Friday, August 12, 2016

Lomaton / Vacationless


Lomilta palailevat työkaverit näyttävät ruskettuneita ja rentoutuneilta. Minä sen sijaan olen tehnyt sairasteluaikaa lukuunottamatta pitkää työviikkoa lomailijoiden poissaoloja paikkaillen. "Ai... siis sulla ei ole ollut yhtään lomaa", kollegat sanovat varovaisin äänenpainoin. Luulisi kai, että lomattomuus tuntuisi jossain, mutta oikeastaan se ei ole häirinnyt. Vaikka vapaa-aikaa on ollut kovin vähän ja se vähäkin on mennyt stressatessa erinäisiä talonmyyntiin liittyviä asioita, minulle ovat riittäneet pienet rippeet kesäpäivistä. Kun astuu puoli yhdeksältä illalla ilmastoidusta tilasta lämmintä päivää hehkuvalle kaupungin kadulle, kovaäänisistä ja riehakkaista pojista ja tytöistä näkee, että auringossa on istuttu ehkä vähän liian kauan. Ripsarit ovat tuhruuntuneet, iho kiiltää, tukka on merituulesta sekaisin. Kesämekkojen suojaksi on vedetty neuletakit tai isot huivit, kaikkia naurattaa. Iloisten kesäihmisten seassa olen kävellyt asemalle ilta toisensa jälkeen, hypännyt bussiin ja nollannut ajatukseni. Valoa on vielä, kun pääsen kotiin. Parvekkeen ovi on ollut auki pitkälle yöhön.

Aamuisin olen nukkunut surutta pitkään ja rauhassa, syönyt kaurapuuroa ja kuunnellut Benny Goodmania. Tänään ilmassa tuntuu jo orastava syksy, koivunsiemenet peittävät asfalttia. Kun muut kai valmistelevat lähtöä Flow-festareille, minä matkaan töihin. 


My colleagues are returning from their vacations, all tanned and relaxed. I, however, have been working most of the summer, covering my colleagues' absences, doing more hours than usual. I can hear pity in my colleagues' voices: "oh... so you have had no vacation..." Oddly enough, it really hasn't been all that bad. I've had very little free time, and the time I have had, I have mostly spent stressing out about the sale of our house in the countryside. But I have also enjoyed little moments here and there: walking out onto the sun-baked streets after a long shift, seeing happy and giddy girls and boys who have been in the sun too long, their skin glistening, their hair recklessly blown about by the wind, their mascara a little smeared. There is still plenty of daylight after 8 pm and the city smells of a hot summer day. I've taken my time to walk to the station, hopped on the bus one evening after the next, and thought about nothing. At home we've kept the balcony door open long into the night.

In the mornings I've slept in. I've eaten oatmeal for breakfast and listened to Benny Goodman. There's a shift in the weather now, the cinnamon-colored seeds of birch trees are gathering on the pavement - fall is almost here. On Facebook I learn that my friends are getting ready for the biggest hipster summer event in Helsinki, the Flow Festival, which headlines the likes of Sia, Massive Attack, FKA Twigs and Morrissey this year. Yes, you guessed it: I'm getting ready to leave for work.   

Thursday, August 4, 2016

Pikkusydämiä / Little hearts


Ensimmäiseksi huomaan, että aitan reunalla viime kesänä kukoistaneet tummanpunaiset ruusut ovat kuolleet, joka ikinen puska. Sitten katson suurinta perennapenkkiä ja ihmettelen, miksi se näyttää niin vajavaiselta. "Älä sitten järkyty, kun käyt pihallanne. Siellä on käynyt aikamoinen kato viime talvena", oli äiti varoitellut jo alkukesästä. En ole käynyt maalla sen jälkeen kun sieltä tammikuun lopulla lähdin, eikä mikään ole valmistanut minua siihen hävitykseen, jonka pihamaalla kohtasin. Yli puolet syysleimuista, kaikki syyshohdekukat, punahatut, malvat ja särkynyt sydän, melkein kaikki kultahelokit ovat kuolleet. Kukkapenkit kasvavat suolaheinää ja horsmaa, sieltä täältä pilkottaa tiikerinlilja. Nauhukset ja pikkusydämet sentään kukkivat kauniisti, päivänliljat ovat runsastuneet. Rämä kasvihuone puskee ohdaketta, kasvimaa pihasauniota. Talo seisoo hiljaisena niemen päällä: sen huoneet ovat tyhjät ja tuoksuvat vieläkin remontille. Talo on kaunis, mutten yövy siellä, vaan äidin hoteissa. En halua laittaa lämpimiä vesiä päälle tai kytkeä jääkaappia seinään. Torkkukoon talo rauhassa, me emme asu siellä enää.


