Muutoksista / On Changes

Alkukesä lähiössä tuntuu epätodelliselta. On lämmin, tuoksuu kukilta, satakieli laulaa. Mieli tuntuu voikukan höytyvän painoiselta ja kaukana on nyt se raskas taakka, jota vielä vuodenvaihteessa kannoin. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä todemmalta ja hurjemmalta tuntuu se, kuinka syvissä vesissä jouduinkaan räpistelemään ennenkuin sain kammettua itseni rannalle. Ilman ammattiapua minulle olisi voinut käydä huonosti. 

Kun sain alkuvuodesta tietää uudesta työpaikastani Helsingissä, naapurin täti maalla sanoi minulle, ettei se kuule vaihtamalla parane, älkääkä ainakaan taloanne myykö, koska saatatte hyvin tulla maitojunalla takaisin. Olin liian voimaton vastaamaan yhtään mitään tähdellistä tai nasevaa, mutta tiesin silloin ja tiedän nyt, että muutosta ei tule ellei ala tehdä asioita tietoisesti toisella tavalla. Pitää valita jotain erilaista, jotain ihan muuta. Vaihtamalla vaihtuu, ja joskus vaihdoksen mukana tulee kuin tuleekin naapurin tädin peräänkuuluttama paraneminen. Koskaan ei ainakaan pidä jäädä tuleen makaamaan, siinä rikkoo itsensä ja ehkä läheisensäkin. 

Istuimme keskiviikkona Chrisin kanssa ilta-auringon kultaamalla penkillä siirtolapuutarhan kupeessa ja välillä minä luin pätkiä A Confederacy of Dunces:sta ääneen. Mustarastas parkkeerasi koivuun, luritteli siinä aikansa, aurinko siirtyi puiden latvojen taa. Tuli viileämpää ja kävelimme kotiin hissukseen. Kerrostaloasunnossa lämpötila oli noussut 27 asteeseen ja naapurin tupakansavu tunkeutui parvekkeelta olohuoneeseen, mutta ihan sama. Henki kulki silti paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Olen työstänyt pitkään postausta maalta pois muuttamisesta, mutta viimeistelystä ei meinaa tulla mitään. Vaikka miten sanani asettelisin, postaus kuulostaa maaseutukritiikiltä, jota en oikeastaan halua antaa. Monimutkaisen vatvonnan sijaan totean tässä ja nyt, että kävi vain niin, että hommat eivät  maalla natsanneet ja piti keksiä jotain muuta tilalle. Sitten teimme jotain toisin ja tässä ollaan. Vaihtamalla parani. Mitä sitä kummempia selittelemään.

Early days of suburban summer seem almost unreal. It's warm, the air smells of flowers, nightingales sing. My mind feels as light as the fluff of dandelions that have gone to seed, and the heavy burden on my back from last year seems further away every day. The more time passes though, the more it hits me that I was in very deep water then, and I was lucky to get myself back on shore. Without some professional help, I don't know what would have come of me.

In January, when I found out that I had gotten a job in Helsinki and we were starting to plan our move, a neighbor back in the countryside told me that I shouldn't expect things to get any better with change. (It's an old Finnish saying that follows the logic of "better the devil you know than the one you don't".) She said that we shouldn't sell our house because we might just end up running back to the country with our tails between our legs when things didn't change for the better. I was too tired, weak and exhausted to say anything to her then, but I knew then and I know now that sometimes one just needs to do something differently. Sometimes continuing with the same old, same old, is not an option. When there is change, there is at least a chance for something new to come out of it. There is another Finnish saying, and it's one that I like very much: don't lay down on fire, which means that if you find yourself in a tricky situation, don't stand still. Move. Flee. Do something different. 

On Wednesday Chris and I went for a walk in our suburban surroundings. We sat on a bench overlooking communal gardens and I read funny passages of A Confederacy of Dunces out loud. A blackbird sat in a nearby birch tree, sang a song, and then the sun dipped below the treeline. It got a little chilly and we headed home. In the apartment the temperature was hovering at steady 80 degrees and the neighbors' cigarette smoke wafted into our living room. But I didn't care, because these days I just breathe easier. 

