Purkuhommissa, miettien / Things I've thought about while unpacking

Muuttokuormamme on saapunut. Sen kunniaksi listaan tähän mennessä viisi parasta asiaa kaupunkiin palaamisessa:

5. Ei lumitöitä, ei auton ikkunoiden skraappaamista, ei mutaisesta etupihasta murehtimista.

4. Voi mennä museoon ilman koko päivän kattavaa matkustus- ja aikataulusuunnitelmaa. Ateneumin Japanomania kutsuu nimeäni. Orientalismi kiinnostaa ja viehättää kovasti, ristiriitaisuuksineen päivineen.

3. Kaupat ovat auki myöhään. Lauantaina ei tarvitse kiirehtiä hiki hatussa rautakauppaan, koska se menee kiinni vasta kuudelta (eikä yhdeltä). Kirpputorit ovat auki sunnuntainakin, niinkuin kuuluu.

2. Lähikaupasta voi ostaa muun muassa harissaa, lampaanmakkaraa ja luomumaitoa. 

1. Ihmiset. Niitä on paljon. Erinäköisiä, -kokoisia, -ikäisiä, -värisiä, ihan kaikenlaisia. Joukkoon sulautuu kuin huomaamatta. Täällä minä olen eikä oikeastaan kukaan huomaa. Sisko on täällä. Veli perheineen on täällä. Ystävä, jonka kanssa mennä omenavarkaisiin. Monta hyvää tyyppiä ja minä.

Our stuff has arrived! Here are the five best things about moving back to the city, so far:

5. No need to shovel snow, scrape the car windows or worry about the muddy front yard.

4. Museums! In order to visit one, I don't have to reserve an entire day for it. As a somewhat conflicted fan of Orientalist art, I'm looking forward to seeing Japanomania - a new exhibition at Ateneum. 

3. The shops are open late (although international readers may disagree). The hardware stores close at six pm on Saturdays - and not at 1 pm like in the countryside (yes, 1 pm) . The flea markets are open on Sundays, as they should be - yay!

2. The availability of organic milk, harissa and lamb sausages at the grocery store across the street.

1. People. There are so many. Different looking ones, different sizes, ages, races, just all types of people. One fits in without even noticing. My sister is here. My brother and his family are here, and a friend who will go steal apples with me in the fall. Many good people, and myself.

38

Tyhjähkössä asunnossa eläminen jatkuu vielä viikon - muuttokuorma saapuu ensi lauantaina ja Chris ja loput kissat seuraavat perässä jossain vaiheessa. Uusi koti on alkanut kaikumisesta ja kolkkoudesta huolimatta tuntua jo omalta. Uudessa työssäkin olen viihtynyt hyvin. 

Olen mietiskellyt paljon viime viikkoina elämänmuutosta ja sitä, että joskus kannattaa tehdä isojakin ratkaisuja turhia miettimättä. On hyvä luottaa etiäisiin, vaikka pelottaisikin. Olen tajunnut, ehkä vähän jälkijunassa, tehneeni kaikki elämäni suuret päätökseni fiilispohjalta. Nuorena pakkasin laukkuni ja lähdin Milanoon taskussani viisisataa markkaa. Hain parikymppisenä opiskelemaan Lontooseen, jossa en ollut koskaan edes käynyt enkä sieltä ketään tuntenut. Kymmenen vuotta sitten päätin olla hakeutumatta koulutustani vastaaviin töihin ja sen sijaan läksin kauppaamaan vaatteita pohjapalkalla. Menin kihloihin miehen kanssa, jonka seurassa olin viettänyt vain pari viikkoa ja muutin toiselle puolelle Atlanttia, koska halusin tietää, tulisiko meistä jotain. Tulihan meistä. Sitten muutimme Suomeen, maaseudulle, keskelle ei-mitään. Nyt taas mennään ja elämä muuttuu. Moni on ihmetellyt milloin missäkin elämäni vaiheessa, miten olen uskaltanut. Mitään kovin fiksua vastausta minulla ei ole koskaan ollut. Olen kai vain luottanut siihen, että elämä kannattelee. Asioilla on taipumus järjestyä, tavalla tai toisella. Jos homma menee pieleen, voi palata lähtöruutuun, ja jos ei voi, niin aina sitä jotain keksii.

Täytin viikko sitten sunnuntaina 38 vuotta. Joidenkin mittapuiden mukaan minun pitäisi kai olla jo aikuinen, joka arvostaa vakautta. Aikuisen päätökset tehdään pysyviksi. Minä sen sijaan luotan edelleen muutokseen.

Our new apartment is still almost empty, but not for long - our furniture arrives next Saturday, and after that, Chris and the rest of the cats will follow. Little by little, the new home has started to feel like one, echoing walls and all. I'm also quite happy with my new job, at least for now. Life has a tendency to figure itself out, it seems. 

I've thought a lot about change recently, and it has occurred to me that sometimes, in fact often, it's necessary to make important life-decisions on a gut feeling. I haven't really realized it before, but I've always trusted my instincts when making big decisions. In my late teens, I packed a suitcase and moved to Milan with a hundred euros in my pocket. I went to study in London with never having visited the city and not knowing anyone there. Ten years ago I decided to abandon my field of studies and went to sell clothes for a minimum wage. I got engaged to a man whom I had spent a few weeks with, and moved to the other side of the Atlantic because I wanted to know if we'd be good together. We were, and still are. We then packed up everything we owned and bought a farmhouse in the middle of Finnish nowhere. And here we go again: everything changes. In various times of my life, other people have asked me where my courage to live like this comes from. I've never really thought of it as courage - I guess it's more about trusting life. If things don't work out, you can always go back, and if you can't, things will work out one way or another. 

