Kuinka paljon on paljon? / How much is a lot?

Sade hakkasi ikkunaa puolen tunnin välein ja vaikka aurinko silloin tällöin näyttäytyikin, ulkona oli hyytävän kylmä. Koin pakottavaa tarvetta alkaa purkaa kevät- ja kesävaatelaatikoita, vaikka käytöstä pois siirtyville talvivaatteille ei ole varattuna mitään varastotilaa: vintin varasto on liian kostea ja kellarikomeron täyttävät äidin kirjat, jotka piti jo viime kuussa saada kuskattua muualle. Kiskoin säilytyslaatikoista esiin shortseja ja hameita, kahdet uimahousut, silkkipuseroita, kevyitä pellavaneuleita, pari Vuokon läpikuultavaksi kulunutta mekkoa, kesätakit ja paljon muuta. Kesävaatteet ovat ihania ja minulla on niitä(kin) ihan liikaa.  

Kuten tässä jokunen tovi sitten kirjoittelin, olen joutunut vaatepaljouteni kanssa selkä seinää vasten. Isossa talossa ei ollut niin justiinsa - vaatepaljous oli hieman näennäistä, koska aina löytyi joku nurkka, jonne sain ylimääräisen säilytyslaatikon tungettua. Vaikka päälläni seisoisin, vaatesäilytystilani on nyt rajallinen. Tänään sain aikaiseksi säkitettyä vaatekeräyslaatikkoon menevää kampetta: joukossa oli käyttökelpoisia t-paitoja, ihan kohtuusiistejä neuleita joihin minulla ei ole sen kummempaa tunnesidettä, ulkoiluhousut ja parit farkut, jotka eivät istu. Pakkasin ison ikeakassillisen (ja vähän yli) sellaisia vermeitä, joista osan vienen Frida marinan myyntitilille ja osan jonnekin kirppikselle. Kolmanteen säkkiin sulloin pois silmistä vaatteita, jotka minun on käytävä läpi myöhemmin. Aivot eivät jaksaneet yhdellä istumalla enempää. Karsimiskriteerinä käytin fiilispohjaa: jos vaate ei innosta tai sykähdytä, se saa lähteä.

Edelleen sama vanha laulu: onpas mulla paljon vaatteita. Niitä on nähtävästi liian paljon, koska ne eivät mahdu minnekään. Missäköhän kulkee se raja, että vaatemääräni tuntuisi vähemmältä kuin liian paljolta? Onko se joku lukumäärä? Sekö, että näen yhdellä kertaa kaikki omistamani vaatteet, vai se, että pystyn kertaheitolla luettelemaan ulkoa jokaisen vaatteeni? Ehkä kuitenkin se, etten tuskastu säilömisongelmiini, vaan että jokaiselle vaatteelle löytyy fiksu paikka? Näistä vaihtoehdoista veikkaan viimeksi mainittua, ainakin siitä nyt lähdetään.

- - -

One minute it was raining, the next, the sun came out. It was a weird freezing day, so what better time to start unpacking one's spring and summer clothes from storage? As I began to shift through stuff - shorts and skirts, silk blouses, swimming trunks, summer dresses - I realized that I don't really have anywhere to store my winter clothes. Our storage space in the attic is too humid and the one in the basement is full of my mother's books that she was supposed to transport elsewhere two months ago. Oh well.

Like I wrote some time ago, my back is finally against the wall when it comes to the amount of clothes I own. When we lived in a big house in the countryside, we could always find space where to dump an extra storage container. But now, no matter what I do, there just isn't enough space for everything. That's just the way it is. Today I managed to bag some clothes to donate (a bunch of t-shirts, some sweaters, jeans, outdoorsy pants, what have you), and I also put together some things that I might sell at a flea market or my sister's second hand store. I have a third pile, too: clothes that I will have to go through another time. My brain just stopped working at one point, I couldn't process any more clothes in one go, and I'll have to get back to it later. In case anyone is wondering, my culling method of choice is gut feeling: if something doesn't produce a feeling in me, it will have to go.

You've heard this so many times you must have lost count already - I know I have: oh boy, I have too many clothes. There are too many because I can't fit them anywhere. I wonder what it would be like to not have too many clothes: is it when you reach a certain number of clothes? Is it when you can see all of your clothes in one space, everything at once? Is it when you can remember all of your clothes on the spot? Or maybe it's when every piece of clothing has its space? I'll start with the latter, for now anyway - I don't really have a choice... 

