Ulkopuolinen / Outsider

Viimeiset pari päivää olen kokenut oloni todella ulkopuoliseksi. Ympärilläni on ollut liikaa ihmisiä, joiden aktiiviseen sanavarastoon ovat kuuluneet termit kuten "homorummutus", "homovillitys" ja "tasa-arvohössötys". Olen kuullut ilmaan heitettyjä huumorikysymyksiä, kuten "miten ne lesbot muka sekstailee", "onkohan noin, että homoilla ei ole ollut kunnon isän mallia" ja "miks ne homot on niin naismaisia, eikö ne voi olla miehiä kun niillä on ne värkitkin". Olen ollut suurimmaksi osaksi hiljaa, koska väittely tällaisista lähtökohdista on todella masentavaa, ja on tarpeeksi pimeää muutenkin. Vaasan vaalipiiri on konservatiivista aluetta. 

Joskus pikkupaikkakunnalla asuminen on minulle vaikeaa. Yritän ymmärtää toisinajattelijoita ja pidän mielipiteenvapautta yhtenä tärkeimmistä arvoista - silloinkin, kun en ole itse samaa mieltä. Toivoisin silti, ehkä itsekkäästikin, että ympärilläni olevat ihmiset olisivat useammin kanssani samoilla linjoilla, ettei minulla olisi niin yksinäinen olo. Eivät katsoisi niin kysyvästi, kun puhun minulle tärkeistä asioista. Eivät katsoisi niin pitkään, kun kohlotan menemään mummovaatteissa. Kai ihminen pohjimmiltaan haluaa olla osa jotain isompaa, kuulua joukkoon.

For the past couple of days I've felt like an outsider. The town where I live is conservative, and both before and after the Finnish Parliament finally approved same-sex marriage last Friday, well, I've been hearing outrageous and horrible things being said about gay people. It's been useless to try to debate the issue with people whose understanding of the concepts of equality or minorities is non-existent. It's been depressing to say the least. 

I work hard to try to understand opposing views and I consider freedom of opinion one of the most important values. But sometimes it's tough. I guess we all long to be understood, to be surrounded by like-minded people, as selfish as that might sound. I miss having people around me who share my values and beliefs. I miss people who "get" my granny look. I guess we all want to belong.

Lempparijuttuja / A few of my favorite things

1. Pöhkö dinosaurustyyppi ja unikon siemenkodat

2. Kolmilokeroinen, pienen pieni kirppislaukku

3. Lihava kissa ahtautuneena liian pieneen koriin 

1. A goofy dinosaur statuette and poppy seedpods

2. A cute vintage mini satchel

3. A fat cat in a basket

Ruututakki / Plaid coat

Lempitakin tittelistä kilpailee kiivaasti tämä ruututakki, jonka löysin paikalliselta jeesuskirpparilta viidellä eurolla viime vuonna. Tässä oli jokseenkin oudot myrkynvihreät muovinapit, jotka korvasin Chrisin minulle netistä tilaamilla 1940-50-luvun tsekkiläisillä lasinapeilla. 

Tässä yhteydessä on kenties asiallista mainita, että minulla on ihana aviomies. Kun tuskailin sopivien nappien puutetta takkiini, Chris yön pimeinä, unettomina tunteina surffaili netissä ja etsi takkiini täydelliset vintage-napit, ja yllätti minut raskaan työpäivän jälkeen. Villi veikkaus: luulen, että kaikki aviomiehet eivät sellaista tee.

This vintage coat is currently in the running to become America's Next Top my favorite coat. I bought it last year from a small, local charity store for five euros. It had weird green plastic buttons, which I replaced with these beautiful, 1940s-50s Czech glass buttons that Chris got for me online. 

I believe it is suitable to mention at this point that I have an amazing husband. I mutter almost inaudibly about needing to find new buttons for my coat, and then the next thing Chris does is spend a sleepless night online looking for the right buttons, orders them, and surprises me after a tough day at work. I have a vague feeling that not all husbands do that.

Women in Clothes: Taste or style?

Viimeisestä Women in Clothes-postauksesta on vierähtänyt hetki, mutta projekti jatkuu! Vastailen siis omalta osaltani hienon WiC-kirjan haastattelukysymyksiin. Seuraava kysymys pitkällä listalla kuuluu: kumpaa sinulla on, makua vai tyyliä, miten niitä määritellään, ja kumpi niistä on tärkeämpi?

