Fall (to pieces)

Harmaan ja sateisen työviikon jälkeen paistaa aurinko. Taivas on lemmikinsininen, puidun viljan nysät hohtavat vielä haalean kultaisena. Leivinuuni on lämmin, Audrey makoilee pankolla tyytyväisenä. Tein viimeisiä pihatöitä: katkoin aikaa sitten paleltuneiden kultapallojen varret, leikkelin pakkasesta niljakkaiksi liiskaantuneet syyspäivänliljat ja höytyvää puskevat nauhukset. Puuhaillessani pohdiskelin, kuinka paljon kesäksi suunniteltuja pihaprojekteja jäi toteuttamatta, mutta minkäs teet. Kuten täällä päin tavataan sanoa: hommat ei tekemällä lopu. Ehkä ensi keväänä sitten.

Yöllä käännetään kelloja taaksepäin. Tuntemuksiani kuvaa hyvin tämä video. Pian koittavat ne ajat, kun töihin lähteminen tapahtuu täydessä pimeydessä ja kotiin palatessani näen ehkä sattumalta häivähdyksen jonkinlaista valoa horisontissa. Tekisi mieli vetäytyä talviunille. 

Helsingissä on tänä viikonloppuna kirjamessut. Harmittaa, että vuodesta toiseen Helsingin visiittiini osuvat aina juuri messuviikonlopun ulkopuolelle. Siispä päätän nyt, että ensi syksynä käyn Helsingin kirjamessuilla, vaikka henki menisi. Tänä vuonna tyydyn istuskelemaan tuvan lämmössä, selailemaan marraskuun Vogue'a ja aloittelemaan viime vuoden Finlandia-voittajaa. Taustalla soi Patsy Cline. Voisi olla huonomminkin.

- - -

After a dreary work week, the sun is finally shining. The sky is the color of forget-me-nots, the stubby, harvested fields glimmer like brushed gold. Our heating oven is warm and Audrey lies on top, stretched out and happy. I spent some time outside, cutting down the frost-bit perennials. It's the end of the gardening season once again. So much yard work was left undone after this past summer and fall, but as the locals often say, there is always more work to be done. Next year, then, I guess.

Tomorrow night we'll turn the clocks backward. This video summarizes my thoughts on the process. Very soon I'll be leaving for work in total darkness, and if I'm lucky, I'll see a sliver of daylight on my way home. I wish I could hibernate.

Helsinki Book Fair takes place this weekend. For whatever reason my autumnal Helsinki visits never seem to align with the book fair, but I just decided that next year I'll be there, even if it kills me. This year I'll have to settle for listening to Patsy Cline while flipping through the November issue of Vogue in the comfort of my own home, as well as finally starting the book that won the Finlandia Prize last year. I guess things could be worse.

Uudet kotivaatteet / My new what-to-wear-at-home clothes

Jokin aika sitten kirjoitin kotivaatteista, tai tarkemmin ottaen suunnitelmistani heittää rumilla rönttöisillä kotivaatteilla vesilintua ja korvata ainakin harmaat verkkarini silkkisamettihousuilla, joita en koskaan käytä. Tässä sitä ollaan: uuteen kotivaatekertaani kuuluvat edellämainittujen housujen lisäksi sininen silkkipaita (joka on lojunut kaapin perukoilla kuukausikaupalla) ja mahtava Kaivarin kanuunasta löytynyt kirjailtu ja samettisomisteltu takkisysteemi, jossa tunnen oloni vähintäänkin kuninkaalliseksi tai kartanon rouvaksi. Kotiasun kruunaa Mamahan nerokas puuvillatrikoolla vuorattu silkkiturbaani, joka pysyy päässä huoletta. 

En nyt heti uskalla väittää elämänlaatuni parantuneen ratkaisevasti, mutta tunnen oloni... arvokkaammaksi. (Hyvin on mennyt tähän asti: en ole läikyttänyt fiineille kotivermeilleni pastakastiketta - vielä.) 

- - -

A little while back I wrote a post about home clothes, or namely about my plans to get rid of my old, ugly stay-at-home clothes and to replace them with something prettier, including a pair of wide-legged silk-velvet trousers that I never ever wear. Meet my new home gear: in addition to the fore-mentioned trousers, I am wearing an old silk blouse, and an embroidered, velvet-trimmed evening jacket-thing that I bought at Kaivarin kanuuna flea market. I top this home outfit with a silk Mamaha turban that has a super comfortable cotton tricot lining. I pretty much feel like a fine lady dressed like this. 

