoittaja. En ollut suunnitellut viikonlopuksi mitään kummoisempaa ohjelmaa, mutta järjettömän kipeä pakara rajoittaa nyt kyllä menoa ja meininkiä harmittavalla tavalla. Kotona pysytään, ja liikehdintäni rajoittuu varovaisiin venyttelyihin.

Koska maaliskuu lähestyy loppuaan, on aika tehdä jonkin sortin loppuanalyysi Project 333:sta, jonka tarkoituksena oli valikoida 33 vaatetta, joita käytetään kolme kuukautta. Aloitin haasteen joulukuun lopulla intoa (ja pienoista kauhua) puhkuen, ilman suurempia odotuksia. Kolmeksi kuukaudeksi valikoitui 33 vaatetta aika helposti, mutta vain hetkeä myöhemmin oli aika selvää, että olin tullut valinneeksi vähän vääränlaisia vaatteita. Koko homma alkoi ahdistaa ja tuntua liian vakavalta tosi nopeasti. Hain epätoivoissani kaikenlaisia porsaanreikiä ja ostin pari uutta vaatetta, kunnes päätin olla stressaamatta liikoja. Lakkasin pitämästä kirjaa, hain muutamia ylimääräisiä vaatteita käyttöön varastosta, ja 33 vaatetta vaihtui jokseenkin epämääräiseen lukuun. Lakkasin analysoimasta ja suorittamasta. Sillä tiellä olen vieläkin.

Päällimmäiset käytännön huomioni Project 333:sta ovat:

1) Project 333:sta sanotaan, että keliolosuhteilla ei ole niin väliä, ja että haaste toimii kaikilla leveysasteilla. Etelä-Pohjanmaan tammi-maaliskuu ei kyllä ainakaan minulle ollut mitenkään kovin helppo aikahaarukka. Kylmimmillään kelit olivat -20 asteessa, lämpimimmillään +10:ssä. Oli narskuvaa pakkaslunta, korkeahkoja hankia, vesisadetta, mutaa ja sohjoa. En suosittele skeptistä maalla asuvaa vaatenarkkaria kokeilemaan haastetta ensimmäistä kertaa tähän vuodenaikaan, joka on pukeutumisen kannalta vähän masentava muutenkin. 

2) 33 vaatteella tai vähemmälläkin pärjää ihan hyvin, tai oikeammin: pärjää, jos haluaa. Jos ei oikeasti halua, niin haaste on huomattavasti hankalampi. Itseltäni voisin kysyä, halusinko oikeasti missään vaiheessa testata, pärjäänkö erittäin reilusti vähemmällä vaatemäärällä. Vastaus on, että en tarpeeksi. Jos olen ihan rehellinen, niin pidän siitä, että minulla on paljon vaatteita. Liika on liikaa, tietysti, ja aloittaessani Project 333:n olin luisunut shoppailukierteeseen. Sen sijaan, että halusin kokeilla, pärjäänkö "vain" 33 vaatteella, halusin ehkä enemmänkin selkeyttä siihen, mitä vaatteita käytän ja mitä en, ja miksi. Näihin kysymyksiin Project 333 kyllä antoi vastauksia.

3) Oliko haasteesta hyötyä? Kyllä, ehdottomasti. Haasteen ansiosta olen pukeutunut aamuisin nopeammin. En ole liikoja tuhlaillut aikaa peilin edessä seisomiseen ja vaatekaappi on pysynyt siistinä. Olen Project 333:n myötä luopunut aika isosta määrästä vaatteita, jotka ovat "ihan kivoja" tai joita en koskaan käytä. 

4) Omalla kohdallani Project 333 oli ihan hyödyllinen, muttei mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus. Koin haasteen paikoin todella ahdistavaksi. Ongelmakohtani olivat ihan samanlaisia Project 333:ssa kuin muissakin kokeilemissani vaatehaasteissa: lähdin alkuinnostuksen jälkeen etsimään porsaanreikiä, ja sorruin suutuspäissäni ostamaan uusia vaatteita. En pidä säännöistä, ja lähden alitajuisesti (ja joskus ihan tajuisestikin) haastamaan niitä. Paras kokeilemani käytäntö vaatemäärän ja shoppailun kontrollointiin on edelleen se, että joudun luopumaan jostain, jos ostan jotain uutta. Tämä tietysti edellyttää sitä, että alkupisteessä olemassaoleva vaatemäärä on edes jotenkin hallinnassa. Hallinnan saavuttamiseksi on hyvä omistaa kokovartalopeili ja rehellinen ystävä.