Vaatevallankumouksesta / On Fashion Revolution

Viime vuonna en oikein jaksanut innostua vaatevallankumouksesta. Kyynikko minussa piti Rana Plazan vaatetehdasonnettomuuden vuosipäivänä järjestettävää, vaateteollisuuden vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä peräänkuuluttavaa tapahtumaa täysin riittämättömänä ja ehkä vähän tekopyhänäkin. Hashtageissä kyseltiin H&M:lta ja Zaralta, kuka heidän vaatteensa tekee, ihan kuin emme tietäisi vastausta jo etukäteen. Kyllähän me tiedämme, mutta ostamme silti halpavaatteita ja esittelemme niitä Instagramissa, ajattelin. 

Tänä vuonna olen poistunut kuplastani. Olen kai kuvitellut vaateteollisuuden ongelmien olevan kuluttajille jo peruskauraa, mutta paluuni vaatemyyntiin on saanut minut huomaamaan, ettei se ole. On valtavasti kuluttajia, jolla ei ole mitään käsitystä siitä, millaisissa oloissa vaatteita valmistetaan eikä suurta osaa edes kiinnosta. Joidenkin kuluttajien kohdalla kyse on pään työntämisestä pensaaseen, ehkä välinpitämättömyydestä, jotkut taas eivät ole koskaan edes ajatelleet asiaa. Tähän kuluttajan tietämättömyyteen tai ajattelemattomuuteen vaateteollisuus luottaa ja nojaa. Vaatevallankumouksen kohderyhmä en ole minä, jo valmiiksi tiedostava kuluttaja, vaan vaatevalmistajat, joiden bisnes pyörii kuluttajien aina vain sulkiessa silmänsä. Toinen tärkeä kohderyhmä ovat ne kuluttajat, jotka eivät syystä tai toisesta osaa vielä kyseenalaistaa, kysyä tai vaatia. Vasta kun kuluttajat kysyvät ja vaativat, asiat voivat muuttua. Tähän tarvitaan Vaatevallankumouksen kaltaisia tempauksia ja tapahtumia. Tänä vuonna Vaatevallankumousta vietetään 18.-24.4.; ollaanpa mukana muuttamassa asioita, eikös? Lisää tietoa Vaatevallankumouksesta täällä.

Muutoksesta puheen ollen: kävin kampaajalla. Olo on taas vähän kevyempi.

Luen: Dave Eggers - The Circle & The Walking Dead compendium 3

Katsoin: Spotlight

Last year I didn't think much of Fashion Revolution. To commemorate the victims of Rana Plaza clothing factory collapse (yikes, has it been three years already?) and to ask clothing manufacturers who made their clothes seemed hypocritical to me: people wearing inside-out H&M and Zara, asking the question #whomademyclothes, when everyone knows the truth already. We know where cheap clothes are made, and how, and by whom, but we still choose to buy them and then parade them on Instagram, I thought.

This year my mindset has changed somewhat. Returning to work in clothing retail has opened my eyes: there are still so many consumers out there who really have no idea how fast fashion industry works. Some don't care, some just simply never thought to ask. Fashion Revolution is not important because of people like myself - I already know - but it's crucial for those who don't know yet. Nothing will change before the mainstream consumer starts to ask questions and force the manufacturers to answer them, too. Change will eventually take place, one consumer at a time, and for that we need events like Fashion Revolution, which is held this year on 18 - 24 April. Please take part and make the change happen! More information on Fashion Revolution here.

Speaking of change, I had a haircut. I feel much lighter. 

Reading: Dave Eggers - The Circle & The Walking Dead compendium 3

Saw: Spotlight

8 April 2016

Päällä tänään: kirpparipusero, minulle räätälöidyt miestenhousut (joihin taas pienen tauon jälkeen mahdun), Mamaha-turbaani ja Fluevogin solkikengät.

-

Wearing today: flea market knit, tailored-for-me men's trousers (that I can fit into again - yay!), Mamaha turban and Fluevog boots.

