37-vuotiaan muotokuva / A portait of a 37-year-old

Täytin tänään 37 vuotta. En yleensä harrasta itsetutkiskelua syntymäpäivinäni, mutta jostain syystä tämä vuosi tuntuu erilaiselta. Muutoksen tuuli puhaltelee jossain, tunnen sen luissani. Mikä lie etiäinen. 

Kun olin teini-ikäinen, ajattelin tietäväni elämästä jotain kaksikymppisenä. Kaksikymppisenä luulin tietäväni elämästä jotain viimeistään kolmekymppisenä. Nyt lähestyessäni neljääkymppiä olen jo kai jokseenkin valmis myöntämään, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen varma mistään. Ajatus tuntuu lohdulliselta. Ei ole olemassa sellaista aikaa, jolloin kaikki loksahtaisi maagisesti paikoilleen. Ei ole olemassa aikaa, jolloin tuntisi itsensä täysin perinpohjin, jolloin elämän suuret kysymykset olisi ratkaistu. Kun elämäksi kutsumamme mysteeri yhdestä päästä selkeytyy, se lähtee jostain toisesta päästä pärkyämään. (Pärkyäminen on mahtava Pohjanmaan murresana ja tarkoittaa purkaantumista.) Sellaista se vain on. 

Minua luullaan usein ikäistäni nuoremmaksi. Luulen sen johtuvan ainakin osittain siitä, että vastustan kiivaasti ajatusta aikuistumisesta. 37-vuotias voi ihan hyvin koristella kotinsa pehmoeläimillä ja nauraa avoimesti kissavideoille. Ihan hyvin voi pukeutua pyöreäkauluksisiin puseroihin jos haluaa, laulaa kissoille Lapponiaa, tai pelata krokettia. Ihan hyvin voi syödä karkkia töissä, kerätä posliinifiguureja ja maalata varpaankynnet turkooseiksi. Aikuisena saa tehdä aika pitkälti ihan mitä haluaa. Ihmettelen usein monien ihmisten kaipuuta lapsuuteen tai teinivuosiin. Minä en palaisi niihin aikoihin mistään hinnasta. Juuri nyt saamme olla mitä haluamme, ja aikuisuus on pelkkä illuusio.

- - -

I turned 37 today. I don't typically engage in self-reflection during birthdays, but for whatever reason today is an exception. Perhaps it's because I feel a big wheel turning, somewhere in the distance. Something is going to change, something big, soon. 

When I was in my teens, I thought that life would start to make sense once I got to my twenties. In my twenties I thought that surely things would start falling into place in my thirties. Now as I'm steadily approaching my forties, I am becoming more and more convinced that the older we get, the less we really know anything about life. I find the thought calming. There will be no such time in our lives when we are fully in control. There will be no such time when things magically make sense, when we start to find answers. That's the way life is: once things start to come together in one end, they begin to unravel in the other.

People often think that I'm younger than my years. I think it's at least in part because I refuse to believe in the concept of acting like a grown-up. As a 37-year-old, I can decorate my home with stuffed animals and openly laugh at cat videos. I can wear round collar blouses if I so choose, I can sing Lapponia to my cats, or play croquet. I can eat candy at work, collect porcelain figurines or paint my toenails turquoise. As grown-ups, we can do almost whatever we want. I find it puzzling that so many people wish they could go back to their childhood years or their teens. I wouldn't go back in a million years. We are free now, and adulthood is just an illusion.