A week ago on Sunday, I turned 38. I guess I should be a grown-up by now, and at least in theory, I should make safe, grown-up decisions that are made to last. However, I still put my trust in change. It hasn't failed me yet.

Maalle ja kaupunkiin / To the country, to the city

Ensimmäisen työviikon jälkeen palasin muutamaksi päiväksi maalle pakkaamaan ja sumplimaan. Päivät kuluivat kuin siivillä. Talo on saatava ensi kuun alussa myyntikuntoon, tekemistä on paljon, ja meillä on aivan liikaa tavaraa kerrostalokolmioon. Kaaoksen keskellä kävimme Chrisin kanssa läpi kampetta ja jaottelimme tavaraa säilytettäviin, lahjoitettaviin ja kierrätettäviin / pois heitettäviin. Pakkasin pahvilaatikoita yksi toisensa jälkeen ja pohdiskelin, mihin kahden ihmisen ja neljän kissa talous tarvitsee kokonaista neuvostoliittolaista vadelmakuvioista astiastoa liemikulhoineen päivineen (tarvitsee, varmasti tarvitsee). Laitoin kiertoon monta kaunista kirjailtua pöytäliinaa ja erinäisiä kuppeja ja kippoja, jotka ovat pölyyntyneet keittiön kaapin perukoilla viimeiset kolme vuotta. Lahjoitin jätesäkillisen vaatteita ja kenkiä ja dumppasin paperinkeräykseen ison kasan vanhoja muotilehtiä.

Eilen aamulla autoa taas pakattiin. Mukaan otin rakkaita koriste-esineitä, pari taulua, jokusen nyssäkän vaatteita, vähän kirjoja, sekalaisia enemmän tai vähemmän tarpeellisia tavaroita ja kaksi kissaa. Matkalla Masa pissasi kuljetuskoppaan ja huusi kaksi tuntia kuin sikaa tapettaisiin. Lyric oli hiljaa muutamaa paniikkinaukua lukuunottamatta ja livahti perille päästyämme vaatehuoneen pimeyteen enkä ole sitä sen koommin nähnyt edes vilaukselta. Masa nukkuu nyt sängyllä, kehrääkin jo, kun sitä silittää. Uusi Helsingin koti on vielä vähän kolkko, mutta kissojen myötä täällä on nyt hieman enemmän elämää. Vielä pitäisi jaksaa odotella kolmisen viikkoa, ennenkuin Chris, Audrey ja Illusia liittyvät seuraamme. 

Huomenna menen töihin, ja koska ehkä jotain lukijaa kiinnostaa: olen palannut myymään vaatteita. Olen kuullut monesta tuutista, kuinka hullua on siirtyä kunnan virasta osa-aikaiseksi vaatemyyjäksi, mutta se tuntuu tähän elämäntilanteeseen sopivalta ratkaisulta. Kunnallisala ei ollut minua varten, ja pidemmällä tähtäimellä suunnitelmissani on oma vaatettamiseen liittyvä yritys, jonka tarkemmat kommervenkit ovat vielä auki. Osa-aikatyö mahdollistaa nyt tulevaisuuden yrityskuvioiden syvällisemmän pohtimisen, koska minulla tulee olemaan huomattavasti enemmän vapaa-aikaa kuin aikaisemmin. Ehkä bloggaamisellekin liikenee taas vähän enemmän aikaa ja energiaa. Katsotaan kaikessa rauhassa, mihin elämä vie. 

After my first week at the new job, I took the train back to the countryside to help Chris with packing and prepping the house for sale. There is a lot to do, and we have way too much stuff for our new apartment. The days just flew by as we sorted our things to three groupings: ones to keep, ones to donate and ones to recycle / throw away. I packed up one cardboard box after the next, and tried to justify owning a full set of Soviet-era, raspberry-patterned dishes, including a soup terrine (don't know if I found my justification, but I am keeping it). We decided to donate a bunch of table cloths and other textiles, plates, pots, pans and some knick-knacks. A lot of our furniture has to go, too. I parted with a huge pile of old fashion magazines and a big garbage bag full of clothes and shoes.

Yesterday morning we packed up the car and I headed back to Helsinki. I took with me a bunch of clothes, a couple of pictures, an assortment of necessary and not-so-necessary-but-pretty household items, and two cats. Masa peed himself in the carrier and cried for two hours non-stop. Lyric was silent except for a few panic meows, and as soon as she got out of her carrier at the apartment, she slinked into the walk-in-closet, and I haven't seen her since. Masa is already out and about, sleeping on the bed, purring if I pet him. Our new home feels a little less lonely now, but it will take another three weeks before Chris, Audrey and Illusia are able to join us.

I will be going to work tomorrow, and since probably some of you want to know what's going on, I am back to selling clothes for a living. Quite a few people have been shocked to hear that I've abandoned a municipality tenure for a part-time job selling clothes, but the municipality sector really wasn't for me. My long-term plans include starting my own vintage clothing-related business or expanding my sister's, and since I am working part-time now, I have some free time to figure things out. I'm hoping to have a little bit more time for blogging now, too. I guess we'll take things one step at a time and see where life takes us. 

