Synkronoidut kalkkunat / Synchronized turkeys

Minä kutsun kalkkunoiksi kissoja, jotka tunkevat samanaikaisesti tassunsa ja häntänsä alleen ja pörhistävät itsensä. Illusia ja Audrey synkronoivat kalkkuna-asentonsa esimerkillisesti.  

- - -

When cats get all fluffy and tuck in their paws and tail, they remind me of turkeys. Illusia and Audrey synchronize their turkey-positions in an exemplary manner.

Uusi pusero / New blouse

Ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi uuden puseron. Se on ensimmäinen uusi uusi vaate, jonka olen ostanut sitten viime kesän. Uusien vaatteiden ostolakon piti kestää kokonaisen vuoden, mutta minä kitkuttelin heinäkuulta helmikuun lopulle, mikä tietysti on ihan suht hyvä suoritus sekin. Olisin kai aika helposti voinut jatkaa haastetta ja jättää puseron ostamatta, mutten halunnut. 

En oikeastaan tiedä, mikä oma statukseni liittyen Project 333-haasteeseen on tällä hetkellä. Vaatelaatikot ovat vieläkin vintillä, mutta muutamia yksittäisiä vaatteita olen varastosta hakenut 33 "luvallisen" vaatteen joukkoon tuntematta siitä sen kummempaa syyllisyyttä. Mitä Project 333:n kieroutunutta versiota nyt suoritankaan (Project 403? kuka tietää), olen huomannut suhtautuvani vaatteisiini vähän eri tavalla. Pidän niistä parempaa huolta, ja tunnistan helpommin, mikä toimii ja mikä ei. Olen myös huomannut, että minulta puuttuu yläosia. Minulla on monta erinomaista, hyvin istuvaa hametta ja tosi hyviä housuja, mutta suuri osa yläosistani on väärän värisiä, väärän tyylisiä, epäkäytännöllisiä tai vähän liiankin käytännöllisiä. Viimeisin tarkoittaa sitä, että luuhaan samoissa yläosissa kaiken aikaa. Eikä siinä mitään, kenties pärjäisin lopun elämäni parin harmaan neuleen kanssa, mutta 1) en taida haluta, ja 2) harmaat neuleeni alkavat vedellä viimeisiään ja ne ansaitsevat lisää käyttöikää. Ei minulla ole aikomustakaan alkaa rohmuta hulluna uusia yläosia, mutta muutaman aion ajatuksella ostaa. Ne väärän väriset, väärän tyyliset ja epäkäytännölliset yläosani löytänevät uuden kodin jostain, ja tilalle valitsen huolella vähemmän mutta parempia, kaveriksi niille harmaille neuleilleni. Pohdiskelin tämän puseron ostamista useamman viikon, punnitsin väriä, materiaalia, tyyliä. Loppujen lopuksi päätin antaa mennä. Eikä kaduta, se on täydellinen.

I bought myself a new blouse for my birthday. I haven't bought new new clothes since July last year, and although the challenge to not buy new new clothes was supposed to last an entire year, I caved in, and surprisingly, I am not feeling bad about it at all. 

I am not entirely sure what my status is regarding Project 333 at the moment. Most of my clothes are still in boxes in the attic, but I've picked and chosen a few more items to wear over the last couple of weeks without feeling guilty. I guess I'm trying to not over-think it. Whatever strange version of Project 333 (Project 403? I don't know) I've taken upon myself, I've noticed a few things: I take better care of my clothes now, and have a better sense of when something works and when it doesn't. Another thing I've noticed: I have plenty of awesome, well-fitting skirts and trousers, but I have very few tops I actually wear. I own many tops, blouses and sweaters, but most of them are the wrong color, the wrong style or just unpractical. Some are almost too practical: I wear the same few tops all the time. I could possibly get through life with a handful of gray sweaters without any trouble, but 1) I don't really want to, and 2) a lot of my go-to sweaters are on the brink of falling apart. I think I'd rather get rid of the multitude of tops I never wear and buy a handful of nice ones to go with my gray sweaters, to extend their life span a little. I thought about whether or not to buy this particular blouse for almost three weeks: I considered color, wearability, material, style... and when it got too nerve-wrecking to go back to the site to see if the blouse was still available in my size, I finally pulled the trigger. I'm glad I did.