5) Suosittelenko Project 333:a muille? Kyllä, mutta tietyin ehdoin. Motivaatio on a ja o. Mikään vaatehaaste ei ole oikotie onneen. Jos on tunne- ja terapiashoppailija, on aina syytä pohtia, miksi vaatteiden ostaminen tuntuu niin hyvältä ja miksi shoppailukielto tuntuu niin ylitsepääsemättömältä. Jos ei tunnista omia shoppailun sudenkuoppiaan, sitä sortuu heti tiesminkäkin haasteen jälkeen (tai aikana) uudelleen samaan kierteeseen. Ymmärrän kyllä niitä, joille Project 333 on juuri se oikea haaste, paras monien muiden joukossa. Se antaa sopivasti vapautta valita itse, se on melko joustava mutta samalla järjestelmällinen, rajoitettu vaatemäärä antaa hyvät mahdollisuudet kehittää omaa tyyliä ja "signature look"ia, ja haasteen takana toimii nettiyhteisö, jolta saattaa saada tarvitsemaansa tukea. (Itse kyllä pidän Project 333:n facebook-porukkaa turhan hurmoksellisena.) 

Summa summarum: Project 333:n seurauksena vaatemääräni on pienentynyt ja vaatekaapin sisältö on järkevöitynyt. Olisin kyllä luultavasti saavuttanut samat asiat lyhyemmässä ajassa, jos olisin vain roudannut kaikki vaatteeni yhteen paikkaan, sovittanut kaikkea rehellisesti, ja tehnyt perinteiset säilytä-kierrätä-heitä pois-kasat. Mutta tulipahan kokeiltua. Edelleen suosittelen kaikille vaatekaapin sisällön kanssa kamppaileville Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi-kirjaa. Se on kertakaikkiaan mainio opus. Itse sain kaikista eniten iloa tyylitaulukko- ja budjetointiosioista, joiden ansiosta minulla on nyt huomattavasti fiksumpi lähestymistapa vaatteiden ostamiseen ja vaatteisiin liittyvään rahankäyttöön.  

---

Older age comes with its disadvantages: I have a pinched sciatic nerve and my walk resembles that of a well-known church tower's hunchback. I didn't have a whole lot planned for the weekend, but right now I'm pretty much just stuck at home, with the mind-blowing goal of doing some careful stretching.

Since I can't really do a whole lot and since March is drawing to a close (I know, it's shocking) I figured that it would be a good time to share my final thoughts on Project 333. As you guys know, I started the challenge  feeling desperate, enthusiastic and doubtful. The point of the challenge was to pick 33 pieces of clothing for three months. I managed to choose 33 pieces of clothing quite easily, but it quickly dawned on me that I had picked the wrong types of clothes. Soon the challenge started to feel very severe and serious. I got annoyed, started looking for loopholes and bought some new clothes. It didn't get any better until I just stopped over-thinking it. I ended up with a few more than 33 pieces of clothing in rotation, and that's the situation as it stands today.

So here are my final thoughts on Project 333:

1) They say that climate and weather conditions aren't an issue for Project 333, but I disagree. At least for someone who is trying it out for the first time, the January-March time slot is very, very challenging. It's a somewhat depressing time of the year to get dressed in the first place, and in our neck of the woods, the temperatures ranged from -20 to +10 degrees Celsius. There was snow, slush and mud, there was rain, sleet, and I don't even know what. If you are a little bit skeptical about the whole thing but want to give Project 333 a go, choose a better (meaning easier) time frame than I did.

2) You can very easily cope with having 33 pieces of clothing to wear, or fewer. It's more of a question of want, really. If you don't actually want to get by with fewer clothes, Project 333 can be challenging. If I'm being honest, I quite like having a lot of clothes. Too much is too much, of course. When I started the challenge, I had let myself slide, things were out of control, and I had gone back to my old ways of buying clothes to reward myself. More than anything, I wanted some clarity about which clothes I actually wear and why. Did Project 333 provide answers to those questions? Certainly.

3) Project 333 was useful. It was easy to get dressed in the mornings, and my wardrobe stayed nice and neat. I've since culled my wardrobe a fair bit and donated clothes I never wear to charity. 

4) So yes, Project 333 was useful, but there's a BUT. I found that I had exactly the same problems with Project 333 as I've had with any other clothing-related challenge in the past. I get annoyed at the rules, cave in, start buying new stuff. I am starting to think that I just don't like rules. It's almost as if my sub-conscious (and sometimes even the conscious) wants to break the rules. Project 333 was no different. I still find that the best way for me to control the contents of my wardrobe is to get rid of something if I buy something new. Of course, in order for something like that to work, one must have the original amount of clothes under control. In order to achieve that, I recommend the company of a full-sized mirror and a reliable friend.

