Päättäjäiset / Goodbye to summer

Rannoilla paloivat eilen tulet huvilakauden päättäjäisten kunniaksi. Käytiin äidin luona saunomassa, syötiin kuhaa ja juotiin viiniä. Katseltiin nopeasti nousevaa täysikuuta ja minä hätistelin hyttysiä. Pappa ja Chris hääräsivät veden rajassa ja saivat pienen kokon syttymään. Vesi on kylmennyt viikossa, pimeä tulee aina vain nopeammin. Vastarannalta kuului musiikkia, ihmisten hälinää, jossain järvellä surruutti vene menemään. Puhuttiin sadonkorjuusta. 

Minä poden huonoa omatuntoa, koska en ole tehnyt pihatöitä tänä kesänä nimeksikään. Keväällä olin liian allapäin ja väsynyt, alku- ja keskikesällä kelit olivat ihan kamalat, ja nyt pihahommille antautuminen tuntuu siltä, että antaisin hyväksyntäni syksylle. Mutta eihän töiden lykkääminen mitään auta - syksy tulee. Tänään kitkin perennapenkeistä rikkaruohoja sankokaupalla, jaoin kellukoita ja suunnittelin siirtäväni purppuranväriset keijunkukat toiseen penkkiin. Töitä on paljon. Huomasin, että pavut on korjattava nyt eikä huomenna, ja niitä sitten perkasin urakalla, esikeitin ja pakastin. Chris keräsi ison määrän kesäkurpitsoja, joista ylimääräiset vien huomenna työkavereille.

Ehkei se haittaa, että syksy on jo täällä. Luonto vaikuttaa uupuneelta, se ansaitsee lepoa. Mutta vähän aikaa vielä: neitoperhoset punahatuissa, aurinko lämmittää, syysleimujen viimeinen hehku. 

Last night we celebrated the end of the summer cabin season with bonfires by the lakefront. We swam in the lake after sauna, we had pike-perch for dinner and enjoyed a glass or two of wine at my mother's house. The full moon rose quickly. Chris and Pappa made a fire, and I was trying to not get eaten alive by mosquitoes. The water is cold now and the nights are dark. On the opposite shore people were playing music, laughing. We talked about the harvest.

I haven't done much yard work this summer. In the spring I was too tired and depressed, in the early-to-mid-summer the weather was horrendous, and now... now doing garden work feels like giving into autumn. But it's no use postponing the inevitable: autumn comes. It's already here, in the wilting perennial beds, in the beans that must be picked now and not tomorrow. There's a lot to do. So today I got to work. I harvested the beans, pre-cooked them and froze them. I divided some perennials and planned to transfer others to different spots. Chris picked the slightly overgrown zucchinis from the veggie patch. I'll take the extra ones to my colleagues at work tomorrow. 

I guess it's not so bad after all, that fall is upon us. It seems that nature is exhausted and it needs its rest. But for a little while longer: butterflies on the echinaceas, the sun still feels warm, the final moments of pink phlox in bloom.

Elokuun loppu / End of August

Olen ollut vähän omituisessa mielentilassa lähiaikoina. Olen tarttunut kiinni kesään kuin äidin käteen, antanut sen johdattaa ajatuksenjuoksuani ja tunteitani, luottanut, että se kantaa. Helteisimpänä päivänä olen seissyt viileässä järvessä reisiä myöden, katsellut jo nahistuneilla lumpeenlehdillä vierailevia sudenkorentoja, kunnellut vesimittareista ja pintajännityksestä kantautuvaa ihmeellistä ritinää ja seurannut, milloin kala tekee veden pintaan renkaan. Sitten olen pulahtanut uimaan. Järven pohjaan on jo pakkaantunut ruskeita, niljakkaita lehtiä, mutta pintavesi on kirkasta ja lämmintä. En millään malttaisi luopua vielä kesästä, mutta tänään sataa jo. Aurinko laskee yhdeksältä ja yöllä on ihan pimeää. 

Kuten pari viikkoa sitten uhkailin, aloitin Infinite Jestin lukemisen. Etenemiseni on ollut hidasta, mutta ei se haittaa. Kun en jaksa paneutua selkeästi vähän vaativampaan kirjallisuuteen, Chris lukee minulle ääneen Stephen Kingin Hohtoa, ja sitten katsomme 60-luvun klassikkosarjaa The Prisoner. Matkalla töihin ja sieltä kotiin kuuntelen täysillä Johnny Cashia. Kissat ovat helteellä venyneet unisina pitkin tuvan lattioita. Nyt ne hyppäävät leivinuunin päälle ihmettelemään, olisiko siellä jo lämmintä, vaikka tuvassakin on sentään 25 astetta.  

