Tummat pilvet, ja kiitos Milla / Dark skies, and thank you, Milla

Pari päivää sitten niemeä kiersivät tummat pilvet. Kävelin pihalla paljain jaloin ja poimin kourallisen kirpeitä ahomansikoita, jotka olisivat ehkä ansainneet kypsyä vielä päivän. Ilma tuntui kostealta ja painostavalta, sadetta edeltävä tuuli puhalsi jo järveltä. Korjasin nihkeät pyykit narulta, vein ne sisään ja asettelin pyykinkuivaustelineelle. Ukkonen antoi odottaa itseään, sadetta ei tullut. Pilvet lipuivat aina vain eteenpäin, horisontissa näytti satavan kaatamalla. Talomme yllä vuorotteli sinertävä hämärä ja häivähdys kelmeää aurinkoa harsomaisten pilvimassojen välistä.

On ilmoja pidellyt - päivät ovat olleet sateisia mutteivät kuitenkaan sateisia, viileitä mutteivät kuitenkaan viileitä, kesäisiä mutteivät kuitenkaan kesäisiä. Päiviä määrittää aina vain jonkinlainen puute. Näinä tummina lomapäivinä olen pyörinyt netissä, käynyt kirpputoreilla, lukenut Murakamia ja pohtinut paljon kirjoittamista. Olen mietinyt sitä, miksen enää kirjoita, ja miksi blogitekstini ovat nykyisin aina vain lyhyempiä. Minulla on paljon postausajatuksia niin kevyistä kuin vakavistakin aiheista, mutta kun pitäisi jotain kirjoittaa, en jaksa. Lätkäisen postauksen pohjaksi pari kuvaa ja tuijottelen kärsimättömänä vilkkuvaa kursoria. Tekstiä ei synny, joten luen toisten kirjoituksia, jotka suurimmaksi osaksi valuvat lävitseni nopeasti ja jälkiä jättämättä.

Millan järisyttävän hyvä postaus tekemisen ja vaikuttamisen tärkeydestä kuitenkin osui ja upposi tuona ukkostavana päivänä. Millaista ihmisyyttä se on, että ihminen vaeltaa päivästä toiseen, huomaa virheitä maailmassa ja epäkohtia, seisahtaa ehkä hetkeksi päivittelemään ja pohtimaan niitä, mutta jatkaa vaeltamista tekemättä tai sanomatta mitään? Millan postaus herätteli miettimään sitä, miksi olen niin usein hiljaa. Miksi en kirjoita, miksi en jaksa sanoa mitään, miksen sano oikeastaan mitään mistään. En jaksa edes olla perillä mistään kovin tähdellisestä, kuten Kreikan tilanteesta tai erinäisistä maailmalla vallitsevista levottomuuksista. Ostan satunnaisesti kehitysmaassa asuvalle perheelle vuohen ja vaihdan facebookissa profiilikuvaksi sateenkaaren. Paheksun olli immosia huokailemalla syvään ja hieromalla tuskaisesti naamaani ja kiskomalla vähäisiä hiuksiani. Kun kuulen työpaikan kahvihuoneessa autuaaseen tietämättömyyteen pohjautuvia rasistisia tai ihmistenvälistä tasa-arvoa herjaavia mielipiteitä, poistun paikalta sen sijaan, että edes yrittäisin vaikuttaa tietämättömän ihmisen maailmankuvaan. Olen kaikin puolin patalaiska, mutta en ole aina ollut tällainen.