I've been working on a detailed post about why we left the countryside and moved to Helsinki, but I find it practically impossible to explain myself properly. No matter how I place my words, it reads as criticism of the countryside which I have no interest in producing. Maybe complicated explanations are unnecessary: things just didn't work out in the countryside and we chose to do something different. More importantly, things got better. 

Wearing a byMamaha-turban, a flea market blouse & knit skirt and sweatshoppy old flats. The leather bag is from Frida marina and sunglasses by Gucci.

Kakskyttluvun hengessä / 1920s vibes

Lämpötila nousi tiistaina yli 20 asteen, tuntui jopa jokseenkin helteiseltä. Koska olen oppinut kantapään kautta miten kalvakalle iholleni käy alkukesän auringossa ilman suojaa, pukeuduin kerrankin fiksusti pitkiin hihoihin ja hattuun. Valkoinen pusero on joku kirpparilta ostettu henkkamaukkarytky (mutta kiitettävästi palvellut sellainen), pellavasolmuhame on Frida Marinasta, hattu on lahja Chrisiltä ja kengät puhkikuluneet halpisläpyskät, joita en osaa heittää menemään, vaikka ne ovat parhaat päivänsä nähneet jo toissakesänä. Näissä sitä pisteltiin menemään, hienoisesti kakskytluvun hengessä - enkä muuten palanut!

On Tuesday temperatures rose to well over 20 degrees Celcius, which felt very warm indeed. I've learned my lesson the hard way regarding skin exposure in the early days of summer, so for once, I sensibly wore long sleeves. The blouse is an old flea market find, some cheaply made H&M thing, which has actually served me very well. The linen knotskirt is from Frida Marina, the hat was a gift from Chris, and the shoes... well, they are cheapo sweatshoppy things that I have worn so much that they are falling apart. I should have probably thrown them out two summers ago, but I just can't seem to let them go. Anywhoo, the clothes did exactly what I wanted them to: I didn't burn myself! The 1920s vibe came as a bonus.

Sunnuntai / Sunday

Taivas kirkas ja sininen, Hietsun kirppikseltä tulossa, makkaraperunat Uunisaaressa. Kallionkoloissa hautoivat kalalokit, joita varoimme häiritsemästä. Kesä!

The sky was bright and blue, we had successfully raided the Hietalahti flea market. We took the little ferry to Uunisaari, where seagulls sat in what seemed like every nook and cranny, brooding their eggs. It's summer!

Päällä, vuodesta 1998 / Wearing, since 1998

Vaatekaappini sisältöä karsiessani tässä parin viime viikon aikana olen ollut sekä surullinen että ilahtunut. Ilahtunut olen ollut siksi, että minulla on vaatekaapissa kivoja, omannäköisiä ja suht laadukkaita vaatteita, ja surullinen siksi, etten oikein raaskisi luopua enää mistään, mutta tilanpuutteen takia on pakko. Vaikka suurehko osa vaatevarastostani on kiertänyt vuosien varrella tasaisin väliajoin (kokeilun- ja vaihtelunhaluinen kun olen) on kaapissani paljon tuttuja vaatteita, joita rakastan vieläkin ihan yhtä paljon kuin silloin kun ne aikoinaan ostin. Se, mikä päätyy kiertoon, on joskus yllättävää. Mitä oudommista vaatteista on tullut suosikkeja, ja ne, jotka olen ostanut ehkä vähän kalliimmalla ns. satsausmielessä (tätä käytän seuraavat 20 vuotta!), ovat siirtyneet muille omistajille aikaa sitten. En jostain syystä millään opi ennustamaan, mitä vaatteita käytän kaikista eniten. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi ostan vaatteeni yleensä halvalla, käytettynä: pääni ei kestä kalliita hutiostoksia, jotka eivät sitten syystä tai toisesta natsaakaan. Tunnen oman tyylini hyvin, mutta pitkäikäisimpiä vaatteitani en ole osannut mitenkään ennustaa etukäteen.

