Varjoja odotellessa / Waiting for the shadows

Heräsin varhain keskiviikkoaamuna siihen, että Chris ei ollut tullut nukkumaan lainkaan. Laahustin olohuoneeseen, jossa mies istui sohvalla ja tuijotti telkkaria katse lasittuneena. Ei minun tarvinnut mitään kysyä, mutta kysyin kuitenkin. Floridan äänet oli julkistettu hetkeä aiemmin, joten se siitä sitten. Jokseenkin koko päivän tarvoin Helsingin lumisilla kaduilla, kuin epämääräisessä sumussa. Pakotin itseni olemaan liikkeessä, koska se tuntui auttavan edes vähän.

Jo viikkoja olen odottanut vuotuisen kaamosmasennuksen saapumista. Herään kyllä aamuisin väsyneenä, mikään unimäärä ei helpota. On vaikeaa löytää motivaatiota oikein mihinkään. Keskiviikkona ajattelin, että nyt jysähtää, että olenpa ollut typerä kun olen antanut itselleni luvan toivoa, että tänä syksynä en masennu, kunhan vähän nuokun vain. Valmistauduin henkisesti vaalianalyysejä lukiessani: antaa tulla vain, kyllä mä jotenkin kestän. Mutta tänäänkin, tässä olen ja odottelen. Pimeys ei ole laskeutunut vieläkään. Pärjään ihan hyvin. Kestää aikansa, että pääsen aamuisin sängystä ylös ja saatanpa olla vihainen maailmallekin, mutta epätoivon tunne ei vie mukanaan. Olen ihan ookoo, ja siitä tavattoman kiitollinen. 

On ollut kylmää ja lumista. Eilen kävelimme Chrisin kanssa pitkän lenkin harvinaisessa marraskuun pakkasenpuremassa auringonpaisteessa. Ihan kuin olisi ollut tammikuun loppu tai helmikuun alku. Lumi narskui kenkiemme alla.

It's been cold and snowy here. Yesterday Chris and I walked a lot. It was a rare, beautiful, crisp and sunny November day that felt more like late January or early February, with the snow crunching under our feet and all.

I woke up on Wednesday morning when it was still dark, to the sudden realization that Chris hadn't come to bed at all. Startled, I staggered into the living room, almost half asleep, and saw Chris sitting on the sofa, staring at the TV with a desperate, glazed look in his eyes. I didn't even have to ask, but did anyway. Florida had been called not too long ago, so that was the end of that. I spent most of the day in an incoherent haze, walking through the snowy streets of Helsinki, forcing myself to be on the move. Motion seemed to help a little.

For weeks I have been expecting my seasonal affective disorder to set in. For some time now, I have woken up tired every morning, feeling like no amount of sleep helps. I have had to really push myself to do something, or anything. On Wednesday, after the election results came in, I blamed myself for having been so stupid: I had thought that perhaps I could avoid it all this year, that I'd just feel a little off for a few months. "But now, there's no way," I thought, "so bring it on, I can get through it somehow." And yet, here I am today, still waiting. The darkness hasn't swept me up. I'm getting by. It might take me longer to get out of bed in the mornings than usual, and I might be angry at the world, but none of it feels overwhelming. I am okay, and for that, thankful.

Kerran pyhäinpäivänä / Once on All Hallows' Eve

Kynttilöitä sytyteltiin, kun saavuimme pyhäinpäivän viettoon siskon luo. Huoneissa tuoksui borssikeitto, muu väki ei ollut vielä paikalla. Porukan kokoonpano vaihtui aina silloin tällöin illan aikana. Söimme, joimme ja juttelimme. Ruoka oli hyvää. Räpsimme paljon valokuvia, koska kaikki näytti siskon tunnelmallisessa kodissa niin kauniilta. 

Illanvieton teemaksi oli valikoitu viktoriaaninen aika, joten me olimme pukeutuneet keuhkotautisiksi: minä pistin menemään mustissa puhvihihoissa, keskipään jakauksessa ja kalmanvaaleassa meikissä, sen sijaan Chrisille riitti tumma luomiväri. Viihdyin asussani kumman hyvin ja harkitsen nyt vakavasti otsiksen uloskasvattamista. Pitäisi varmaan käyttää silmämeikkiäkin vähän useammin.

My sister hosted an All Hallows' Eve dinner party on Saturday, with a Victorian / Russian theme. What a nice night it was: good food, excellent company, lots of talking. People came and went, but Chris and I stayed from start to finish. With hosts as lovely as these two below, there was no way we would have left early.

(In this one, Chris wears a tea cozy.)

