Valoa kansalle (ja vierailu ostoskeskuksessa) / Light to the people (and I went to the mall)

Lauantaina vietin työn puolesta puoli vuorokautta viidenkymmenen teinin kanssa eräässä lempääläisessä ostoskeskuksessa (ja matkalla sinne ja takaisin). En ole enää vuosikausiin käynyt normaaleissa vaate- tai krääsäkaupoissa. Tai no, mikä nyt ylipäätään on normaali vaate- tai krääsäkauppa - sellainen kai, jossa poppi soi, valot ovat kirkkaat ja ilmassa leijailee tekstiilivärin ja halvan tekonahan haju. Rekkikaupalla polyesterirytkyjä, myttyyn pengottuja t-paitakasoja, edestakaisin sinkoilevia shoppailijoita. Vaikka olen kirjoittanut halpavaateteollisuudesta ties kuinka monta blogipostausta aikojen saatossa, oli jotenkin järkyttävää nähdä se taas kerran omin silmin, pitkän tauon jälkeen. 

Kun ensireaktiostani tokenin ja koska minulla oli paljon aikaa tapettavana, kävin kurkkimassa ketjuvaatekauppojen nykytarjontaa ja esillelaittoa. Kiinnosti tietää, tartunko mihinkään, innostunko mistään, tunnistanko itsessäni kymmenen vuoden takaisen halpavaateshoppailijan. Poikkeuksetta jokainen kaukaa katsottuna kiinnostavalta näyttävä vaate (ja oli niitä, koska pikkujouluaikaan kuuluvat luonnollisesti minua kiinnostavat sametti ja kimallus) oli lähempää katsottuna hirveä lumppu. 50 euroa maksavasta, hapsuilla koristellusta viskoosisamettikimonosta retkotti rumia saumurinlankoja jokaisen sauman kohdalla. Toisessa hieman samanoloisessa vaatteessa sametti olikin ihoa raastavaa polyesteria. Neule toisensa jälkeen oli akryylia ja ne muutamat villaisetkin tuntuivat halvoilta ja heppoisilta. 

Miesten osastoilla asiat olivat sentään vähän paremmin: keskimäärin napakampaa puuvillaa, suurempi villapitoisuus neuleissa. Muutamassa keskihintaisessa vaatekaupassakin oli parempilaatuisia vaatteita, mutta ne eivät innostaneet minua tipan tippaa. 15 tismalleen samanlaista, rekissä peräkanaa roikkuvaa takkia ei nappaa, vaikka laatu olisikin ihan hyvä. Ei kiinnosta valmiiksi stailatut, viimeiseen asti viilatut asukokonaisuudet, ei tämän sesongin trendit mallinukkien päällä ostajaa odottamassa. Ei kiinnosta letkeä pehmoteknojumputus eikä ylipirteät joululaulut, joiden pitäisi saada minut ostamaan. Ei vain kiinnosta. Kun myyjätytöt kysyivät minulta, etsinkö jotain tiettyä, en osannut sanoa oikein mitään. Olisi tehnyt mieli vastata, että tulin katsomaan, missä tilassa vaateteollisuus tänään makaa, mutta sen sijaan hymyilin vain ja möläytin tutun ja turvallisen "ei, kunhan katselen".  

Ostinko sitten yhtään mitään? Muutama vaate miesten osastolla läpäisi seulan Chrisin joululahjaksi. Yhdestä krääsäkaupasta ostin itselleni hiuspannan ja parit korvikset pitkän pohdinnan jälkeen. Hiuspannan tarvitsin, korviksia en niinkään, mutta lankesin typeryyttäni vanhaan kunnon "osta kaksi, ota kolme"-tarjoukseen.

Kotimatkalla tilausbussin tunnelma oli riehakas. Liikaa karkkia ja energiajuomia nauttineet teinit olivat käyttäneet kuukausirahansa samaisten halpakauppojen tarjontaan, hihittivät ja juttelivat. Tie oli pitkä ja pimeä, lumi on sulanut jo päiviä sitten. Kotona odottivat jouluvalot. 

- - -

On Saturday, for work, I spent the day at a shopping mall with fifty teenagers. We took a charter bus early in the morning and got to our destination at around noon. I had an awful lot of time to kill, so I went to see, for the first time in a long, long time, what normal clothing stores look like these days. By normal clothing stores I guess I mean the types where poppy dance music plays too loud, the fluorescent lights hurt your eyes, and the smell of textile dye and fake leather lingers in the air. I've written many blog posts about fast fashion over the years, but it was quite a shock to the system to see it all in action again. Piles of t-shirts being rummaged through by fanatic shoppers, racks of polyester dresses, one after the next. 