5) Do I recommend Project 333? Yes, but with certain reservations. A clothing challenge is never a simple short-cut to happiness. If you are an emotional shopper, if you are shopaholic, you should always carefully consider the reasons behind your behavior. If you don't recognize your problems, you're just going to fall back to your old ways after any challenge is over. I understand those for whom Project 333 is the best challenge out there: there's freedom to choose and make it your own, it's quite flexible but it provides structure, the limited amount of clothes at your disposal challenges you to develop a signature look, and the online support is available, although I found the facebook-group to be a little too... borderline religious to the cause. 

So here's my two cents: as a result of Project 333, I now have fewer clothes and my wardrobe consists of clothes I actually wear. I wonder, though, if I had reached the same goal simply by trying on every single pieces of clothing I own, and doing the typical "save-recycle-bin"-thing. But at least I can say that I tried it. I wish Rinna Saramäki's excellent book "Hyvän mielen vaatekaappi" was available in English, because it's the best book on wardrobe control I've come across. Before, during and after the challenge, the book has provided me with some great advice as to how to figure out what I really wear and how to control my spending.

Taikaa / Magic

Päässäni on pyörinyt jo monta päivää The Bee Geesin I Started a Joke. Robinin laulusuorituksessa on jotain taianomaista. 

---

I have had an earworm for days: The Bee Gees' I Started a Joke. There's something truly magical about Robin's vocals.

Vaikutelmia / Appearances

Päivänä muutamana juttelin siskon kanssa kaksi tuntia puhelimessa. Puhuimme kaikenlaisista asioista, muun muassa siitä, että lähiaikojen blogipostausteni perusteella voisi luulla, että pidän maalla asumisesta ihan tosissani. Niinhän sitä tosiaan voisi kuvitella.

Totuus on, että enhän minä maalla asumista mitenkään inhoa. Minä vain kaipaan kaupunkiin, kaipaan paljon. Blogitekstieni perusteella sellaista kuvaa tuskin saa, koska keskityn kuvaamaan kauniita maalaismaisemia ja onnellisia kissoja, kirjoitan hätkähdyttävistä luonnonilmiöistä ja leivinuunin lämmöstä. En viitsi avautua täällä liikoja työpaikan haastavista kuvioista tai maaseutumentaliteetista, jonka vuoksi koen täällä päivittäin olevani täysin ulkopuolinen. Eihän blogissa tarvitse pyykkikasoja tai pölypalleroitakaan kuvata. Blogit esittelevät valikoitua todellisuutta.

Yhä useammin törmää blogeihin, joiden teema on valittu kovin tarkasti: porukka bloggaa vain muodista, vain sisustuksesta, vain ruoasta, teknologiasta, politiikasta, milloin mistäkin. Blogien aihepiirit ovat yhä tarkemmin rajattuja. Yhä useampi bloggaaja saa myös bloggaamisesta palkkaa. En tiedä, onko kyse kaupallistumisesta vain mistä, mutta minusta usein tuntuu siltä, että on tullut yhä vaikeammaksi tunnistaa minkäänlaista ihmisyyttä blogien takaa. Esimerkiksi isot muotiblogit näyttävätkin kaikki samalta: samat fontit, samat valkoiset taustat, samanoloiset kuvat, samat vaatteet ja leikkokukat ja tyylit. Ihmisillä on omilla kasvoillaan yhä vähemmän mitään merkityksellistä sanottavaa. Mielipiteitä ehkä huudellaan netissä anonyymina, mutta inhimilliset tunteet ja ajatukset piilotetaan jonnekin kuvailotulituksen, shokkiuutisten klikkailujen ja liibalaaban välimaastoon. Sirpaloituneen sekamelskan keskeltä on vaikea löytää ihmistä. On vaikea löytää aidosti koskettavaa, inhimillistä, mielenkiintoista luettavaa.