Siskot / Sisters

Lyric ja Audrey ovat samasta pentueesta, kuten myös puolitoista vuotta sitten kissojen taivaaseen muuttanut Willow. Siskosten luonteet ovat aina poikenneet toisistaan dramaattisesti. Lyric sai geenilotossa ulkonäön, Audrey älyn ja Willow hyvän sydämen. 

Upean kaunis Lyric on ihan pöhkö ja outo kissa, joka luulee kaikkien aina jahtaavan sitä, ja joka hädin tuskin tietää oman nimensä. Audrey on taas vähän liiankin fiksu: se avaa ovia, käskee meitä illalla nukkumaan ja kertoo minulle äänekkäästi kuulumisiaan kun tulen töistä kotiin. Willow taas oli kiltein ja luottavaisin kissa maan päällä. Willow halusi aina vain sylin ja rakkautta. Ihania rontteja, kaikki kolme. 

Lyric and Audrey are from the same litter, as was their sister Willow, who is sadly no longer with us. The sisters were dramatically different in character from the start. In the genetic lottery Lyric was given the looks, Audrey got the brains and Willow got the good heart. 

Lyric is stunningly beautiful, but incredibly goofy and silly. She thinks everyone is out there to get her (she runs away in terror when I get up from the sofa to go downstairs), and she hardly knows her name. Audrey is almost too smart for her own good: she can open doors, leads us to the bedroom at night, and very audibly tells me how her day was when I come home from work. Willow was the kindest, sweetest spirit. All she ever wanted was a lap and some love. Awesome cats, all three.

Tykkään juuri nyt / What I like right now

 Oliivinvihreä ja vaaleansininen / Olive green and baby blue

Karkeat pinnat / Rough textures

Kimmellys / Iridescent

Sula / The melt

On kai liian aikaista julistaa talven olevan ohitse, mutta kun ulos katsoo, ei uskoisi tätä helmikuuksi. Lumi on sulanut tällä viikolla silmissä. Järven jää on vielä paksu, mutta vetinen loska värjää pinnan harmaaksi ja vaarallisen näköiseksi. Ilma on märkää, raskasta, hapekasta. Vaikka nurmi, pihatie ja naapurin pellolla kasvava ruokohelpi jo paikoin kurkistavat jään ja lumen alta, ei tuoksu vielä keväälle. Odotellaan, odotellaan. 

- - -

It's probably way too early to declare winter to be over, but looking outside, you'd have no way of knowing it was February. The snow has been melting fast this week. The ice on the lake is still thick, but water and slush that rest on the surface make the lake look perilous. The air is wet, heavy and full of oxygen. Glimpses of grass, our driveway and the neighbor's fields can be seen poking out through the snow, but the scent of spring is still missing. We'll wait, we'll wait.

Turkiksista / On fur

Olen ollut kamalan kiireinen taas tälläkin viikolla. Kommentteihin vastaaminen laahaa, kaikki tämän viikon postaukset ovat olleet ajastettuja. Sen sijaan, että juuri nyt käyttäisin aikaa mihinkään järkevämpään, päätin tulla vaahtoamaan tänne New Yorkin juuri päättyneestä muotiviikosta ja siitä, että näytöslavoilla nähtiin ihan järkyttävä määrä turkiksia. Kyse ei ollut edes mistään pienistä turkisreunuksista tai satunnaisista turkishatuista tai puuhkista, vaan isoista, pöyheistä glamour-turkiksista. Sellaisista, joihin Alexis Carrington Colby Dexter pukeutui Dynastiassa: nähtiin pömpöösejä stoolia, valtavia turkiskauluksia, jopa täyspitkiä turkkeja, melkeinpä joka näytöksessä. 