After the initial shock wore out, I began to look at the clothes on offer. I was interested to see if anything would catch my eye, if I felt tempted, or if I could still recognize the fast fashion shopper I once was. Some clothes looked pretty from a distance (after all, velvet, sequins and glitter were everywhere), but at closer inspection, everything was just... sad. A viscose velvet jacket with fringing, with the price tag of 50 euros, had threads hanging from each and every seam. Another similar piece turned out to be made of skin-scratching polyester. Knits were made of acrylic, and even the woolen ones seemed flimsy and of poor quality. 

Things were a little better at the men's section. The cottons were firmer, the percentage of wool in knits higher. I visited a few shops of a higher price range, and the quality of the clothes seemed nicer. But I just couldn't get excited about anything. A row of 15 identical wool coats just doesn't interest me, no matter what the quality. I am not interested in readily styled, carefully put-together outfits on mannequins either. I am not interested in the blasting dance music or the cheerful Christmas songs that are supposed to entice me to buy stuff - just not interested. When the sales personnel came up to me to ask me if I was looking for anything in particular, I wanted to say that I just came to see the sad state of the clothing industry. But instead, I said that I was just looking.

Did I buy anything? There were a couple of things that passed my quality control at the men's section - Chris will be getting some Christmas presents. For myself I bought a hair band that I needed, and a few pairs of earrings that I didn't need - I fell for the age-old "buy two, get three"-offer.

On the way home the mood in the charter bus was cheerful. The teens, who had spent their monthly allowances at the mall, were hopped up on sugar and energy drinks, chatting and giggling. The road home was long and dark. The snow has melted, all of it, so we are back to the intense dreariness of Finnish November. At home though, the Christmas lights were on.

Matkaavat korut / Traveling jewels

Smaragdinvihreä ja vintage-opaalisormukset kiinnostavat, nyt ja aina. Hopeinen rannekoru yllä on Istanbulin Grand Bazaarista. Alla vasemmalla 1950-luvun opaalisormus vintagekaupasta Endicottista New Yorkista ja oikeanpuolimmainen viktoriaanisen ajan safiirikoristeltu opaalisormus Portobello Road Marketilta Lontoosta.

- - -

Currently (and always) digging: emerald green and vintage opal rings. The silver bracelet above is from the Grand Bazaar in Istanbul. Below, the 1950s opal ring on the left is from a vintage shop in Endicott, New York. The sapphire decorated, Victorian opal ring, on the right, is from Portobello Road Market in London.

Täällä on talvi / Winter is here

Yhdessä päivässä pimeydestä talvimaailmaan.

In a single day, we went from total darkness to winter wonderland.

Marraskuu / November

Otin tämän kuvan matkalla kotiin, klo 17.15. Tällaista on keskellä-ei-mitään.

- - -

I took this photo on the way home from work, a little after 5 pm. This is what it means to live in the middle of nowhere.

Yksityiskohtia / Details

Ostin tämän mustan silkkipuseron kirpputorilta kahdeksalla eurolla jokin aika sitten. Niskalapun mukaan pusero on Kiinassa tehty ja käsinkirjailtu. En tiedä tarpeeksi vaatteiden kirjailuista tietääkseni, onko tällaisen kirjailun tekeminen käsin edes mahdollista. Kai se on?

- - -

I bought this black silk blouse at a flea market for eight euros. According to the tag, the blouse was manufactured in China and it is hand-embroidered. I don't know enough about embroidery. Is it really possible to produce embroidery like this by hand? 

Tässä on pieni osa japanilaisen luonnonvalkoisen kimonotakkini selkämystä. Ostin takin Hoochie Mama Janesta, jonka omistajan, Irjan, asiantuntemuksen mukaan kimono on kyllä vanha, muttei antiikkinen. Kierretty ja sieltä täältä availtu silkkinauha on pujoteltu kankaaseen huolellisesti - sellaisella taidolla, jota nykyisin harvoin kohtaa. 

- - -

This is the back of a Japanese off-white kimono jacket that I bought at Hoochie Mama Jane some time ago. Irja, the shop's owner, told me that the jacket is old, but not antique. The back of the jacket is decorated with silk ribbon that has been twisted and then opened in places, to produce a rich texture. It's the type of skill that few people have these days. 