Joskus oma, varsin rajallinen nettipersoonani ahdistaa minua. Jokunen viikko sitten olin nettimarkkinointia ja brändäämistä koskevassa seminaarissa, jonka pääpuhuja oli ihan aidosti sitä mieltä, ettei ihminen ole oikeastaan edes olemassa ilman Instagramia. Twiittaa niinkuin henkesi riippuisi siitä! Jokainen itseäänkunnioittava ihminen on LinkedInissä! Minun teki mieli ryömiä johonkin luolaan. Netissä jaetaan niin paljon kaikkea - kuvia asuistamme ja ruoistamme, mielipiteitä politiikasta ja höpöhöpöstä, erilaisia verkostoja, kuvauksia vatsaflunssan oireista ja vauvojen kakasta - että välillä minusta tuntuu siltä, että kaikki se epämääräinen sälä netissä muodostaa jonkinlaisen ihmeellisen varjoihmiskunnan, josta ei oikein saa kiinni. Tuo varjomaailma ei näytä eikä tunnu miltään, vaikka se postaisi itsestään miljardi kuvaa. Mitä enemmän jaamme, sitä enemmän me kaikki oikeastaan näytämme ja kuulostamme samalta. Joku tyyppi kuvaa ja jakaa sushinsa, salaattinsa, burgerinsa, jälkkärikakkunsa, skumppalasinsa, vihersmoothiensa... ja minusta tuntuu siltä, kuin olisin itsekin syönyt ja juonut ne samat ruoat ja litkut, osana kaikkea tätä hemmetin jakamista. Oman jakamiseni kylkiäisenä syntyy tämän oman blogini omituinen vaihtoehtomaailma, jossa minä muun muassa rakastan maalla asumista ehdotta, jossa kaikki kissamme ovat aina terveitä ja onnellisia, jossa leivinuunimme on aina lämmin, ja jossa minä en jostain kumman syystä luuhaakaan kotona verkkareissa. Pics or it didn't happen.

Ehkä tällaisista oudoista palikoista rakentuu uusi post-post-moderni ihmisyys. Silpusta ja sirpaleista koostuu joku vieras, kuitenkin oudon tutun oloinen kollektiivi, josta valtava osa ikävistä kokemuksista on karsittu kokonaan pois, joku puolittainen todellisuus, jossa on paljon muttei oikeastaan mitään, joku Tahraton Mieli. Sisään pääset, mutta ulospääsystä ei ole tietoakaan.

- - -

The other day I spent two hours on the phone with my sister. We talked about, among many other things, my recent blog posts, and about this one in particular. "One might think that you're quite enjoying your life in the countryside", my sister said. Oh, appearances, appearances.

Truth be told, it's not that I don't like living here. It's that I miss living in the city, that's all. But I guess my ambivalent feelings regarding the countryside don't always translate to my readers, who only get to see pictures of beautiful landscapes and perfectly happy cats, or to read my descriptions of otherworldly natural phenomena or special moments. Not that I feel that there needs to be full disclosure. Blogs only portray chosen, constructed glimpses into someone's reality. 

As more and more bloggers either choose only a very narrow sliver of their lives to share with their readers (be it fashion, interior design, food, politics, or technology) or become paid professional bloggers, the less I feel like I recognize any real people behind blogs. All big fashion blogs look the same to me, and I sometimes feel that bloggers no longer express themselves quite as freely as they perhaps once did. It's tough to find any mainstream blogs that really make you feel something. As much as people share online these days, real people stay mostly hidden.

I sometimes struggle with the thought of having an online persona, despite the fact that mine consists of only a personal Facebook profile, a work-related one, and this blog. I recently sat through a seminar about branding one's business (or person). "If you are not on Instagram, you don't exist! Tweet as if your life depended on it! Everyone worth anything is on LinkedIn!", the speaker said, and my immediate reaction was to go hide under a rock. There is so much sharing of ourselves, be it pictures of our meals or our clothing, random rantings regarding our political views, descriptions of our stomach flu or our children's diarrhea, or endless quests for networking and connecting, that I sometimes feel that we all just... meld together, into one gigantic mass of strangely non-descriptive, unreachable faux-people. It's almost as if the more we share, the more we become the very same thing. We photograph our sushi meals, our salads, our burgers, our cakes, our popcorn, our pizzas, our home made breads, our smoothies. And even if I'm not the one taking the photos, it's almost as if I, as a member of the same online civilization, am eating all that stuff too. It's a strange shadow world where appearances become an alternate reality, where everything is based on sharing. When it comes to this blog, my sharing creates an alternative reality where I love living in the countryside unconditionally, where our cats are always healthy, where for some strange reason I never wear sweatpants at home. Pics or it didn't happen.

Perhaps that's just the way it is now, the way of the world, the way of post-post-modern humanity. It's a shredded and put-together-again existence, strangely alien, but all familiar, sad and unpleasant memories erased, Eternal Sunshine of the Spotless Mind. You can check in any time you want, but you can never leave.

Taivaallisia ilmiöitä / Heavenly phenomena

Universumi on ollut villillä päällä tällä viikolla.