Valoa kansalle (ja vierailu ostoskeskuksessa) / Light to the people (and I went to the mall)

Lauantaina vietin työn puolesta puoli vuorokautta viidenkymmenen teinin kanssa eräässä lempääläisessä ostoskeskuksessa (ja matkalla sinne ja takaisin). En ole enää vuosikausiin käynyt normaaleissa vaate- tai krääsäkaupoissa. Tai no, mikä nyt ylipäätään on normaali vaate- tai krääsäkauppa - sellainen kai, jossa poppi soi, valot ovat kirkkaat ja ilmassa leijailee tekstiilivärin ja halvan tekonahan haju. Rekkikaupalla polyesterirytkyjä, myttyyn pengottuja t-paitakasoja, edestakaisin sinkoilevia shoppailijoita. Vaikka olen kirjoittanut halpavaateteollisuudesta ties kuinka monta blogipostausta aikojen saatossa, oli jotenkin järkyttävää nähdä se taas kerran omin silmin, pitkän tauon jälkeen. 

Kun ensireaktiostani tokenin ja koska minulla oli paljon aikaa tapettavana, kävin kurkkimassa ketjuvaatekauppojen nykytarjontaa ja esillelaittoa. Kiinnosti tietää, tartunko mihinkään, innostunko mistään, tunnistanko itsessäni kymmenen vuoden takaisen halpavaateshoppailijan. Poikkeuksetta jokainen kaukaa katsottuna kiinnostavalta näyttävä vaate (ja oli niitä, koska pikkujouluaikaan kuuluvat luonnollisesti minua kiinnostavat sametti ja kimallus) oli lähempää katsottuna hirveä lumppu. 50 euroa maksavasta, hapsuilla koristellusta viskoosisamettikimonosta retkotti rumia saumurinlankoja jokaisen sauman kohdalla. Toisessa hieman samanoloisessa vaatteessa sametti olikin ihoa raastavaa polyesteria. Neule toisensa jälkeen oli akryylia ja ne muutamat villaisetkin tuntuivat halvoilta ja heppoisilta. 

Miesten osastoilla asiat olivat sentään vähän paremmin: keskimäärin napakampaa puuvillaa, suurempi villapitoisuus neuleissa. Muutamassa keskihintaisessa vaatekaupassakin oli parempilaatuisia vaatteita, mutta ne eivät innostaneet minua tipan tippaa. 15 tismalleen samanlaista, rekissä peräkanaa roikkuvaa takkia ei nappaa, vaikka laatu olisikin ihan hyvä. Ei kiinnosta valmiiksi stailatut, viimeiseen asti viilatut asukokonaisuudet, ei tämän sesongin trendit mallinukkien päällä ostajaa odottamassa. Ei kiinnosta letkeä pehmoteknojumputus eikä ylipirteät joululaulut, joiden pitäisi saada minut ostamaan. Ei vain kiinnosta. Kun myyjätytöt kysyivät minulta, etsinkö jotain tiettyä, en osannut sanoa oikein mitään. Olisi tehnyt mieli vastata, että tulin katsomaan, missä tilassa vaateteollisuus tänään makaa, mutta sen sijaan hymyilin vain ja möläytin tutun ja turvallisen "ei, kunhan katselen".  

Ostinko sitten yhtään mitään? Muutama vaate miesten osastolla läpäisi seulan Chrisin joululahjaksi. Yhdestä krääsäkaupasta ostin itselleni hiuspannan ja parit korvikset pitkän pohdinnan jälkeen. Hiuspannan tarvitsin, korviksia en niinkään, mutta lankesin typeryyttäni vanhaan kunnon "osta kaksi, ota kolme"-tarjoukseen.

Kotimatkalla tilausbussin tunnelma oli riehakas. Liikaa karkkia ja energiajuomia nauttineet teinit olivat käyttäneet kuukausirahansa samaisten halpakauppojen tarjontaan, hihittivät ja juttelivat. Tie oli pitkä ja pimeä, lumi on sulanut jo päiviä sitten. Kotona odottivat jouluvalot. 

- - -

On Saturday, for work, I spent the day at a shopping mall with fifty teenagers. We took a charter bus early in the morning and got to our destination at around noon. I had an awful lot of time to kill, so I went to see, for the first time in a long, long time, what normal clothing stores look like these days. By normal clothing stores I guess I mean the types where poppy dance music plays too loud, the fluorescent lights hurt your eyes, and the smell of textile dye and fake leather lingers in the air. I've written many blog posts about fast fashion over the years, but it was quite a shock to the system to see it all in action again. Piles of t-shirts being rummaged through by fanatic shoppers, racks of polyester dresses, one after the next. 

After the initial shock wore out, I began to look at the clothes on offer. I was interested to see if anything would catch my eye, if I felt tempted, or if I could still recognize the fast fashion shopper I once was. Some clothes looked pretty from a distance (after all, velvet, sequins and glitter were everywhere), but at closer inspection, everything was just... sad. A viscose velvet jacket with fringing, with the price tag of 50 euros, had threads hanging from each and every seam. Another similar piece turned out to be made of skin-scratching polyester. Knits were made of acrylic, and even the woolen ones seemed flimsy and of poor quality. 

Things were a little better at the men's section. The cottons were firmer, the percentage of wool in knits higher. I visited a few shops of a higher price range, and the quality of the clothes seemed nicer. But I just couldn't get excited about anything. A row of 15 identical wool coats just doesn't interest me, no matter what the quality. I am not interested in readily styled, carefully put-together outfits on mannequins either. I am not interested in the blasting dance music or the cheerful Christmas songs that are supposed to entice me to buy stuff - just not interested. When the sales personnel came up to me to ask me if I was looking for anything in particular, I wanted to say that I just came to see the sad state of the clothing industry. But instead, I said that I was just looking.

Did I buy anything? There were a couple of things that passed my quality control at the men's section - Chris will be getting some Christmas presents. For myself I bought a hair band that I needed, and a few pairs of earrings that I didn't need - I fell for the age-old "buy two, get three"-offer.