Pienenä tyttönä rakastin lintuja. Kirjoitin 12-vuotiaana mielipidekirjoituksen Keski-Uusimaahan: olin pöyristynyt siitä, että ihmiset ajoivat Tuusulanjärvellä vesiskoottereilla päin lintupoikueita. Pienen pienet silkkiuikun poikaset etsivät hätääntyneenä emoaan ja minua suututti. Tunsin tehneeni edes jotain, kun näin omat sanani lehden sivuilla. Isäkin oli minusta ylpeä. Teini-ikäisenä kirjoitin Hesarin nuorten palstalle feminismin tärkeydestä. Liimasin päiväkirjani sivuille uutisia Tsetsenian sodasta ja mustavalkoisia kuvia, joissa kulki mummeleita etsimässä pommituksessa tuhoutuneen kotinsa raunioista edes jotain ehjää. Puhuin sodasta kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella. Kun liittoutuneet pommittivat Irakia maalis-huhtikuussa 2003, marssin Budapestin kaduilla sotaa vastaan. Kun hain samana vuonna Ulkoasiainministeriön Itä- ja Länsi-Afrikan yksikköön työharjoitteluun, minulta kysyttiin haastattelussa, miksi ihmeessä hakeudun töihin osastolle, jossa joutuisin tekemisiin kurjuuden, sodan ja korruption kanssa, etten kai vain kuvitellut voivani muuttaa maailmaa. Vastasin, etten nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä korjaamaan epäkohtia. Jos toivoa ei ole, jos muutos on mahdoton, niin miksi tehdä yhtään mitään. Miksi ylipäätään yrittää, miksi edes elää. Sain harjoittelupaikan, mutta jouduin pettymään. Kokouksissa kun päiviteltiin, voitiinko Keski-Afrikan tasavallan silloisesta tilanteesta käyttää termiä nälänhätä, koska se sana oli varattu sellaisia kriisejä varten, joissa ihmisillä oli vieläkin kovempi nälkä. Ei siis käytetty sitä sanaa. Pitkään ja autuaasti viilattu lausunto kirjattiin EU-kokousta varten, mutta Keski-Afrikan tasavaltaan ei lähetetty rahaa eikä ruokaa. Ei tehty yhtään mitään, lausuttiin vain jotain poliittisesti korrektia.

Harjoitteluajalta on mieleeni syöpynyt lyhyt kohtaaminen Itä-Kongossa lähetystyötä tekevän suomalaisen miehen kanssa. Sinä päivänä oli paukkupakkanen, Katajanokalla puhalsi hyytävä tuuli. Minun tehtäväni oli toivottaa lähetystyöntekijä tervetulleeksi ja noutaa hänet aulasta varsinaiseen tapaamiseensa. Mies oli etuajassa, joten istuimme alas hetkeksi. Minä kysyin, että mitä Kongoon kuuluu. "Halusin vain tulla kertomaan teille, mitä olen nähnyt", viisi-kuusikymppinen, ohimoilta harmaa mies vastasi, ja näytti minulle kuvan nuoresta äidistä, joka piti sylissään pientä lasta. Naisen katse oli harhaileva, unelias, utuinen. Mies kertoi minulle, kuinka kapinallisjoukot kyliin hyökätessään raiskasivat kaikki naiset ja hakkasivat viidakkoveitsellä heiltä kädet irti voitonmerkeiksi. Vasta silloin huomasin, että kuvassa olevan naisen käsivarret päättyivät rujosti kasaanommeltuihin ranteisiin, jotka tasapainottelivat lasta kömpelösti. Näitä naisia oli valtavasti, mies kertoi, raiskaajilleen lapsen synnyttäneitä, sukunsa hylkäämiä. Jonkun pitää heitä auttaa. Miksei Suomi auta? Kun kysyin, eikö hänen työnsä Kongossa ollut hirvittävän raskasta, mies mietti tovin ja vastasi, että raskaampaa oli tulla kerran vuodessa Suomeen. Kun täällä kukaan ei välitä mistään. Ihmiset ovat unohtaneet, kuinka hentoinen elämä on, kuinka pienestä vapautemme on kiinni. Ihmiset valittavat vain sitä, ettei heillä ole tarpeeksi rahaa ostaa itselleen tavaroita, joita he eivät tarvitse. "Ei sellaista jaksa kuunnella kukaan, se on raskasta, eivätkä nämä kädettömät naiset", mies jatkoi. Kongossa hän saattoi auttaa tuota nuorta äitiä hoitamaan lastaan, antaa hänelle toivoa paremmasta, tehdä jotain todellista.