I dare not claim that the quality of my life has improved significantly, but there's no point in denying that I feel... precious. (Also, so far, so good: I haven't spilled any pasta sauce on my fancy attire - yet.)

Univormuista / On uniform dressing

Helsingin visiitillä huomasin mustaan pukeutuneiden armeijan jälleen vahvistuneen. Mustat tai tummat pillifarkut, musta trenssi tai villakangastakki, harmaa huivi, käsivarrella musta nahkalaukku. Vaalennetut hiukset on vedetty ponnarille tai päälakinutturalle, kasvoille on sudittu aurinkopuuteria (tai jotain contour-tököttiä). Alle parikymppisillä naisilla asuun on yhdistetty värikkäät lenkkarit ja yli nelikymppisillä mustat nilkkurit. Kaikki näyttävät ihan samalta. Onhan näitä nähty ennenkin, mutta mielestäni samasta minimalistisen estetiikan muotista puserrettu univormupukeutuminen on lisääntynyt viime vuosina. Hiljattain näkemässäni Iris Apfelista kertovassa dokumentissa Iris suri persoonallisen pukeutumisen katoamista katukuvasta. Ihmisillä on kai niin kiire, että he valitsevat turvallisen, yksinkertaisen tyylin, jossa ei voi mennä pieleen. 

Ei toki voi olettaa, että kaikki innostuisivat erikoisista vaatteista, väreistä tai printeistä. Yksinkertainen musta voi olla jollekin pelastus. Vaatekaupassa työskentelyn vuosilta muistan elävästi, kuinka monelle naiselle vaatteiden ostaminen on hirveää pakkopullaa, josta pitää suoriutua mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti. Sellaiselle ihmiselle univormupukeutuminen on taivaan lahja. Silti yhdyn Iris Apfelin ajatuksiin. Maailmassa on paljon kaikkea kaunista, jonka voi tuoda vaatteiden ja asusteiden avulla osaksi omaa arkea, kun vain uskaltaa. Minimalistisen estetiikan univormupukeutumisessa on jotain kovin ilotonta ja laskelmoitua.

Jokainen tekee omat valintansa, mutta en millään tahtoisi uskoa, että ihmiset haluavat näyttää samalta kuin vieruskaverinsa. Jos haluavatkin... mitä se mahtaa meistä kertoa? Istuuko meissä edelleen sitkeästi ajatus siitä, että muodista ja vaatteista kiinnostunut ja räväkästi pukeutunut ihminen on pinnallinen? Ajattelemmeko, että kunnon kansalainen pukeutuu neutraalisti ja huomaamattomasti, koska käyttää aikansa ns. tärkeämpiin asioihin, kuten vaikkapa raakapuuron valmistamiseen tai työpaikalla menestymiseen? New York Times'in Vanessa Friedman kirjoitti toisessa asiayhteydessä muutama päivä takaperin näin: 

Often the best fashion is about transgression. It challenges convention. At its most basic level, that’s how we got women in pants and in miniskirts, all of which horrified plenty of viewers back in the day. It is uncomfortable. (...) It takes risks. Otherwise, as (Stefano) Tonchi (the editor of W Magazine) said, “like any art form, it becomes propaganda.” Otherwise it risks irrelevance. Otherwise it’s just clothes.

En tiedä, tulkitsenko Friedmanin ajatuksia liian vapaasti, mutta kenties tämän hetken univormupukeutuminen on kuin uusi tasapäistämisen aalto, piilevä naiseuden ja ihmisyyden uudelleenmäärittely näinä epävarmoina aikoina. Taloudellisesti ja poliittisesti epävakaana aikana ihmiset ajautuvat kohti tuttua ja turvallista, säännönmukaisuutta, kohti säädyllistä ja huomiota herättämätöntä. Unelmointi ja normien rikkominen jäävät lehdelle soittelemaan. Mitä turvallisempia valintoja teemme tänään, sitä vähemmän uskallamme ottaa riskejä huomenna, ja sitä vahvemmaksi muodostuvat normimme siitä, mikä on soveliasta. Univormupukeutuminen on katupropagandaa: pukeudu näin, niin olet hyväksyttävä. Ole käytännöllinen. Pukeudu sille elämälle, joka sinulla on, äläkä sille, jonka haluat. 