Aamulla pihanurmi on kasteesta märkä, kurjet huutavat jossain. Korjatulla helpipellolla parveilee töyhtöhyyppälauma, joka kiekuu pitkälle yöhön. 

I've clung to the recent heatwave like to dear life. On the hottest day of the two-three-week stretch of beautiful, sunny, warm days I walked into the lake thigh-deep and watched dragonflies sunbathe on wilting lily pads. I listened to water striders make astonishing clittering sounds on the water and I felt dead leaves under my feet on the bottom of the lake. Then I swam. The water on the surface was still warm and clear then, but it's getting murkier by the day now. I'm not quite ready to welcome autumn. Today is cloudy and rainy, they say summer is all over. The sun sets at 9 pm, and the nights are dark as coal. The cats have begun visiting the top of our large heating oven, just to check if it's warm already, even though it has probably been close to 75 degrees in the house. 

I started to read Infinite Jest a while back, but my progress has been very slow. On some days when I'm not quite up to the intellectual challenge (IJ is a tricky read for a non-native speaker), Chris reads Stephen King's The Shining to me. Chris is a great reader-out-loud. He never stumbles on odd words or phrases, and never misses the proper intonation. On other days we watch the 1960s TV-classic The Prisoner. On my way to work and on the way back home I listen to Johnny Cash, really loud. 

In the mornings the grass is soaking wet from the mist. Cranes cry in the distance. A flock of lapwings has begun to swarm on the field. Their odd shrieks carry long into the night.

Viimeinen lomapäivä / The last day of vacation

Vietin viimeistä kesälomapäivää tällaisissa kuteissa. Viskoosimekko on kahden euron kirppislöytö, jonka helma on päättelemätön. Koska a) olen laiska ompelija ja b) minusta rispaantunut helma näytti ihan hauskalta, jätin sen silleen. Näissä vermeissä hain pesulasta sinne viemäni vanhan ja tahriintuneen mokkatakin, josta pesulan tädit eivät tietystikään saaneet ainuttakaan tahraa irti. Kaiken kukkuraksi silkinpehmeästä mokkanahasta tuli aiempaa kovempaa ja koppuraisempaa. Maksaa piti, koska takuuta ei pesulan palveluista koskaan saa. En taida viedä enää koskaan mitään pesulaan, koska suoraan sanottuna v*tuttaa käydä pilaamassa vaatteensa, ja siitä lystistä pitää vielä maksaakin.

Käytiin kotimatkalla parilla kirpparilla. Elän kai edelleen jotain tyylikriisikautta, koska suuri osa omista vaatteistani tuntuu kamalan valjuilta, kun taas kirpparit pursuavat kaikenmaailman aarteita, jotka minun on mukamas saatava. (Syvät värit, näyttävät kukkaprintit, kimallus ja erilaiset tekstuurit kiinnostavat.) Sillä periaatteella kuitenkin mennään, että jos jotain ostan, on jostain luovuttava. Selkeästi minulla on ihan liikaa vääränlaisia vaatteita, koska luopuminen on helppoa kerta toisensa jälkeen.

---

This is what I wore on the last day of my summer vacation. The viscose dress with an unfinished hem is a two-euro flea market find. Because a) I'm too lazy to sew, and b) I kind of like the unraveled look, I decided to leave the hem as is. Anywhoo, I wore this to go to the dry cleaner to pick up an old suede coat that had a bunch of stains on it. The stains hadn't come off, and the texture of the suede was pretty much ruined. Having stuff dry cleaned is such a waste of nice clothes and money. I'm never doing it again.

Chris and I stopped at a couple of flea markets on the way home. My style crisis must be on-going, because my own clothes don't appeal to me much at all, and it seems that flea markets are full of all sorts of treasures I can't leave behind. (What's catching my eye: deep colors, botanical prints, sparkles, and different textures.) I'm still operating on the one-in-one-out principle. I clearly have too many (wrong) clothes, because letting go of stuff is still easy.

Hyviä aikoja / Good times

Viimeiset ties kuinka monta vuotta olen nyrpistellyt nenääni Flow Festivalille (jos joku on yksimielisesti suosittua ja suotavaa, siinä on oltava jotain vikaa), mutten enää. Vietin kaksi hienoa päivää Suvilahdessa siskon kanssa ja liityn kokemuksen perusteella Flow-fanien joukkoon iloiseen. Flow on kaikin puolin kiva festari: kaunis miljöö, hyvät esiintyjät, leppoinen fiilis, erinomainen ruoka, tarpeeksi vessoja, ei liiallista kaljaörinää.

