Terveisiä maalta / Greetings from the countryside

Löysin rannasta hylätyn, luhistuneen ladon, tervaleppien keskeltä. Sisällä kärrynpyöriä, joskus kai niitä on joku polle vetänyt, vienyt ehkä perheen pyhänä kirkkoon. 

Kuinka nopeasti maaseutu onkaan muuttunut, minne on väki kaikonnut, kuka täällä vielä asuu sadan vuoden päästä. Kyläyhdistyksissä on mukana enää vanhoja pappoja ja mummoja, talkooporukat pienenevät vuosi vuodelta. "Ei vaan väki lähde, muualle kuin kasvukeskuksiin", kuulee sanottavan. Ei kannata kunnostaa teitä, ei kannata kenkäkaupan pito, pannaan lehmät jo pois, niskalaukausta odotellaan.

On täällä kuitenkin vielä väkeä, minä ja moni muu. Me yhdessä pohdiskelemme uusia käytäntöjä, uusia tapoja pitää maaseutua asuttuna. Ettei ihmisten tarvitse muuttaa pois, elleivät halua, että täällä vielä pärjäisi. Sydän vielä sykkii, elämä, kaiken tämän avaruuden keskellä, keskellä kaunista ei mitään.

I found an abandoned barn by the shore, old cartwheels inside. Perhaps there once was a family here, and a horse that took them to church on Sundays.

The Finnish countryside has changed dramatically over the past 50 years or so. Urbanization has hit us hard: the population of our small municipality has declined by over a hundred people since we moved here two and a half years ago. That's a lot. One wonders if there is anyone left in a hundred years' time, if this is it, the death of the country. No farms, no work, no life, might just as well take the cows to the slaughterhouse. 

We are still here though, us and some others, trying to find ways to keep the countryside alive, to find new ways to make a living, so that the people who want to stay here, can. The heart still beats, and there is work to do, in the middle of all this, in the middle of our beautiful nowhere.