En tarkoita sitä, että jokaisen naisen tulisi juuri tänään pukeutua riemunkirjaviin kuteisiin, hippikaftaaniin tai futuristiseen teknomekkoon, mutta toivoisin, että mustia pillifarkkuja ja mustaa trenssiä päälleen kiskova nainen pitäisi mielessään, mitä hän jättää tarkoituksella valitsematta. Ihan varmuuden vuoksi, vapauden takia. 

- - - 

During my last visit to Helsinki I couldn't help but notice an ever-growing trend: young girls to older professionals all clad in dark skinny jeans or trousers, a black trench coat, a gray scarf and a black leather bag. Their blond hair is swept up on a pony tail or a bun, their cheeks are brushed with bronzer (or some weird contouring make-up). The younger ones team up their outfit with a pair of neon-color sneakers and the more mature ones with black ankle boots. They all look the same. I've seen people in these types of clothes before, but it seems to me that a type of aesthetically minimalist "uniform dressing" is increasing. In a recent documentary about Iris Apfel, the grand old lady of eccentric style, Iris lamented the absence of personal, interesting styles on the streets. People are too busy, so they wear what's safe. Instead of exploring the myriad world of interesting fashions, they choose to wear what's normal, where you can't go wrong.

Of course one can't assume that everyone gets excited about adventurous clothes, colors or prints. Some people are truly saved by the current minimalist aesthetic. From my days of working in clothing retail, I remember a particular type of client who hates clothes shopping more than anything, and how happy simply cut black, white and gray clothes makes them. Uniform dressing is like manna from heaven to people like that. But I still agree with Iris Apfel: the world is full of so many different types of beautiful. We can quite easily accommodate that beauty as a part of our everyday lives through clothes and accessories, if we just dare. It's a shame that so many people choose safety instead. There is something deeply joyless about uniform dressing.

We all make our own choices, but it's hard for me to accept that people want to look like the person next to them. If they do, what does that say about the society we live in, the types of people we are? Do we still think that people who dress up in colorful, different clothes are superficial, that beauty is vanity, to be snickered at and rejected? Is there a part of us that believes that proper people wear neutral clothes because they spend their time doing something more important than dressing up, like preparing healthy raw porridge or smoothies, or succeeding at work? Vanessa Friedman wrote recently in the New York Times, in a different context, though: 

Often the best fashion is about transgression. It challenges convention. At its most basic level, that’s how we got women in pants and in miniskirts, all of which horrified plenty of viewers back in the day. It is uncomfortable. (...) It takes risks. Otherwise, as (Stefano) Tonchi (the editor of W Magazine) said, “like any art form, it becomes propaganda.” Otherwise it risks irrelevance. Otherwise it’s just clothes.

I might be interpreting Friedman loosely here, but could it be that the type of uniform dressing we are witnessing these days is a form of self-suggested crowd control in our uncertain times? It is just another wave of limiting human / female freedom in an age of unstable economic and political climate? Typically in times like the current, people begin to drift toward what's safe, what's regulated, calculated, proper. There's no time for dreaming or breaking the norm. But the safer choices we make today, the less room there is for choosing freely tomorrow, and the stronger the norm becomes. Then, uniform dressing is a form of street propaganda: wear this, and fit in. Be practical. Dress for the life you have, not the one you want.

I don't mean that women should all start wearing colorful kaftans, futuristic space dresses or the like. I guess what I mean is that in those moments when we feel that the best choice we can make is to wear a pair of black skinny jeans and a black trench coat, we should remember what we are not choosing to wear. Just because, because of freedom.