Minulla on mahtava McQueen-tekstillä varustettu farkkutakki, jonka ostin Italiasta vuonna 1998 - se lienee ns. käyttövaatteistani iäkkäin. Inflaation takia on turha laskeskella takin nykyistä euroarvoa, mutta muistan maksaneeni siitä 129 000 liiraa. Käyttökertoja on vaikea arvioida, aikaa on kulunut ostohetkestä niin paljon. On ollut vuosia, jolloin takki on ollut minulla päällä joka päivä (malliaikoina Milanossa minut tunnettiin tyttönä, joka juoksi castingista toiseen McQueen-takissa), ja taas toisia, jolloin se on ollut huilaamassa säilytyslaatikossa. Mutta käyttöä on ollut valtavasti. Tiedän, etten tule luopumaan takista koskaan. Sillä on tulevaisuuden käyttöiän lisäksi myös korvaamaton tunnearvo. Se muistuttaa minua ajasta, jolloin ensi kertaa elämässäni otin riskejä, tein ratkaisuja tunteella, matkustin, pakotin itseni olemaan rohkea. Tunnearvosta puheen ollen: Minulla on pienehkö laatikollinen erittäin vanhoja vaatteita, joita en käytä lainkaan, mutta joita säilön muistoina: isäpuolen verkkatakki, jota hän käytti asuessamme Pohjois-Afrikassa, veljeni vanha Kreml-teepaita, ja oranssi karsea akryylineulepusero, johon äiti pukeutui 20-vuotiaana, mutta ne ovat asia erikseen. McQueen-farkkutakkini on sekä muisto että käyttövaate. Ideaalitilanteessa kaikki vaatteet olisivat juuri niin kestäviä ja merkityksellisiä, mutta se vaatii vaatteelta laatua ja käyttäjältä aikaa ja kärsivällisyyttä.

Hyvä vaate herättää tuntemuksia: se on miellyttävä päällä, sitä tuntee olonsa itsevarmaksi ja omanlaiseksi. Hyvä vaate kulkee mukana elämässä, niin ylä- kuin alamäissäkin. Hyvä vaate voi lohduttaa tai rohkaista. Päästäkseen siihen pisteeseen, on vaatteelle annettava paljon käyttömahdollisuuksia. Vasta elämän mukana vaate pääsee osoittamaan todellisen arvonsa.

Tämä kuva on vuodelta 2000, olen Reggio Emiliassa castingissä. En saanut sitä keikkaa, mutta polaroid jäi muistoksi. Katsokaapa noita lettejä. Ja takkia, tietty.

In my effort to cull my wardrobe recently, I've been both happy and sad. I've felt happy that I have a nice collection of decent-quality clothes that look like me, and sad because I don't really want to get rid of any more, but I have to, due to lack of storage space. I've recycled an awful lot of clothes over the years - my tastes change, I am a little fickle and like to experiment - but some of my clothes have been around for a very, very long time, and I still love them. It's been impossible to predict my favorites: sometimes something I've invested in (I'll wear this for the next 20 years!) has gone out of the window very quickly, and other times, some random, spontaneous flea market find gets worn to shreds. I buy my clothes used and cheap: I can't bear spending a lot of money on something that I'll just end up getting rid of. I know my style pretty well, but I still don't know how to predict what I'll wear the most.

I bought a stripy denim jacket, with McQueen written on the back, in Bologna, Italy in 1998. The photo above is from 2000 - I was in a casting in Reggio Emilia. I didn't book the job, but it's nice to have the polaroid. Look at that long hair, and also, there's the jacket. It's the oldest piece of clothing I have that's in my regular rotation. Sure, there's a box of old clothes I keep: my stepdad's sweatshirt he used to wear when we lived in North Africa in the early 1980s, my brother's T-shirt with a picture of the Kremlin on it, my mom's horrendous orange acrylic jumper from when she was 20. I don't wear them, but I still like to keep them. But my denim jacket is something different: it's a mix between a piece of clothing and a memento. There were years when I wore the jacket every day (during my modeling times, the casting people knew me as the girl with the McQueen jacket), and there have been some random years when the jacket has been stored away. I have no idea about its cost-per-wear, but I remember that I paid 129 000 Italian liras for it - that was the time before the euro, folks! Time flies. The jacket reminds me of the first time I made a leap of faith in life. I did something because it just felt right: packed my bags, traveled, took a few chances. The jacket makes me smile, and it's also still a useful piece of clothing. Ideally, all clothes should be like that to their owners, both useful and special, but to get to that point, the piece must have the type of staying power that comes with quality, and it also takes a lot of the wearer's time and patience. 