Muissa yhteyksissä on asiantuntevasti kirjoitettu turkiksiin liittyvistä eettisistä ongelmista, joten en avaudu tässä turkiseläinten hyvinvoinnista, turkisten epäekologisuudesta tai turkistarhauksen ympäristövaikutuksista. Sen sijaan kysyn, mihin ihmeeseen muoti oikein on menossa? Miten turkikset voivat olla muotia juuri nyt? En keksi älyttömämpää ja nolompaa trendiä, en niin millään. New Yorkissa tällä viikolla nähdyt turkikset näyttivät omaan suht harjaantuneeseen muodintarkkailusilmääni pelkästään mauttomilta ja tavattoman vanhanaikaisilta. Hyi. Turkis on täysin out, sanovat mitä sanovat.

- - -

I have been horribly busy this week, again. All of this week's blog posts have been timed ones, and I'm lagging behind answering to comments. But instead of typing up replies right now, I decided to come here and rant about New York fashion week and the insane amount of fur that we've seen on the catwalks. We're not talking about small fur trims on jackets or the occasional fur hat or what have you, but huge, fluffy glamour fur that we haven't seen since Dynasty's Alexis Carrington Colby Dexter: pompous stoles, huge fur collars, even full-length fur coats, in almost every fashion show. 

There are plenty of online sources where ethical problems relating to fur have been discussed in detail, so I am not even going to go into issues of animal welfare, the ecologically questionable nature of fur, or the environmental impact of fur farming. Instead, I'd like to ask, what on earth is happening with fashion? How exactly is fur supposed to be fashionable right now? I can't think of a sillier, more embarrassing-looking trend out there. The fur we've seen in New York this week seems to me, a long-time follower of fashion, completely distasteful, disturbing, and totally old-fashioned. Yuck. Fur is out, no matter what they try to tell us.

Hei kaunokainen / Hello there, beautiful

Sillä on etunsa, että siskoni on second hand-kauppias. Joskus kuormasta paljastuu aarre, josta sisko jo heti kättelyssä tietää, että minä tykkäisin siitä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan soita, koska ei viitsi houkutella minua kiusaukseen. Kuvaa aarteen facebookiin, monen muun takin joukkoon. 

Minä bongaan netissä ryhmäkuvan takeista, jostain pilkottaa mielenkiintoista vekattua skottiruutua. Seuraa tekstailua ja puhelinsoitto. Ennen pitkää se sama vekkihelma, josta sisko tiesi minun pitävän, löytää tiensä kotiin.

There are benefits for having a sister who owns a secondhand store: every now and then she comes across a unique piece of clothing that she knows I'd really like. Sometimes, though, like two weeks ago, she'll find something (in this case, a coat) that I'd like but she won't let me know. She doesn't want to tempt me. She photographs the coat for the shop's facebook-page, with a bunch of other coats.

And then what happens: I see a group shot of random coats online, and notice a little bit of pleated tartan poking out in the picture. Is that a coat? What is that? Texting and phone calls follow. A week later, that something with the pleated hem, the one that my sister knew I'd like, has come home.

Jälkiä lumessa / Tracks in the snow

Iltapäivän aurinko paistaa matalalla, hädin tuskin horisontin yllä. Jäljet lumessa kertovat vierailijoista pihalla: fasaaneista, jäniksistä, naapurin kissoista, varpusista.

The late afternoon sun hangs barely over the horizon. There are tracks on the snow, we have had visitors: pheasants, hares, sparrows, the neighbor's cat.

Valoa kohti / Toward the light

Päivät ovat pidenneet. Kun lähden aamulla töihin, on jo valoisaa. Kun palaan kotiin työpäivän jälkeen, näkee ihan hyvin eteensä, ehtii ottaa ehkä räpsyn asustakin, jos lykästää. Verannalla odottaa tulppaanikimppu. Kevättä kohti mennään, hitaasti mutta varmasti.

The days are getting longer. When I leave for work in the morning, the sun has already risen. By the time I get home there might be enough light for a quick outfit shot, if I'm lucky. Tulips on the veranda remind me that spring is coming, slowly but surely.