Tiedän kyllä, mitä tähän pitäisi vastata. Pitäisi kai lainata kornisti jotakin Coco Chanelin lausahdusta tai todeta, että muoti vaihtuu ja tyyli on ikuista, vai miten se menikään. Maku ja tyyli ovat aika monimutkaisia termejä. Molemmat ovat hankalasti määriteltäviä, osittain sen takia, että ne ovat kovin tavoiteltavia: niitä kuuluu haluta. 

Vastaan kysymyksen ensimmäiseen osaan: jos maulla tarkoitetaan muodin diskurssiin kuuluvaa varovaista innovatiivisuutta, joka lomittuu kuitenkin yhteiskunnallisiin pukeutumisnormeihin, ei, minulla ei ole makua, ei sitten nimeksikään. Pidän siitä, että näytän joskus ihan naurettavalta tyylikokeiluineni. En välitä juurikaan siitä, mikä on hyvän maun mukaista, miten minun kuuluisi pukeutua. Itse miellän maku-termin juurikin sellaisena, joka pyrkii konventionaalisuuteen. Maku pitää aina hyväksyttää toisilla. Maun määrittelee ulkomaailma, ei yksilö itse.

Entä sitten tyyli, onko minulla sitten sitä - no tietysti. Jokaisella on omansa, riippumatta siitä, miten kukin sen määrittää. Tyyli on subjektiivisempi kuin maku, ja jos minulta kysytään, paljon tärkeämpää. 

Mieleeni tuli eräs työn kautta tuntemani rouva, joka vaikuttaa paikallispolitiikassa. Rouvalle välillä naureskellaan selän takana, koska hän pukeutuu vaaleanpunaisiin glitter-vaatteisiin ja ikänsä puolesta täysin sopimattomiin asusteisiin. Hänellä ei ole makua, mutta voi pojat, hänellä on tyyliä, joka on hänen omansa. Ihailen tavattomasti sellaista naista, joka vähät välittää, mitä ulkopuoliset hänen tyylistään ajattelevat. Pari viikkoa sitten hän ilmaantui tapaamiseen ministerin kanssa vaaleanpunaiset Reinot jalassa. Ihailen.

- - -

It's been a while since my last Women in Clothes-post, but the project continues! The next question that this fine book asks is: Do you think you have taste or style? Which one is more important? What do these words mean to you?

I know how I should answer: I should come up with a suitable Coco Chanel-quote and say that while fashions change, style is forever, or whatever the saying is. But boy, taste and style are pretty tough words to pin down. I guess what they have in common is that both are desirable: we are supposed to want them.

Well, let me answer the first part of the question: if we define taste as carefully considered innovation that falls in line with societal dressing norms, no, I have no taste to speak of. I'm not afraid to look ridiculous at times, I like to try out new things. I don't really care about good taste. To me, taste tries to be somewhat conventional. Taste always has to be approved by someone else. Taste is defined by the outside world, not the person getting dressed.

And what about style, then? Yes, I have style. We all do. We all have our own style, regardless of how anyone else defines it. Style is subjective, and to me, much more important than taste.

The question makes me think of a lady, a local small-town politician I know through work. Sometimes other people laugh at her behind her back because she wears pink glitter-encrusted clothes and totally age-inappropriate accessories. She has no taste in the general sense of the word, but wow, she has style that is completely her own. I admire her tremendously: she couldn't care less what other people think of her and her style. A few weeks ago she showed up to shake hands with a high-ranking government minister, wearing baby pink slippers. Awesomeness! 

Lempitakkikriisi / Favorite-coat-crisis

"Tiia... toi ei oo jotenki... sua...", kollega sanoi eilen, kun vedin päälle viime vuoden lempikirpparilöytöäni, sammalenvihreää Ritva Fallan takkia. Olin järkyttynyt. Rakastan nimittäin tätä takkia, rakastan kaikkea siinä: väriä, tekstuuria, ylisuurta muodottomuutta, mahtavia kauluksia, olkasaumojen puutetta, pituutta. Tämä takki on kuin lämmin turvakupla, jonka kätköihin voin piiloutua tyhmältä marraskuulta, ja lisäksi olin myös kuvitellut näyttäväni se päällä jokseenkin tyylikkäältä. 