A good piece of clothing makes you feel special. It is well made, so it can afford to take a few beatings and downpours. A good piece of clothing lifts you up when you're down. To get to that point, you must allow a lot of wear for it. Only that way, emotional connections can be born. I guess sometimes there comes a time when even a special piece of clothing has given you everything it's got, as if time for it has simply run out. It no longer feels special, or perhaps you are ready to let go of the memory, because life has changed. But keep the ones that are truly special, that transcend practicality, that bring you happiness. 

Kevät lähiössä / Spring in the suburbs

Terveisiä helsinkiläisen lähiön keväästä: valkovuokkoja, kielon alkuja, hiirenkorvia koivuissa. On se aika, kun metsässä on taianomainen valo, aluskasvillisuus hohtaa vehreänä. Muuttaessani kaupunkiin ajattelin kaipaavani maaseudun astetta karumpaa kevättä, jään lähdön seuraamista tuvan ikkunasta, kuovin huutoja ja etenkin perennapenkkien kuoputtamista, mutta niin ei käynytkään. En ole osannut ikävöidä mitään. Otan tästä hetkestä ja tästä paikasta irti kaiken - muuta ei ole, missään muualla en ole. Olen nyt ja tässä, otan rennommin, elämä kun tuntuu kevyemmältä. Annan luvan itselleni nähdä hyvää. 

Kuuntelen: Charlie Parker Quintet - Scrapple from The Apple
Luen: John Kennedy Toole - A Confederacy of Dunces

Greetings from suburban Helsinki, where spring has sprung: wood anemones are in bloom, the tiny birch leaves (we call them mouse ears in Finnish) glow neon green. It's that time of year when the light on the forest floor is magical, the sun beams reach even the lowest layers. When I moved into the city I thought that I'd miss the somewhat harsher spring of the countryside: seeing the ice leave the lake, the calls of curlews, digging into my perennial beds. But it hasn't happened, I haven't actively missed it. Instead I've taken my current space, every moment in it, and cherished it. I am not anywhere else, I am here, and that's a good thing. I am in the now, in this very moment. Life is lighter. I give myself permission to see it.

Listening to: Charlie Parker Quintet - Scrapple from The Apple  
Reading: John Kennedy Toole - A Confederacy of Dunces

2 May 2016

Olen työstänyt muutamaa blogipostausta iäisyyden: minua mietityttää vaatteiden kiertokulku ja etenkin käyttöikä, mutta en tunnu saavan postauksia valmiiksi millään. Ajatukset pyörivät kehää. Lisäksi arkeamme ovat sulostuttaneet Audreyn anaalirauhasten tukkeuma sekä siitä johtuvat hajuhaitat ja merkkauskriisi. Eläinlääkärin puhelinnumero on tullut taas liiankin tutuksi, mutta minkäs teet. Kissojen kanssa elämisessä on varjopuolensakin.

Kevät on saapunut ja minua inspiroi ilmeisestikin vuodelta 1932 oleva kuva, jonka bongasin jostain Pinterestin syövereistä. Väljää, laskeutuvaa kerrospukeutumista tulevalle kesälle, kiitos!

- - -

I've been working on a couple of  blog posts recently, about the circulation and the lifespan of clothes. For whatever reason I can't seem to finish them - my thoughts are just running in circles. Also, our lives have been, hmm, enriched by Audrey's anal sack problems. Yikes. We've been calling the vet's office an awful lot, what whaddayagonnado... Life with cats has its ups and downs.

But on a more positive note: spring is finally here. The photo above (Japanese street style from 1932) is my current source of inspiration. Loose, flowy layers for summer, please! I don't know the picture's original source, but I found it here. 

Kuinka paljon on paljon? / How much is a lot?