Kotivaatteista, vielä / On what-to-wear-at-home-clothes, again

Vaikka taannoin julistinkin inhoavani marraskuuta, on siinä jotain hyvääkin: marraskuu on kotikuukausi. Vietän kenties kaikista eniten aikaa kotona juuri silloin, koska kaikkialla muualla on ihan liian pimeää. Ruoanlaitto, lukeminen ja sisustaminen kiinnostavat ehkä keskimääräistä enemmän, sen minkä nyt karkinsyömiseltä, telkkarilta ja nukkumiselta ehtii. 

Olen nyt melkeinpä kuukauden päivät satsannut kotipukeutumiseen vähän eri lailla. Päällä on ollut useimmiten edellisessä kotivaatepostauksessa vilahtanut kirjailtu kotitakki, jonka alle olen pukenut välillä silkkipuseron ja samettihousut tai vaihtoehtoisesti kevyen neuleen ja vekkihameen, tai paisley-kuvioiset pyjamahousut ja mustan t-paidan. Toinen kotitakkini on näissä kuvissa näkyvä kaunis, musta vintage-viskoositakki, jonka sain siskolta. Sen on joku omin käsin väkerrellyt, ja siinä on samanoloista ylellisyyttä kuin kirjaillussa kotitakissani, mutta yleisfiilis on kenties hieman hillitympi. (Tämän toisen kotitakin alle puen muutoin harvakseltaan käyttöön päässeen petroolinsinisen loimusamettimekon, joka on myöskin siskolta saatu.)

Kolmen - neljän viikon kokemuksella voin kertoa tämänsorttisen kotipukeutumisen vaikuttaneen mielialani lisäksi myös muihin kotielämän osa-alueisiin. Tekee kenties vähän normaalia enemmän mieli siivoilla, pitää kotia nättinä. Tekee mieli kattaa pöytä kauniimmilla astioilla kuin yleensä ja pedata sänky viehkeillä vuodevaatteilla. Ei, minusta ei ole tullut kotihengetärtä ja kotimme on edelleen vähän liiankin usein siivoton, mutta kotiin liittyvä mieliala on virittynyt erilaiseksi kuin yleensä. Kotiaika tuntuu arvokkaammalta. 

Koska uni on minulle yksi tärkeimmistä kotona olemiseen liityvistä asioista (kuulostaa ehkä hieman masentavalta, mutta totta se on!), aion pistää pohdintaan silkkipyjaman hankinnan. Jospa sitä tämän uneliaan marraskuun kunniaksi panostaisi seuraavaksi nukkumiseen... 

There is something good about November: it's that time of the year when nothing seems more important than staying at home as much as possible. It's too dark to do anything else or go anywhere, so things like cooking, cleaning and reading seem much more interesting to me than usual. (That is, as long as they don't take up too much time from sleeping, eating candy and watching TV...)

For about a month now I've been trying to put a little bit more effort into looking nice at home. My go-to piece of clothing has been the embroidered robe from the previous what-to-wear-at-home post, and I've been teaming it up with a silk blouse and velvet trousers, or a light knit and a pleated skirt, or my paisley-printed pyjama pants and a plain t-shirt. My other go-to home item is this black viscose jacket-thing that my sister got for me. It's beautifully hand-made, and it has a similar vibe of elegance as my embroidered home coat, but perhaps this one isn't so in-your-face extravagant. I wear my viscose jacket with a petrol blue crushed velvet dress that I really like but hardly ever wear.

What one wears at home does make a difference in one's mood. Wearing nice things at home has a trickle-down effect, too: you start to look at your home differently, you perhaps feel like keeping the house tidier than usual, you feel the need to lay the table with nice porcelain instead of the same old everyday boring plates and cups. I am not much of a home maker, so our house still tends to be on the messier side of order, but I think it's the atmosphere that counts. Home feels more precious somehow. 

Sleeping is one of my favorite things to do at home in November (yikes, how lame does that sound..?), so the next item on my home-wear check list is finding nicer clothes to sleep in. A silk pyjama, perhaps?

