Näin / Like this

Kun puhuin aiemmassa postauksessa kauniista syksystä, tätä se on: maailma täynnä kirkasta valoa, taivaankansi auki, vaeltavat pilvet. Vielä riittää vihreää, mutta metsän pohjalle tippuneet lehdet jo rapisevat kenkien alla. Parasta lähiössä asumisessa on luonto, sanon miehelleni, ja tänään tarkoitan sitä. (Jonain toisena päivänä saattaisin sanoa, että parasta on vartin matka Helsingin keskustaan.)

Tarkoituksenamme oli lähteä sunnuntaina Ateneumiin katsomaan viimeistä päivää esillä ollutta Alice Neelin näyttelyä, mutta kävely metsässä ja lukuhetki aurinkoisella penkillä vanhan pihlajan alla tuntuivat sopivammalta. Samaisessa pihlajassa olen kiipeillyt pienenä tyttönä, 30 vuotta takaperin. Olen samoillut näissä metsiköissä, joiden polut ja kalliot tunnen kuin omat taskuni. Penkin maalipinta on kulunut ja auringosta lämmin, läheisen hevostallin asukit kirmaavat pellolla. Parasta lähiössä asumisessa ovat rakkaat muistot, ajattelen hetken, kunnes ymmärrän, että tällä penkillä istuessani olen nähnyt elämäni ensimmäisen itsensäpaljastelijan. Kaikkea sitä joutuu lapsena, naisena, ihmisenä kokemaan.

Mutta tämä päivä on hyvä juuri näin. Parasta näin. 

I mentioned in my previous post that the autumn has been beautiful, and this is what I meant: so much light, such a wide, blue sky, with traveling clouds. The woods are still green, but at the bottom of the forest fallen leaves rustle under my feet. The best thing about living in the suburbs is the nature, I say to my husband, and today, I mean it. (On another day, the best thing may be the 15-minute train ride to the city.)

We were planning on going to see the Alice Neel exhibition downtown on Sunday, but going for a walk and reading on a bench, under a big old rowan, seemed like a better idea. It's the same rowan I climbed as a child, 30 years ago. I've walked these woods, and I know their paths and rocks as well as I know my own pockets, as the Finnish saying goes. The bench is warm from the sun, its paint chipped. Horses gallop on a nearby field. The best thing about living in the suburbs is the memories, I think - only to realize a split second later that this is the same bench from where I saw a flasher for the first time in my life. Oh, the things children, women, people, witness in life.

But today, it's just fine like this. It's the best, for this moment.