Sade hakkasi ikkunaa puolen tunnin välein ja vaikka aurinko silloin tällöin näyttäytyikin, ulkona oli hyytävän kylmä. Koin pakottavaa tarvetta alkaa purkaa kevät- ja kesävaatelaatikoita, vaikka käytöstä pois siirtyville talvivaatteille ei ole varattuna mitään varastotilaa: vintin varasto on liian kostea ja kellarikomeron täyttävät äidin kirjat, jotka piti jo viime kuussa saada kuskattua muualle. Kiskoin säilytyslaatikoista esiin shortseja ja hameita, kahdet uimahousut, silkkipuseroita, kevyitä pellavaneuleita, pari Vuokon läpikuultavaksi kulunutta mekkoa, kesätakit ja paljon muuta. Kesävaatteet ovat ihania ja minulla on niitä(kin) ihan liikaa.  

Kuten tässä jokunen tovi sitten kirjoittelin, olen joutunut vaatepaljouteni kanssa selkä seinää vasten. Isossa talossa ei ollut niin justiinsa - vaatepaljous oli hieman näennäistä, koska aina löytyi joku nurkka, jonne sain ylimääräisen säilytyslaatikon tungettua. Vaikka päälläni seisoisin, vaatesäilytystilani on nyt rajallinen. Tänään sain aikaiseksi säkitettyä vaatekeräyslaatikkoon menevää kampetta: joukossa oli käyttökelpoisia t-paitoja, ihan kohtuusiistejä neuleita joihin minulla ei ole sen kummempaa tunnesidettä, ulkoiluhousut ja parit farkut, jotka eivät istu. Pakkasin ison ikeakassillisen (ja vähän yli) sellaisia vermeitä, joista osan vienen Frida marinan myyntitilille ja osan jonnekin kirppikselle. Kolmanteen säkkiin sulloin pois silmistä vaatteita, jotka minun on käytävä läpi myöhemmin. Aivot eivät jaksaneet yhdellä istumalla enempää. Karsimiskriteerinä käytin fiilispohjaa: jos vaate ei innosta tai sykähdytä, se saa lähteä.

Edelleen sama vanha laulu: onpas mulla paljon vaatteita. Niitä on nähtävästi liian paljon, koska ne eivät mahdu minnekään. Missäköhän kulkee se raja, että vaatemääräni tuntuisi vähemmältä kuin liian paljolta? Onko se joku lukumäärä? Sekö, että näen yhdellä kertaa kaikki omistamani vaatteet, vai se, että pystyn kertaheitolla luettelemaan ulkoa jokaisen vaatteeni? Ehkä kuitenkin se, etten tuskastu säilömisongelmiini, vaan että jokaiselle vaatteelle löytyy fiksu paikka? Näistä vaihtoehdoista veikkaan viimeksi mainittua, ainakin siitä nyt lähdetään.

- - -

One minute it was raining, the next, the sun came out. It was a weird freezing day, so what better time to start unpacking one's spring and summer clothes from storage? As I began to shift through stuff - shorts and skirts, silk blouses, swimming trunks, summer dresses - I realized that I don't really have anywhere to store my winter clothes. Our storage space in the attic is too humid and the one in the basement is full of my mother's books that she was supposed to transport elsewhere two months ago. Oh well.

Like I wrote some time ago, my back is finally against the wall when it comes to the amount of clothes I own. When we lived in a big house in the countryside, we could always find space where to dump an extra storage container. But now, no matter what I do, there just isn't enough space for everything. That's just the way it is. Today I managed to bag some clothes to donate (a bunch of t-shirts, some sweaters, jeans, outdoorsy pants, what have you), and I also put together some things that I might sell at a flea market or my sister's second hand store. I have a third pile, too: clothes that I will have to go through another time. My brain just stopped working at one point, I couldn't process any more clothes in one go, and I'll have to get back to it later. In case anyone is wondering, my culling method of choice is gut feeling: if something doesn't produce a feeling in me, it will have to go.

You've heard this so many times you must have lost count already - I know I have: oh boy, I have too many clothes. There are too many because I can't fit them anywhere. I wonder what it would be like to not have too many clothes: is it when you reach a certain number of clothes? Is it when you can see all of your clothes in one space, everything at once? Is it when you can remember all of your clothes on the spot? Or maybe it's when every piece of clothing has its space? I'll start with the latter, for now anyway - I don't really have a choice...