On the way home the mood in the charter bus was cheerful. The teens, who had spent their monthly allowances at the mall, were hopped up on sugar and energy drinks, chatting and giggling. The road home was long and dark. The snow has melted, all of it, so we are back to the intense dreariness of Finnish November. At home though, the Christmas lights were on.

Kotivaatteista, vielä / On what-to-wear-at-home-clothes, again

Vaikka taannoin julistinkin inhoavani marraskuuta, on siinä jotain hyvääkin: marraskuu on kotikuukausi. Vietän kenties kaikista eniten aikaa kotona juuri silloin, koska kaikkialla muualla on ihan liian pimeää. Ruoanlaitto, lukeminen ja sisustaminen kiinnostavat ehkä keskimääräistä enemmän, sen minkä nyt karkinsyömiseltä, telkkarilta ja nukkumiselta ehtii. 

Olen nyt melkeinpä kuukauden päivät satsannut kotipukeutumiseen vähän eri lailla. Päällä on ollut useimmiten edellisessä kotivaatepostauksessa vilahtanut kirjailtu kotitakki, jonka alle olen pukenut välillä silkkipuseron ja samettihousut tai vaihtoehtoisesti kevyen neuleen ja vekkihameen, tai paisley-kuvioiset pyjamahousut ja mustan t-paidan. Toinen kotitakkini on näissä kuvissa näkyvä kaunis, musta vintage-viskoositakki, jonka sain siskolta. Sen on joku omin käsin väkerrellyt, ja siinä on samanoloista ylellisyyttä kuin kirjaillussa kotitakissani, mutta yleisfiilis on kenties hieman hillitympi. (Tämän toisen kotitakin alle puen muutoin harvakseltaan käyttöön päässeen petroolinsinisen loimusamettimekon, joka on myöskin siskolta saatu.)

Kolmen - neljän viikon kokemuksella voin kertoa tämänsorttisen kotipukeutumisen vaikuttaneen mielialani lisäksi myös muihin kotielämän osa-alueisiin. Tekee kenties vähän normaalia enemmän mieli siivoilla, pitää kotia nättinä. Tekee mieli kattaa pöytä kauniimmilla astioilla kuin yleensä ja pedata sänky viehkeillä vuodevaatteilla. Ei, minusta ei ole tullut kotihengetärtä ja kotimme on edelleen vähän liiankin usein siivoton, mutta kotiin liittyvä mieliala on virittynyt erilaiseksi kuin yleensä. Kotiaika tuntuu arvokkaammalta. 

Koska uni on minulle yksi tärkeimmistä kotona olemiseen liityvistä asioista (kuulostaa ehkä hieman masentavalta, mutta totta se on!), aion pistää pohdintaan silkkipyjaman hankinnan. Jospa sitä tämän uneliaan marraskuun kunniaksi panostaisi seuraavaksi nukkumiseen... 

There is something good about November: it's that time of the year when nothing seems more important than staying at home as much as possible. It's too dark to do anything else or go anywhere, so things like cooking, cleaning and reading seem much more interesting to me than usual. (That is, as long as they don't take up too much time from sleeping, eating candy and watching TV...)

For about a month now I've been trying to put a little bit more effort into looking nice at home. My go-to piece of clothing has been the embroidered robe from the previous what-to-wear-at-home post, and I've been teaming it up with a silk blouse and velvet trousers, or a light knit and a pleated skirt, or my paisley-printed pyjama pants and a plain t-shirt. My other go-to home item is this black viscose jacket-thing that my sister got for me. It's beautifully hand-made, and it has a similar vibe of elegance as my embroidered home coat, but perhaps this one isn't so in-your-face extravagant. I wear my viscose jacket with a petrol blue crushed velvet dress that I really like but hardly ever wear.

What one wears at home does make a difference in one's mood. Wearing nice things at home has a trickle-down effect, too: you start to look at your home differently, you perhaps feel like keeping the house tidier than usual, you feel the need to lay the table with nice porcelain instead of the same old everyday boring plates and cups. I am not much of a home maker, so our house still tends to be on the messier side of order, but I think it's the atmosphere that counts. Home feels more precious somehow. 

Sleeping is one of my favorite things to do at home in November (yikes, how lame does that sound..?), so the next item on my home-wear check list is finding nicer clothes to sleep in. A silk pyjama, perhaps?

Fall (to pieces)

Harmaan ja sateisen työviikon jälkeen paistaa aurinko. Taivas on lemmikinsininen, puidun viljan nysät hohtavat vielä haalean kultaisena. Leivinuuni on lämmin, Audrey makoilee pankolla tyytyväisenä. Tein viimeisiä pihatöitä: katkoin aikaa sitten paleltuneiden kultapallojen varret, leikkelin pakkasesta niljakkaiksi liiskaantuneet syyspäivänliljat ja höytyvää puskevat nauhukset. Puuhaillessani pohdiskelin, kuinka paljon kesäksi suunniteltuja pihaprojekteja jäi toteuttamatta, mutta minkäs teet. Kuten täällä päin tavataan sanoa: hommat ei tekemällä lopu. Ehkä ensi keväänä sitten.

Yöllä käännetään kelloja taaksepäin. Tuntemuksiani kuvaa hyvin tämä video. Pian koittavat ne ajat, kun töihin lähteminen tapahtuu täydessä pimeydessä ja kotiin palatessani näen ehkä sattumalta häivähdyksen jonkinlaista valoa horisontissa. Tekisi mieli vetäytyä talviunille. 

