Lomaton / Vacationless

Lomilta palailevat työkaverit näyttävät ruskettuneita ja rentoutuneilta. Minä sen sijaan olen tehnyt sairasteluaikaa lukuunottamatta pitkää työviikkoa lomailijoiden poissaoloja paikkaillen. "Ai... siis sulla ei ole ollut yhtään lomaa", kollegat sanovat varovaisin äänenpainoin. Luulisi kai, että lomattomuus tuntuisi jossain, mutta oikeastaan se ei ole häirinnyt. Vaikka vapaa-aikaa on ollut kovin vähän ja se vähäkin on mennyt stressatessa erinäisiä talonmyyntiin liittyviä asioita, minulle ovat riittäneet pienet rippeet kesäpäivistä. Kun astuu puoli yhdeksältä illalla ilmastoidusta tilasta lämmintä päivää hehkuvalle kaupungin kadulle, kovaäänisistä ja riehakkaista pojista ja tytöistä näkee, että auringossa on istuttu ehkä vähän liian kauan. Ripsarit ovat tuhruuntuneet, iho kiiltää, tukka on merituulesta sekaisin. Kesämekkojen suojaksi on vedetty neuletakit tai isot huivit, kaikkia naurattaa. Iloisten kesäihmisten seassa olen kävellyt asemalle ilta toisensa jälkeen, hypännyt bussiin ja nollannut ajatukseni. Valoa on vielä, kun pääsen kotiin. Parvekkeen ovi on ollut auki pitkälle yöhön.

Aamuisin olen nukkunut surutta pitkään ja rauhassa, syönyt kaurapuuroa ja kuunnellut Benny Goodmania. Tänään ilmassa tuntuu jo orastava syksy, koivunsiemenet peittävät asfalttia. Kun muut kai valmistelevat lähtöä Flow-festareille, minä matkaan töihin. 

My colleagues are returning from their vacations, all tanned and relaxed. I, however, have been working most of the summer, covering my colleagues' absences, doing more hours than usual. I can hear pity in my colleagues' voices: "oh... so you have had no vacation..." Oddly enough, it really hasn't been all that bad. I've had very little free time, and the time I have had, I have mostly spent stressing out about the sale of our house in the countryside. But I have also enjoyed little moments here and there: walking out onto the sun-baked streets after a long shift, seeing happy and giddy girls and boys who have been in the sun too long, their skin glistening, their hair recklessly blown about by the wind, their mascara a little smeared. There is still plenty of daylight after 8 pm and the city smells of a hot summer day. I've taken my time to walk to the station, hopped on the bus one evening after the next, and thought about nothing. At home we've kept the balcony door open long into the night.

In the mornings I've slept in. I've eaten oatmeal for breakfast and listened to Benny Goodman. There's a shift in the weather now, the cinnamon-colored seeds of birch trees are gathering on the pavement - fall is almost here. On Facebook I learn that my friends are getting ready for the biggest hipster summer event in Helsinki, the Flow Festival, which headlines the likes of Sia, Massive Attack, FKA Twigs and Morrissey this year. Yes, you guessed it: I'm getting ready to leave for work.   

