Unelmista / On dreams

Joululoman tienoilla sain aikaa miettiä. Kuten olen kai vähän liiankin monta kertaa muistanut täällä blogissa kirjoittaa, oli viime vuosi työrintamalla raskas. Lomalla pohdiskelin, saako nykyisin olla väsynyt. Työuupumuksesta ja töissä jaksamisesta puhutaan julkisuudessa aika paljonkin, mutta silti pitäisi pystyä tehokkuutteen ja uuden innovoimiseen, vaikka pää kainalossa. Mietin, saako yt-neuvotteluiden tuoksinassa ja talouskurimuksessa olla pitämättä työstään. Saako haluta määrällisesti vähemmän töitä, vähemmän vastuuta, vähemmän rahaa? Saako haluta enemmän omaa aikaa vaikka lukemiselle ja kirjoittamiselle? Saako ottaa aikalisän?

Torstaina palasin työpaikalle kahden viikon tauon jälkeen. Kerroin pomolle kakistellen ja hermostuneena, että olemme päättäneet muuttaa kevään aikana pääkaupunkiseudulle ja että minulla on ensi viikon perjantaina työhaastattelu. Pomo kysyi, johtuuko tämä työnkuvastani, stressistä, johtuuko tämä meistä. Minä vastasin, että ei ja kyllä, että en minä irtisanoudu nyt heti, mutta jossain vaiheessa aion. Kerroin, että nyt tai ei koskaan minun pitää etsiä omaa paikkaani ja luottaa vaistoihini. Etten vielä tiedä, mihin olen menossa ja milloin, mutta jonnekin ja jossain vaiheessa, että halusin kertoa nyt, koska se tuntui oikealta. "Kyllä sä olet rohkea", sanoi pomo. 

Eilen istuin iltaa kaveriporukan kanssa. Yksi meistä juhli juuri oman kahvilan avajaisia, toinen on jäänyt hiljattain työttömäksi, kolmas pohtii, että haluaisi viimeinkin toteuttaa itseään eikä tehdä aina töitä muita varten, neljäs haluaisi vaihtaa maisemaa muttei koe voivansa tehdä niin, ja viides, minä, on jo pistämässä vaihdetta silmään. Pohdimme sekalaisia työuriamme, jotka koostuvat vähän siitä sun tästä. Mietimme, mitä osaamme, mitä haluamme, mistä tietää, mitä haluaa, ja mitä jos ei haluakaan mitään tiettyä. Saako vaihtaa suuntaa, saako unelmoida? Emme päässeet keskustelussamme oikein sen pidemmälle - kunhan mietimme ääneen, minne olemme oikein menossa ja suojelimme ajatusta unelmista ja muutoksesta, joka hautuu meissä kaikissa. 

Paukkupakkanen huurruttaa hengityksen, ohut lumikerros narskuu jalkojen alla, järvi on jäätynyt. Seisomme kahvilan pihalla myöhään illalla ja katsomme yhdessä säkenöivää tähtitaivasta. Sanomme heipat ja toivotamme hyvät yöt. Vielä hetken olen tässä ja hengitän maaseudun keuhkoja pistävää ilmaa, annan silmäripsien kuuraantua. 

I had some time to think during the holidays. As I've remembered to mention (perhaps too many times), last year was rough. I had two weeks off around Christmas and New Year, so I finally had the chance to reflect and dissect my thoughts and feelings regarding work, life, and what's going on. Taking care of one's own well-being and happiness is discussed a lot these days, but I sometimes wonder if it's still not okay to admit to being tired or to not liking one's job. The current economic climate in Finland suggests that everyone with a job, any job, should just feel lucky to have one, and that to say no to constant stress and exhaustion is selfish. With so many people being laid off, is it okay to want to work less, is it okay to want to have less responsibilities, less money, and perhaps more time for things like reading and writing? Is it okay to need a timeout?

On Thursday I returned to work. Nervously I told my boss that we are looking to relocate to the Helsinki area this spring, and that I have a job interview next Friday. No, I'm not giving my notice yet, I said, but I needed to say something now, because it felt right. My boss asked me if it's because of my work load, if it's because of the stress. I said yes and no, that I felt it was time for me to listen to my instincts and to look for my place in the world. I said that I didn't know where exactly I was going and when, but that I was going, eventually. "You are very brave," my boss said.

Last night I sat down with a group of friends for a cup of tea and some apple pie. One of us just opened a new cafe, another lost her job, a third talked about wanting to do something for herself for once in her life, a fourth said she wanted to relocate but felt that she couldn't, and a fifth, myself, confessed to being in the process of shifting gears. We talked about our careers, our lives, our dreams. We talked about what we are good at, what we know about ourselves and our skills, and we talked about what it's like not to know what one wants. We asked ourselves and each other if it's okay to change direction, to start something new, to dream, or do we need to settle. We didn't reach a conclusion, we were too busy protecting the idea of dreaming and change: that it's fundamentally good. We are all dreaming and changing, and we all need to do what's right for us.

It is very cold as we leave the cafe. The lake is frozen, a thin layer of snow crunches under our shoes. We can see our breath as we stand outside in the parking lot, saying our goodnights, gazing at the dark night sky with a million stars above us. I am still here, breathing in the countryside air that hurts my lungs. I start the car when frost starts to form on my eyelashes.