Helsingissä on tänä viikonloppuna kirjamessut. Harmittaa, että vuodesta toiseen Helsingin visiittiini osuvat aina juuri messuviikonlopun ulkopuolelle. Siispä päätän nyt, että ensi syksynä käyn Helsingin kirjamessuilla, vaikka henki menisi. Tänä vuonna tyydyn istuskelemaan tuvan lämmössä, selailemaan marraskuun Vogue'a ja aloittelemaan viime vuoden Finlandia-voittajaa. Taustalla soi Patsy Cline. Voisi olla huonomminkin.

- - -

After a dreary work week, the sun is finally shining. The sky is the color of forget-me-nots, the stubby, harvested fields glimmer like brushed gold. Our heating oven is warm and Audrey lies on top, stretched out and happy. I spent some time outside, cutting down the frost-bit perennials. It's the end of the gardening season once again. So much yard work was left undone after this past summer and fall, but as the locals often say, there is always more work to be done. Next year, then, I guess.

Tomorrow night we'll turn the clocks backward. This video summarizes my thoughts on the process. Very soon I'll be leaving for work in total darkness, and if I'm lucky, I'll see a sliver of daylight on my way home. I wish I could hibernate.

Helsinki Book Fair takes place this weekend. For whatever reason my autumnal Helsinki visits never seem to align with the book fair, but I just decided that next year I'll be there, even if it kills me. This year I'll have to settle for listening to Patsy Cline while flipping through the November issue of Vogue in the comfort of my own home, as well as finally starting the book that won the Finlandia Prize last year. I guess things could be worse.

Uudet kotivaatteet / My new what-to-wear-at-home clothes

Jokin aika sitten kirjoitin kotivaatteista, tai tarkemmin ottaen suunnitelmistani heittää rumilla rönttöisillä kotivaatteilla vesilintua ja korvata ainakin harmaat verkkarini silkkisamettihousuilla, joita en koskaan käytä. Tässä sitä ollaan: uuteen kotivaatekertaani kuuluvat edellämainittujen housujen lisäksi sininen silkkipaita (joka on lojunut kaapin perukoilla kuukausikaupalla) ja mahtava Kaivarin kanuunasta löytynyt kirjailtu ja samettisomisteltu takkisysteemi, jossa tunnen oloni vähintäänkin kuninkaalliseksi tai kartanon rouvaksi. Kotiasun kruunaa Mamahan nerokas puuvillatrikoolla vuorattu silkkiturbaani, joka pysyy päässä huoletta. 

En nyt heti uskalla väittää elämänlaatuni parantuneen ratkaisevasti, mutta tunnen oloni... arvokkaammaksi. (Hyvin on mennyt tähän asti: en ole läikyttänyt fiineille kotivermeilleni pastakastiketta - vielä.) 

- - -

A little while back I wrote a post about home clothes, or namely about my plans to get rid of my old, ugly stay-at-home clothes and to replace them with something prettier, including a pair of wide-legged silk-velvet trousers that I never ever wear. Meet my new home gear: in addition to the fore-mentioned trousers, I am wearing an old silk blouse, and an embroidered, velvet-trimmed evening jacket-thing that I bought at Kaivarin kanuuna flea market. I top this home outfit with a silk Mamaha turban that has a super comfortable cotton tricot lining. I pretty much feel like a fine lady dressed like this. 

I dare not claim that the quality of my life has improved significantly, but there's no point in denying that I feel... precious. (Also, so far, so good: I haven't spilled any pasta sauce on my fancy attire - yet.)

Kotivaatteista / What to wear at home

Olen ehkä katsellut vähän liikaa Miss Fisheriä. Takana on taas rankka työviikko, jonka jokaisena iltana olen paennut stressiä 1920-luvulle sijoittuvaan hömppään. Olen myös selaillut erinäisiä kirjoja kaukaisten vuosikymmenten muodista ja nauttinut joka hetkestä. Yritin tässä joku ilta takaperin kurkkia New Yorkin muotiviikkojen antia, mutta ei siellä näyttänyt olevan mitään, joka olisi näyttänyt minusta kauniilta juuri nyt. 

Vielä sananen KonMarí:sta. Mielessäni on kummitellut kirjassa kohta, jossa kehotetaan olemaan alentamatta mitään vaatteita röhnäisiksi kotivaatteiksi. Kotona kannattaa Marie Kondon mukaan käyttää omaa minäkuvaa vahvistavia, kauniita vaatteita, koska kotiaika on arvokasta. Miss Fisherin (krhm, joka tietysti on täysin realistinen hahmo) kotivaatteisiin kuuluvat kauniisti laskeutuvat silkkiaamutakit ja leveälahkeiset, ylelliset housut, kimallus ja korut, ja huomasin miettiväni päivänä muutamana, miksi rumat harmaat verkkarit ovat olevinaan paremmat kotivermeet kuin taivaallisen pehmeät, mistään kiristämättömät silkkisamettihousuni, joita en koskaan käytä. Ei kai siinä juuri mitään järkeä ole, että säästän silkkipuseroitani vain työkäyttöön, ja kotona päälläni on yleensä joku kulahtanut pitkähihainen harmaa t-paita. Taidan viskata tekstiilikierrätykseen kaikista rumimmat ja rupsahtaneimmat kotivaatteni ja korvata ne kauniimmilla. Nähtäväksi jää, paraneeko elämänlaatu...

Allaolevaa The Lighthouse-nimistä editorialia tähdittää Julia Nobis ja sen on kuvannut Ben Toms AnOther Magazinen syksy-talvinumeroon 2013/14. Kuvat lainasin täältä, josta löytyy myös koko kuvasarja.