Lahjoja / Presents

Sain lauantaina huippukivoja synttärilahjoja: Dries Van Noten-juhlakirjan, upean vintage-korusetin, vyön, käsilaukun ja kirjan japanilaisista muotisuunnittelijoista. Äiti laittoi illalliseksi madekeittoa ja mutakakkua. Oli hyvä päivä.

I got awesome birthday presents on Saturday: a Dries Van Noten book, a beautiful vintage jewelry set, a handbag, a belt and a book about Japanese fashion designers. My mom made me burbot soup for dinner and mud cake for dessert. It was a good day.

37-vuotiaan muotokuva / A portait of a 37-year-old

Täytin tänään 37 vuotta. En yleensä harrasta itsetutkiskelua syntymäpäivinäni, mutta jostain syystä tämä vuosi tuntuu erilaiselta. Muutoksen tuuli puhaltelee jossain, tunnen sen luissani. Mikä lie etiäinen. 

Kun olin teini-ikäinen, ajattelin tietäväni elämästä jotain kaksikymppisenä. Kaksikymppisenä luulin tietäväni elämästä jotain viimeistään kolmekymppisenä. Nyt lähestyessäni neljääkymppiä olen jo kai jokseenkin valmis myöntämään, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen varma mistään. Ajatus tuntuu lohdulliselta. Ei ole olemassa sellaista aikaa, jolloin kaikki loksahtaisi maagisesti paikoilleen. Ei ole olemassa aikaa, jolloin tuntisi itsensä täysin perinpohjin, jolloin elämän suuret kysymykset olisi ratkaistu. Kun elämäksi kutsumamme mysteeri yhdestä päästä selkeytyy, se lähtee jostain toisesta päästä pärkyämään. (Pärkyäminen on mahtava Pohjanmaan murresana ja tarkoittaa purkaantumista.) Sellaista se vain on. 

Minua luullaan usein ikäistäni nuoremmaksi. Luulen sen johtuvan ainakin osittain siitä, että vastustan kiivaasti ajatusta aikuistumisesta. 37-vuotias voi ihan hyvin koristella kotinsa pehmoeläimillä ja nauraa avoimesti kissavideoille. Ihan hyvin voi pukeutua pyöreäkauluksisiin puseroihin jos haluaa, laulaa kissoille Lapponiaa, tai pelata krokettia. Ihan hyvin voi syödä karkkia töissä, kerätä posliinifiguureja ja maalata varpaankynnet turkooseiksi. Aikuisena saa tehdä aika pitkälti ihan mitä haluaa. Ihmettelen usein monien ihmisten kaipuuta lapsuuteen tai teinivuosiin. Minä en palaisi niihin aikoihin mistään hinnasta. Juuri nyt saamme olla mitä haluamme, ja aikuisuus on pelkkä illuusio.

- - -

I turned 37 today. I don't typically engage in self-reflection during birthdays, but for whatever reason today is an exception. Perhaps it's because I feel a big wheel turning, somewhere in the distance. Something is going to change, something big, soon. 

When I was in my teens, I thought that life would start to make sense once I got to my twenties. In my twenties I thought that surely things would start falling into place in my thirties. Now as I'm steadily approaching my forties, I am becoming more and more convinced that the older we get, the less we really know anything about life. I find the thought calming. There will be no such time in our lives when we are fully in control. There will be no such time when things magically make sense, when we start to find answers. That's the way life is: once things start to come together in one end, they begin to unravel in the other.

People often think that I'm younger than my years. I think it's at least in part because I refuse to believe in the concept of acting like a grown-up. As a 37-year-old, I can decorate my home with stuffed animals and openly laugh at cat videos. I can wear round collar blouses if I so choose, I can sing Lapponia to my cats, or play croquet. I can eat candy at work, collect porcelain figurines or paint my toenails turquoise. As grown-ups, we can do almost whatever we want. I find it puzzling that so many people wish they could go back to their childhood years or their teens. I wouldn't go back in a million years. We are free now, and adulthood is just an illusion. 