Se oikea / The right one

Lahjoitin jokunen viikko sitten vanhan Friitalan kelsiturkkini paikalliselle vastaanottokeskukselle. Se oli minulle ihan liian iso. Olin ostanut sen vain pari vuotta sitten muutamalla eurolla kirppikseltä, koska se oli aika hieno ja halpa, ja olin etsiskellyt kelsiturkkia jo jonkin aikaa. Aina ne kumminkin olivat joko liian kittanoita, hippimäisiä tai muuten vain ruman mallisia. Tämä oli ihan ookoo. Kai sitä voi käyttää, vaikka mahtuisin sen sisälle kolme kertaa. Ja kyllä, käytin sitä kelsiä paukkupakkasilla, mutta en koskaan oikein kokenut sitä omakseni. Ei se alunperinkään ollut minulle sopiva. Niinpä kun vaatelaatikkoja penkoessani ja vastaanottokeskukselle lahjoitettavaa etsiessäni törmäsin ylisuureen kelsiini, totesin, että joku muu tulee varmasti tarvitsemaan sitä tulevana talvena enemmän kuin minä. Pakkasin kelsin autoon muiden nyssäköiden kanssa, hurautin vastaanottokeskukseen ja sinne kelsi jäi.

Ei ehtinyt kulua kuin pari viikkoa, kun kirpparilla luuhatessani törmäsin siihen oikeaan. Nätti hailakan kaakaon sävy, hyväkuntoinen, hieman A-mallinen, pystykauluksinen, hieman polven alle ulottuva Kestilän kelsi, joka istui kivasti hartioilta ja jonka hihat ovat minulle tarpeeksi pitkät. Bonuksena takissa on kaunis lehtikoristelu, mutta ei niitä liiallisia hippifiboja, joita kelsiturkeista yleensä saan, ei ollenkaan. Kuvittelin sen ensin Tohtori Zivagon Laran ja sitten itseni päälle. 

Mitä tästä opimme: on hyvä idea luopua jostain "ihan kivasta". Se oikea tulee vastaan sitten, kun aika on. 

A few weeks ago I donated my old shearling coat to the local refugee center. I had bought it at a flea market a few years ago because I had been looking for one for some time, it was oh-kay, and it was cheap. Yes, it was way too big for me, but I guess I might wear it anyway, I thought. I wore the shearling when the weather was too cold to wear anything else, but it never thrilled me. So as I was going through my clothes to find stuff to donate to the refugees, I came across the shearling coat and figured that someone else would need it a lot more than I in the coming winter. I packed the coat in the car, drove up to the refugee center and there the shearling coat stayed.

Two weeks later I found myself at another flea market, and there it was: the right one. A pretty shade of cocoa, a slight A-shape with a propped up collar, just below the knee length, great condition... The coat fit me right - shockingly, even the sleeves were long enough, which never happens with vintage shearling coats, since they are typically cut way too snug for me. Even the typical excessive hippie vibes were nowhere to be seen with this one. I first imagined it on Dr Zhivago's Lara, and then on myself. Excellent find!

The moral of the story: it's always a good idea to get rid of things that are just okay, just nice. The right one will come along soon enough.

Ajatuksia marraskuun neljäntenä / Thoughts on November 4th

Nuhjuisten asukuvien kausi alkaa, tuo suomalaisten tyyliblogien perinteikäs ajanjakso, jolloin valoa ei ole tarpeeksi vaatteiden valokuvaamiseen aamulla ja illansuussa ei sitäkään vähää. No, näillä mennään, koska nuhjuisuus jokseenkin sopii mielialaani. Äh, marraskuu. En pidä marraskuusta. On liian pimeää. Aivotoimintani alkaa (jos alkaa) joskus kymmenen maissa ja se lakkaa auringon laskiessa, eli juuri nyt viiden paikkeilla. Tekee mieli syödä karkkia joka päivä enkä jaksa ulkoilla. Torkun henkisesti niin töissä kuin kotonakin. Olen sentään yrittänyt pukeutua nätisti, edes parina päivänä viikossa. Kaverin musiikkiesitystä seurasin viime lauantaina tässä Lempicka-henkisessä puserossa, karvaisessa neuletakissa ja tummansinisessä silkkihameessa, jossa on hauska valkoinen kuviointi. 

Lauran blogin kommenttikenttään kirjoittelinkin eilen, että tunnen eläväni parhaillaan jonkinmoista brezneviläistä pysähtyneisyyden aikaa. Tahmaisesti yritän kurkistella tulevaan, suunnitella uusia kuvioita, pohdiskella työelämän seuraavia askeleita... enkä pääse ajatusta pidemmälle. Loppukesän suurten suunnitelmien tilalle on tullut lösö, kärttyinen marraskuuämmä, joka köllähtää sohvalle katsomaan Orphan Black:iä tai Hemlock Grovea sen sijaan, että yrittäisi päästä eteenpäin. Sitten se ämmä kiukuttelee ja valittaa, kun mistään ei tunnu tulevan mitään eikä aika riitä mukamas mihinkään. Olisi kaikenlaisia suunnitelmia kirjoittamiseen ja vintage-vaatteiden kauppaamiseen, muttei jaksa. Ihan typerää.