Niistä vuosista on aikaa, ja jokin on muuttunut. En osaa eritellä, mitä minulle on tapahtunut ja milloin, mutta jossain vaiheessa olen lakannut välittämästä - tai ei niinkään. Välitän minä, en vain tee asioille mitään, en tappele vastaan. En hakeudu tilanteisiin, joissa joutuisin punnitsemaan oikeata ja väärää, turhaa ja tärkeää. Paheksun vain erinäisiä yksittäisiä asioita. En edes hae ratkaisuja ongelmiin, koska päivittely on helpompaa. Itselleni kerron turhautuneena (kuten kovin moni muukin aikuinen) ettei yksi ihminen saa mitään aikaiseksi, joten miksi edes yrittää - vaikken usko siihen itsekään. Niinpä olen harrastanut viimeisen useamman vuoden aikana monenlaista tekemättömyyttä: kaikenlaista älyllistä lusmuilua ja valittamista, mutta niiden lisäksi liikkumattomuutta, huonosti syömistä ja telkkarin tuijottamista. Olen kasvanut sellaiseksi aikuiseksi, joita itse nuorena halveksin: mukautujaksi, ajelehtijaksi, selittelijäksi. Sellaiseksi, joka jättää lukematta maailman uutiset, koska ei halua masentua. Sellaiseksi, joka sanoo kinkkiseen ongelman kohdatessaan, että no, asiassa on monta puolta, ja jättää analyysin siihen. Jos teini-ikäinen minä tapaisi minut nyt, häntä hävettäisi.

Lomani alussa päätin olla lukematta iltapäivälehtien nettiuutisia. Olen huomannut, että ne saavat minut närkästyneeksi ja ärtyneeksi, mutta oikeastaan ne vain ruokkivat päivittelyä ja turhaa kohkaamista. Olen sen sijaan lukenut uutisia fiksummista lähteistä: jo jonkin aikaa sitten ryhdyin New York Timesin tilaajaksi, ja se on kannattanut. Olen edes vähän paremmin perillä maailman nykymenosta. Olen katsonut loman aikana telkkarista jonkin verran höpöä, mutta vastineeksi olen lukenut, ajatellut ja vähän jopa kirjoittanutkin. Tuntuu yllättävän hyvältä käyttää aivojaan. Vielä on tekemistä, mutta suunta on oikea, kaikin puolin. Tärkeintä on, että on edes joku suunta. Tärkeintä on, ettei jää makaamaan jo aikaa sitten sammuneeseen nuotioon, ettei elämässä olennaisimmaksi asiaksi nouse joku typerä tavara, johon minulla ei ole varaa.

Jos olet jaksanut lukea tänne asti, heitän kenties ensimmäistä kertaa blogihistoriani aikana pallon sinulle, rakas lukija, tai oikeammin: pyydän sinulta kannustusta. Minä haluaisin kirjoittaa enemmän, ehkä vähän avautua maailmasta, niin pinnallisesta kuin syvällisestäkin, niinkuin joskus muinoin tein. Mistä aiheista haluaisit lukea?      

A couple of days ago a severe thunder storm seemed imminent. Our peninsula was encircled with dark clouds, the air felt heavy and humid. I walked in the garden barefoot, and picked a handful of wild strawberries that I probably should have left to ripen for one more day. The wind picked up, like it always does, just before the rain. I grabbed the laundry that was hanging outside, took it in, and since the clothes were still wet, I spread them on a drying rack. But the rain didn't come. The clouds drifted by idly, and the darkest ones in the horizon brought rain somewhere else. Over our house a strange dark blue light lingered, and every now and then, a pale yellow sunbeam reached down from between the banks of clouds. 

We've had a handful of days like that one: rainy but not rainy, chilly but not chilly, summery but not summery. Odd days, where what's coming is not coming after all. I've spent those days online, or at fleamarkets, or reading Murakami and thinking about writing. I've wondered why my blog posts keep getting shorter and shorter. I've had ideas for blog posts about both superficial and more serious topics, but nothing seems to come out of them. Every now and then I take a few pictures, add them to a post template. Then I stare at the flickering cursor, and - nothing. So I spend more time reading what others have written, but most of it passes through me without leaving a mark to speak of. 

On that thundery day I came across Milla's mind-blowing post about doing something, about standing up for what one believes in. It hit me like a pile of bricks. What kind of human existence is it to let the days flow by, to see injustice in the world (oh, the so many forms of it), and to do nothing? I don't write, I don't even read much these days, I avoid world news because I don't want to be depressed. I know next to nothing about world politics these days, the crisis in Greece, or the various conflicts that inhabit our world. I choose to know next to nothing, because it's a pain in the ass to be in the know. Occasionally, I might buy a goat for a family in a developing country, or change my facebook profile picture to rainbow colors when it's appropriate. I get frustrated when I read about neo-Nazi-echoing racist remarks that a Finnish MP published recently, but I don't say anything. I just rub my temples. When I hear a co-worker express a seriously uninformed opinion on immigration or equality, I leave the room rather than try to correct her. I didn't use to be like this.