Rakkaudesta vanhaan Kenzoon / Love for old Kenzo

Koska kaipailin eilen menneen ajan bloggaamisen ja amatöörimäisten asukuvien perään, kannan tänään oman korteni kekoon. Hassua muuten - mitä kauemmin on julkaisematta blogissa kuvia itsestään, sitä korkeammaksi kynnys nousee. Mikään asukokonaisuus ei ole tarpeeksi fiini, oma naama näyttää väsyneeltä ja tukkakin on sekaisin, äh, vaatteiden kuvaaminen itsensä päällä alkaa tuntua ylipäätään pinnalliselta ja typerältä. Asukuvaamisen dissaaminen vasta typerää onkin.

Sunnuntaina pukeuduin tummansiniseen villapooloon ja Kenzon kietaisuhameeseen, jonka entinen omistaja ei meinannut pysyä nahoissaan, kun sovittelin hametta ylleni kirpparilla. Rouva oli ostanut hameen Pariisista aikana, jolloin Kenzo oli muodin saralla kaikki kaikessa. Puhuimme omaperäisestä suunnittelusta, hyvistä materiaaleista, kestävyydestä, josta nykyään voi vain unelmoida. Rouva muisteli, että hame on ostettu 1980-luvulla. Se on edelleen kuin uusi, vaikka sitä on selvästi käytetty pitkään ja hartaasti. Mahtava aarre, josta maksoin 25 euroa.

Luen: Margaret Atwood - Orjattaresi (hurjaa luettavaa tämän päivän yhteiskunnallisessa kontekstissa)

Kuuntelen: Count Basie at Savoy Ballroom 1937-1944

Yesterday I was missing the good ol' days of blogging and amateurish outfit photos, so here's my two cents. It's funny - the longer it's been since my previous outfit shot, the more difficult it becomes to publish one. No outfit feels worthy, my face looks tired in every frame, and oops, I haven't brushed my hair today, and isn't taking pictures of oneself wearing clothes silly and superficial anyway? Well, I'm reclaiming the outfit picture - silly or not.

On Sunday I wore a navy blue wool turtle neck and a Kenzo wrap skirt, whose previous owner had trouble containing herself as I was trying the skirt on at the flea market. She was so happy that I appreciated the design and the material as much as she did. She remembered buying the skirt in Paris in the 1980s, at a time when Kenzo was everything in fashion. The skirt has been worn a lot during the past 30 years, but it's still like new. Awesome find, for 25 euros.

Reading: Margaret Atwood - The Handmaid's Tale (it's a wild read in the current societal context)

Listening: Count Basie at Savoy Ballroom 1937-1944

Lauantai / Saturday

Lauantaina ennen puoltapäivää minä ja Milla kävelimme Kaivopuiston rantaan. Meri, aurinko, kevät, kirpparointi, hyvä seura - mitäpä sitä muuta toivoo. Istuimme auringossa, söimme muurinpohjalettuja ja juttelimme sosiaalisesta mediasta, henkilöbrändeistä ja siitä, miten bloggaaminen on muuttunut niiltä ajoilta kun me vakoilimme toistemme asuja wardrobe_remixistä ja ajattelimme vilpittömästi, että blogimaailma tulee muuttamaan tavan, jolla naiset näkyvät. Bloggaaminen oli harrastus, tai keino löytää vaatteista kiinnostuneita kanssasisaria. Otimme itsestämme rakeisia kuvia peilin kautta, koska halusimme päättää itse, miltä vaatteista kiinnostuneet nuoret naiset oikeasti näyttivät: eivät muotilehtien sliipatuilta supermalleilta, vaan ihan tavallisilta naisilta, jotka pukeutuivat omalla tavallaan. Emme me pohtineet kahta kertaa, olimmeko muoti-, tyyli- vai lifestyle-bloggaajia. Ei sellaisia jakoja ollutkaan. Kirjoitimme vaatteista ja elämästä, ihan kaikesta.

Mietimme kuumeisesti, milloin muutos tapahtui. Milloin yhteistyöpostaukset blogeissa alkoivat yleistyä, milloin asukuvista tuli lavastettuja ja käsiteltyjä - jotain vain tapahtui jossain vaiheessa, lähes huomaamatta. Nyt on isoja kaupallisia blogeja ja pieniä tuntemattomia, eikä ehkä oikein mitään siinä välimaastossa. Yhteydet elävään elämään, jotka blogien alkuvuosina syntyivät ja kukoistivat, loistavat poissaolollaan. Ehkä me menneitä kaipailevat olemme dinosauruksia, jotka eivät sopeutuneet muutokseen, josta ei tullutkaan haaveittemme mukaista.

