Hey, whaddayaknow, it's a blog post!

En yleensä pidä loppuvuoden blogipostauksista (koska ne vaativat kuluneen vuoden summaamista ja analysointia, joka ei viehätä), mutta kappas, olen ollut pari viikkoa lomalla ja minulla on aikaa näpytellä muutama sananen, ja sattumoisin tämäkin vuosi vetelee jo viimeisiään. Bloggaamiseni on näemmä väistynyt instaamisen tieltä, mikä vähän ärsyttää. Melkeinpä kaikki lempiblogini ovat joko lopettaneet, ylikaupallistuneet tai postaavat niin harvoin, että unohdan niiden olemassaolon. Ja kun muut eivät bloggaa, en minäkään jaksa. Välillä ajattelen, ettei minulla ole oikein mitään sanottavaakaan. Ja jos onkin, en jaksa keskittyä artikuloimaan ajatuksiani. Minullakin on näemmä nykyisin höttöiset nettiaivot, jotka eivät kykene enää pysähtymään yksittäisten asioiden äärelle. Ajatukseni rönsyävät niin, että pääni sisälle muodostuu liian laajalle ulottuva, hentosäikeinen ja sekava verkko, jonka pukeminen sanoiksi on mahdotonta. Kaikki liittyy kaikkeen, mikään ei liity mihinkään. Kirjoittaminen on käynyt työlääksi. Käynpä katsomassa instafeediä. Olisko jotain uutta telkkarisarjaa? Mitäköhän missäkin facebook-ryhmässä tapahtuu? Pitäisikö mun mennä nettilakkoon joksikin aikaa vai riittäisikö pelkkä somen vähentäminen?

Olen yleensä vuoden vaihteessa tehnyt koontia kuluneen vuoden vaateostoksistani, mikä tuntuu nyt näin kulutuskriittisenä aikana etuoikeutetulta perseilyltä, vaikken ole mitään uutena ostanutkaan enää pitkiin aikoihin. Oli miten oli, olen listannut jo vuosia kaikki ostamani vaatteet ja niiden ostohinnat, mutta viimeisen puolen vuoden aikana en ole listannut mitään. Unohdin kai, tai sitten se ei ole tuntunut enää tärkeältä. Sen tiedän, että olen ostanut tosi paljon vaatteita, minkä on mahdollistanut yrittäjyys second hand-vaatteiden parissa. Houkutuksia on valtavasti, päivittäin. Maailmassa on ihan tosi paljon ihania vaatteita, joista en tietysti voi omistaa ihan jokaista, mutta nähtävästi aika monta kuitenkin. Mainittakoon tässä yhteydessä, että en ole löytänyt vieläkään universumilta tilaamiani mustia, siroja,  nauhallisia talvikenkiä edellisten puhkikäveltyjen tilalle. No, eipä tämä talvi kummoiselta vaikuta (ks. kuvat, jotka on otettu tänään), joten ehkä niille ei ole tarvettakaan. Lumen puute rassaa. Olisipa pakkasta (ja siihen keliin sopivat kengät).

Nykyisen ja ehkä edellisenkin työni johdosta tuntuu lähes mahdottomalta, että ostaisin enää koskaan uusia vaatteita (poikkeuksena alusvaatteet ja sukat). Saan ihottumaa pelkästä ajatuksesta, että joutuisin kiertelemään tavallisia vaatekauppoja tai vielä pahempaa, alennusmyyntejä. Kun olen saanut vähän etäisyyttä normivaatekaupan maailmaan, tuntuu entistä käsittämättömämmältä, ettei alaa säädellä enemmän, ettei taustalla ole mitään yhtenäistä vastuullisuussopimusta, alkaen ihan valmistusportaasta myyntiin asti. Jokaisen ihmisen olisi hyvä olla töissä vaatekaupassa vähän aikaa. Veikkaan, että omat kulutustottumukset ja suhtautuminen vaatteisiin muuttuisivat aika nopeasti.

Millaista sitten on second hand -yrittäjyys - no, aika ihanaa. Töitä on tosi paljon, ihan täysin vapaata aikaa ei juurikaan. Rahaa ei tule ovista ja ikkunoista, mutta työ on palkitsevaa ja mielekästä, ennen kaikkea kivaa. On myös mahtavaa pukea töihin päälle ihan mitä haluan. En ole ehkä koskaan aiemmin päässyt nauttimaan vaatekaappini sisällöstä niinkuin nyt. Muutenkin kuuluu hyvää. Elämän perussetti on paremmissa kantimissa kuin aiemmin.

En viitsi lupailla, että postaustahtini tästä paranee, koska ehkä niin käy, ehkä ei. Katsellaan. Ja jos siellä jossain joku tätä lukee, niin hei, mitä sulle kuuluu? On ollut ikävä!

I am not a huge fan of "end of the year"- recaps on blogs, but as it happens, I have a moment to type up a few words. Not that I am going to write up a recap on 2017, because I just don't have the patience. I don't really have the patience for blogging these days - I more or less just post the occasional picture on Instagram and that's about it. It seems that almost all blogs that I used to follow are no longer active. Some have grown commercial, others have drastically changed in content, but mostly people just don't post much. And when others don't write, I haven't either. I have also felt that I don't have a whole lot of say about anything, and even if I do for a split second, all it takes is a few moments for me to realize that I have gotten too lazy to formulate arguments. I suffer from the internet brain. Or whatever it is called - you know, I no longer have the attention spam to focus on a topic, any topic. Oh, let me look at my Instagram feed for a second. Hmm, maybe there's a new TV show I don't know about. Anything going on in my Facebook groups? I don't know if I need a break from the internet, or just from social media. I miss writing, I miss having a slower mind. I also feel like I have lost two thirds of my English vocabulary.