Theme-appropriately, I dressed as a woman with consumption. (Chris wore dark eye shadow to look equally pale and sickly - what a gentleman!) I felt oddly comfortable in my look. I'm seriously considering growing out my bangs now. Perhaps I should wear eye make-up every now and then, too?

Pukeutumisneuvontaa ja värisähläystä / That one time, I attended a styling session

Olen pantannut tätä postausta päiväkausia, koska minulla ei ole ollut tarjottavana minkäänlaisia johtopäätöksiä 30 minuutin pukeutumisneuvontatuokiosta, johon osallistuin jo muutama viikko sitten. Johtopäätösten sijaan on ollut pelkkää hämmennystä. Yleisfiilistäni stailauksesta kuvailee kenties parhaiten session viimeinen viisi minuuttia, jonka aikana kuuntelin vuorotellen vastakoulutettua stylistia ja hänen ohjaajaansa, jotka pähkäilivät, mitkä värit minulle oikein sopivat, pääsemättä asiasta yksimielisyyteen. Stylisti oli valinnut minulle pehmeitä mutta viileitä ja huurteisia värejä kuten kissankellonsinistä, jadenvihreää ja savunharmaata, ja ohjaaja taas lämpimiä sävyjä voinkeltaisesta vaaleanvihreään, beigeen ja koralliin. Ohjaaja piti kasvojeni lähellä oranssia puseroa ja kysyi, enkö tosiaankaan nähnyt, kuinka kauniisti pisamani tulivat esille. En nähnyt. Olin vain ihmeissäni, koska vastaavia värejä olen aina vältellyt, koska minusta ne saavat minut näyttämään sairaalta. Lopulta stylisti ja ohjaaja totesivat, että ehkä minussa on vähän sekä lämmintä että kylmää. "Valitse värejä, joissa viihdyt", sain lopulliseksi ohjenuoraksi. Viimeiset pari viikkoa olen vähän väliä seissyt peilin edessä ja verhonnut itseäni eri väreihin, hekotellen epäuskoisesti sille, että välillä mikään väri ei näytä sopivan minulle. Kai nämä ovat niitä ensimmäisen maailman ongelmia, joista kuulee puhuttavan.

Lyhyen stailauksen aikana opin, että vartalotyyppini on jotain kolmion ja hoikan tiimalasin väliltä, minun tulisi käyttää volyymia ja tekstuureja yläosissa ja välttää raglanhihoja. Vyötäröä sopisi korostaa erilaisilla vöillä, jotka katkaisevat pitkän selän. A-linjaiset helmat näyttävät hyviltä ja housujen lahkeissa saa olla väljyyttä. Homma eteni oppikirjamaisesti, perinteisiä pukeutumisneuvonnan ohjenuoria noudattaen. Ahaa-elämyksiä en kokenut, mutta myönnän, että pukeutumisneuvonnasta voi olla epävarmalle pukeutujalle ja vaateostoksilla käyntiä inhoavalle ihmiselle suurta apua.

Stylisti oli valinnut minulle ihan kivoja vaatteita ja meillä oli aikaa käydä läpi kaksi kokonaista asua: ensimmäisessä oli leveälahkeiset harmaat tweed-housut, kiva viininpunainen pooloneule ja pitkä vaaleanharmaa neuletakki, toisessa metallinhohtoinen brokadihame, vaalea vintage-henkinen pusero ja harmaa lyhyt pörröjakku. Ulkotakiksi molempiin asuihin oli valittu liukuvärjätty (kirkkaanpunaisesta viininpunaiseen) väljä mohairsekoitetakki, joka oli tosi hieno. Molempien asujen kanssa hoipertelin korkeakorkoisissa, tolppakorkoisissa nilkkureissa, vaikka olin erikseen maininnut, etteivät jalkani kestä koroilla kävelyä. Huonosta kenkävalinnasta huolimatta stylisti oli selvästi lukenut ennalta lähettämäni lomakkeen, jossa olin kuvaillut lempivaatteitani ja pukeutumiseen liittyviä arvojani. Valikoiduista vaatteista löytyi tekstuuria ja kimallusta, joista pidän. Yhdistelmät olivat selkeästi aikuisempia ja konservatiivisempia kuin mitä normaalisti käyttäisin, mutta yksittäiset vaatekappaleet olivat mielenkiintoisia. (Joukkoon mahtui toki vähän omituisempiakin valintoja: en koskaan, ikipäivänä, käyttäisi kukallista kotelomekkoa.) Minulle valikoidut vaatteet olivat laadukkaampia kuin kohtaamani nykyajan valmisvaatteet keskimäärin, mistä pisteet stylistille.