Mutta meri - palataan siihen. Jää oli Kaivopuiston rannoilta lähtenyt, tuuli puhalsi aika kipakasti. Ihan sama, oli meri ja aurinko. Ostin Kaivarin Kanuunasta 1980-luvun Kenzoa, joka taitaa olla vastaus kysymykseeni Aasia-inspiroituneesta pukeutumisesta ja sen oikeellisuudesta. Kävelimme Ursulan ohi, katselimme pienen hetken hyisessä vedessä kahlaavia pikkupoikia. Ohitimme Eteläsataman ja Kauppatorin, piipahdimme Sofiankadun antikvariaatissa (jonka edelleenkin miellän Hiltuseksi). Senaatintorin kulmalla, tuomiokirkon edessä, sanoimme heipat, pian nähdään. 

On Saturday before noon, Milla and I walked to Kaivopuisto for some spring, sun, sea and fleamarketing. We had crepes with jam and whipped cream and talked about social media, people- branding and how dramatically blogging has changed from the days of wardrobe_remix, where we used to spy on each other's daily outfits and felt like blogging was going to change the way women were portrayed, forever. We reminisced on the days when blogging was a hobby, a way to meet and connect with like-minded girls. Back then, we took grainy pictures of ourselves and posted them online in order to control the way us women were shown - not as fancy supermodels on the pages of fashion magazines, but as women who wore what they wore because they wanted to wear it. We never thought twice about labeling ourselves as fashion, style, or lifestyle bloggers. Those divisions didn't exist back then. We wrote about clothes and life, about everything.

We tried to figure out when the change occurred. When did blog posts start to include sponsored content, when did outfit photos become photoshopped, or staged? It all happened so quickly, without us really taking note. What exists now are fancy commercial blogs, small unknown ones, and what feels like nothing in between. The connections to something real, something tangible, seem to be gone. I guess we just never got the type of revolution we were hoping for.

But the sea, the sea. Let's get back to that. Ice has withdrawn from the shores of Kaivopuisto, the wind felt chilly. The sea and the sun, that's all. At Kaivarin Kanuuna, I bought 1980s vintage Kenzo, which may be the answer to my questions regarding Asian-inspired dressing. Milla and I walked past Café Ursula and watched as spring-crazed little boys took off their shoes and dipped their feet in the ice cold water. We passed the Southern harbor and the big marketplace with its bright orange stalls and what looked like a thousand people. After a few minutes at a second hand bookshop, we said our bye-byes, see you soons, at Senate Square, right there, under the might of a pale white beauty known as the Helsinki Cathedral.

Vaatteiden myynnistä / On selling clothes for a living

Olen tällä erää töissä suurehkossa tavaratalossa, jossa myyn ns. mainstream-vaatteita. Joukossa on valvotuissa tehdasolosuhteissa korkealaatuisesta luomupuuvillasta ja hampusta valmistettuja vaatteita, joita voin hyvällä omatunnolla kaupata, mutta myös surkeasti ommeltuja viskoosiriepuja, joiden myyminen ei ole minulle aina helppoa. (Minusta rimpulaviskoosista on tullut uusi polyesteri: halpa materiaali, jota tungetaan jokaiseen puseroon, ja sitä on helppo myydä "melkein-luonnonkuituna". Halpavaatteiden viskoosin kestävyys on kuitenkin ihan surkea.) Vaatteiden myyminen ylipäätään ei ole aina ihan helppoa kulutuskriittiselle. Ihmisten on kuitenkin pukeuduttava jokapäiväistä elämää varten ja vaateostoksia on tehtävä - jotkut tekevät niitä usein, jotkut todella harvoin. Minun tehtäväni on auttaa. 