I have often written a post about my clothing-related spending at the end of each year. I have been listing my clothing purchases for years, except that this year I stopped half-way through. I guess I just forgot? What I know is that I have bought a lot of clothes this year, and I have failed to buy that one thing that I really needed: practical black winter lace-up ankle boots, to replace the ones that I wore until they broke. I guess I haven't had the need for new ones, really - we have no snow in southern Finland and the temperatures hover at above freezing (see: pictures in this post, taken today). I miss proper winters. I wish we had some snow. But anywhoo, so I haven't bought winter boots, but I have bought plenty of other clothes. Working with second hand clothes means that temptation abounds. There are way too many amazing clothes in this world, and even if I can't own them all, it appears that I can own quite many, without breaking the bank. I have never enjoyed my wardrobe as much as I do now.

By the way, it is wonderful to wear what one wants to work. I finally have that kind of life. It's awesome. It is also awesome to no longer work in regular clothing retail. Ugh, now that some time has passed, I find it impossible that I'd ever want to buy new clothes again, or god forbid, go to clothing sales.  It also seems totally crazy that the clothing industry is not regulated more than it is. There is so much wrong with everything, from manufacturing to retail, that it is really not funny. I think it would benefit many people to have to work in clothing retail for some time. It's hard to not change one's perspective on clothing when one is surrounded by the madness of clothing retail.

So how does it feel then, working with second hand clothing? Well, it's very nice. There is a lot of work and not a whole lot of free time or money. But the work is rewarding. It's fun. I wouldn't change it for the world. On other fronts, life is good, too. The cats are well, Chris is well (except that he needs to get his astigmatism fixed). Everything that is important is well. What more could one ask for? (Maybe, that properly functioning pre-social media brain?)

I can't promise that I'll be posting more from now on. Maybe I will, maybe I won't. We shall see. Like I mentioned earlier, I miss writing and I miss having my wits. Perhaps I will make time for occasional ramblings. In case someone, anyone is reading this, how are things in your neck of the woods? I have missed you!

Oh, look, it's an old-fashioned outfit picture - how very 2010 of me!

Syyskuun metsässä / September forest

 

Reilut pari kuukautta on kulunut siitä kuin viimeksi kirjoitin. Sitten viimenäkemän lopetin duunit tavaratalossa ja perustin oman second hand- yrityksen; jaan nyt liiketilan siskon ja yhden toisen yrittäjän kanssa. On tullut tehtyä aika paljon töitä lähiaikoina! Kauppa on auki kahdeksan tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa ja siihen päälle pitää tehdä aikamoinen kasa paperitöitä. Lisäksi erinäiset vaatekasat korjattavia, pestäviä ja/tai silitettäviä odottavat aina kotiin tultaessa. Onneksi Chris on tehnyt urheasti kaikki kotityöt vähintäänkin tämän viimeisen kahden kuukauden aikana, ja jaksaa kärsivällisesti tukea, kun minä koomailen telkkarin ääressä illalla ja yritän ommella irronnutta nappia nappilistaan. On vähän väsyttänyt välillä, mutta tunnen itseni tavattoman onnekkaaksi. Teen nyt sitä mitä olen aina halunnutkin tehdä. Välillä minun pitää muistuttaa itseäni siitä, ettei kukaan vahdi tekemisiäni tai arvioi työsuoritustani paitsi minä itte ja perusluterilainen työmoraalini. On tämä yrittäjyys kuulkaa aikamoista, ja paljon on minulla opittavaa.

Syksy on melkein täällä. Olen vastustellut: olen kieltäytynyt pukemasta sukkia jalkaan yhtenä päivänä tai kietomasta huivia kaulalle toisena. Ehkä sen takia podin jonkin sortin flunssaa pari viikkoa takaperin. Kai tämä lyhyt, suloinen kesä on vetelemässä viimeisiään, ei siitä mihinkään pääse, mutta tänään oli vielä lämmin. Metsä tuoksuu maatuvilta lehdiltä ja sieniltä, maa on kostea ja sammalet märkiä kuin pesusienet, vihreimpiä koskaan. Aurinko lämmittää kallion pintaa, heinäsirkat soittavat vielä.

It has been over two months since I wrote my previous blog post. A lot has happened: I quit my old job (like I was set to do in late June), and then I made a dream come true. I started my own second hand business and I now share a shop with my sister and another entrepreneur. In the last two months I have worked a lot. The shop is open eight hours a day, five days a week, plus then there is a lot of work that has to be done outside the opening hours: there is always paperwork, and there is always clothes to be ironed or mended, if nothing else. I couldn't have done any of this without Chris' support: he's been taking care of our household and our cats while I've been either minding the shop or re-sewing buttons while sitting on the sofa at night. I have been incredibly tired but incredibly happy. I still find it hard to believe that I am actually doing what I have always wanted to do. I have to remind myself that there is no one else bossing me around except for my self and my Lutheran work ethic. It's been quite a whirlwind, and I still have a lot to learn. 

Autumn is here. I have tried to resist it by not wearing socks one day, or by not wrapping up a scarf around my neck on another, which is probably why I caught a cold two weeks back. (I am all better now though.) I guess there is no way around the fact that this short, sweet Finnish summer is almost over. I say 'almost', because today was warm and sunny. The forest smells of decaying leaves and mushrooms, the ground is moist, the moss drenched and greener than ever. The sun warms up the bedrock, one can still hear the grasshoppers.