Viisi päivää maalla menee nopeasti, huonekaluja kantaessa ja viimeisiä komeron nurkkia tyhjentäessä. Odotan pankin pihalla äitiä, joka nostaa rahaa automaatista. Katselen samalla tien toisella puolella nököttävää kunnanvirastoa ja mietin: tuolla olin töissä, tuohon kohtaan laitoin aina auton parkkiin. Oloni on epätodellinen. Paikallisessa rantabaarissa törmään puolituttuihin, jotka tulevat halaamaan ja kysyvät, mitä minulle nykyisin kuuluu. "Parempaa", vastaan, ja kyselen, haluaako joku ostaa muuttovalmiin talon järvimaisemalla. Seuraavana iltana käyn äidin kanssa saunassa. Pulahdamme yhdessä lämpimään järveen, jonka pinnalla taiteilevat vesimittarit. Alkaa sataa ripottaa. Istumme saunan kuistilla ja syömme kiukaalla lämmitettyä makkaraa.

Viimeisenä päivänä maalla ukkostaa. Tummat pilvet kerääntyvät horisonttiin, kaukana jyrisee, kohta sataa. Nyhdän suolaheinää kukkapenkistä sen minkä ennen lähtöäni ehdin. 

- - -

The first thing I notice is that the roses next to the barn are all dead, every single bush. Then I look at the biggest perennial bed: it looks lopsided and odd somehow. "Prepare yourself for when you see your garden," mom had warned me earlier. "Last winter was really rough." I haven't been back to our house in the country since I left in late January, and I'm in for a shock: the devastation is so complete. Over half of my phloxes and evening primroses are dead, all of my heleniums, echinaceas, malvas and the bleeding-hearts. At least the ligularias bloom beautifully, as do the Pacific bleeding-hearts, the ones we call "little hearts" in Finnish. The day lilies have spread nicely. The perennial beds are pushing dockweeds and fireweeds, the greenhouse grows only thistles. Our house stands on top of the peninsula, all quiet: its rooms are empty and they still smell of paint, after all this time. It's such a pretty house, but I don't sleep there. I stay at my mom's so that I don't have to turn on the water heater or plug in the fridge. The house doesn't feel like a home anymore, anyway.


Five days in the countryside go by fast. We carry furniture and pack up stuff that Chris didn't have time to pack before the movers came. I take my mom grocery shopping, and while she withdraws cash from the ATM, I look at the municipality offices on the other side of the road: that's where I worked, that's where I parked my car every morning. It all feels a little unreal. In the evening I bump into semi-acquaintances at the lakeside bar; they hug me and ask me how I'm doing these days. "Better", I say, and ask them if they know someone who is looking for a move-in-ready house with a lakeview. Next evening mom and I go to the sauna. We plunge into the warm lake, the water striders leap on the surface before us, then it starts to rain. We sit on the porch and eat sausages we cooked on the hot stones of the sauna.

Thunder rolls in on my last day in the countryside. Dark clouds gather in the horizon, there's some lightning. I yank out as much dockweeds as I have time for, but it starts to rain, and soon my train leaves back for the city.

Wednesday, July 20, 2016

Sairauslomaterveiset / Sick leave greetings


Muunmuassa näitä asioita tein tai en tehnyt sairauslomalla:

- vedin Netflix-överit (Stranger Things - sisäinen nörttini kiittää)
- söin karkkia niin että maha tuli kipeäksi
- kävelin sen minkä jalan hermosäryiltä uskalsin
- löhösin sohvalla (ks. Netflix-kohta ja karkinsyönti)
- kävin tyhjentämässä lapsuudenkotiani
- en lukenut juurikaan, vaikka tarkoitus oli. Kun luin, luin Pokémon Go:sta, Turkista ja Yhdysvaltain vaaliasetelmista. Totesin maailman tulleen hulluksi, mutta sitten muistin, että hulluhan se on aina ollut.
- leikin kissojen kanssa
- join tosi paljon teetä
- pelasin Dominoa Chrisin kanssa - voitin ja hävisin
- ahdistuin neljän seinän sisällä
- istuin parvekkeella ja tuijotin ylläolevaa maisemaa
- koin tulleeni huijatuksi, koska kävin toissapäivänä keskustassa ja odotin lukemiseni perusteella näkeväni satoja ihmisiä puhelimet kourassa Pokémoneja metsästäen. En nähnyt ainuttakaan.
- nukuin
- kirppistelin vähän
- harmittelin, etten pystynyt kävelemään enempää tai puuhailemaan enemmän
- selasin muotilehtiä ja instagramia
- puhuin ihan tolkuttoman paljon puhelimessa
- podin syyllisyyttä sairauslomalla olemisesta

No niin. Huomenna töihin.

