Juuri tähän aikaan / This time

Minulla oli kamala työviikko. Tein liian monta 12-tuntista työpäivää, en ole jaksanut ajatella yhtään mitään. Olen tehnyt töitä ja nukkunut sen verran kuin olen ehtinyt. Torstaina organisoin ulkoilmatapahtumaa aamukahdeksasta iltayhdeksään. Kun tulin illalla kotiin, kylmyys oli hiipinyt jo luihin ja ytimiin. Tänään heräsin auringonpaisteeseen kurkku kipeänä, vieläkin väsyneenä. Mutta aurinko paistaa, lämmittää ikkunan lävitse.

Eeva Kilven Kuolinsiivouksesta poimin tämän katkelman: "Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin vasta äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa."

I had a horrible work week. I pulled 12-hour shifts and barely had time to do anything else but work and sleep. On Thursday I organized an outdoors event from 8 am to 9 pm. By the time I got home, the chill had reached my bones. This morning I woke up with a sore throat, still tired. But guess what: we have blue skies. The sun feels warm through the window.

Eeva Kilpi, a Finnish author, writes perfectly about February days that look like this one. I'm too poor of a translator to do the passage any justice. It's about the Western sky with pale pink shades, how all of a sudden the days appear longer than they were just a few weeks ago.