Elämäpäivitys / Life update

Joskus keväällä Vaatevallankumouksen aikaan hahmottelin blogipostausta vaateteollisuuden ja -kaupan tilasta. Kirjoitin silloin näin:

"Se on sama laulu vuodesta toiseen, samat asiat kiertävät kehää: yleinen kulutuskulttuuri, halpavaatteiden surullisen lyhyt elinkaari, tehtaiden työntekijöiden huonot olot ja palkkakuopat, tuotantoprosessien läpinäkyvyyden puute... Välillä kaikki tuntuu täysin toivottomalta, vaikka haluaisin ajatella olevani toiveikas, positiivinen, muutokseen uskova ihminen. Oma työni vaatemyyjänä ei yhtään auta asiaa. On vaikeaa uskoa muutokseen, kun jokainen työpäivä muistuttaa siitä, kuinka surkeassa jamassa olemmekaan. Kalliitkin vaatteet ovat hutaisten tehtyjä, mikään ei kestä käyttöä. Mikä pahinta, keskivertokuluttaja ei välitä, ei tippaakaan. Hipsterikuplassa satsataan laatuun, uskotaan halpaketjujen boikotteihin ja ollaan ekologisia, mutta massoja ei kiinnosta lainkaan - siis ei yhtään. Massat ostavat hirveitä määriä halpoja rättejä, koska ne ovat halpoja. 

Töissä kuulen asiakkaiden sanovan: 

"no mä pesen tän mekon neljässäkympissä ja jos se menee pilalle, niin heitän sen pois", 

tai 

"jos nää sadan euron farkut kestää puoli vuotta niin se riittää", 

tai 

"tarvitsen arkihousut ja budjetti on 35 euroa, jolla odotan saavani laatua", 

tai 

"no mä käytän tätä toppia luultavasti vain kerran", 

tai 

"nyt kun mulla on tää uusi takki, niin tässä, ota tää mun vanha ja heitä roskikseen". 

Kuten sanottua, muutokseen on vaikea uskoa, kun työympäristössä kaikki sotii sitä vastaan. Kunnioitan silti valtavasti Vaatevallankumousta. Siellä tehdään todella tärkeää työtä, ja toivon, että minulla olisi vähän enemmän Vaatevallankumoustyyppien intohimoa, uskoa ja päättäväisyyttä, ja ennen kaikkea toivoa.

Olen työskennellyt tällä viime rupeamalla vaatemyynnin parissa reilun vuoden, ja sitä ennen aiemmassa elämänvaiheessa reippaasti kauemminkin. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista: perusmyyntiä ja asiakaspalvelua, sisäänostoa, varaston hallintaa, reklamaatioiden käsittelyä, markkinointipuolta, somistusta, myymäläsuunnittelua. Paljon siinä on ollut hyvää: etenkin nyt olen ollut kiitollinen saadessani työskennellä Helsingissä ylipäätään, ja minähän rakastan muotia, edelleen. Moni asia vaatetusmaailmassa on myös ihan pirun masentavaa: päättömän kuluttamisen seuraaminen ja edesauttaminen, laadun sukeltaminen aina vain alemmas ja alemmas kun itse ajattelee, ettei alemmaksi voida enää vajota. Kirjoitan tämän nyt tähän, itselleni ja kouralliselle lukijoita, jotka ovat kulkeneet matkassani vuosikausia ja tienneet, mitä ihan oikeasti haluaisin työkseni tehdä: en työskentele vaatemyyjänä enää kauaa, en tässä nykyisessä ominaisuudessa. Perustan oman yrityksen. Tulen ryhtymään vintage-yrittäjäksi, ja siitä tulee kaunista, eettistä ja kiinnostavaa. Nyt ollaan jo lähellä, se tapahtuu pian. Ollaan lähempänä kuin koskaan. Ja kas, noin vain: yhtäkkiä tunnen oloni taas vähän enemmän toiveikkaaksi." 

En koskaan julkaissut tekstiä. Heti kun kirjoitin yrittäjyyssuunnitelmistani, uskalsin ääneen sanoa, minua alkoi pelottaa. Teksti jäi luonnokseksi, mutta tuossa se nyt kumminkin on, ja olkoon.

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä hurlumheitä. Olen kirjoittanut liiketoimintasuunnitelman, rukannut sitä, puhunut suunnitelmastani yritysneuvojan kanssa suu vaahdossa. Olen tehnyt laskelmia ja miettinyt, kuinka vähällä rahalla voisin elää. Odotan postissa saapuvaksi verovelkatodistusta ja sitten haen starttirahaa. Olen viimeiset kuukaudet ostanut sieltä ja täältä vintagevaatteita, olen pessyt niitä ja puunannut, silittänyt ja korjaillut. Nyt katselen varastoani ja totean, että näillä pääsee liikkeelle kyllä. Olen tutkiskellut vaaterekki- ja henkarivaihtoehtoja, valinnut maaleja, katsellut fontteja. Olen maalannut pari seinää. (Korjaus: Chris on maalannut pari seinää.) Olen lukenut sanakirjoja, runoja, mytologioita ja kasvioita löytääkseni yritykselleni nimen. Nyt on nimikin... ehkä.

