Kirjoja ja hämmennystä / Books and confusion

Kävin siskon kanssa Kirjamessuilla. Olisi siellä ollut Antti Tuisku jakamassa nimmareita ja monta kirjailijahaastattelua, mutta minä ja sisko luuhasimme antikvaarisella puolella päät kallellaan vanhojen kirjojen selkämyksiä tuijotellen. Neljä tuntia meni kuin siivillä. Ostin Kaarina Helakisan toimittaman Unityöt, jossa suomalaiset kirjailijat kertovat unistaan, sekä Veijo Meren ikiklassikon Sanojen synty. 

Uunituore painos Mythologia Fennicasta jäi vaivaamaan, mutta sen korvaajaksi kävin hakemassa tänään kirjakaupasta Risto Pulkkisen pari vuotta sitten ilmestyneen Suomalaisen kansanuskon. Jostain kumman syystä olen tässä lähiaikoina pohdiskellut muinaisia suomalaisia, heidän taikojaan ja uskomuksiaan - ehkä kekrin vuoksi, mutta myös siksi, että luonnon ja alkuperäiskansojen kohtalo mietityttää kovasti juuri nyt. Järkytyin hiljan perusteellisesti törmätessäni uutiseen selkärankaisten tuhosta. Olen lähiviikkoina seurannut Standing Rock- Sioux-reservaatin tapahtumia totaalisessa hämmennyksessä. Kuinka vähän tiedämme, tunnemme ja välitämme, kuinka vieraantuneita luonnosta olemmekaan. 

---

My sister and I went to the annual Helsinki Book Fair yesterday. Instead of listening to interviews with famous authors and getting a signed copy of Finnish pop star Antti Tuisku's biography, we spent four hours with our necks bent, looking at backs of second-hand books in their allotted fair area. I bought two books: Unityöt (Dream Works), a collection of well-known Finnish writers' dreams, and Sanojen synty (The Birth of Words), a fascinating, semi-etymological dictionary of oddly selected Finnish words, by Veijo Meri. 

I almost bought a fresh edition of Mythologia Fennica, one of the earliest descriptions of Finnish indigenous religion, originally published in 1789. For some reason, Finnish pre-Christian religious practices and rites have been in my mind a lot recently - perhaps because of Kekri, the old Finnish celebration of harvest that time-wise falls very close to Halloween. I've also thought a lot about nature and the complicated relationship us humans have with it. The news regarding the shocking decline in vertebrates hit me like a wall of bricks. The violence against the peaceful protesters at Standing Rock Sioux Reservation in North Dakota has also had me thinking about the fate of too many indigenous peoples, and of nature as a whole: how little we know, how little we care, how little we feel, how much we destroy.

Jotkut värit sopivat syksyyn / Some colors are better for fall than others

Vietin siskopäivää sunnuntaina. Tapasimme rautatieaseman kulmilla ja suuntasimme ensitöiksemme HAMiin katsomaan Yayoi Kusaman In Infinity-näyttelyä. Ostin itselleni Museokortin osana viime viikkoista päätöstäni nähdä enemmän taidetta. Kaipaan ajatusten herättelyä ja haastamista, uuden ja vanhan tai kauniin ja vähemmän kauniin näkemistä. Sunnuntai ei ollut paras mahdollinen ajankohta näyttelyvierailulle, koska väkeä oli paljon. Pitkät jonot kiemurtelivat pilkkuhuoneisiin ja videoiden katseluun. Museokortin ansiosta meidän ei ollut mikään pakko käydä läpi koko näyttelyä, vaan päätimme palata rauhallisempana ajankohtana. Museon hiljaisemmissa osissa ihailimme Tove Janssonin muraaleja ja kiersimme HAMin juuret-näyttelyn. Puhuimme Tyko Sallisen töistä huokuvasta naisvihasta ja aikaansa edellä olleesta Ellen Thesleffistä.

Pohdin vielä tänäänkin, kuinka mahtava idea Museokortti onkaan: voin piipahtaa vaikkapa Ateneumissa virkistäytymässä raskaan työpäivän jälkeen, käydä tuijottamassa huvikseni yhtä ja samaa maalausta joka päivä, jos siltä tuntuu. Ehkä uskaltaudun kurkkimaan supermodernia, ymmärrykseni ylittävää nykytaiteen näyttelyä, eikä minun tarvitse miettiä, onko shokeeratuksi tuleminen kympin tai kahdentoista euron arvoista: sen kun käyn katsomassa ja lähden pois, jos ei miellytä. Tulevina kuukausina voin käydä rajattomasti ihailemassa Modigliania. Koko lysti maksaa 59 euroa vuodessa. (Lisää Museokortista täällä.)

Siskopäiviin kuuluvat tietysti keskustelut, kirppistelyt, kävely ja hyvä ruoka. Puhuimme kirjoista, elämästä, kuoleman pelosta, oman yrityksen perustamisesta ja syksyn väreistä. Olen viimeiset viikot kuunnellut töissä vihaisia asiakkaita, jotka haluaisivat eri värisiä vaatteita syksyyn: miksi aina näitä samoja sinapinkeltaisia, viininpunaisia, oliivinvihreitä, oransseja ja kanelinsävyjä! (Sitten he ostavat lisää mustaa ja harmaata.) Totesimme siskon kanssa, että jotkut värit vain sopivat syksyn valoon paremmin kuin toiset. En minä kullankeltaista vintage-takkiani huhtikuussa käytä.

