Juhannuspäivä Suomenlinnassa / Midsummer day at Suomenlinna

Juhannuspäivänä lähiössä oli 25 astetta lämmintä ja aurinkoista, mutta Suomenlinnan lautalla puhalsi hyytävän kolea tuuli sumun seasta. Perillä Chris ja minä kiipesimme kallioille merta katsomaan, pilvipeitto alkoi repeillä ja lämpö kohosi hellelukemiin kuin varkain. Kastelimme varpaamme kylmään veteen, minä söin kaurakeksejä ja pahoja kirsikoita, ihailin ilmavirroissa leijailevia lokkeja, haistelin meri-ilmaa, nojasin auringon lämpöä huokuvaan kallioon. Rantavedessä pulikoivat lapset ja vähän vanhemmatkin. Me pohdiskelimme, olisiko Godzilla korkeampi kuin Viking Linen risteilijä (olisi, tietenkin olisi).

Olimme jo kotiin lähdössä, mutta sisko ja parrakas mies olivat saapuneet vierasvenesatamaan, jonne suuntasimme telakan kautta. Aikamme viivyttyämme ja kofeiinia tankattuamme suuntasimme lautalle, jolla nuokuimme kuin kaksi vanhaa varista. Ihana, ihana meri. 

Päällä musta harsomekkohuitula, jonka ostin siivouspäivänä eurolla. / Wearing a black cheesecloth dress that I bought for one euro during Cleaning Day.

On midsummer day the weather in the suburbs was hot and sunny, but as Chris and I hopped onto the ferry to Suomenlinna sea fortress, we found ourselves chilled to the bone. Against all odds and weather forecasts, the sea was foggy and windy. At the fortress we trekked to the big rocks by the water, found a pretty spot, and eventually the thick bank of clouds began to disappear. As the sun shone and the temperature rose, we dipped our toes into the cold Baltic Sea. I ate oatmeal cookies and cherries, admired the seagulls drafting in the currents, breathed in sea air, and leaned on the smooth, warm bedrock. Kids swam in the bay, and Chris and I debated whether Godzilla was taller than a Viking Line cruise ship (yes, of course it is).

We were already getting ready to head home when my sister and her bearded man let us know they had arrived in the guest harbor. We stopped by the shipyard, had some caffeine, admired pretty boats, and eventually walked back to the ferry, all wiped out and thoroughly tired. Lovely, lovely seaside, there is nothing like it!

Metsässä / In the woods

Asuessani maalla kävin aniharvoin metsässä. Jokamiehenoikeuksista huolimatta olin usein tuskaisen tietoinen siitä, kenen mailla milloinkin kuljin. Metsäisellä pururadallakin pohdiskelin usein vain liikunta-alueiden kunnossapitoon liittyviä työtehtäviäni. Helsinkiin muutettuani olen kävellyt luonnossa huomattavasti enemmän, niin hassua kuin se onkin. Keskuspuisto on kivenheiton päässä ja siellä saa olla rauhassa, vaikka kehäliikenne hieman kohiseekin linnunlaulun taustalla.

Juhannusaatonaattoiltana kävelin metsäpoluilla kaksi tuntia, seuranani vanha ystävä ja kännykän kökköinen kamera. Puoli kymmenen tienoilla päädyimme niitylle, jonka keskellä seisoi peura, kaikessa rauhassa, koiranputkien ja niittyleinikkien seassa. Se tuijotti meitä aikansa, korvat höröllä, kunnes kääntyi hiljaa pois. Käki alkoi kukkua. Suomen kesässä on jotain taianomaista, ei siitä pääse mihinkään: kaikki tämä valo, kaikki nämä vihreän sävyt, vain lyhyen hentoisen hetken. Kotiin kuljimme pitkospuita nevan halki. Suopursu tuoksuu jo, vaikkei vielä kuki.

Kuvassa on peura. / Can you spot the deer?

When we lived in the countryside I barely ever ventured into the woods. Despite the so-called "everyman's right" in Finland (i.e. one can roam freely in all forests and pick berries and mushrooms), in the country I was always somehow painfully aware of whose forests I was walking in. At the municipality-maintained forest trails I only thought of work, since the trail maintenance was under my supervision. Since we moved to Helsinki I've walked in nature a lot more. The beautifully wild central park is just around the corner from us and it's incredibly peaceful there, despite the distant traffic roar that one can hear through the hundreds of birds chirping and singing.