Ja sitten välillä en ole tehnyt oikein mitään. Olen käynyt tekemässä vuoron tavaratalossa, yhden siellä ja toisen täällä, laahustanut kotiin kaupan kautta ja katsonut telkkaria. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uudesta Twin Peaksista, olin vähän peloissani enkä ihan vähänkään, mutta sarjan uusi tuleminen on lunastanut kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Penny Dreadfulin kolmas ja viimeinen tuotantokausi oli aika kamala. Olen katsonut Muodin huipulle:a ja Westworldia. Olen lukenut pari Tove Janssonin novellia, mutta mitään pidempää kaunokirjallisuuden tuotosta en juuri nyt jaksa. Sen sijaan olen plärännyt nettikauppoja kesäkenkien toivossa, kun jo viime kesänä rikki menneet kesäläpyskäni eivät kertakaikkiaan enää pelitä. Löysin yhden kaupan miesten valikoimasta parit lupaavat kengät ja heinäkuun ensimmäisellä viikolla pitäisi selvitä, onko kenkien ostaminen nettikaupasta sulaa hulluutta. On varmaankin. Harmittaa, etten juuri koskaan löydä hyviä second hand- kenkiä.

Ensi viikko on viimeinen työviikkoni tavaratalossa. Irtisanouduin jo viikko sitten, mutta lupasin pomolle tehdä vielä vähän töitä ennen lähtöäni. On tuntunut oudolta mennä työvuoroon ja yrittää löytää itsestään motivaatiota, kun toinen jalka on jo ovesta ulkona. Olen ollut asiakkailleni vieläkin suorapuheisempi kuin yleensä. Ei ole minulle mitenkään epätavallista kehottaa asiakasta olemaan ostamatta jotain vaatetta jota hän ei selvästikään tarvitse, mutta tänään käskin asiakasta olemaan vähän kriittisempi 35 euron merinovillaneuleen edessä, pyysin miettimään, että minkälaista laatua tai valmistusprosesseja voi tuolla hinnalla odottaa. (Kaupat tuli silti.) Asiakkaille rehellinen myyjä on outolintu: minua katsotaan kysyvästi, että kuuluukohan tämä tyyppi tähän kalustoon ollenkaan. Ehkä kysyvä katse onkin minulla itselläni. Mitä mä täällä vielä teen?

Tänään on ollut aurinkoinen ja lämmin päivä. Olin suunnitellut reissua Suomenlinnaan, mutta olin autuaasti unohtanut, että minulla olikin töitä. No, siispä menin töihin enkä Suomenlinnaan. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin, huomasin juhannusruusujen vielä tuoksuvan, mutta ne ovat alkaneet lakastua. Ulkona on valoisaa ja vihreää, eikä minua haittaa ollenkaan, ettei ole helteitä.

- - -

This past spring, during Fashion Revolution time, I planned to write about the sad state of the clothing industry, for the umpteenth time. In fact, I wrote a post, I just never published it. Here is what I wrote:

"It's the same old story, year after year: the pace of fashion is too fast, the production of clothes is not transparent, garment workers are forced to work for sub-par wages and in horrid conditions, and people keep consuming like there is no tomorrow. My current job in clothing retail keeps reminding me of just how hopeless it all really is. I'd like to be the type of person who'd always have hope, who'd believe that things will get better, but with the clothing industry... it's too hard when the reality of things stares at you in the face every day. Even the expensive clothes are mostly horrible and cheaply made. Nothing is made to last, and this is where I lose hope: the average consumer doesn't care about any of it. In the hipster bubble people put emphasis on quality and they are interested in making ethical choices, but the masses just don't care at all. They will keep buying cheap clothes because they are cheap. 

My customers will say things like

"oh well, I will wash this dress in 40 degrees and if it shrinks, I will just throw it away", 

or 

"if this 100 euro pair of jeans lasts for six months, I'll be happy", 

or 

"my budget for everyday pair of trousers is 35 euros, and I expect quality for that", 

or 

"well, I think I might just wear this top this one time anyway", 

or 

"now that I have found this new coat, here, take my old one and throw it in the garbage". 

Like I said, sometimes it's just too hard to believe that things will turn around. The people who work with and for Fashion Revolution are doing something really important, and I admire them. I wish I had their passion, their resolve, and their faith! 

I've been back working in clothing retail for a little over a year now, and I've worked in clothing retail before. I've seen a lot of different sides to it: I've done basic customer service and sales, I've done buying, I've done storage work, merchandising, customer styling, and marketing, too. In some ways it has been wonderful: I still love fashion, after all this time, and especially during this last year or so, just being able to be back in Helsinki has lifted my spirits on the whole. In other ways, it has not been so wonderful: it is discouraging to be a part of the system that is profoundly unethical and thoroughly consumerist, and the quality of clothing keeps plummeting, even when there are times one thinks that it couldn't possibly get any worse. I will write this up now, mostly for myself, and I guess also for my handful of readers, those of you who know what I'd really want to do for a living: I will not be working in clothing retail for long. Not like this. I am in the process of starting my own business. It will be vintage, good quality second hand, and it will be interesting, beautiful and sustainable. It is long overdue like many of you know, as it is something that I have planned for years, but for this thing or that, nothing has yet materialized. But I am close now, closer than I've ever been. It will happen soon. There, I said it! And just like that, there is hope, after all."

After I wrote the post, I just couldn't bring myself to publish it. I got scared, and I didn't want to jinx my plans. But there it is now, anyway.