Muutama vuorokausi takaperin seisoin Chrisin kanssa pihalla, niskat väärällään, melkeinpä puolenyön paikkeilla. Taivaalla oli käynnissä hurja leikki: nopeasti viilettävät ja vaihtuvat vihertävät lieskat tuntuivat peittävän koko taivaan. Näin ensi kertaa revontulikoronan. Se oli kuin scifi-elokuvissa tai vanhoissa Star Trekeissä nähty portti tuntemattomaan, kuin sisäänkäynti vieraaseen ulottuvuuteen. Jätin ilmiön kuvaamisen sikseen. En halunnut tuhlata kokemusta kameran asetusten kanssa sähläämiseen. Niinpä vain seisoin ja tuijotin taivaalle.

Tänään seurasin osittaista auringonpimennystä. Sää oli täysin kirkas, vain muutama pilvenhattara ajelehti taivaalla. En tiedä, mitä odotin, mutta kokemus oli latteampi kuin etukäteen olin ajatellut. Linnut lauloivat täyttä häkää pimennyksen ollessa suurimmillaan. Ei hämärtänyt juuri lainkaan, mitä nyt ilmassa oli ehkä vähän säyseämpi sävy. Varjot näyttivät erilaisilta, mutten ole varma, kuvittelinko vain. Jos en olisi tiennyt pimennyksestä etukäteen, en olisi huomannut mitään. Olin kyllä kieltämättä vähän pettynyt. Aikani tilannetta tarkkailtuani päätin tarttua kameraan. Todistusaineistoni pimennyksestä ei ole kummoinen, mutta minulle jäi parempi mieli siitä, että sain tapahtuneesta kuvia. Ehkä aika kultaa muistot, ja kymmenen vuoden päästä kaivan esiin nämä kuvat ja ajattelen nähneeni jotain merkittävää.

Ihmeellisin luontoilmiö tällä viikolla on tullut jostain muualta kuin taivaalta. Päivät ovat olleet lämpimiä ja illat viileitä. Jää siis liikkuu. Järveltä kaikuu mitä uskomattomampia ääniä: syvää kuminaa, jumputusta, kirskuntaa, ujellusta, räsähdyksiä. Revontuliyönä järvi oli erityisen hurjalla tuulella. Oli kuin jään läpi olisi yrittänyt tunkeutua joku alkukantainen eläin, jään alle vangittu jättiläisvalas tai Mörkö, joku ihmeellinen. Se kolkutteli valtavalla voimalla, niin kovaa, että olisi voinut luulla jossain kaukana räjäyteltävän kalliota. Hetken verran olisi voinut luulla, että järvi päätti haastaa revontulet. Kiitän luonnonvoimia hienosta show'sta.

---

The universe has provided us with quite a show this week.

Just a few days ago I stood on our yard a little bit before midnight, Chris by my side, gazing at the sky. What a sight it was: flashing, pulsating greenish colors seemed to cover the starry sky. This was the first time I've seen Aurora Borealis' corona, meaning that we stood right underneath the Northern lights. It looked like a portal to the unknown, a gateway to another dimension, as you may or may not have seen them in old Star Trek shows or sci-fi movies. I didn't bother taking photos: it was such a beautiful sight I just wanted to enjoy it.

Today I was all prepared to observe the partial solar eclipse. The skies were clear, only a few tiny clouds drifted in the sky. I don't quite know what I was expecting, but the experience wasn't at all as special as I thought it should have been. The birds kept singing, it didn't even get dark at all. Perhaps, for a while, it seemed that the sun wasn't shining all that brightly, and the shadows might have looked a little different, but I am not sure if I was just imagining it. To be honest, if I hadn't known about the eclipse beforehand, I would have probably missed it. And don't get me wrong, it was very interesting and cool to follow the eclipse with a camera obscura, and especially through a piece of welding glass... but somehow the experience didn't tug at my heart strings. It was a big let-down. I decided to take a moment to snap a few pictures, and I felt better. Perhaps in ten years's time I'll come across the photos and feel that I witnessed something truly significant.

The most amazing thing I've encountered this week hasn't come from the sky. The days have been warm and the nights chilly, which means that ice is on the move. The sounds that echo from the lake are beyond incredible: there's a deep thumping sound, there's screeching, howling, crackles and pops, I don't know, sounds of bells of some strange variety. The night of the Aurora Borealis was quite something: it was as if there had been an ancient creature, a giant whale trapped under the ice, or The Groke, trying to pound its way from under the ice, with such force that it sounded like bedrock was being blown to pieces somewhere in the distance. For a moment it was almost as if the lake had decided to challenge the Northern lights. Now, that was a great show.