The day before midsummer's eve, an old friend and I walked in the woods for two hours, with only our crappy mobile phone cameras in tow. At around 9.30 pm we came to a beautiful uphill meadow, where a lonely deer stood in the middle of the wild flowers, staring right at us. We stopped and looked at the animal, the deer calmly looked back for a time and eventually walked away. A cuckoo began to sing in the background. There is something truly magical about Finnish summer: all this light, all the simultaneous shades of green, and how fragile and short-lived this all is. On the way home we walked through wetlands, where the scent of wild rosemary has already begun to linger in the air. 

21 June 2016

Läheisessä leikkipuistossa myllätään, koneet käyvät aamusta iltaan. Leikkipuiston kupeessa sijaitseva taianomainen pikkupusikko, jossa pienenä tyttönä leikin, on leikattu alas kokonaan. Kun ohitin rikospaikan ensi kertaa matkalla töihin, tuntui kuin sydän olisi tippunut polviin asti. Lempipuistani oli jäljellä vain nysät. Seisoin niiden juurella pienen hetken ja muistelin, kuinka lapsena juoksin puiden lomitse kuin keiju maagisessa metsässä. Itku oli lähellä. Sitten pohdin, ettei lasten leikkipuisto ei ole enää minua varten, ja että maailma muuttuu joka päivä. Jotain poistuu, jotain pysyy samana, jotain tulee lisää. Muutos on välttämätön. Katselin leikkipuiston laidalle pystytettyä suurta kylttiä, jossa on havainnekuva puistosta töiden valmistuttua. Puisto näyttää kuvassa kauniimmalta ja järkevämmältä, tunnelmaltaan avarammalta ja valoisammalta.  

Kotona söin uuden sadon mansikoita, jotka eivät ole vielä parhaimmillaan. 

A nearby children's playground where I used to play as a little kid is being renovated. All sorts of machinery roars from morning until late in the evening. The other day I walked past the playground on my way to work, and saw a little magical forest of my childhood years cut down to little stumps, all of it. I felt as if my heart had fallen to my knees. They are all gone, my favorite trees that formed imaginary fairy-forest alleys that I used to run through as a child. I felt like crying. As I stood there, next to the cut down trees, I thought of change: how playgrounds are not built for me anymore, that the world is different. Every day some things stay the same, but others are simply gone or new ones emerge. In a way it's a relief: there is a time for everything and change is inevitable. I studied carefully a newly erected board that showed the playground after the renovation work has been completed: in the picture the playground and the park surrounding it looks cosier, airier, more functional. 

Back at home I ate the first strawberries of the season. They are not quite at their best yet.

Satavuotias / Centennial

Kuluneet, auringossa haalistuneet värit tai muutoin sään runteleman näköiset vaatteet kiinnostavat. (Ikuisuusinspiraationa toimii tarvittaessa Mark Romanekin ohjaama elokuva Never Let Me Go vuodelta 2010.) Kaikki kuteet tässä asussa ovat vähintäänkin toisella kierroksella, osa kolmannella, kenties neljännellä: Suomessa tehdyt PTA:n housut ostin siivouspäivänä eurolla, paitiksen kirpparilta 80 sentillä. Nahkavyö ja kengät ovat vanhoja tuttuja kirpparilöytöjä vuosien takaa, hattu taas on uusi hankinta tämänpäiväisestä Kansallismuseon pihalla järjestetystä vintage-tapahtumasta. Hattu on 1920-luvulta eli se on lähes sata vuotta vanha. Sata! Se pistää miettimään, kestääkö mikään nykypäivänä tehty vaate sataa vuotta, tai edes puolta siitä. 

Vintage-tapahtumassa pyörähtämisen jälkeen suuntasin Hietsun kirpparille, jossa ammattimyyjät pitivät kojujaan ja teinitytöt istuivat pöytiensä ääressä kyllästyneen (tai ehkä vain väsyneen) näköisinä. Ensin mainitut möivät hurjilla hinnoilla vanhaa Marimekkoa turisteille, jälkimmäiset taas kauppasivat hädin tuskin käyttökelpoista, nyppyyntynyttä viime kauden halpamuotia pikkuhiluilla. En ostanut yhtään mitään. Kauniisti ommeltujen ja vuosikymmeniä säilyneiden vintageaarteiden hiplailun jälkeen kulahtaneet valmisvaatteet tekivät minut surulliseksi. Kuinka ankeaa onkaan, että vasta viime tai toissavuonna valmistetulla vaatteella ei ole juurikaan toivoa toisesta elämästä, koska kukaan ei siitä oikeasti välitä eikä se kestä käyttöä. Se on lähempänä kaatopaikkaa kuin toista kotia jo siinä vaiheessa, kun se tehtaasta ulos poistuu. 