- - -

The things I did or didn't do during my sick leave, among others:

- overdosed on Netflix (I highly recommend Stranger Things to all nerdy folks out there)
- ate candy until I got a stomach ache
- walked when I dared to risk my foot-related status quo. 
- lounged on the sofa (see: overdosed on Netflix and ate candy)
- went to empty out the house I grew up in
- didn't read much, even though I had planned to. When I read, I read about Pokémon Go, Turkey, and the upcoming presidential election in the US. Came to the conclusion that the world has gone mad, then remembered that it's been mad, always.
- played with the cats
- drank a lot of tea
- played Dominoes with Chris - won some, lost some
- suffered from cabin fever
- sat on the balcony, staring at the view above
- felt deceived: went downtown the day before yesterday, expecting to see hundreds of people hunting Pokémons, but I didn't see a single one.   
- slept
- went fleamarketing, a little
- felt bad that I couldn't walk more or do a gazillion things I wanted to do 
- browsed through fashion magazines and instagram
- talked on the phone way, way too much
- felt guilty for being on sick leave

That's about it. Back to work tomorrow.

Wednesday, July 13, 2016

Varjoista / Shadows


Kävin eilen kääntymässä työpaikalla ja muutaman tunnin jälkeen oli aika selvää pässinlihaa, ettei työnteosta tule jalkapuolena oikein mitään vieläkään. Jalkapöydän hermot kipuilevat ja sairausloma siis jatkuu. Lääkäri antoi luvan kävellä hitaasti muutaman sadan metrin matkoja kerrallaan, muttei mielellään sitäkään. 

Kun eilen illalla tuskailin vihaisena jalkani kanssa, eräs viisas nainen sanoi minulle (kuten hän sanoo aina parin viikon välein), että kaikki mitä tapahtuu, on parasta tähän hetkeen. Minun on kamalan vaikea totutella ajatukseen. Mielestäni on päivänselvää, että maailmassa on erinäisiä virheitä: ei voi olla koskaan parasta kenellekään, että yksi sairastuu syöpään, toinen jää työttömäksi ja kolmas ajaa kolarin. Jos ei ole varovainen, ja joskus vaikka olisikin, ihmiset tekevät virheitä ja pahoja asioita tapahtuu, vaikka ne olisivat pääsääntöisesti vältettävissä. Tarkoituksenmukaisuuteen ja positiivisuuteen nojaavalla filosofialla kuitenkin nyt mennään, koska olen luvannut antaa armollisemmalle näkökulmalle mahdollisuuden: elämä on, ja sillä hyvä, kirjaimellisesti. Yritän pyristellä irti ajatusmalleista, joissa jään märehtimään ja vatvomaan kaikkea sitä, mitä olisin voinut ehkä tehdä toisin, tai miten mikäkin asia olisi voinut olla eri tavalla, jos sitä, tätä ja tuota. Jossittelussa, täydellisyyden tavoittelussa ja universumin syyttelyssä rypeminen ei tee hyvää allekirjoittaneelle, se on selvää, joten miksi jatkaa sillä tiellä?

Luin tänään Junichiro Tanizakin Varjojen ylistyksen, jossa Tanizaki kirjoittaa, että kauneus kumpuaa elämän realiteeteista. Hämärässä kulta kimaltaa kauniimmin kuin kirkkaassa auringonpaisteessa. Keittoa on parempi syödä kynttilänvalossa tummasta astiasta kuin valkoisesta kulhosta sähkölamppujen alla. Elämää ei tarvitse avata julmalle valolle, koska kauneus asuu varjoissa. Armollista, ajattelen.

Matkalla kotiin lääkäriasemalta piipahdin kirpparilla, josta bongasin hienon dinosauruksen ja Antonio Marrasin villatakin.