Parasta: saippuakuplia puhaltelevat, kauniisti pukeutuneet tytöt ja pojat, hieman harmaantunut mutta hurmaava Belle and Sebastianin keulahahmo Stuart Murdoch, Timo Lassyn ilta-auringossa hymyillen jammaileva jazzbändi, maistuvat hodarit, Pet Shop Boysin elektrinen valoshow hittiputkineen, yleisön seassa meistä parin metrin päässä autuaasti Beckin tahtiin tanssiva Florence Welch, jolla oli vähän liian pienet puukengät muttei yhtään meikkiä. Lämpimät, pimenevät illat, yleisön rauhallinen vaellus pois festarialueelta yöllä. Ensin kaikki kävelemme samaan suuntaan, mutta liikennevaloissa erkanemme.

I spent the weekend at Flow Festival in Helsinki with my sister. I've been suspicious of Flow for some time, because everyone seems to love it unconditionally - hence there must be something wrong with it. Take it from me though: Flow is just as lovely as they say. There's plenty of good music to choose from, a beautiful setting with gorgeous lights and intricate details, happy people, awesome food. I am a convert.

This is Flow: pretty girls and boys casually blowing soap bubbles into the air, charming Stuart Murdoch of Belle and Sebastian talking to his audience about the Helsinki tram network, stunningly energetic jazz in the early evening sunshine by Timo Lassy and his band, tasty hot dogs, an electric show from the Pet Shop Boys. When Beck was playing on the main stage on Sunday, Florence Welch of Florence + The Machine came out to dance just a few feet away from us, wearing clogs a little too small, and not an ounce of make-up. Late at night the people walked away from the festival area in herds of ecstatic sheep, all strolling slowly but surely in the same direction, before finally going their separate ways at the traffic lights.  

Hirundo rustica

On taas ukkosta ilmassa. Kuluneella viikolla on ollut kesäisempää kuin kesällä konsanaan, mutta tänään taivas on harmaa ja jossain kaukana jyrisee. Pitäisi varmaan mennä tekemään pihatöitä, muttei huvita. Minä istun verannalla, juon teetä, luen uutta Porteria ja ajattelen, kuinka kivaa loppukesän ja alkusyksyn pukeutuminen aina on: on vielä lämmin, ei tarvitse sukkia. Mietin, pitäisikö minun yrittää vielä vähentää vaatteiden kokonaismäärää. Eilen etsin laatikosta kukkakuvioista kesäpuseroa ja löysin sieltä kolme, joista kahta en koskaan käytä. 

Ennen ukkosta ilma seisoo. Haarapääskyt lentelevät pihan poikki ja napsivat ötököitä ilmasta. Kun naapuri joutui luopumaan viime syksynä kaikista hevosistaan, olin huolissani siitä, palaavatko pääskyt enää tänä kesänä. Kärpäsiä on niemellä kyllä paljon vähemmän kuin ennen, mutta nähtävästi pääskyille riittää vielä ruokaa ja vanhoja puhelinlankoja, joille ryhmittyä sirkuttamaan. Tänään pääskyt parveilevat siihen malliin, että ne näyttävät jo harkitsevan etelämpään siirtymistä. Kesä tuskin olikaan, ja nytkö se jo loppuu.

- -

There's thunder in the air again. The past week has been warmer and more summery than all of July, but today the sky is gray. I should go do some yard work but I don't feel like it. Instead, I sit on the veranda drinking tea, browsing the latest Porter magazine and thinking about how much I like getting dressed in the end of summer and early fall. (No need for socks yet.) I'm considering going through all of my clothes again and cutting down the number of clothes I have. Yesterday I looked for a flower print blouse and found three, of which two I never wear.

The air is still before thunder. A big flock of barn swallows flies back and forth on our yard, chirping, catching bugs. When our neighbor had to give up all of his horses last fall, I wondered whether the swallows would return at all this summer. We have fewer flies on the peninsula than before, but the swallows are here now, flocking on old telephone wires. There is something about the way they are grouping today that has me wondering whether they are getting ready to head south already. Summer was barely here, and it looks like it's going, going, not quite gone yet.

Neonraamattu, ja vähän kirjoittamisesta / The Neon Bible, and a little bit about writing

Luin lauantaina Neonraamatun. John Kennedy Toolen 16-vuotiaana kirjoittama, mutta vasta postuumisti vuonna 1989 julkaistu lyhyt romaani muistutti minua siitä, että yksinkertainen teksti on joskus kaikista parasta. 