Pikkusydämiä / Little hearts

Ensimmäiseksi huomaan, että aitan reunalla viime kesänä kukoistaneet tummanpunaiset ruusut ovat kuolleet, joka ikinen puska. Sitten katson suurinta perennapenkkiä ja ihmettelen, miksi se näyttää niin vajavaiselta. "Älä sitten järkyty, kun käyt pihallanne. Siellä on käynyt aikamoinen kato viime talvena", oli äiti varoitellut jo alkukesästä. En ole käynyt maalla sen jälkeen kun sieltä tammikuun lopulla lähdin, eikä mikään ole valmistanut minua siihen hävitykseen, jonka pihamaalla kohtasin. Yli puolet syysleimuista, kaikki syyshohdekukat, punahatut, malvat ja särkynyt sydän, melkein kaikki kultahelokit ovat kuolleet. Kukkapenkit kasvavat suolaheinää ja horsmaa, sieltä täältä pilkottaa tiikerinlilja. Nauhukset ja pikkusydämet sentään kukkivat kauniisti, päivänliljat ovat runsastuneet. Rämä kasvihuone puskee ohdaketta, kasvimaa pihasauniota. Talo seisoo hiljaisena niemen päällä: sen huoneet ovat tyhjät ja tuoksuvat vieläkin remontille. Talo on kaunis, mutten yövy siellä, vaan äidin hoteissa. En halua laittaa lämpimiä vesiä päälle tai kytkeä jääkaappia seinään. Torkkukoon talo rauhassa, me emme asu siellä enää.

Viisi päivää maalla menee nopeasti, huonekaluja kantaessa ja viimeisiä komeron nurkkia tyhjentäessä. Odotan pankin pihalla äitiä, joka nostaa rahaa automaatista. Katselen samalla tien toisella puolella nököttävää kunnanvirastoa ja mietin: tuolla olin töissä, tuohon kohtaan laitoin aina auton parkkiin. Oloni on epätodellinen. Paikallisessa rantabaarissa törmään puolituttuihin, jotka tulevat halaamaan ja kysyvät, mitä minulle nykyisin kuuluu. "Parempaa", vastaan, ja kyselen, haluaako joku ostaa muuttovalmiin talon järvimaisemalla. Seuraavana iltana käyn äidin kanssa saunassa. Pulahdamme yhdessä lämpimään järveen, jonka pinnalla taiteilevat vesimittarit. Alkaa sataa ripottaa. Istumme saunan kuistilla ja syömme kiukaalla lämmitettyä makkaraa.

Viimeisenä päivänä maalla ukkostaa. Tummat pilvet kerääntyvät horisonttiin, kaukana jyrisee, kohta sataa. Nyhdän suolaheinää kukkapenkistä sen minkä ennen lähtöäni ehdin. 

- - -

The first thing I notice is that the roses next to the barn are all dead, every single bush. Then I look at the biggest perennial bed: it looks lopsided and odd somehow. "Prepare yourself for when you see your garden," mom had warned me earlier. "Last winter was really rough." I haven't been back to our house in the country since I left in late January, and I'm in for a shock: the devastation is so complete. Over half of my phloxes and evening primroses are dead, all of my heleniums, echinaceas, malvas and the bleeding-hearts. At least the ligularias bloom beautifully, as do the Pacific bleeding-hearts, the ones we call "little hearts" in Finnish. The day lilies have spread nicely. The perennial beds are pushing dockweeds and fireweeds, the greenhouse grows only thistles. Our house stands on top of the peninsula, all quiet: its rooms are empty and they still smell of paint, after all this time. It's such a pretty house, but I don't sleep there. I stay at my mom's so that I don't have to turn on the water heater or plug in the fridge. The house doesn't feel like a home anymore, anyway.

Five days in the countryside go by fast. We carry furniture and pack up stuff that Chris didn't have time to pack before the movers came. I take my mom grocery shopping, and while she withdraws cash from the ATM, I look at the municipality offices on the other side of the road: that's where I worked, that's where I parked my car every morning. It all feels a little unreal. In the evening I bump into semi-acquaintances at the lakeside bar; they hug me and ask me how I'm doing these days. "Better", I say, and ask them if they know someone who is looking for a move-in-ready house with a lakeview. Next evening mom and I go to the sauna. We plunge into the warm lake, the water striders leap on the surface before us, then it starts to rain. We sit on the porch and eat sausages we cooked on the hot stones of the sauna.

Thunder rolls in on my last day in the countryside. Dark clouds gather in the horizon, there's some lightning. I yank out as much dockweeds as I have time for, but it starts to rain, and soon my train leaves back for the city.