Viimeisestä Women in Clothes-postauksesta on vierähtänyt hetki, mutta projekti jatkuu! Vastailen siis omalta osaltani hienon WiC-kirjan haastattelukysymyksiin. Seuraava kysymys pitkällä listalla kuuluu: kumpaa sinulla on, makua vai tyyliä, miten niitä määritellään, ja kumpi niistä on tärkeämpi?
Tiedän kyllä, mitä tähän pitäisi vastata. Pitäisi kai lainata kornisti jotakin Coco Chanelin lausahdusta tai todeta, että muoti vaihtuu ja tyyli on ikuista, vai miten se menikään. Maku ja tyyli ovat aika monimutkaisia termejä. Molemmat ovat hankalasti määriteltäviä, osittain sen takia, että ne ovat kovin tavoiteltavia: niitä kuuluu haluta.
Vastaan kysymyksen ensimmäiseen osaan: jos maulla tarkoitetaan muodin diskurssiin kuuluvaa varovaista innovatiivisuutta, joka lomittuu kuitenkin yhteiskunnallisiin pukeutumisnormeihin, ei, minulla ei ole makua, ei sitten nimeksikään. Pidän siitä, että näytän joskus ihan naurettavalta tyylikokeiluineni. En välitä juurikaan siitä, mikä on hyvän maun mukaista, miten minun kuuluisi pukeutua. Itse miellän maku-termin juurikin sellaisena, joka pyrkii konventionaalisuuteen. Maku pitää aina hyväksyttää toisilla. Maun määrittelee ulkomaailma, ei yksilö itse.
Entä sitten tyyli, onko minulla sitten sitä - no tietysti. Jokaisella on omansa, riippumatta siitä, miten kukin sen määrittää. Tyyli on subjektiivisempi kuin maku, ja jos minulta kysytään, paljon tärkeämpää.
Mieleeni tuli eräs työn kautta tuntemani rouva, joka vaikuttaa paikallispolitiikassa. Rouvalle välillä naureskellaan selän takana, koska hän pukeutuu vaaleanpunaisiin glitter-vaatteisiin ja ikänsä puolesta täysin sopimattomiin asusteisiin. Hänellä ei ole makua, mutta voi pojat, hänellä on tyyliä, joka on hänen omansa. Ihailen tavattomasti sellaista naista, joka vähät välittää, mitä ulkopuoliset hänen tyylistään ajattelevat. Pari viikkoa sitten hän ilmaantui tapaamiseen ministerin kanssa vaaleanpunaiset Reinot jalassa. Ihailen.
- - -
It's been a while since my last Women in Clothes-post, but the project continues! The next question that this fine book asks is: Do you think you have taste or style? Which one is more important? What do these words mean to you?
I know how I should answer: I should come up with a suitable Coco Chanel-quote and say that while fashions change, style is forever, or whatever the saying is. But boy, taste and style are pretty tough words to pin down. I guess what they have in common is that both are desirable: we are supposed to want them.
Well, let me answer the first part of the question: if we define taste as carefully considered innovation that falls in line with societal dressing norms, no, I have no taste to speak of. I'm not afraid to look ridiculous at times, I like to try out new things. I don't really care about good taste. To me, taste tries to be somewhat conventional. Taste always has to be approved by someone else. Taste is defined by the outside world, not the person getting dressed.
And what about style, then? Yes, I have style. We all do. We all have our own style, regardless of how anyone else defines it. Style is subjective, and to me, much more important than taste.
The question makes me think of a lady, a local small-town politician I know through work. Sometimes other people laugh at her behind her back because she wears pink glitter-encrusted clothes and totally age-inappropriate accessories. She has no taste in the general sense of the word, but wow, she has style that is completely her own. I admire her tremendously: she couldn't care less what other people think of her and her style. A few weeks ago she showed up to shake hands with a high-ranking government minister, wearing baby pink slippers. Awesomeness!