I might have been watching too much of Miss Fisher's Murder Mysteries lately. As if the show didn't provide me with enough visual candy, I've also been flipping through my vintage fashion books pretty much every single evening. Clearly, something about the 1920s-1930s fashion really appeals to me right now, even more than usual. This past week I've tried to peek into the current happenings of New York fashion week, but I haven't seen a single thing that I like. Miss Fisher and vintage fashion it is, then.

I have one more thought on The Life-Changing Magic of Tidying. Marie Kondo writes that one should never demean any pieces of clothing to just home-wear. Since our time spent at home is valuable, we should wear pretty, comfortable clothes that also strengthen our self-image. The stuff that Miss Fisher (who, of course, is a totally realistic character, right?) wears at home include embroidered silk robes, beautiful, flowy wide-legged trousers, sparkle, and jewelry. I found myself wondering the other day why I supposedly find gray sweatpants more fitting and comfortable for wearing at home than my silk-velvet flares that I never wear. Or why I save my silk blouses to work and wear ugly gray long-sleeved t-shirts at home. I figured that I'll dump a bunch of my ugly at-home-clothes to textile recycling and replace them with prettier ones. I don't know about the effect it might have on my self-image, but I guess it can't hurt...

The editorial above is from AnOther Magazine's fall-winter 2013-2014 issue. It stars Julia Nobis, and the photos were taken by Ben Toms. You can see the whole editorial here.

Järjestyksestä / Order

Radiohiljaisuus päättyy, taas vaihteeksi. Syynä siihen ovat olleet samat vanhat: kiire töissä, väsymys, ei ehdi, ei jaksa. En ole kuitenkaan ollut vähällä vapaa-ajallani toimettomana: olen tehnyt rästiin jääneitä pihatöitä, siivonnut niin perennapenkkejä kuin tupaakin. Olen kitkenyt rikkaruohoja, imuroinut, vienyt mattoja ulos tuulettumaan, raivannut vaatekaappia. Järjestys kiinnostaa, minkä vuoksi lukaisin kulttistatukseen nousseen Marie Kondon KonMarí - Siivouksen elämänmullistava taika-kirjan. Arvioni KonMarí:sta lyhykäisyydessään: kirjassa on kyllä joitain ihan mielenkiintoisia vinkkejä: älä siivoa vain vähän kerrallaan / kaikilla tavaroilla pitää olla oma paikka / visualisoi, millaisessa kodissa haluat asua ja toteuta se. Turhaa tavaraa ja siitä luopumista koskeva osio ihmetytti, koska kuka nyt enää nykypäivänä puhuu tavaran poisheittämisestä? Olin jokseenkin järkyttynyt siitä, ettei kierrätyksestä puhuttu kirjassa mitään. Isoimman miinuksen kirja saa kuitenkin siitä, että se on tyylillisesti aivan raivostuttavaa lässytystä: "Eikö ole mainiota, että kodin järjestäminen voi vaikuttaa myönteisesti myös kauneuteen, terveyteen ja hoikkuuteen?", "Koemme yhtäkkisen ahaa-elämyksen: Ai tällaista taittelua olet aina toivonut!". 

Luulen, että järjestyksen kaipuutani selittää ainakin osittain tämänhetkinen maailmantilanne. Olen seurannut vellovaa pakolaiskeskustelua, olen ärsyyntynyt, provosoitunut, sitten rauhoittunut ja yrittänyt järkeillä. Maailma tuntuu olevan kummallisessa käymistilassa. Joka sopukkaa riivaa epätietoisuus, epäjärjestys tai hillitön kiihkoilu. Ilmapiiri on räjähdysherkän oloinen. Olen paennut ikäviä ajatuksia ja pelottavia tuntemuksia telkkarin ääreen. Iltoja olen viettänyt niin Hercule Poirot'in kuin australialaisen Miss Fisherin murhamysteerien seurassa. Ihastelen 1920- ja 30-lukujen eleganssia, itämaisia kankaita, painavia sametteja, ja etenkin Miss Fisherin aamutakkeja ja tummaa polkkatukkaa. Eskapismia parhaimmillaan. 

Long time, no see! My excuses are the same as always: too much work, too busy, not enough time, don't have the energy. I've tried to spend the little free time I've had usefully: I've been working on my garden and cleaning the house. I've weeded perennial beds, organized my clothes, vacuumed, taken the rugs out. In short, I've been looking for order, which is why I read the much-hyped Life-changing Magic of Tidying by Marie Kondo the other day. My two cents: the book provides some interesting ideas (never clean just a little bit at a time / disorder comes from stuff not having its own place / visualize your ideal home, and then create it), but the overall writing style is infuriatingly patronizing - although I am not sure if the latter is the Finnish translation's fault. It also amazed me that although a crucial part of the book has to do with culling and letting go of things, it hardly mentions recycling. Who in this day and age talks about throwing things away?

I suspect that my recent craving for order might have something to do with my attempt to keep up with current affairs more closely. The on-going debate regarding the refugee situation in Europe has been troubling me greatly. The world seems more volatile than usual, there is so much commotion going on in this part of the world and that, and the social media's response to everything is convoluted and agitated at best. The general mood is unpredictable, and I don't like it. I've spent evenings watching Hercule Poirot and the Australian hit show Miss Fisher's Murder Mysteries. I admire the effortless elegance of the 1920s and 30s styles, the luxurious fabrics, and Miss Fisher's robes and her short dark bob. It's escapism at its best.

Kesäpuutarha / Summer garden

Melkein kaikki tuntuu kukkivan, ukkostavan taivaan alla. 

Feels like almost everything is in bloom, under a thundering sky.

Puutarhakausi korkattu! / The Gardening Season Begins!