I went back to work yesterday and after about two hours it became painfully clear that I was not ready to return. My foot has suffered some weird nerve damage and I am now back on sick leave. The doctor gave me permission to walk slowly a few hundred yards at a time, but if possible, not that either. 

I felt discouraged last night and my foot was aching. A wise woman said (as she always does, every two or three weeks) that whatever happens, it is the best thing for that moment. On bad days I am having a world of trouble believing that, because to me, there are and have always been clear fault lines in the universe: it can never be the best thing for someone to get sick with cancer, or to lose their job, or to wreck their car, for example. If one is not careful (and sometimes even if one is), crap happens, but a lot of it should be avoidable. But I am willing to give a more positive mode of thinking a chance: that life is what it is, and it's fine. I try to leave behind my mental routine where I endlessly ponder on what I should have said or done, and how things could be different if x, y or z. Nothing is even going to perfect, and living in a world of should-could-would is not good for me, so why not try something different?

I read Junichiro Tanizaki's In Praise of Shadows today. It's an unconventional essay of sorts where Tanizaki writes that beauty emerges from realities of life. In a dim room, gold shimmers more beautifully than it does in harsh sunlight. It's better to eat soup by candlelight from a dark bowl than off a white plate under electric lights. One mustn't open up all life to harsh light, because beauty lives in the shadows. There is grace in that, I think.

On my way back home from the doctor's office I stopped by at a flea market. I found a cool dinosaur and a wool cardigan by Antonio Marras.

Friday, July 8, 2016

Aatoksia heinäkuussa / Thoughts in July


Aiemmin tällä viikolla sain tällin jalkaani töissä. Ei ollut murtumia, mutta sain lääkäriltä käskyn olla kävelemättä enempää kuin välttämättömät, pakolliset kotona kulkemiset ja pitää jalkaa koholla. Sohva on onneksi mukava, jalkaa ei juurikaan särje pahasti ja viihdettäkin riittää: Chris on pelannut kanssani Dominoa ja sisko toi mukanaan minulle vuosia sitten varastoimansa vanhat Vogue Collectionsit ajoilta, jolloin Olivier Theyskens suunnitteli vielä Nina Riccille ja Alexander McQueen oli elävien kirjoissa.

Olen aikani kuluksi pohdiskellut, kuinka oikeastaan mikään ei ole pysyvää, mutta kaikenlaiset asiat jäävät kiertämään maailmassa kehää. Kampaajani kertoi viime viikolla, että trendikkäimmät metalliaviator-rilleihin sonnustautuvat hipsterit leikkauttavat nyt itselleen kunnon takatukkia 80-luvun malliin. Kaupungilla näkyy nättien tyttöjen päällä sellaisia vaaleita ribbipooloja, joihin minä pukeuduin 20 vuotta sitten. Joku telkkarikanava mainostaa taas kerran, kuinka se aikoo näyttää kesällä kaikki James Bond-elokuvat, ihan kuin sitä ei olisi ennen tehty. 

Olen muistellut paljon kylmän sodan aikaa. Koulukirjoissani Ukrainaa kutsuttiin Neuvostoliiton vilja-aitaksi ja Tito yhdisti Jugoslavian kansat. Leviksiä ei saanut Suomesta. Kun olin lapsi, luokkaa kiertävässä slämärissä kysyttiin, mitä pelkäät eniten. Kaikki vastasivat pelkäävänsä sotaa. Joskus mietin, että kahden suurvallan aikana olimme paremmassa turvassa kuin nyt, tässä sirpaloituneessa, rikkinäisessä maailmassa.   

-

Earlier this week I injured my foot at work. No broken bones, but the doctor told me to keep my foot up and to limit my walking to what's absolutely necessary. Luckily we have a comfortable couch, my foot doesn't ache too much, and I've had plenty of entertainment: Chris has played Dominoes with me, and my sister brought me a bunch of old Vogue Collections-magazines that I had once asked her to store for me a long time ago, back when Olivier Theyskens designed for Nina Ricci and Alexander McQueen was still alive.

With all this time in my hands, I've thought about how nothing is really permanent in this world, but strangely enough certain things go around in circles anyway. My hairdresser told me last week that the trendiest of the aviator-glasses-wearing hipsters are currently having their hair cut in full-on 1980s mullet style. Pretty girls wear white ribbed turtlenecks, just like I did 20 years ago. A TV channel advertises how they are showing all of the James Bond movies this summer, like they always do in the summertime, but every year it's made out to seem as if it's something that's happening for the first time.