The past couple of weeks have been somewhat of a whirlwind. I've written and re-written a business plan, I've gone to talk to a business adviser about it. I've juggled numbers, I've gone back to square one many times. I've tried to figure out how little money I could live on. I'm currently in the process of applying for a start-up grant. I've acquired a decent amount of vintage clothes for my business in the last six months or so, and I now look at what I've accumulated and think: I could start with these. I've looked for clothing racks and suitable hangers for the shop, I've arranged a space for my merchandise with a lot of help from my sister, and I've chosen paint colors. Heck, I've already painted walls. (Actually, Chris has done most of the painting.) I've spent hours browsing dictionaries, poems, mythologies and random flora/fauna books in a pursuit to find a name for my business. It now has one... maybe.

And then I've done nothing at all, except finished a shift here and a shift there at the department store, I've bought groceries after work, come home, watched a lot of TV. I first had mixed feelings about the Twin Peaks revival, but the show has surpassed all expectations. Lynch has won me over. I've watched the final season of Penny Dreadful (which was, yes, rather dreadful), I've watched Project Runway and Westworld. I've read a couple of short stories by Tove Jansson, but I can't seem to find enough of an attention span to tackle anything more substantial. Instead, I've looked to replace my favorite summer shoes that have fallen apart and I found something interesting in one online shop's men's section, and I'll have to wait until the first week of July to see if it's sheer madness to order shoes online. It probably is. I wish I could find cool shoes second hand, but I just don't have much luck.

Next week is my last week at the department store. I quit my job a week ago, but promised my boss that I'd work for a week longer than my 14 days' notice. It has felt strange, going in, trying to at least pretend to feel motivated to sell new clothes. I've been even more direct with my customers than usual: I've been known to discourage customers from buying stuff they don't need, but today I even told a handful of customers to be suspicious of merino wool sweaters that retail for 35 euros: can you expect quality? How was it manufactured? (They bought the sweaters anyway, but at least it wasn't because of me.) Customers aren't used to sales staff being honest, and they look at me, perplexed, as if I'm an alien - I no longer belong in that environment and it is becoming clearer every day. Or maybe it's not them that are perplexed - maybe it's me. What I am still doing here?

Today has been warm and sunny. I had planned a day trip to the sea fortress Suomenlinna, but I had forgot that I had to go to work. No seaside for me then, I trekked to work instead. On my way home from the bus stop I could still smell the midsummer roses whose scent lingers in the air, even though they have started to wilt. All in all, the world looks green and bright. 

Sata vihreää / A hundred greens

Kun kesä yllättää (ja ainahan se), kamppailen saman asian kanssa: niinä ensimmäisinä lämpiminä ja aurinkoisina päivinä en pysty, en kykene, pukeutumaan täysin kesäkamppeisiin. Pitää ensin vähän keventää, varovasti ja vähän kerrallaan. Jo kolmatta vuotta putkeen ensimmäinen kesäasuni koostuu mustista housuista ja raidallisesta silkkineuleesta. Ei kukkamekkoja paljailla säärillä, ei kiitos vielä.

Kesä tuli päivässä, parissa. Tuhat vihreän eri sävyä loistaa samanaikaisesti. Satakielet ovat saapuneet: niiden elämääpursuava laulu ryöppyää valoisassa illassa, pienen joen varrella.

Summer is finally here, and as usual, I find myself unable to wear full-on summer clothes. I am always too concerned about sunburn, and revealing my white-as-chalk legs feels like it's just too much to handle. For three years in a row now, my first summer outfit has consisted of a pair of loosely fitting black trousers and a stripy silk knit. It's my go-to get-up for this lovely time of the year. 

Hundreds of shades of green are all bursting out at once. The nightingales have arrived, and their song cascades, almost violently, through the night that is almost as light as day.

Kuuntelen / Listening: The Flaming Lips - Race for the Prize

Luen / Reading: Tove Jansson - Seuraleikki

Katsoin / Saw: Get Out

Lehtiä taivaasta / Magazines from heaven

Perjantai-iltana huomasin puolivahingossa Facebookin vintage-ryhmässä, että joku oli luopumassa 1990-luvun muotilehtikokoelmastaan: hae pois tai menee paperinkeräykseen. Ruinasin siskonpojalta kyydin Karakallioon ja lauantaina roudasin viitisenkymmentä ysäri-Voguea, -Elleä ja -Marie Clairea kotiin. Lehtien entinen omistaja ei halunnut niistä rahaa, mutta kun en hätäpäissäni muutakaan keksinyt, vein hänelle vaihdokiksi nätisti ruukutetun timjamin. Minusta olisi tuntunut kiittämättömältä vain hakea lehdet pois ja häipyä paikalta. 

Sittemmin en ole pystynyt lopettamaan lehtien selailua, koska niissä näkyvä aika tuntuu niin turvalliselta ja tutulta. Hengästyttävän kaunis Isabella Rossellini on Lancomen keulakuva, Johnny Depp ja Kate Moss seurustelevat. Yhdessä mainoksessa poseeraa Christy Turlington, toisessa seuraavalla sivulla Naomi Campbell. Claude Montana suunnittelee Lanvinilla ja John Galliano Givenchylla. Ei muotilehtiskene ole koskaan ollut inklusiivista ja feministi minussa potee vähän syyllisyyttä, mutta näiden lehtien sivuilla vaatteet ja muotijutut ovat niin kauniita, että riipaisee. Tuntuu, että sydän pakahtuu. 

