Kuulumisia ja luopumisia / What's ups and letting gos

Tänään aamulla kävelin asemalle auringonpaisteessa, pikkupakkasessa. Haistelin ilmaa, kuuntelin mustarastaita. Jalkakäytäviltä on lumi sulanut ja niiden pinta on karhean hiekotuksen peittämä. Talvisaappaat voisi kohta säilöä pois, niitä ei ehkä enää tarvita vähään aikaan. Keskustassa ihmiset vaikuttavat iloisemmilta kuin aikoihin. Nuorilla tytöillä on jalassa vajaamittaiset farkut ja kevyet tennarit. Kevät tulee, sen tuntee jo.

Vajaa pari viikkoa sitten saimme kuulla, että Masa teki kuolemaa. Pitkälle edennyt syöpäkasvain oli tehnyt tuhojaan kenenkään huomaamatta. Ei mennyt viikkoakaan, kun oranssi, höpsö, ihana kollimme lähti matkalle kissojen taivaaseen. Surutyö ei oikein ole vielä alkanutkaan kaiken tapahduttua niin nopeasti. Mennään päivä kerrallaan. Kotona odotamme turhaan Masan kurkkaavan kulman takaa, tallustelevan olohuoneen poikki ja hyppäävän sohvalle köllöttämään. 

Chris tutustuu uuteen kotikaupunkiimme hissukseen ja purkaa muuttolaatikoita, joissa riittää vielä hommaa, ja minä käyn töissä. Varasimme myyntipaikan ostarin kirpputorilta, koska kaikki tavaramme eivät mahdu asuntoomme kaikesta ennalta tehdystä karsinnasta huolimatta. Eilen ostin keväthölmöyspäissäni UFFin viiden euron päiviltä takin, joten jostain toisesta pitäisi nyt luopua. 

The blackbirds have started singing in the mornings as I walk to the train stop. Ice on the sidewalks has melted. It almost feels like spring already, and I'm looking forward to storing away my winter boots. In town trendy girls wear cropped jeans and sneakers, without socks, although that's pushing one's luck for sure.

Less than two weeks ago we found out that Masa didn't have long to live. A cancerous tumor had done its worst, without us having noticed anything before it was too late. On Monday Masa left for Kitty Heaven. We haven't fully understood our loss yet - everything happened so fast. We still somehow expect Masa to peek from around the corner, casually stroll through the living room and jump on the sofa next to us, but of course he doesn't. He is not here anymore.

We try to take things one day at a time. I go to work, and Chris explores our new neighborhood and unpacks our moving boxes. We started to sell some of our extra stuff at a nearby flea market, because despite our attempts to cull before the move, our stuff still doesn't fit into the apartment. In a fit of spring-induced madness yesterday I bought a new coat at a charity shop, which means that I have to let go of another one, or maybe even two.