Hain tänään kellarista pelargonit, ja huhhuijaa, mikä näky siellä odottikaan. Kaikki kahdeksan ruukullista puskivat hurjan pitkiä versoja, kahdessa oli jopa kukkia. Kaikki pelargonini siis selvisivät talvettamisesta. Koska en ole koskaan ennen talvettanut pelargoneja, päädyin googlailemaan leikkausohjeita, katselemaan YouTubesta opetusvideoita ja muistelemaan naapurin Sirkalta pari viikkoa sitten saamiani neuvoja. Päädyin noudattamaan viimeiseksi mainittuja, koska ne olivat kaikista selkeimmät: "Senkus vaan leikkaat, ja leikkaat kunnolla, kasvi joko kasvaa tai kuoloo". Ja niin minä leikkasin, vähän sieltä, vähän täältä, lopuksi paljon joka kohdasta. 

Näin on puutarhakausi korkattu. Lueskelin aamiaisella viime viikolla postissa saapunutta taimikuvastoa. Tekisi mieli tilata liljoja ('Chocolate Canary' on upea), loistotädykkeitä ('Crater Lake Blue') ja siperianpallo-ohdakkeita. Puoliakaan en muista viime syksyn viimeisistä puutarhoinneista; minulla ei ole hajuakaan, mitä perennoja jaoin tai minne mitäkin istutin. No, onnellisia yllätyksiä sitten, parin kuukauden päästä.

I got my pelargoniums out of the basement, finally. And what a sight it was: all eight of them were sprouting like mad, two of them were pushing flowers, the crazy buggers. In a nutshell: they all survived the winter. This has been my first time overwintering pelargoniums, so I had no idea what to do. I googled cutting instructions, watched some YouTube videos, and tried to remember what our neighborhood's gardening wizard Sirkka had told me a few weeks back. I went with Sirkka's advice, because it was the simplest: "Just cut them. Cut them, cut them all over. A plant either lives or dies." So I started cutting: a snip here, a snip there, and then a lot of snips everywhere. 

And here we are: the gardening season has begun. At breakfast I browsed through a plant catalog that had arrived in the mail earlier this week and developed a small obsession with ordering speedwells, lilies ('Chocolate Canary' looks awesome) and globe thistles. I can't remember half of the perennials I divided and/or planted last fall. Well, there will be plenty of happy surprises, I am sure, in a few months time.

Verhoja ja kirjoja, keväälle / Curtains and books, for spring

Vaihdoin viime viikonvaihteessa kevyemmät verhot tuvan ikkunoihin. Aurinko paistaa, ja ikkunat ovat niin likaiset, että hirvittää. Ei se mitään. Pääasia, että on valoa, mistä puheen ollen: talvehtineet pelargonini ovat vieläkin kellarissa, vaikka ne olisi pitänyt noutaa jatkotoimia varten sieltä jo monta viikkoa sitten. Josko tänä viikonloppuna sitten, mutten aio ottaa asiasta sen kummempaa stressiä.

Kävin tänään kirjastossa, koska minulla oli sinne sovittuna yksi palaveri. Jäin kokouksen jälkeen hyllyjen väliin luuhaamaan ja mietin, kuinka mahtavia ja tärkeitä paikkoja kirjastot oikeasti ovat. Meidänkin pienessä kunnankirjastossamme on oikeastaan aika vakuuttava valikoima kaikenlaisia kirjoja. Huippupaikka, jossa pitää käydä useammin. Lainasin Riikka Peloa ja Arto Melleriä.

I changed the curtains this past weekend. There is so much more light in the house now, with all this sun and the delicate cotton-and-linen-mix curtains. The only downside is that they reveal our horribly dirty windows, but oh well, there is light - that's all that matters. Speaking of light: I should have got my pelargoniums out of the basement by now. They've been dormant there over the winter, and they undoubtedly need some work, but perhaps I'll get around to it this coming weekend. (Off-topic: auto-correct is trying to have me change "pelargoniums" to "planetariums". Charming, somehow, I think.)

I stopped by at the local library today. I had a meeting scheduled there, but I stayed afterwards to browse. I don't use the library as much as I should: it really is an awesome little place, with an excellent selection of books considering the size of our municipality. I borrowed Riikka Pelo's novel about the Russian poet Marina Tsvetaeva, and early poems by Arto Melleri, an award-winning Finnish poet, who was born here.

Jälkiä lumessa / Tracks in the snow

Iltapäivän aurinko paistaa matalalla, hädin tuskin horisontin yllä. Jäljet lumessa kertovat vierailijoista pihalla: fasaaneista, jäniksistä, naapurin kissoista, varpusista.

The late afternoon sun hangs barely over the horizon. There are tracks on the snow, we have had visitors: pheasants, hares, sparrows, the neighbor's cat.

Valoa kohti / Toward the light

Päivät ovat pidenneet. Kun lähden aamulla töihin, on jo valoisaa. Kun palaan kotiin työpäivän jälkeen, näkee ihan hyvin eteensä, ehtii ottaa ehkä räpsyn asustakin, jos lykästää. Verannalla odottaa tulppaanikimppu. Kevättä kohti mennään, hitaasti mutta varmasti.

The days are getting longer. When I leave for work in the morning, the sun has already risen. By the time I get home there might be enough light for a quick outfit shot, if I'm lucky. Tulips on the veranda remind me that spring is coming, slowly but surely.

Kotijuttuja / Home things

Lempparitarjotin, keittiökaapin punaiset nupit, räsymatto ja pilkullinen ostoskärry. Nimpparilahjaksi työkaverilta saatu hammastikkuteline, orvokkikuva ja vanhaa Manhattania esittelevä opetustaulu.