Aika usein huomaan ajattelevani katkerasti, että kaikki hyvä muoti on jo suunniteltu, tehty ja kuvattu. Sitten toppuuttelen itseäni ja muistan, että kaiken nykytyperän valtavirrassa elää edelleen sen tyyppistä luovuutta, joka herättää minussa tunteita. Ei saisi antautua liiaksi nostalgian valtaan, eikä varsinkaan saisi ajatella, että ennen oli kaikki paremmin - totuus ei ole koskaan yksioikoista. Menneessä ei voi elää ja eteenpäin katsominen on hyvästä. Ja kuitenkin: selailen muotilehtiä ajalta, jolloin instagram-tähteys ei yksin riittänyt Voguen kansikuvan saamiseen eikä editorialeja siloiteltu putipuhtaaksi kaikista ihohuokosista, ilmeistä ja eleistä niinkuin nykyisin... ja pohdin taas, että mitä ihmettä muodille tapahtui ja milloin tapahtui. Missä vaiheessa muoti alkoi kiertää niin nopeasti, ettei se ehdi puhutella ihmistä lainkaan? Missä vaiheessa kukaan ei enää odottanutkaan pysähtyvänsä yhden merkityksellisen ja kauniin kuvan äärelle, koska on niin kova kiire katsoa seuraavaa ja taas sitä seuraavaa? Mitä se kaikki kertoo ajastamme? Ken tietää - ehkä minä olen vain tippunut kärryiltä...

On Friday evening I was semi-accidentally browsing a Finnish vintage Facebook group that I am a member of. There it was: a woman had posted a photo of a bunch of old fashion magazines, asking someone to come pick them up because they'd end up in paper recycling otherwise. I contacted the woman, begged my nephew for a ride to a nearby suburb, and eventually found myself lugging nearly 50 issues of Vogue, Elle and Marie Claire from the 1990s to our apartment. The woman didn't want any money for her collection of magazines, but I just couldn't take her mags without giving something back so I gave her a pot of thyme. Silly, perhaps, but oh well!

I haven't been able to stop browsing the magazines since - the era portrayed in them feels safe and familiar. It was the time when breathtakingly stunning Isabella Rossellini was the face of Lancome, when Kate Moss was dating Johnny Depp, when Claude Montana designed for Lanvin and John Galliano for Givenchy,  and ads featured Christy Turlington on one page and Naomi Campbell on the next. Yes, mainstream fashion yada yada yada, probably not all that feminist, blah blah, but boy these magazines are beautiful. I find myself gasping a lot, my heart is skipping beats. 

I often think that all good fashion has already been designed, produced and photographed. Then I catch myself and reject the nostalgia that I know does not come with objectivity. After all, there is a lot of fashion I enjoy these days as well, a lot of creativity out there that I respect. It is good to face the future, and living in the past is not really an option. Yet... I browse these magazines that show a time when ten million Instagram followers didn't put you on the cover of Vogue, or when emotions or expressions on models' faces weren't photoshopped into oblivion. And I ask myself again: what the hell happened to fashion and when did it happen? When did fashion start changing so fast that it no longer spoke to us on a cerebral level? When did we stop pausing and appreciating a beautiful image, really looking at it, rather than skipping to the next one, because let's face it, there is always a next one? And more than anything: what does all this tell us about our times, our lives? Who knows - maybe I just wasn't made for these times...

Elämän reunalla / On the edge of life

Kun maailma ahdistaa, katselen kuvia avaruudesta. Olemme niin pieniä, ettei meillä tai millään tällä ole oikeasti mitään väliä. Se lohduttaa, rauhoittaa levotonta ajatuksenjuoksuani. Nykyisin yhä useammin huomaan ajattelevani oikeastaan-ei-mitään. Pienet pinnalliset asiat ja epäolennaisuudet kiinnostavat suuria linjoja ja tosiolevaisuutta enemmän. 

Teini-ikäisenä murehdin olevani kamalan tavallinen. En koskaan kiinnostunut mistään tarpeeksi intohimoisesti: vähän kaikki kiinnosti, muttei kuitenkaan mikään. En erottanut itseäni, en omia ääriviivojani, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi. Maailma kosketti ja liikutti, mutta elämä tuntui aina vain lipuvan ohitse, kuin seuraisin vierestä, aina vain ihan yksin. Sama meno on jatkunut omalla tavallaan aikuisiälläkin: koen usein olevani hädin tuskin elämässä kiinni, olen selittämättömällä tavalla irtonainen kaikesta, mutta enää en sentään tunne olevani yksinäinen. Tunnen itseni nykyisin paremmin.

Lähes 15 vuotta sitten tutustuin itseeni kunnolla ensimmäistä kertaa, kun kansainvälisen politiikan teorian luennolla Tri Hopgood piirsi taululle vaakatasoon kolme viivaa: ensin alimman viivan, sitten heti sen yläpuolelle toisen, kiemuraisen, ja kolmannen ylös, roimasti ylemmäs kahdesta muusta, kuin puhelinlangan. Alinta viivaa proffa kutsui maailmaksi, todellisuudeksi, jossa elämme. Toista viivaa osoittaessaan hän puhui ihmisistä: suurin osa maailman ihmisistä on tässä, lähellä maailmaa ja todellisuutta. He elävät ja tuntevat. Ylintä viivaa osoittaessaan aloin jo käsittää: "täällä ylhäällä olette te, kansainvälisen politiikan opiskelijat. Te seuraatte, tarkkailette, olette todellisuudesta irrallaan. Teidän kuuluu olla täällä, jotta osaisitte tehdä työnne hyvin." Katselin ympärilleni luentosalissa ja yritin nähdä syvällisen valaistumisen merkkejä muidenkin opiskelijoiden kasvoilla, koska minään toisena hetkenä en ole ymmärtänyt iteäni yhtä täsmällisesti kuin silloin. Hopgood oli kuvaillut suhdettani maailmaan paremmin kuin olisin itse osannut. Olin aina kokenut eläväni varjoissa, katsovani ulkopuolelta muiden menoa, kykenemättä osallistumaan täysillä. Ei se tarkoittanut, ettenkö olisi itse elänyt omaa elämääni, ettenkö iloinnut, rakastanut, kokenut täyttymistä tai yhteyksiä joihinkin toisiin ihmisiin. Olen vain aina ollut vähän elämän reunalla, aina vähän ulkona. Minä olen tarkkailijatyyppi, ja kiitollinen siitä, enkä oikeastaan edes tule ajatelleeksi asiaa nykyisin. 