Katselin UFFissa venäläisiä ruusukuviollisia villahuiveja, mutta niiden sijaan ostin maailman kauneimman mohairneuleen, räväkän nilkkapituisen villakangashameen ja pörröisen hatun - syksyn väreissä tietenkin.

(Kuvat minusta otti sisko.)

I spent Sunday with my sister, and as usual, our time together was spent walking, talking, flea-marketing and having a lot of good food. (Above are my charity shop finds: the prettiest mohair sweater, a somewhat crazy ankle length wool skirt, and a cute fluffy hat.) 

We started the day at HAM (Helsinki Art Museum), where Yayoi Kusama's In Infinity-exhibition is currently taking place. Visiting Kusama's exhibit was the start of a new project of mine: to see more art. Recently I've felt the need to feed my curiosity and creativity, to challenge my thoughts, to see old things and new, beautiful things and things not so beautiful. I bought myself an early Christmas present: the Museum Card, which gives me free, unlimited entry to over 200 museums in the country. My sister and I weren't the only ones interested in Kusama on Sunday: the place was packed. There were long queues to see the dotted rooms and the video clips, and since both my sister and I have Museum Cards, we decided to come back another time. We stopped by downstairs to see Tove Jansson's murals and some Finnish artists' works that are a part of HAM's permanent collection. We talked about Tyko Sallinen's misogyny that's palpable in his work, and about Ellen Thesleff, a wonderful Finnish female artist, whose paintings have always appealed to me.  

At home I kept thinking about the Museum Card - what an awesome idea it is. For 59 euros a year, I pretty much have unlimited access to the museums in and around Helsinki. I can stop by the National Gallery on my way home from work for ten minutes if I feel like it, I can just go stare at one painting and leave it at that. I don't have to worry about having to pay ten or twelve euros just to be shocked at some new exhibit of modern art - instead, I can take a look and leave, if stuff turns out to be too weird for my liking. I can do all this every day of the year if I want. I'm looking forward to the Modigliani exhibit, which opens on the 28th of this month. 

Back to Sunday: we walked a lot, went to charity shops. We talked about books, about life and the fear of death, we talked about setting up my own business. We talked about fall colors: for the last two weeks I've encountered what feels like an unlimited amount of customers who have complained about the types of colors that are available in clothing right now: why is it always the same colors year after year - mustard yellow, dark red, olive green, orange, cinnamon brown - and where are the other colors? After they are done whining, they buy more black and gray. My sister and I agreed yesterday that some colors are just better suited for fall than others. They look their best in autumn light. I am not going to wear my pumpkin yellow wool jacket in April, am I. 

(The pictures of me were taken by my sister.)

Sunnuntai / Sunday

Laiska sunnuntai: tänään en aio suoriutua mistään muusta kuin muutaman villavaatteen tuulettamisesta parvekkeella. Eilisilta venyi pitkäksi, kun kävin työkavereiden kanssa ulkona syömässä. Pari viinilasillista näköjään riittää nykyisin siihen, että seuraava päivä menee kuin sumussa, Tekee mieli kaivautua peittojen alle, torkkua niinkuin kissa, olla valveen ja unen rajamailla, katsoa telkkaria puolisilmällä, selata muotilehtiä.

Arvatkaa mitä: lupauduin työpaikalla koekaniiniksi vastavalmistuneelle pukeutumisneuvojalle. Reilun viikon päästä saan nähdä, miten joku toinen meikäläisen pukisi. Pukeutumisneuvojalla on käytössään minusta kasvo- ja kokovartalokuva ja täyttämäni lomake, jossa kerron omia näkemyksiäni tyylistäni ja vaatteista ylipäätään. Suurella mielenkiinnolla odotan, millaisia vaatteita minulle valitaan ja kuinka paljon ne mahdollisesti eroavat siitä, miten itse valitsen pukeutua. Lupaan kirjoittaa kokemuksesta kymmenen päivän päästä!

It's a lazy Sunday, and I am airing out some of my wool clothes on the balcony. That's all I'm good for today! I went out for dinner with my colleagues last night, and it seems that two glasses of wine is enough for me to suffer from a slight headache and overall tiredness the day after. I feel like snoozing like a cat, flipping through fashion magazines, watching TV half-awake. 

Guess what - I had the opportunity to sign up for a free stylist's consultation through work. Curious as I am, I went for it. The stylist will pick out clothes for me on the basis of two photos and a filled out form where I've attempted to describe my style and my likes and dislikes when it comes to clothing. I am intrigued and can't wait - I wonder what types of clothes the stylist will choose for me, and how different they may be from how I dress myself. The styling takes place in ten days - and believe me, I will write all about it!