When I was twelve years old, I saw a guy ride a water scooter into a flock of baby birds at a lake where my family and I were spending a beautiful summer day. I was furious, and I wrote an opinion piece to the local paper about what I had witnessed. I don't know if anyone read it, but my dad was proud of me, and I was proud of myself. I felt like I had done something. When I was a teenager, I got a feminist op-ed published in the youth section of Helsingin Sanomat, the biggest newspaper in Finland, and I spent a fair chunk of my free time educating myself on the current-at-the-time events in Chechnya, which was ravaged by war. In the early spring of 2003 I marched alongside other students in Budapest, to protest the war on Iraq. That same year I was interviewed for an internship at the Unit for East and West Africa at the Ministry for Foreign Affairs of Finland. In the interview I was asked why I wanted to work in an environment that dealt with strife, war and corruption. "You're not trying to change the world, are you?", the man said, winking at me. I answered that of course I was trying to change the world. That if we didn't try to make the world a better place, what on earth would be the point of anything. I got the internship, but rather than changing the world, I got to sit at meetings whose sole purpose was to figure out whether the term famine was the right word to use for the Central African Republic's situation at the time. It wasn't famine, because that term was reserved to people who were even hungrier than the people in CAR. After careful consideration, our department drafted a statement that was to be published at a EU meeting. We didn't send money or food to CAR, we did nothing more than argue over terminology.

During my internship I met a missionary who worked in the Eastern parts of the Democratic Republic of the Congo. It was an encounter to remember. It was a cold day, really cold, just before Christmas. I was supposed to pick up the missionary from the lobby and to take him to his actual meeting with a ministry official.  I shook hands with the man, perhaps in his late 50s or early 60s, and since he had arrived early, we sat down to kill time. "So, how are things in the Congo?", I asked. "Well, it's bad," he said, "and I'm here to talk to someone, anyone, about the things that I have seen." He showed me a photo of a young mother holding a small child on her lap. The woman's eyes looked distracted somehow, as if she wasn't quite there. The missionary told me that when the rebels attacked the villages, they raped the women and then cut their hands off as trophies. It was only then that I noticed that the woman in the picture had no hands, only sewn-together stumps as wrists that were trying to hold onto her baby. "There are so many of them just like her, you wouldn't believe", the man said, "and in many cases they are pregnant to their rapists, abandoned by their families because of the shame". I said to the missionary that his work must be very hard, that it must be very difficult to maintain any faith in humanity in the Congo. He was silent for a while, looking for the right words. He said that it was in fact much more difficult to visit Finland once a year, because people here were so spoiled that they no longer knew how to appreciate life or freedom. He said that he'd often wander off to any random streets in Helsinki, contemplating the privileges we, the Westerners, don't even recognize, and that the only times he felt something in Finland was when he saw homeless drunks. "Here people are just too busy complaining that they don't have enough money to buy things they don't even need, but at least in the Congo I can make a difference, at least in her life, and in the lives of many others just like her", he said, pointing at the young mother in the photo. "I can help her, I can do something for her, something real." 

That was a long time ago, and something in me has changed over the years. It's almost as if at some point I stopped caring - except no, it's not that I don't care. I just don't fight for anything that's important. I guess I tell myself, just like oh-so-many-grown-ups, that it's not worth it to fight, because one person is just one person - even if I don't believe it myself. I don't look for solutions to problems, because complaining is so much easier. So I complain and huff and puff, and do nothing. I've become the type of grown-up I used to loathe when I was a teenager: accommodating, comfort-seeking. I choose to not keep up with current affairs because it's too depressing. When faced with a complicated issue, I say things like "well, there are many sides to this issue", and leave it at that. My teenage self would be ashamed of me.

In the beginning of my vacation I decided to give up on tabloid news websites for good. Those websites make me angry and frustrated, and they add next to nothing to the levels of my awareness. Instead, I have subscribed to the New York Times, and I'm trying to become a little smarter, more aware. Yes, I might have watched some useless crap on TV during my vacation, but I've also been reading and writing. It feels good to use one's brain again, even when it's horribly rusty. I guess I'm headed in the right direction, because where ever it is, I will have a voice again. 

If you've had the patience to read through the whole post, I have a request for you, dear reader. I'm going to be writing more from now on, both on superficial topics and more serious ones. I'd like to know what you'd like to read about. Leave a comment!