Muistelin Hopgoodin vuosien takaista luentoa perjantaina, kun lopettelin osallistumistani #alonetogether -taideteokseen Kiasmassa. Olin sulloutunut pieneen mökkiin, jossa videofiidi lähetti livekuvaa Lapissa kolmessa eri mökissä oleskelevista Shia LeBeoufista, Nastja Rönköstä ja Luke Turnerista. Taiteilijoilla oli näkö- ja kuuloyhteys Kiasman mökissä oleviin, muttei toisiinsa. Taiteilijat kommunikoivat Kiasmaan päin kirjoittamalla. Kotisohvalta teosta pystyi seuraamaan Kiasman mökin ulkopuolella sijaitsevan kameran kautta. Ruudussa näkyivät vain taiteilijoiden kirjoittamat reaktiot ja vastaukset Kiasman mökissä oleville. 

Mökissä oli kamalan kuuma ja se oli täynnä väkeä. Kotoa olin seuraillut mökin ulkopuolista fiidiä satunnaisesti ja olin huomannut taiteilijoiden teksteissä vilahtelevan samoja nimiä: Eve, Shama, Lotta, Enja-Riina, Ferrari, Samuel ja moni muu. Hesarista olin lukenut, että sama porukka on viettänyt lähes joka päivä mökissä tuntikausia taiteilijoiden kanssa keskustellen, laulaen ja tanssien. Mökissä on 30 päivää kestävän teoksen aikana ystävystytty, avauduttu, opittu paljon itsestä ja ihmisyydestä. Siellä nämä samat ihmiset olivat perjantainakin, ja tunnelma oli performanssin viimeisenä päivänä haikea. Mökissä laulettiin Maamme-laulua, pelleiltiin, arvuuteltiin, luettiin jäähyväis- ja kiitoskirjeitä, kyynelehdittiin. Selkeästi #alonetogether:illa on ollut suuri vaikutus mökissä päivittäin vierailleiden ihmisten elämään. 

Minä en tuntenut oloani mökissä pelkästään ulkopuoliseksi kuten aina, mutta yllättäen myös hyvin yksinäiseksi. Vietin mökissä ehkä reilun tunnin, lähinnä kuunnellen vakkarimökkiläisten kevyttä jutustelua taiteilijoiden kanssa. Itse sain sanottua pari sanaa, mutten päässyt osaksi minkäänlaista keskustelua tai ajatustenvaihtoa. Pienen piirin vitsejä sateli samaan malliin kuin bileissä, joissa en tunne ketään eikä ketään todellakaan kiinnosta, olenko paikalla vai en. Kuin olisin tuppautunut taideteokseen, johon minua ei ole kutsuttu; olivat he ja minä. Olen silti tyytyväinen, että menin, näin ja koin. Itse taiteilijat olivat kuin sivuseikka, koska kokemus oli kiinni vakiokävijöistä, joiden tila oli suurempi kuin minun, joiden sydämessä paloi yhteenkuuluvuus ja jotka kokivat teoksen niin totaalisen merkitykselliseksi. Minulle teos oli enemmänkin #togetheralone kuin #alonetogether - en tuntenut yhteen puristautuneen väkijoukon ja taiteilijoiden kanssa mitään yhteistä, vaan tunsin katoavani, häviäväni mökin kuumuuteen. Tunsin syvää yksinäisyyttä muiden ihmisten joukossa, samalla lailla kuin joskus lapsena, kauan sitten. Onneksi minusta ei juuri koskaan tunnu enää samalta kuin silloin joskus, tai niinkuin eilen. Vaikka väreilen elämän reunalla tarkkaillen, minulla on ääriviivat, olen tässä.

- - - 

When the state of the world makes me anxious, I look at pictures of space. We are so small and insignificant that nothing really matters. I find the thought calming. Inconsistencies and quirks fascinate me more than larger frameworks; I am drawn to small things and their order (or the lack of), but not the meaning of life.

When I was a teenager, I often worried about being ordinary. I was interested in things, but not really, nothing was ever quite interesting enough. In a group of people I couldn't find my own outline, I couldn't quite grasp myself, and yet, I felt like I was always on the outside of the realm of any given social context, alone. I was touched by life and the world, but at the same time I drifted on the sidelines, as if I wasn't really there at all. I have felt the same way as an adult: that I am barely holding onto life, that I am somehow, inexplicably separate from it. I don't feel lonely anymore though - I understand myself better these days.