Terveisiä maalta / Greetings from the countryside

Löysin rannasta hylätyn, luhistuneen ladon, tervaleppien keskeltä. Sisällä kärrynpyöriä, joskus kai niitä on joku polle vetänyt, vienyt ehkä perheen pyhänä kirkkoon. 

Kuinka nopeasti maaseutu onkaan muuttunut, minne on väki kaikonnut, kuka täällä vielä asuu sadan vuoden päästä. Kyläyhdistyksissä on mukana enää vanhoja pappoja ja mummoja, talkooporukat pienenevät vuosi vuodelta. "Ei vaan väki lähde, muualle kuin kasvukeskuksiin", kuulee sanottavan. Ei kannata kunnostaa teitä, ei kannata kenkäkaupan pito, pannaan lehmät jo pois, niskalaukausta odotellaan.

On täällä kuitenkin vielä väkeä, minä ja moni muu. Me yhdessä pohdiskelemme uusia käytäntöjä, uusia tapoja pitää maaseutua asuttuna. Ettei ihmisten tarvitse muuttaa pois, elleivät halua, että täällä vielä pärjäisi. Sydän vielä sykkii, elämä, kaiken tämän avaruuden keskellä, keskellä kaunista ei mitään.

I found an abandoned barn by the shore, old cartwheels inside. Perhaps there once was a family here, and a horse that took them to church on Sundays.

The Finnish countryside has changed dramatically over the past 50 years or so. Urbanization has hit us hard: the population of our small municipality has declined by over a hundred people since we moved here two and a half years ago. That's a lot. One wonders if there is anyone left in a hundred years' time, if this is it, the death of the country. No farms, no work, no life, might just as well take the cows to the slaughterhouse. 

We are still here though, us and some others, trying to find ways to keep the countryside alive, to find new ways to make a living, so that the people who want to stay here, can. The heart still beats, and there is work to do, in the middle of all this, in the middle of our beautiful nowhere.

Taivas auki / Skies wide open

Kevättalven aurinko ja aukinainen taivas saavat tuntemaan olon mitättömäksi. Taivas on valtava, ja kun sitä tuijottelee aikansa, menettää käsityksensä painovoimasta ja paikastaan maailmassa. Kuin mitään muuta ei olisikaan, vain sinistä, vain tilaa, joka ei lopu, ja meidän punainen talo, taivaankannen alla, meidän turvapaikka. 

The sky feels bigger on sunny, late-winter days like this one. Staring up, one starts to feel disoriented, as if there was no gravity, no place for us here. Blue skies is all there is, all this space, all this never-ending space, and our red house, under the heavenly dome, our safe haven.

Kutsua odotellessa / Waiting for an Invitation

Gwyneth Paltrow olisi voinut 90-luvun lopulla pukeutua tähän Jasper Conranin silkkimekkoon. Olisikohan jollain tutulla kesähäät tulossa, tai jotkut helteiset puutarhapippalot? Nyt olis mulla nimittäin hyvä hippamekko. 

---

There's something decidedly 'late-90s Gwyneth Paltrow' about this Jasper Conran silk dress. I hope someone invites me for a summer wedding or a garden party, because I have something to wear.

Puutarhakausi korkattu! / The Gardening Season Begins!

Hain tänään kellarista pelargonit, ja huhhuijaa, mikä näky siellä odottikaan. Kaikki kahdeksan ruukullista puskivat hurjan pitkiä versoja, kahdessa oli jopa kukkia. Kaikki pelargonini siis selvisivät talvettamisesta. Koska en ole koskaan ennen talvettanut pelargoneja, päädyin googlailemaan leikkausohjeita, katselemaan YouTubesta opetusvideoita ja muistelemaan naapurin Sirkalta pari viikkoa sitten saamiani neuvoja. Päädyin noudattamaan viimeiseksi mainittuja, koska ne olivat kaikista selkeimmät: "Senkus vaan leikkaat, ja leikkaat kunnolla, kasvi joko kasvaa tai kuoloo". Ja niin minä leikkasin, vähän sieltä, vähän täältä, lopuksi paljon joka kohdasta. 

Näin on puutarhakausi korkattu. Lueskelin aamiaisella viime viikolla postissa saapunutta taimikuvastoa. Tekisi mieli tilata liljoja ('Chocolate Canary' on upea), loistotädykkeitä ('Crater Lake Blue') ja siperianpallo-ohdakkeita. Puoliakaan en muista viime syksyn viimeisistä puutarhoinneista; minulla ei ole hajuakaan, mitä perennoja jaoin tai minne mitäkin istutin. No, onnellisia yllätyksiä sitten, parin kuukauden päästä.