Pyysin kollegaa selventämään, mikä tässä takissa ei toiminut. Hän katsoi minua pää kallellaan: "No eihän sillä ole väliä, mitä mieltä mä olen." No ei olekaan. Mutta sitten kollegaa komppasi seurueeseemme kuulunut 16-vuotias tyttö, joka kysyi minulta, haluaisinko tietää, mikä takissa on vikana. "Se on tosi pitkä. Se kaipaa vyötä", tyttö paukautti itsevarmasti. Minä haukoin henkeäni. Eihän nyt kaksirivinapituksella varustettua tämän mallista takkia sovi vyöttää. Minä en vyöttäisi, vaikka mikä olisi.

No niin, minulla on nyt lempitakkikriisi. Sanokaa rehellinen mielipiteenne takista: onko tässä jotain vikaa, vikaa, vikaa?

"Tiia... somehow that... just isn't quite... you...", a colleague said yesterday, as I was wrapping one of my favorite coats around myself as we were leaving a meeting. I was a little shocked. No, not a little shocked, a lot. See, I love everything about this coat: the moss-green color, the texture, the shapeless of it, the undeniable comfort factors, the length. The coat is like a fuzzy, awesome protective bubble. I had also imagined that I looked pretty snazzy in it. 

I tried to get my colleague to clarify her thoughts, but she just looked me up and down, her head tilted to the side. "It doesn't matter what I think about the coat. I am sure I sometimes wear something you don't like, right?" Right. But then it turned out that a 16-year-old girl from our party agreed with my colleague. "Yeah, it's, like, really long. You know what it needs? A belt", she said confidently. I gasped. There is no way I'd ever belt an over-sized, double-breasted coat. I wouldn't belt it, no matter what.

So there, now I have a favorite-coat-crisis. Please, reassure me. It's not so bad, right?

Viikon kirpparilöytö / The flea market find of the week

Olen tottunut siihen, etten yleensä löydä täkäläisiltä kirppareilta mieleistäni musiikkia: Popeda ja Vera Telenius eivät nappaa. Mutta joskus Etelä-Pohjanmaa yllättää. Törmäsin sunnuntaina todelliseen löytöön: joku oli päättänyt luopua 1970-luvun lopun funk-, soul- ja r&b-kokoelmastaan. Hintaa LP-levyillä oli euron kappale. Kaamosta ei voi tehokkaammin selättää kuin kuuntelemalla vinyyliltä New Birthiä, General Jacksonia ja The Temptationsia. 

What a score! I found a big pile of LPs at the flea market, all late 1970s r&b, funk and soul, for one euro each. If the sounds of New Birth, General Jackson and The Temptations on vinyl don't make me smile in the midst of November darkness, I don't know what will... 

Voi marraskuu / Oh November

Olipa kiireinen työviikko. Olen tehnyt ylipitkiä päiviä, istunut kokouksissa iltakymmeneen. Marraskuun pimeimpinä iltoina tekisi mieli vain syödä paljon suklaata ja katsoa kökköjä tv-ohjelmia, joten bloggailuun ei ole liiennyt paukkuja. 

Sain ikuistettua kuviin vain yhden ainoan asun tältä viikolta: torstaina oli päällä kirpparilta eurolla löytynyt villasekoiteneule, COSin second hand-villahame ja Helsingin reissulta UFFista löytyneet mustat saappaat. Riipuskin on kirpparilöytö. Kaikki on siis second handiä. Sen sijaan, että otsikoisin vieläkin näitä postauksia Viikko kirppisvaatteissa-nimellä, väsäsin "only second hand"-tägin, jonka alta löytyvät menneet ja tulevat kirppisvaatteista kyhätyt asut. Haaste siis jatkuu, otsikointi vain muuttui.

What a hectic work week it has been. I've worked overtime and sat in meetings until 10 pm, so there hasn't been much time for blogging. These are the only outfit shots I managed to take this week - the evenings have been way too dark. Not that one feels like blogging on November evenings anyway. Eating chocolate and watching crappy TV is all I have had energy for.  

Everything in the outfit is second hand. I've decided to abandon the "Wear second hand clothes for a week"-challenge-title for these posts, because it feels plain silly to keep labeling this exercise a week-long-challenge when it's not. So I've created an "Only second hand"-label, and you can find my past and present all-second-hand-outfits from that category.