Minua ärsyttää turha kielikikkailu. Tunnistan sen etenkin suomenkielisestä nykykirjallisuudesta ja sanomalehti- tai aikakauslehtikirjoittelusta. En viitsi mainita minun mielestäni kikkailevien kirjailijoiden tai kirjoittajien nimiä, koska se ei ole oleellista. Oleellista on se, että monet kirjoittavat niin tietoisesti tyylitellen, että varsinainen viesti hukkuu. Vaikka tarkoitus on kai kuvata romantisoidusti ajatusten virtaa (vähän kenties Virginia Woolfia matkien) tai löytää erikoinen ääni, joka ei kuulostaisi keneltäkään muulta, minun korviini tekstit kuulostavat teennäisiltä. Se, mitä oikeasti sanotaan, jää omituisten sanajärjestysten, tunnelmien maalailujen tai koukeroisten vertaiskuvien alle. Pahinta on minusta lukijaa röyhkeästi johdatteleva teksti, jonka äänenpainot kaikuvat lukijan päässä, kuin sitä olisi tarkoitus lukea ääneen. Etenkin aikakauslehtien ja elämäntapablogien tekstit syyllistyvät tähän. En muista vähään aikaan lukeneeni naistenlehden juttua, jossa ei olisi ensin heitetty ilmaan jotain nasevaa kysymystä, jota seuraa omana virkkeenään "Niinpä." 

Neonraamattu ei kikkaile. Sanoja käytetään säästeliäästi, virkkeet ovat lyhyitä ja niissä kerrotaan suoraviivaisesti tarinaa eteenpäin. Hätkähdyttävintä napakassa tekstissä on kai se, että romaanin tunnelma ei kärsi pätkääkään. Toole ei tarvitse yhtään ylimääräistä sanaa kuvatessaan savista maata, pikkukaupunkiin saapuvaa evangelistaa tai muista kaupungin asukkaista poikkeavaa Mae-tätiä. Lukijalle riittää, että teksti välittää olennaisen. Ehkä Neonraamattu ei ole mikään maailmankirjallisuuden merkkiteos, mutta ainakin se pisti miettimään omaa kirjoittamiseeni liittyvää ahdistusta. Minun teki heti mieli kaivaa hyllystä Strunkin ja Whiten The Elements of Style.

Kun kipuilen oman kirjoittamiseni kanssa, The Elements of Stylen lukemisen lisäksi ajattelen Gustave Flaubert'ia. Flaubert oli perfektionisti, joka viilasi yhtä sivua viikkokaupalla. Hän ei koskaan ollut kirjoittamaansa tyytyväinen ja etsi herkeämättä sanoja, jotka kertoisivat lukijalle kaiken oleellisen. Flaubert'ille kirjoittaminen oli kovaa työtä. Hän pyörisi haudassaan, jos lukisi nykyisin muodissa olevaa tajunnanvirtaan tukeutuvaa proosaa, joka ei kielellisesti yllä millään mittareilla esimerkiksi Woolfin tasolle. Sitten ajattelen George Orwellia, joka leimasi kaikki kirjoittajat itsekeskeisiksi, turhamaisiksi laiskureiksi, jotka eivät taatusti kirjoittaisi, jollei heitä riivaisi jokin demoni.

Koska pyrin olemaan ennakkoluulottomampi ja kokeilemaan rohkeasti jotain uutta, olen valinnut seuraavaksi lukulistalleni David Foster Wallacen Infinite Jest'in, joka lienee The End of the Tour-elokuvan vuoksi taas ajankohtainen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että viime viikolla Entertainment Weekly julkaisi ohjeistuksen siitä, kuinka teeskennellä lukeneensa Infinite Jest'in. Minä aion kahlata tuhatsivuisen romaanin läpi ihan oikeasti. Toivottakaa onnea.

- - 

On Saturday I read The Neon Bible by John Kennedy Toole. Toole wrote The Neon Bible when he was only 16. The short novel was published posthumously in 1989. Reading it reminded me how sometimes all you really need is what's essential. 

I often get annoyed at how gimmicky modern writing styles are. I recognize the phenomenon especially in Finnish literature, op-eds and newspaper and magazine articles - probably because Finnish is my first language. I don't want to mention any names here, but many authors and writers bury their main ideas behind stylistic trickery that smothers the storyline. I guess the purpose is to find an authentic signature style that no one else has (or to subtly or not so subtly imitate Virginia Woolf), but to me those types of writing styles just seem overly calculated. What's essential seems to be secondary to convoluted sentence structures, over-used adjectives and odd metaphors. The style of writing where you can almost hear the author's voice echoing in your head, as if the text is meant to be read out loud just as the author intended, bugs me the most. I encounter that type of overly-guided stylistic choice in Finnish lifestyle blogs and women's magazines a lot these days. 