Posti toi / Mail

Postipoika toi paketin siskolta. Siinä oli kaikenlaista ihanaa: hyvää teetä, kivoja vaatteita (niistä lisää myöhemmin), kaunis synttärikortti. Pakettien saamisessa parasta on kuitenkin itse laatikko, ainakin jos Audreyltä (tai muilta kissoiltamme) kysytään. 

I got a package in the mail from my sister. It had awesome things in it: good tea, pretty clothes (more on those later), a beautiful birthday card. The best thing about getting packages is, of course, the box itself. Just ask Audrey, or any of our cats.

Kotijuttuja / Home things

Lempparitarjotin, keittiökaapin punaiset nupit, räsymatto ja pilkullinen ostoskärry. Nimpparilahjaksi työkaverilta saatu hammastikkuteline, orvokkikuva ja vanhaa Manhattania esittelevä opetustaulu.

---

My favorite tray, kitchen cabinet's red knobs, traditional Finnish "rag-rug" and a shopping trolley. Garlic-shaped toothpick holder, a picture of pansies, an image of Old Manhattan.

Sunnuntaina / On Sunday

Tämmöiset releet kiskoin niskaani sunnuntaina. Nukuin myöhään, ja ellemme olisi saaneet kutsua äidin luo teelle ja suklaakakulle, olisin kenties vaellellut himaverkkareissa koko päivän. 

Project 333:lle ei kuulu oikein mitään. Olen ajatellut vaatteita vähän vähemmän, mikä on vapaa-ajan puutteen takia ollut vähän liiankin helppoa. En ole vielä käynyt vintillä penkomassa sinne pois pakkaamiani vaatelaatikoita, mutten myöskään suhtaudu Project 333:een mitenkään orjallisesti. Punainen villaneuleeni oli lojunut pyykkikorissa viikkokaupalla, ja kun sain sen vihdoin pestyä, otin sen käyttöön, vaikkei se "sallittuihin" 33 vaatekappaleeseen kuulukaan. Yritän ottaa vähän iisimmin: suorittaa vähemmän, olla armollisempi, niin töissä kuin vaaterumbankin kanssa. Ei kaiken tarvitse aina olla niin justiinsa. Joskus riittää, että mennään edes vähän sinne päin.

---

This is what I wore on Sunday. I slept in, and if my mom hadn't invited us over for tea and chocolate cake, I might have just been lounging about at home in my sweatpants all day. 

Things on the Project 333 front have been pretty quiet. I haven't had a whole lot of time to think about my clothes or the challenge in general. I haven't gone to the attic to unpack my other clothes yet, but I've given myself permission to be less anal about Project 333. This red wool sweater had been bunched up in the laundry basket for weeks, and after I managed to wash it, I just decided to wear it because it made me happy. I'm trying to take things (be it work, Project 333, what have you) with a grain of salt, to not be so hard on myself. 

Juuri tähän aikaan / This time

Minulla oli kamala työviikko. Tein liian monta 12-tuntista työpäivää, en ole jaksanut ajatella yhtään mitään. Olen tehnyt töitä ja nukkunut sen verran kuin olen ehtinyt. Torstaina organisoin ulkoilmatapahtumaa aamukahdeksasta iltayhdeksään. Kun tulin illalla kotiin, kylmyys oli hiipinyt jo luihin ja ytimiin. Tänään heräsin auringonpaisteeseen kurkku kipeänä, vieläkin väsyneenä. Mutta aurinko paistaa, lämmittää ikkunan lävitse.

Eeva Kilven Kuolinsiivouksesta poimin tämän katkelman: "Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin vasta äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa."

I had a horrible work week. I pulled 12-hour shifts and barely had time to do anything else but work and sleep. On Thursday I organized an outdoors event from 8 am to 9 pm. By the time I got home, the chill had reached my bones. This morning I woke up with a sore throat, still tired. But guess what: we have blue skies. The sun feels warm through the window.

Eeva Kilpi, a Finnish author, writes perfectly about February days that look like this one. I'm too poor of a translator to do the passage any justice. It's about the Western sky with pale pink shades, how all of a sudden the days appear longer than they were just a few weeks ago.