Almost fifteen years ago I had my first international politics lecture with Dr Hopgood. He drew a diagram on the board: there was a line below, establishing a base line, then a rugged line an inch above it, and way, way higher, a third line, something like a wire that a bird would sit on. He pointed at the base line and said: "This is the world, and this," he continued, pointing at the second line, "is most of the population of the world." "This is you", he said, as his finger reached the highest of the three lines. "You, students of international politics, are here, observing, watching, analysing, detached from the rest. You must be here in order to do what you are meant to do." Nothing before or after that moment has made more sense to me about the way I am, about what I am like as a human being. In a matter of seconds, Dr Hopgood had described the way I felt about the world, all of it: that a lot of the times I felt that I wasn't really living a life at all, but standing in the shadows, looking at the lives of other people. It wasn't anything to feel sad or sorry about, it was just the way things were. That I had always felt somehow disconnected, no matter what had happened in my life at a given time, no matter what I had done, whom I had loved, how my heart had ached. I had been, and still am, always just slightly outside of the frame, always on the edge of life. I am an observer first and foremost, and most times these days, I don't even think about it. I am the way I am, and I am grateful for it.

I thought of Dr Hopgood's lecture on Friday as I was leaving #alonetogether, a performance art piece by artists Shia LeBeouf, Nastja Rönkkö and Luke Turner. The three artists spent 30 days in remote locations in Lapland, each in their own cabin, connected only via webcam to a small wooden cabin inside Kiasma, the Museum of Modern Art in Helsinki. Inside the Kiasma cabin people sat and talked to the artists. The artists' only way of communicating back to the Kiasma cabin was via their keyboard, but the artists had no way of communicating with each other. I had been watching the live feed from Kiasma every now and then at home, with only the outside of the Kiasma cabin showing, and the artists' replies and messages shown on screen. It had been somewhat addicting to follow the cabin life, and on quite a few days I had hopped online, to see what people were talking about in the cabin any given moment. On Friday, the last day of the performance, I decided to take part on the spot.

The cabin was really hot, almost like a steamroom, and packed with people. I had noticed in the online live feed earlier that certain names kept appearing on the screen: Eve, Enja-Riina, Lotta, Shama, Ferrari, Samuel and others, as the artists were addressing them. I had read in the paper that a group of people had made their mission to visit the cabin every day, for hours at a time. The same people were there on Friday as well, and the mood was somewhat somber. It was clear on the last day that the experience had meant the world to these people: a lot of sharing had taken place inside the cabin with the three artists, there had been dancing and games, but also deep conversations. When I was inside, the group sang the Finnish national anthem, chatted with the artists about mostly silly topics, played charades, and read emotional goodbye- and thank you- letters. Some tears were shed, too. It was quite moving.

#alonetogether made me feel lonely, and like a child, almost. The bond between the artists and the everyday visitors had grown to the point where I just felt like I crashed a party I wasn't invited to. The cabin was someone else's, and I didn't feel welcome, although one of the girls in the cabin complimented my trousers - I guess that's something. I didn't really get to participate; mostly I stood there listening to others, and I said a few things which I regretted almost instantly, because artist LeBeouf seemed to think that my question to the artists ("don't you feel in any way exhausted, having to be available to people, interacting with others constantly, even if it is via webcam?") was not worth while ("only when people are lame" or "ask lame questions", he replied). But I am glad I went anyway. It was interesting to see the everyday cabin visitors pour their hearts out to the artists, feeling such deep gratitude for being able to be a part of the performance piece. It was clear that something had stirred in them, that it was something really meaningful to them. It was more about them than the artists. In the cabin, I just felt like I do most times: older, and like an outsider. What was different was the feeling of utter loneliness in a crowd that I used to feel constantly way back when, as a child. I am glad I am not in that place anymore, that I may hover on the edge of life, observing, but I also exist, I have found my outlines.

Valkovuokkoaika / Wood anemone time

Uskaltaako jo sanoa talven olevan ohitse? Ensi viikoksi on lupailtu taas räntää, mutta tänään en näe mitään muuta kuin tämän valkovuokkomeren. Rakastan tätä aikaa keväästä, kun vehreys alkaa puskea harmauden läpi, pikkuhiljaa, vain vähän kerrallaan. Metsä on vielä karu, mutta valo ulottuu pohjalle saakka. Elonmerkit ovat herkkiä ja hauraita.

En ole oikein jaksanut viime aikoina kirjoitella, koska minulle ei kuulu oikeastaan mitään. Aika tuntuu odottavalta, päivät sulautuvat toinen toisiinsa. Olen käynyt töissä, ollut kotona, kirppistellyt, lukenut muotilehtiä, kuunnellut jazzia, syönyt tankoparsaa. Ihan perussettiä. Ajatellut en ole juurikaan, enkä lukenut kirjoja, enkä haastanut mieltäni millään tavalla. Kaikki on ihan hyvin, mikäs tässä ollessa. Joskus on hyvä antaa aivojen lepäillä.

Dare I say that winter might be over? The weather gods have not been kind to Finland this spring, and it is supposed to get cold again next week (we might even get some snow on Wednesday) but today, I will allow myself to think that spring is truly here, as is this ocean of wood anemones in our nearby woods. I love this time of spring: the signs of life are delicate, but the change of season is in the air. The light hits the forest floor, the green pushes through the gray, slowly. 

I haven't written much lately, because I just haven't felt like it and there is simply not much going on in life. I've been at work, I've spent time at home, I've gone to flea markets and charity shops, I've read fashion magazines, listened to jazz, and I've eaten a lot of asparagus. Pretty basic stuff, really. I haven't read books, I haven't felt like challenging my mind, I haven't thought much of anything. Everything is good though. Sometimes it's not a bad thing to let one's brain rest.

 Here is Chris, making fun of me posing for my outfit shots:

I am wearing all second hand (and my new Mamaha turban - made of recycled fabrics).