Koska vaatteiden myyminen on tavaratalossa asiakaspalvelutyötä, on minun aina kuunneltava asiakasta. Jos asiakkaalle on tärkeintä vaatteen halpa hinta ostohetkellä, en voi pakottaa asiakasta ostamaan kaksisataa euroa maksavaa kauniisti ommeltua, luomupuuvillaista mekkoa. Jos asiakas ei ajattele vaateostostaan sijoituksena eikä pohdiskele tulevaisuuden käyttökertoja, hän valitsee mielummin kolmenkympin halpahuitulan, jossa saumat alkavat kiertää ensimmäisen pesun jälkeen (jos ne nyt sattuvat olemaan suorat edes ostohetkellä). Siihen en voi vaikuttaa. Vastaan kuitenkin aina rehellisesti, kun asiakas kysyy, miten vaate käyttäytyy pesussa. Vastaan rehellisesti, kun minulta kysytään, onko vaate hyvälaatuinen, kestääkö se aikaa, jne. Kerron materiaaleista ja laadusta sen minkä suinkin osaan. Se on minusta hyvää asiakaspalvelua, etenkin halpavaatteiden aikakaudella, jona käsitykset vaatteiden arvosta, käyttöiästä ja huoltamisesta ovat monelle kuluttajalle täysin hämärtyneet. Vaikka minusta itsestäni tuntuu siltä, että vaatteiden laadusta puhutaan juuri nyt erityisen paljon, en juurikaan näe työssäni asiakkaita, jotka venyttäisivät puseron kangasta tai hinkkaisivat neulosta selvittääkseen, minkälaatuisesta materiaalista on kyse. Ehkä on niin, että me laadukkaiden vaatteiden ja eettisemmän kuluttamisen ritarit olemme edelleenkin valitettavan pieni vähemmistö laatutiedottomien massojen joukossa.

Usein ajatellaan, että vaatteiden arvottaminen ja hyvien vaatteiden tunnistaminen on etenkin nuorelle ikäpolvelle vaikeaa. Kohtaan työssäni paljon  myös seniorikuluttajia, jotka eivät kykene ymmärtämään viidenkympin ja kahdensadanviidenkympin untuvatakin eroa, vaikka näyttäisin kädestä pitäen eroavaisuudet työn laadussa, materiaalissa ja yksityiskohdissa. He päätyvät usein selostuksistani huolimatta halvempaan vaihtoehtoon. Nuoremmat asiakkaat sen sijaan tuntuvat punnitsevan ostoksiaan hyvinkin tarkasti. He kyselevät minulta vaatteiden laatuun ja huoltamiseen liittyviä kysymyksiä huomattavasti useammin kuin keski-ikäiset ja sitä vanhemmat asiakkaat. Se on minusta lupaava asia - ehkä meitä laadukkaiden vaatteiden ritareita on enemmän tulevaisuudessa.

---

I work for a department store these days, and sell what I'd call mainstream clothes. We have some ethically produced, organic cotton & hemp clothes, but also cheaply manufactured viscose tops that I would personally never, ever buy or wear. (Side note: in my opinion, cheap viscose has become new polyester: an affordable material that manufacturers use in everything. The sales argument is that hey, it's not polyester, it's almost a natural material - but the cheap kind just doesn't last worth a damn and shrinks in the wash.) It's not always easy to sell clothes when one is critical of consumerism and the quality of clothes these days, but everyone has to get dressed for their daily lives. People have to buy clothes - some do it more often than others. My job is to help in the process.

Working in a department store means that my job always starts with what the customer wants or needs. If the customer doesn't want to consider the consequences of buying a cheaply made top instead a nicely manufactured one that would last for years, I can't twist their arm. Sometimes, in fact quite often, price is what matters most to a customer. I have to respect that. But when a customer asks me if the quality is okay, or how a particular material behaves in the wash, I have to be honest. I will not beat around the bush. I talk about material, workmanship and details the best I can. I think that's good customer service. On my watch, a customer can't complain that I didn't warn them that the seams will eventually start twisting and turning on a viscose top that costs 19,95. Not all customers appreciate my honesty, but most of them do. There is a lot of talk these days about people becoming more aware of materials and quality in clothes, but my experience is that it's just a drop in a bucket. Quality-aware customers and crusaders for better-made fashion like myself are a small minority in the midst of vast, unaware masses.

I've often stumbled upon people thinking that it's the younger consumers who know nothing about clothes - the materials, how to mend or maintain them. I've noticed that a large portion of senior consumers are even worse: just last week I spent half an hour trying to explain to an older customer what the differences were between a down jacket that cost 50 euros and one that cost 250 euros. I pointed out the material, the details, the workmanship, but the facts just didn't register. Younger customers, however, seem to be more aware of what goes into buying a good piece of clothing. They ask about washing instructions, materials, even labor conditions of particular brands. I find that encouraging. Perhaps our small quality-questing crusaders are gaining ground after all.