I got my pelargoniums out of the basement, finally. And what a sight it was: all eight of them were sprouting like mad, two of them were pushing flowers, the crazy buggers. In a nutshell: they all survived the winter. This has been my first time overwintering pelargoniums, so I had no idea what to do. I googled cutting instructions, watched some YouTube videos, and tried to remember what our neighborhood's gardening wizard Sirkka had told me a few weeks back. I went with Sirkka's advice, because it was the simplest: "Just cut them. Cut them, cut them all over. A plant either lives or dies." So I started cutting: a snip here, a snip there, and then a lot of snips everywhere. 

And here we are: the gardening season has begun. At breakfast I browsed through a plant catalog that had arrived in the mail earlier this week and developed a small obsession with ordering speedwells, lilies ('Chocolate Canary' looks awesome) and globe thistles. I can't remember half of the perennials I divided and/or planted last fall. Well, there will be plenty of happy surprises, I am sure, in a few months time.

Verhoja ja kirjoja, keväälle / Curtains and books, for spring

Vaihdoin viime viikonvaihteessa kevyemmät verhot tuvan ikkunoihin. Aurinko paistaa, ja ikkunat ovat niin likaiset, että hirvittää. Ei se mitään. Pääasia, että on valoa, mistä puheen ollen: talvehtineet pelargonini ovat vieläkin kellarissa, vaikka ne olisi pitänyt noutaa jatkotoimia varten sieltä jo monta viikkoa sitten. Josko tänä viikonloppuna sitten, mutten aio ottaa asiasta sen kummempaa stressiä.

Kävin tänään kirjastossa, koska minulla oli sinne sovittuna yksi palaveri. Jäin kokouksen jälkeen hyllyjen väliin luuhaamaan ja mietin, kuinka mahtavia ja tärkeitä paikkoja kirjastot oikeasti ovat. Meidänkin pienessä kunnankirjastossamme on oikeastaan aika vakuuttava valikoima kaikenlaisia kirjoja. Huippupaikka, jossa pitää käydä useammin. Lainasin Riikka Peloa ja Arto Melleriä.

I changed the curtains this past weekend. There is so much more light in the house now, with all this sun and the delicate cotton-and-linen-mix curtains. The only downside is that they reveal our horribly dirty windows, but oh well, there is light - that's all that matters. Speaking of light: I should have got my pelargoniums out of the basement by now. They've been dormant there over the winter, and they undoubtedly need some work, but perhaps I'll get around to it this coming weekend. (Off-topic: auto-correct is trying to have me change "pelargoniums" to "planetariums". Charming, somehow, I think.)

I stopped by at the local library today. I had a meeting scheduled there, but I stayed afterwards to browse. I don't use the library as much as I should: it really is an awesome little place, with an excellent selection of books considering the size of our municipality. I borrowed Riikka Pelo's novel about the Russian poet Marina Tsvetaeva, and early poems by Arto Melleri, an award-winning Finnish poet, who was born here.

Ole feministi, tänään ja aina / Be a feminist, today and always

Naistenpäivää vietetään täällä vetisissä ja harmaissa tunnelmissa. Päivälämpötilat huitelevat viidessä asteessa. Järven jäälle noussut vesi ehti jo viime viikolla paeta parin pakkasyön myötä, mutta tänään järvi on kuin peili. Pilkkijät eivät ole moksiskaan. 

Toivotan kaikille hyvää kansainvälistä naistenpäivää - olkoon tämä päivä kuitenkin muutakin kuin vaaleanpunaisia ruusuja, kuplivaa ja suklaarasioita. Lainaan C.J. Redwinea: “There are much more important qualities to have than a docile disposition.” Siispä, naiset, olkaa hankalia, rasittavia, ärsyttäviä. Sanokaa ääneen, vaatikaa, polkekaa jalkaa. Olkaa feministejä, rohkeasti ja kovaäänisesti, joka päivä. 

International Women's Day is gray and wet in our neck of the woods. The temperature hovers at 5 degrees. The lake is like a mirror.

I wish you all happy Women's Day - and may it be more than a bouquet of pink roses, champagne and a box of chocolates. I quote C.J. Redwine: “There are much more important qualities to have than a docile disposition.” To all women, I say: be difficult, be vocal, be annoying. Say what you want, say it out loud, be demanding. Be a feminist, boldly and loudly, every day.