Faded, sun bleached colors and clothes that appear somewhat weather-beaten interest me, as they always do in the summertime. (My forever source of inspiration is Never Let Me Go, the Mark Romanek movie from 2010.) Everything in my outfit is second hand (or third, fourth, what have you). I bought the Finnish-made linen mix trousers during Cleaning Day for one euro, and the button-up cost me 80 cents at a flea market. The shoes and the belt are trusted oldies, but the hat is new: I bought it at a vintage event that took place at the National Museum today. The hat is from the 1920s, which means that it's almost one hundred years old. A hundred years, just imagine that! It got me thinking whether any piece of clothing manufactured today will be around in a hundred years, or even fifty.

After the vintage event I stopped by Hietsu flea market, where professional dealers sold somewhat overpriced old Marimekko pieces to tourists, and teenage girls tried to get rid of their last season's fast fashion for pennies. Needless to say I didn't buy anything. The clothes that were on offer there just seemed like garbage compared to the treasures I had seen at the vintage event. And how sad it is: that nothing is made to last these days, that a piece of clothing that was manufactured a year ago is already closer to the rubbish heap than a second life with a new owner. 

All That Jazz

Yläasteikäisenä saavuin toisinaan kotiin ennen kaikkia muita perheenjäseniä. Huhuilin ovelta, kukaan ei vastannut. Olin yksin kotona. Hiivin levysoittimelle, kaivoin esille hyllystä isäpuolen Shelly Manne & His Men at the Black Hawk-vinyylin tai Oscar Peterson Trion Another Day:n. Kuuntelin jazzia jokseenkin salaa, koska kaverit luukuttivat poprockhittejä ja fanittivat poikabändejä, kuten asiaan olisi eittämättä kuulunut. Sitten unohdin jazzin ja tilalle tulivat grunge ja 90-luvun puolivälin brittibändi-invaasio. 

Viime vuosituhannen vaihteessa näin The Talented Mr Ripley-elokuvan, jossa Matt Damonin esittämä Tom Ripley tutustuu jazziin tehdäkseen vaikutuksen Jude Lawn roolihahmoon, Charlie Parkeria intohimoisesti fanittavaan Dickieen. Yökerhossa Tom laulaa My Funny Valentinen. Siitä se sitten lähti, oma kömpelö jazzin harrastamiseni. En väitä ymmärtäväni jazzista yhtään mitään enkä pidä itseäni kovinkaan musikaalisena. Lähestyn jazzin maailmaa vuosi toisensa jälkeen uteliaana, ihmettelevänä, täysin noviisina. Kuuntelen kaikkea ragtimesta swingiin, big band-musiikista bebopiin, itärannikolta länsirannikolle, brasilialaisesta bossa novasta suomalaiseen nykypäivän jazziin asti. (Välttelen ainoastaan vaikeaa fuusiojazzia, koska kaikki tähänastiset kuuntelukokemukseni ovat olleet pelkästään epämiellyttäviä.) Viime aikoina levylautasella ovat pyörineet vanhat klassikot: Duke Ellington, Chick Webb ja Benny Goodman. Suosittelen lämpimästi!

- - -

When I was in my early teens, I was often the first one home from school. I'd holler from the door, no one answered, which meant that I was home alone. I snuck up to the record player, got out my stepdad's vinyls: Shelly Manne & His Men at the Black Hawk, or Oscar Peterson Trio's Another Day. My jazz fandom was somewhat of a secret, because all of my friends were listening to the pop/rock hits or the boy bands of that era, as teenagers were more or less supposed to do. Eventually I forgot about jazz when grunge and the mid-1990s Brit band invasion came along.

Somewhere in the turn of the millennium I saw The Talented Mr Ripley, where Tom Ripley, played by Matt Damon, learns to know jazz in order to impress and intrude into the life of Jude Law's character, Charlie Parker-loving Dickie. In a smoky nightclub Tom sings My Funny Valentine. It started from there - my clumsy, slow return to the world of jazz. I don't claim to understand anything about the technicalities of jazz, nor do I consider myself a particularly musical person. I approach jazz with childlike curiosity and wonder, and these days I listen to anything from ragtime to swing, from commercial big band music to bebop, anything from the East Coast to the West Coast, from Brazilian bossa nova all the way to current Finnish jazz. (The only stuff I try to avoid is hardcore fusion, because I find it simply unpleasant.) Recently I've been listening to good old Duke Ellington, Chick Webb and Benny Goodman. I recommend whole-heartedly!