---

My favorite tray, kitchen cabinet's red knobs, traditional Finnish "rag-rug" and a shopping trolley. Garlic-shaped toothpick holder, a picture of pansies, an image of Old Manhattan.

Juuri tähän aikaan / This time

Minulla oli kamala työviikko. Tein liian monta 12-tuntista työpäivää, en ole jaksanut ajatella yhtään mitään. Olen tehnyt töitä ja nukkunut sen verran kuin olen ehtinyt. Torstaina organisoin ulkoilmatapahtumaa aamukahdeksasta iltayhdeksään. Kun tulin illalla kotiin, kylmyys oli hiipinyt jo luihin ja ytimiin. Tänään heräsin auringonpaisteeseen kurkku kipeänä, vieläkin väsyneenä. Mutta aurinko paistaa, lämmittää ikkunan lävitse.

Eeva Kilven Kuolinsiivouksesta poimin tämän katkelman: "Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin vasta äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa."

I had a horrible work week. I pulled 12-hour shifts and barely had time to do anything else but work and sleep. On Thursday I organized an outdoors event from 8 am to 9 pm. By the time I got home, the chill had reached my bones. This morning I woke up with a sore throat, still tired. But guess what: we have blue skies. The sun feels warm through the window.

Eeva Kilpi, a Finnish author, writes perfectly about February days that look like this one. I'm too poor of a translator to do the passage any justice. It's about the Western sky with pale pink shades, how all of a sudden the days appear longer than they were just a few weeks ago.

Kissatelkkari / Cat TV

Audrey katselee lintuja. / Audrey watches the birds.

Uusi paras kaveri / Our new best friend

Kaipaan Yhdysvalloista muutamia juttuja, mm. aina auki olevia ruokakauppoja, älyttömän isoja elokuvateattereita, fiksua kierrätysjärjestelmää ja farmers' marketteja. Yksi jokapäiväisimmistä ikävöinnin kohteistani on ollut hyvä pystyasentoinen pölynimuri, siis sellainen, jota 180-senttisen ihmisen ei tarvitse raahata perässään selkä kumarassa, kun yrittää epätoivoisesti saada mattoja puhtaaksi kissankarvoista, jotka ovat luikerrelleet sisälle maton kuituihin. Tuhlasimme kaksi vuotta sitten satoja euroja kodinkonekauppiaan vuolaasti suosittelemaan testivoittaja-Electroluxiin, joka vain liiskasi ja pyöritteli kissankarvoja edestakaisin matolla ja sai selänkin kipeäksi. 

Kun Electrolux sanoi sopimuksensa vuoden vaihteessa irti, metsästin meille netistä pystyasentoisen Dysonin, sellaisen, joka meillä Yhdysvalloissakin oli. Ja ah, imurointi ei ole koskaan ollut näin ihanaa. Voisikohan joku kertoa, miksei Suomesta saa pystyasentoisia imureita? Ne ovat niin paljon fiksumpia ja helppokäyttöisempiä kuin perästäraahattavat. Lisäksi Dysonin rullaava matoille tarkoitettava roottorisysteemi on lemmikkieläinkotiin ihan mahtava: kissankarvat saavat todellakin kyytiä. En vaihda imuria enää koskaan. Dyson nyt ja ikuisesti!

There are some things I miss from the United States: 24-hour grocery stores (Wegman's), big movie theaters, farmers' markets and the smart recycling system. One of the things I've missed the most is having an upright vacuum cleaner. European vacuum cleaners are canister types that you have to drag behind you, in a crouched down position, may I add, if you are 5'11". Two years ago we invested several hundreds of euros on a test-winning Electrolux vacuum cleaner that did nothing but move cat hair from one part of the rug to the other and make our backs sore. 

When the crappy Electrolux broke down at around Christmas, I started to look for an upright Dyson, and finally, after what felt like an impossible task, found almost the same model we had back in the US. Let me tell you, vacuuming has never been this awesome. I don't understand why they don't sell upright vacuums in Finland - they are so much easier to use, especially if you're tall. Dyson's rug/carpet-function is genius for a household with pets - there is no cat hair in sight. We're never looking back. Dyson now and forever!

Sisällä, ulkona / Indoors, outdoors

Sisällä leivinuuni hohkaa suloista lämpöä, ulkona paukkuu hurja pakkanen.

Indoors our big brick oven radiates heat, outdoors the temperature is at -10 F.

Sisällä pukeudun lämmöstä huolimatta villaneuleeseen, villahameeseen ja villasukkiksiin.

Indoors, despite the warmth, I still have to wear a wool sweater, a thick wool skirt and wool tights. 

Ulkona tarkenee, kun asuun lisätään lisää villaa.

To be warm enough outdoors, I have to add more wool.

Tervetuloa joulu / Welcome, Christmas

Joulu on jo täällä. Tuvassa könöttää vähän turhan harvaoksinen, mutta sopivan överisti koristeltu joulukuusi. Hain tänään kaupasta Budapest-suklaata ja Vihreitä kuulia. Kiikutin naapureiden postilaatikoihin joulutervehdyksiä, väsäsin ylijäämähavuista pihalle koristeita. Tuvassa soi kirpparilta bongattu Dorothy Lamourin rahiseva vinyyli vuodelta 1957.

Christmas is here! Our Christmas tree is somewhat sparse, but it is covered in glamorous, kitsch-y ornaments, just like we like it. I stocked up on my favorite Christmas candies today, wrote last-minute season's greetings to our neighbors, and used some leftover pine branches to make garden decorations. A Dorothy Lamour lp from 1957 is the perfect soundtrack for a day like today.