Näin / Like this

Kun puhuin aiemmassa postauksessa kauniista syksystä, tätä se on: maailma täynnä kirkasta valoa, taivaankansi auki, vaeltavat pilvet. Vielä riittää vihreää, mutta metsän pohjalle tippuneet lehdet jo rapisevat kenkien alla. Parasta lähiössä asumisessa on luonto, sanon miehelleni, ja tänään tarkoitan sitä. (Jonain toisena päivänä saattaisin sanoa, että parasta on vartin matka Helsingin keskustaan.)

Tarkoituksenamme oli lähteä sunnuntaina Ateneumiin katsomaan viimeistä päivää esillä ollutta Alice Neelin näyttelyä, mutta kävely metsässä ja lukuhetki aurinkoisella penkillä vanhan pihlajan alla tuntuivat sopivammalta. Samaisessa pihlajassa olen kiipeillyt pienenä tyttönä, 30 vuotta takaperin. Olen samoillut näissä metsiköissä, joiden polut ja kalliot tunnen kuin omat taskuni. Penkin maalipinta on kulunut ja auringosta lämmin, läheisen hevostallin asukit kirmaavat pellolla. Parasta lähiössä asumisessa ovat rakkaat muistot, ajattelen hetken, kunnes ymmärrän, että tällä penkillä istuessani olen nähnyt elämäni ensimmäisen itsensäpaljastelijan. Kaikkea sitä joutuu lapsena, naisena, ihmisenä kokemaan.

Mutta tämä päivä on hyvä juuri näin. Parasta näin. 

I mentioned in my previous post that the autumn has been beautiful, and this is what I meant: so much light, such a wide, blue sky, with traveling clouds. The woods are still green, but at the bottom of the forest fallen leaves rustle under my feet. The best thing about living in the suburbs is the nature, I say to my husband, and today, I mean it. (On another day, the best thing may be the 15-minute train ride to the city.)

We were planning on going to see the Alice Neel exhibition downtown on Sunday, but going for a walk and reading on a bench, under a big old rowan, seemed like a better idea. It's the same rowan I climbed as a child, 30 years ago. I've walked these woods, and I know their paths and rocks as well as I know my own pockets, as the Finnish saying goes. The bench is warm from the sun, its paint chipped. Horses gallop on a nearby field. The best thing about living in the suburbs is the memories, I think - only to realize a split second later that this is the same bench from where I saw a flasher for the first time in my life. Oh, the things children, women, people, witness in life.

But today, it's just fine like this. It's the best, for this moment.

Kun saapuu syys / The falling leaves

On kuulkaa jo lokakuun ensimmäinen. Sen kunniaksi aina vain matalammalta paistava aurinko valaisee kullankeltaiset lehdet, tuulee vieläkin kovaa parin myrskypäivän jälkeen. Syksy on ollut kauniimpi kuin miesmuistiin: lämmin, kuiva, kirkas. Pitää jo tosissaan pohtia, millaisilla vaatteilla pärjäisi aamusta iltaan: viileän yön jäljiltä tarvitsee kaulahuivin ja käsineet, mutta villasukkahousut olisivat jo liioittelua. Päivän aikana sää lämpenee kuin varkain, mutta heti auringon laskettua kylmenee taas.

Ostin Vagabondin viininpunaiset nilkkurit pari viikkoa sitten, ystävän kirppispaikalta, mistäs muualta. Olen käyttänyt niitä melkein joka päivä, potkiskellen kevyesti puista pudonneita kastanjoita, tammenterhoja ja oransseja vaahteranlehtiä.

Vaikka elämässä on aina kaikenlaista ja syksy on minulle usein vaikeaa aikaa, tänä vuonna toivotan lokakuun tervetulleeksi. Luonto pääsee lepäämään, asiat järjestyvät. On ruusunmarjateetä, Netflixissä kaksi kautta Penny Dreadful'ia, kehräävä kissa sylissä, ja Bill Evans Trion maailman paras versio Kuolleista lehdistä (löytyypi postauksen lopusta). Sen kuuloista ja oloista syksyä vietän ja toivotan muillekin: kuplivaa, eloisaa, veikeää.

It's hard to believe it's October 1st already. The sun sets earlier and earlier every day. It has been a stunning autumn in our neck of the woods: sunny, bright and warm, but it's getting trickier to get dressed. One needs gloves and a warm scarf in the mornings, but the days are still pleasant enough where wool tights would be a total overkill. Then the sun sets, as does the chill. It's a beautiful, complicated time of year.

I bought a pair of dark red ankle boots from my friend's flea market stall a few weeks back. I have worn them almost every day, kicking fallen maple leaves, acorns and chestnuts gently as I walk to the train station.

Isn't it so, that there is always something in life: some kind of a worry or a problem, whether it's real or imagined. Autumn months tend to be difficult for me personally, with the loss of daylight in particular, and whatever worries there may be, the burden always feels heavier when summer is no longer with us. But this year I feel much more optimistic about fall than usual: there is rosehip tea, two seasons of Penny Dreadful on Netflix, a purring kitty or three, and the best ever version of Autumn Leaves, courtesy of Bill Evans Trio. The track sounds like my autumn feels: bubbly, airy, lively.