Joskus mietin, kuinka hassua on olla (olevinaan) aikuinen. Pysähdyn useasti katselemaan ja kuuntelemaan muita aikuisia, jotka vaikuttavat olevan tasapainoisia, järjestelmällisiä, omien elämiensä herroja. Viedään lapsia pontevasti tarhaan, pohdiskellaan fiksusti ja filmaattisesti putkiremontin aikataulua ja toteuttamistapaa. Puhutaan hallituksen leikkauksista jämptein äänenpainoin, päivitellään junavuorojen lakkauttamista ja voivotellaan, kuinka naapuri nimesi vauvansa jonkin höpsön nimitrendin mukaan. Joskus kuunnellessani pohdin, jospa sosiaalinen maailma ympärilläni onkin vain silmänlumetta, jonkinlaista epätoivoista takertumista elämänhallintaan. Että todellisuudessa meitä kaikkia pelottaa olla yksin. Meitä pelottaa, ettemme selviä lainoistamme, ja pelottaa, että joku huomaa meidän yrittävän pitää lankoja käsissämme, että joku näkee meidän olevan huonosti valmistautuneita elämään. Meitä pelottaa, emmekä kuitenkaan sano mitään. En puhu tässä huijarisyndroomasta, vaan siitä, että oikeasti kukaan meistä ei ole täydellinen, että kaikki me teemme virheitä, ja totta mooses meitä kaikkia joskus pelottaa. Aikuisuus tuntuu minusta joskus olevan sitä, että teeskentelemme olevamme pelkäämättä elämää ja sen ailahtelevaa perusluonnetta. Teeskentelemme hallitsevamme jotain täysin hallitsematonta. 

Silti pelkään joskus, että kaikilla muilla on aikuisiän palikat järjestyksessä, ja että minä olen tehnyt vääriä valintoja joskus vuosia sitten, ja sen takia joudun junnaamaan paikallani lopun elämääni. Turvallisempaa on kuitenkin uskoa, etten ole yksin. Elämän palikoita voi järjestellä uudestaan minkä ikäisenä vain. Jos torni kaatuu, voidaan rakentaa linnake. Marraskuukin menee ohi.

- - -

Ugh, it's November. I hate November. It's that time of year when all Finnish style bloggers start to complain about the lack of light to take any proper outfit pictures. There is no light in the mornings and even less so in the late afternoons. However, the scruffy outfit pictures reflect my current mood pretty well. It's just too dark to think straight. I typically start to have some brain activity around 10 am, and out of the window it goes when the sun goes down (currently before 5 pm). I feel the urge to eat candy and chocolate all the time, and I have very little energy to go outside, even though I know I should. Ugh, did I mention that I hate November? Well, at least I try to wear something nice, a few days a week. (The poor outfit picture above shows what I wore to see a friend's concert last Saturday.)

I feel like I'm in the midst of some odd Brezhnevian age of stagnation. I just can't get anything done. I had all sorts of plans in the end of summer to get things on the move, to make something out of my writing and my love for second hand clothes. And here I am, trying to figure things out... but I just can't seem to get anywhere. I sit in front of the TV and watch Orphan Black or Hemlock Grove. And then I complain that I can't get anything done and wonder why my plans for the future aren't moving ahead. Duh. It's stupid, really. 

I often feel that being a grown-up is just an illusion, that there is no "figuring things out", ever. I find myself listening to other grown-ups talk about their children, their mortgage, their house renovations, their back-taxes. They sound convincing enough, they sound like they are in control of their lives, but there is something about it all that makes me suspicious. I can't be the only one who hasn't figured life out yet, right? I think we are all afraid of the future - of life, really. We are afraid of not being able to cope with societal demands, we are afraid of being ridiculed, we are afraid that someone, anyone, can spot that we are just trying to make it look like we know what we are doing, when in reality, life cannot be controlled. Things happen. We all make mistakes. No one is perfect. Sometimes I feel that being a grown-up is pretending that you are in control of something that we can never fully control.

I sometimes worry that I'm the only grown-up out there who has no idea what he or she is doing, and I also worry that I might have made poor choices earlier in life that end up defining my future. But then again - it's safer to think that I'm not alone, and that one can start re-arranging the bits and pieces of one's life at any age. And one day, November, too, shall pass.