The Neon Bible doesn't lean on trickery. Its literary style is stripped to the basics, the sentences are short and they allow the story to move forward. The mood of the novel remains powerful though. Toole doesn't need extra adjectives to paint a picture of infertile soil, an arriving evangelist, or the extravagantly dressed Aunt Mae. The words he has chosen convey everything that is essential or necessary for the story, but nothing more. The Neon Bible is probably not a literary masterpiece, but it got me thinking about my own struggles with writing. I feel like browsing through Strunk and White's The Elements of Style, once again. 

When I hit a wall with my own writing, in addition to consulting The Elements of Style, I often think of Gustave Flaubert. He was a perfectionist and he might spend an entire week to write one page. He looked for the perfect words, and was never quite happy with what he wrote. For Flaubert, writing was hard work, and he would roll in his grave if he were to take a look at the currently fashionable prose that leans on stream of consciousness, but lacks the style and finesse of Woolf. Then I think of George Orwell, who once wrote that all writers are vain, selfish and lazy, and how they would never write if there wasn't a demon inside them, driving them forward. 

Since I'm all for challenging my own views and changing things up, the next book on my reading list is Infinite Jest by David Foster Wallace. The book seems current again due to The End of the Tour, a just-released movie starring Jesse Eisenberg as the Rolling Stone reporter and wannabe writer David Lipsky and Jason Segel as David Foster Wallace. Last week, Entertainment Weekly published a guide for how to pretend that you've read Infinite Jest, but I intend to read it, all thousand plus pages of it. Wish me luck.

Uuden kokeilemisesta / On trying something new

Kuten taannoisessa postauksessa lupailin, tässä todistusaineistoa siitä, mitä tyylikriisi ihmiselle tekee. Sitä tulee kokeiltua vähän kaikenlaista silläkin uhalla, että on joskus (ehkä) vannonut, ettei koskaan pue mekkoa housujen päälle. 

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Törmäsin kesäkuun Trendiä lukiessani taiteilija Jenni Hiltusen näkemyksiin muutoksen tärkeydestä. Jenni on vanha työkaverini, jolla on upean esteettisen silmän lisäksi myös paljon viisasta sanottavaa, kuten tämä: "Ihmiset kulkevat turvallisia reittejä. Olen itsekin helposti sellainen. Muutos voi ahdistaa, koska siihen ei ole valmista toimintamallia. Uuteen hyppääminen on kuitenkin hyvästä. Kun pysyy liikkeessä, ajattelu, elämä ja työskentely kehittyvät." Jenni kritisoi Trendin jutussa nykyisin vallalla olevaa painetta löytää oma tyyli ja pysytellä siinä. Paine näkyy esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, luovan alan ammateissa ja pukeutumisessa. 

Yllätin itseni  nyökyttelemästä Jennin ajatuksille. Vaikka oman tyylin ja omien tapojen identifioinnissa ja tietoisessa juurruttamisessa on jotain kovin houkuttelevaa, ehkä vapauttavaakin, ei se juurikaan ruoki luovuutta tai rohkeutta. Kun aikansa tarttuu vain tutuksi tehtyyn ja turvalliseen, voi tarpeellisten irtiottojen ja muutoksen kohtaaminen tulla aina vain vaikeammaksi. Oman tyylin ja jämähtämisen välillä on hienoinen, mutta kriittisen tärkeä ero. 

- -

This is what happens when one struggles through a style crisis: one may just try something completely different, even if one may have sworn in the past to never wear a dress over trousers.

I guess there's a fair bit of truth to "never say never". While reading the June issue of Trendi (a Finnish fashion magazine), I came across an article about Jenni Hiltunen, who's an artist and a friend of mine from a previous job. Jenni has a great eye for anything aesthetic, but she's also a very wise woman. "People tend to choose safety. I do it myself. Change is scary, because you don't have a ready framework for it. Trying out something new is good for you, though. When you're on the move, your way of thinking, your life and the quality of your work develop." Jenni points out that there's an awful lot of pressure in the social media, in creative professions and in the way people dress to find our signature styles and to stick to it, and it might not be as good of a thing as we're led to believe.

I found myself nodding to Jenni's thoughts. As tempting as it sometimes is to consciously look for and pin down our signature styles, it might not do a whole lot for our creativity. When you keep choosing something that's safe, tried and tested, it might become more and more difficult to make a change, even if you need one. There's a slight but crucial difference between one's own style and getting stuck in a rut.