Vekkejä ja pohdintaa / Pleats and thoughts

Onpa ollut taas kiireinen viikko. Duunihommien tuoksinassa olen ajatellut kaikenlaista: suvaitsevaisuutta, sananvapautta, irtiottoja, tyylejä, erilaisuutta, edelläkävijöitä. Olen lueskellut Lily-portaalissa käytäviä keskusteluja feminismistä ja yhteiskunnan ja yksilön välisestä suhteesta. Olen lukenut suurella kiinnostuksella uudehkoa Ruskeat tytöt-blogia, jossa kirjoitetaan avoimesti ja fiksusti rasismista, ihmisenä olemisesta ja toivosta. Näitä ajatuksia herättäviä blogitekstejä lukiessani olen havainnut seuraavani uutisia ja yhteiskunnallisia asioita aivan liian vähän, paljon vähemmän kuin ennen. Sen sijaan olen seurannut muotiviikkoja ja pohtinut trendisyklejä, mikä nyt ei ole ehkä kovinkaan sivistävää.

Männäviikolla olen päivitellyt omaa ajankäyttöäni. Pitäisi katsoa vähän vähemmän telkkaria. Pitäisi tapella väsymystä vastaan zombeilun sijaan ulkoilemalla, vaikka kylän raitti onkin niin mutainen, ettei sillä kannata lampsia kuin kahluusaappaissa. Pitäisi kuunnella enemmän sellaista musiikkia, joka sykähdyttää. Lukea uutisia. Tarttua hetkeen, tai jotain sinnepäin. 

What a hectic week it's been, yet again. This week I read some interesting, thought-provoking Finnish blog posts about feminism, the relationship between society and the individual, and racism in Finland. (Sorry, the content is all in Finnish.) The posts have had me thinking about tolerance, freedom of speech, being different, social pioneers, and change. The upheaval in the Finnish blogosphere on the aforementioned topics has sort of made me realize that I don't keep up with current affairs like I used to. Instead, I keep up with fashion weeks and the silly recycling of old trends, for what that's worth (not a whole lot). 

This past week I've also given some thought to the way I spend my free time. I have so little of it these days that I should watch less TV and spend more time outdoors. I should listen to empowering music that makes me happy, and follow the news more. Should seize the day, as they say.

Masahan se siinä! / Why, it's Masa!

Kävin pikaisesti kirpparilla tiistaina. Vaeltelin vaaterekkien välissä, en odottanut löytäväni mitään, koska kirpparitarjonta on lähiaikoina tuntunut ihan olemattomalta: liikaa huonokuntoista henkkamaukkaa ja muuta halpavaatetta, rikkinäisiä ja likaisia kuteita, hyi. Ja sitten löysin tämän. No, sehän on ihan kuin Masa villapaitaan pukeutuneena. Minua alkoi naurattaa ääneen. Olen hekotellut paidalle nyt jo neljättä päivää. Ihan hyvin sijoitetut kaksi euroa.

I went to the flea market on Tuesday, not expecting to find much. Flea markets these days are just full of old cheap crappy clothes with stains on them and what not. Yuck. And then I found a sweater with a picture of our Masa wearing a sweater. I laughed out loud. I've been giggling at the sweater for four days now. Two euros well spent. 

Sadas / 100th

Maaliskuun ensimmäinen tuntuu jo melkein keväältä. Hitunen sinistä taivasta pilkottaa, aurinkokin, ja lumi sulaa. Jääkylmä järvituuli muistuttelee, ettei talven selkä ole vielä taittunut. Sisällä tuvassa leivinuuni hohkaa suloista lämpöä, sen pankko on Illusian lempipaikka. 

Tämä on muuten sadas postaukseni tähän blogiin. Kummasti näitä on kertynyt, vaikken ehdikään blogata niin paljon tai syvällisesti kuin haluaisin. Useimmiten aikani riittää vain pikaisiin tunnelmointeihin, mutta ehkä se on tarpeeksi kuitenkin, tai ainakin parempi kuin ei mitään. 

It's March 1st, and spring is in the air. A glimpse of blue skies and the sun - that's all there is, really, but today it feels like just enough. A freezing cold breeze blows from the lake, reminding us to stay patient, telling us that winter is still here. Inside, it's nice and warm though. The top of our heating oven is Illusia's favorite place.

This, by the way, is my 100th post. Considering how busy I am with work these days, it's a lot more than I would have thought. I guess most of my posts are just quick glances into occasional everyday musings, but perhaps that's enough, or at least better than nothing.