Stailaustuokion aikana puhuttiin paljon mittasuhteista, linjojen jatkuvuudesta ja katkaisemisesta. Värisekoilusta ei ollut mitään iloa - päinvastoin. Olen ollut ihan oikeasti vähän sekaisin ja hukassa, vaikken ole koskaan aiemmin minulle sopivista tai sopimattomista väreistä stressannut. Osittain hämmennys saattaa johtua siitäkin, että 30 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika kokonaisvaltaiselle stailauskatsaukselle. En ehtinyt tehdä muistiinpanoja enkä ottaa ainuttakaan valokuvaa, koska suurimman osan ajasta hikoilin sovituskopissa ja seisoin stailistin ja hänen ohjaajansa analysoitavana ikäänkuin en oikeastaan olisi ollut edes paikalla. Pääni oli puolen tunnin jälkeen aivan pyörällä. Normaalisti pukeutumisneuvonnalle varataan vähintään tunti tai puolitoista, mutta minusta jäi tuntumaan, että sekin olisi ollut liian vähän.

Niistä olemattomista johtopäätöksistä vielä: koska aika loppui kesken, minulle tarjottiin mahdollisuutta jatkaa stailausta toisena ajankohtana. Kieltäydyin kohteliaasti.

- - -

I've been avoiding publishing this post for quite some time - the topic being the styling session I attended a few weeks ago. I haven't been able to reach a conclusion of any kind, I haven't really been able to put into words what it was like to be styled by someone else, or what I brought home from it. The styling took 30 minutes, out of which the last five would perhaps demonstrate the spirit of the experience: I stood there listening to my newly-trained stylist and her teacher argue over the colors that would look best on me. My stylist had chosen cool, slightly pastel-toned shades like jade green, bluebell blue and smoky gray, but her teacher thought that butter yellows, light greens, camels and salmon shades were a better fit for me. The teacher grabbed an orange sweater and held it under my face in front of a mirror and asked me if I really couldn't see how my freckles and my skin tone shone with the color. I didn't, I just thought I looked sick. The stylist and her teacher decided that perhaps I had a bit of both, both warm and cool tones, and advised me to wear colors that I just felt comfortable in. For the past two weeks I've occasionally found myself in front of a mirror, cloaked in this color or that, laughing at myself, because I am starting to think that there aren't any colors that look good on me. Talk about first world problems!

The things I learned during the 30-minute styling session: my body shape is something between a triangle and a slim hour-glass, I should wear volume on top rather than the bottom, I ought to avoid raglan sleeves. I should accentuate my waist with belts and choose wide-legged trousers or A-line skirts to balance my proportions. It was mostly text book advice, very traditional "how to make the best of what you've got"-stuff. None of it was really news to me, but I could see how advice like that might make someone who hates shopping and doesn't have a clue about clothes feel more comfortable about getting dressed in the mornings.

The stylist had picked out mostly nice clothes for me. She had clearly studied the form I had filled out beforehand, the one where I described my style, my likes and dislikes, and my values regarding clothing options. We had time to go through two outfits: one consisted of wide-legged tweed trousers, a knit turtleneck sweater and a knee-length cardigan (the color scheme included dark gray, light gray and burgundy). The other outfit was made of a bronze tone brocade skirt (very pretty), a white pussy bow blouse and a short grayish cocoon-shaped fuzzy blazer. The shoe option for both outfits was a pair of black ankle boots with a thick, tall wooden heel, even though I had told the stylist beforehand that I couldn't really wear heels without my feet aching like crazy. Both outfits came with the same coat option: an ombré-effect (bright red to burgundy) shaggy mohair mix cocoon coat (weird but cool). The outfits were nice, but a whole lot more grown-up or conservative than what I'd normally wear. The individual items were pretty and I could see myself wearing them, but just styled differently. (The only major miss-step was a floral shift dress that I could never in a million years see myself wearing.) The stylist had picked clothes that were nicely made, and the materials were pleasant enough - so kudos for that.

During the styling session there was a lot of talk about lines, proportions, and how to elongate or shorten them. The color "advice" was very confusing and brought an unfortunate conclusion to the 30 minutes, which, by the way, is a way, way too short of a time to figure any of that stuff out. Normally a styling session would last from an hour to an hour and a half, and it seems to me that even that wouldn't be enough time to get to the bottom of things. In half an hour, I had no time to take notes or any photos, and most of the time I was sweating in the fitting room, changing from one outfit to the next, or standing in front of the mirror listening to the stylist and her teacher talk about me as if I wasn't even there. By the time it was over, my head was spinning.

To conclude... well, like I mentioned in the beginning, I have no conclusions, except for this one: at the end of it all, the stylist asked me (recognizing my confusion, perhaps) if I wanted to continue the styling session on another day. I politely declined.