I've thought a lot about the Cold War. In my old school books the Ukraine was called the wheat basket of the Soviet Union, and Tito, the father of the Yugoslav nations. One couldn't buy Levi's jeans in Finland back then. When us kids asked each other what we feared the most, we all said "war". Sometimes I feel that we were all safer back then, between two global giants, than we are now, in our shattered, fractured world.

Friday, July 1, 2016

Siirtolapuutarhassa / At communal gardens


Minulla ei ole enää omaa puutarhaa, mutta onneksi muidenkin istutuksia voi ihailla. Siirtolapuutarhat ovat juuri nyt täynnä kukkivia pioneja, ruusuja, varjoliljoja ja sormustinkukkia. Kävelimme perunamaiden, raparperipuskien ja parsakaali-istutusten ohitse, ja vaikka satunnaisesti ikävöinkin pihaamme maalla, tänään en tuntenut pistosta sydämessäni. Haistelin kukkien satumaisen ihanaa tuoksua, otin pari kuvaa ja nostin kuvainnollista hattuani kaupunkipuutarhureille. 

Samalla pohdiskelin omistamista: minkä pitää olla omaa, mikä taas voi ihan yhtä hyvin olla toisten. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat nätit mekot, aika ja mielenrauha, toiseen kukkaloisto.


I no longer have my own garden, but luckily I have the chance to admire the fruits of other people's labor. At the nearby communal gardens peonies, lilies, foxgloves and roses are in bloom. As we walked by potato patches and rhubarb bushes, I didn't really feel too bad of a sting in my heart, even though there are moments when I miss sticking my hands into the dirt. I snapped a few photos, smelled the gorgeous scent of a myriad of flowers, and took off my imaginary hat to the hard-working urban gardeners and farmers. 

I got to thinking about owning: there are things that one has to have, and others that can belong to someone else. In the former group are a pretty dress or two, time for a stroll, and peace of mind. In the latter: flowers in bloom.

Sunday, June 26, 2016

Juhannuspäivä Suomenlinnassa / Midsummer day at Suomenlinna


Juhannuspäivänä lähiössä oli 25 astetta lämmintä ja aurinkoista, mutta Suomenlinnan lautalla puhalsi hyytävän kolea tuuli sumun seasta. Perillä Chris ja minä kiipesimme kallioille merta katsomaan, pilvipeitto alkoi repeillä ja lämpö kohosi hellelukemiin kuin varkain. Kastelimme varpaamme kylmään veteen, minä söin kaurakeksejä ja pahoja kirsikoita, ihailin ilmavirroissa leijailevia lokkeja, haistelin meri-ilmaa, nojasin auringon lämpöä huokuvaan kallioon. Rantavedessä pulikoivat lapset ja vähän vanhemmatkin. Me pohdiskelimme, olisiko Godzilla korkeampi kuin Viking Linen risteilijä (olisi, tietenkin olisi).

Olimme jo kotiin lähdössä, mutta sisko ja parrakas mies olivat saapuneet vierasvenesatamaan, jonne suuntasimme telakan kautta. Aikamme viivyttyämme ja kofeiinia tankattuamme suuntasimme lautalle, jolla nuokuimme kuin kaksi vanhaa varista. Ihana, ihana meri. 



Päällä musta harsomekkohuitula, jonka ostin siivouspäivänä eurolla. / Wearing a black cheesecloth dress that I bought for one euro during Cleaning Day.


On midsummer day the weather in the suburbs was hot and sunny, but as Chris and I hopped onto the ferry to Suomenlinna sea fortress, we found ourselves chilled to the bone. Against all odds and weather forecasts, the sea was foggy and windy. At the fortress we trekked to the big rocks by the water, found a pretty spot, and eventually the thick bank of clouds began to disappear. As the sun shone and the temperature rose, we dipped our toes into the cold Baltic Sea. I ate oatmeal cookies and cherries, admired the seagulls drafting in the currents, breathed in sea air, and leaned on the smooth, warm bedrock. Kids swam in the bay, and Chris and I debated whether Godzilla was taller than a Viking Line cruise ship (yes, of course it is).

We were already getting ready to head home when my sister and her bearded man let us know they had arrived in the guest harbor. We stopped by the shipyard, had some caffeine, admired pretty boats, and eventually walked back to the ferry, all wiped out and thoroughly tired. Lovely, lovely seaside, there is nothing like it!