Kaupungissa, rauhassa / In the city, at peace

Kun suurimmalla osalla suomalaisista on hermo kireällä, he häipyvät maaseudun rauhaan, jonnekin keskelle ei-mitään. Minä taas hakeudun kaupungin vilinään. Kuuntelen ratikoiden kolinaa, kävelen ihmisvirrassa, istun yksin kahvilassa, jossa minua ei tunne kukaan. Syön kiinalaista, nepalilaista ja sushia, peräkkäisinä päivinä. En soita kenellekään, en katso vastaantulijoita silmiin. Samalla kun ympärilläni on enemmän ihmisiä kuin parina viime kuukautena yhteensä, tunnen suunnatonta vapautta olla tavoittamattomissa. Lataan akkuja kävelemällä niin paljon, että jalkoja pakottaa. Luuhaan kirppareilla ja second hand-liikkeissä, plärään divarissa vanhoja kirjoja ja Akateemisessa kirjakaupassa uusia. Piipahdan Kaivopuiston rannassa, koska se on osa Helsinki-rutiinejani. Siskon kanssa puhumme rakkaudesta, onnesta ja vaatteista.  

When most Finns get stressed out, they travel to the countryside, somewhere in the middle of nowhere. When I feel worn out by the everyday grind, I head to the city instead. I walk in the stream of strangers, sit on the tram with three dozen others, but I feel perfectly alone, incommunicado, at peace. I have a cup of tea at a café where no one knows me, I don't call anyone, I don't look passers-by in the eye. I walk so much that my feet ache the next day. I eat Chinese, Nepalese food and sushi, on consecutive days. I visit second-hand stores and flea markets, and stop by to see the sea at Kaivopuisto, because that's what I always do. I flip through old books at second-hand book shops, and new ones at Akateeminen kirjakauppa, the best book store in Finland. With my sister, we talk about love, happiness and clothes.

Valion jälkeen / After the storm

Valio-myrsky repi lehtiä puista, lennätti ja ryöpytti. Ajoin perjantai-iltana metsätietä töistä kotiin kun oli jo ihan pimeää. Pidin ratista kiinni rystyset valkoisina kun auto heittelehti tuulessa. Pääsin kotiin, jossa sähköt katkesivat ja tulivat sitten takaisin, vain katketakseen taas hetkeksi muutamaa minuuttia myöhemmin. Hormi on vielä nuohoamatta, joten leivinuuni pysyi kylmänä. 

Vietin koko lauantaipäivän koulutuksessa. Katselin luentosalin ikkunasta ulkona kirkkaassa syyspäivässä värjötteleviä pakolaisia, jotka on majoitettu lähistölle. Oli viitisen astetta lämmintä, pakolaisten suita peittivät huivit ja hiuksia paksut pipot. Ohimoiltaan harmaantuneet miehet löysivät suojaisan paikan nurkan takaa, istuivat alas nurmelle ja nojasivat lämpimään seinustaan. Lapset pelasivat jalkapalloa, mutta he eivät näyttäneet hymyilevän. Projektinjohtamisen opiskelu tuntui toisarvoiselta.

Tänään nukuin yli puoleenpäivään. Heräsin kuin horroksesta toiseen kauniiseen, joskin tuuliseen syyspäivään. Viime yönä on ehkä ollut pakkasta, koska kesäkurpitsat ovat kuukahtaneet kasvimaalla, kuin niiden elinvoima olisi yhdessä silmänräpäyksessä hävinnyt. Kaivoin vintiltä villatakkeja, huiveja ja baskereita sekä ystäväni Lynnin tekemän jade-kaulakorun, joka näyttää taas ajankohtaiselta.  

An autumn storm named Valio hit us on Friday. I was driving home on a narrow forest road when it was already dark, gripping to the steering wheel with both hands, trying to stay on the road as the wind kept whisking the car. I got home, where the electricity flickered on and off. The chimney hasn't been swept yet this fall, so our heating oven remained cold.

I spent all day Saturday in a class room, learning about project management. My eyes kept wandering outside, where a group of refugees was hanging out, perhaps trying to come to grips with their new surroundings on a sunny but very chilly autumn day. They wore scarves around their mouths, and hats covered their hair. A group of older men found a windless spot behind another building. They sat on the grass and leaned against the wall, enjoying the pale beams of October sunlight. A small group of kids played soccer, but they didn't seem to smile. To me, project management felt secondary.

I woke up after noon today, as if from hibernation. It's another cold, sunny day. I think we might have had some frost overnight, because some of my zucchini plants have wilted. I went to the attic to get some sweaters, scarves and berets, and came across a jade pendant that my friend Lynn made.