Wednesday, March 29, 2017

Kevättä kohden / Facing spring


Kaivoin kaapin perukoilta kevyempiä kenkiä ja vaihdoin villakangastakin kevyesti topattuun trenssiin. Tänä vuonna en aio toimia niinkuin yleensä: että kopellan menemään loskan ja sepelin nuhjaannuttamissa talvikengissä ja ihan liian paksussa takissa jonnekin huhti-toukokuulle asti, kunnes huomaan farkkutakkikelien saapuneen. Trenssi oli todellinen löytö Frida marinasta - mistäs muualta. Se pitää tuulta ja toppavuori lämmittää nollakeleilläkin, mutta yleisfiilis on vähemmän talvinen kuin tumma kissankarvoilla päällystetty villakangastakki. Olen muuten ajatellut vuosikausia, etten ole trenssi-ihminen, mutta nähtävästi tarvittiinkin vain tarpeeksi pitkä helma ja runsaammin volyymia mitä tavistrensseissä.


Niin, ja mainitaan nyt sekin, että kevät tuli! Mustarastaat laulavat ja on valoisaa, kun pääsen iltavuorosta kotiin. Lähiössä tuoksuu multa, purot ja ojat solisevat jäistä vapaina. Tekee mieli siivota ja kokkailla (parsakausikin alkaa ihan kohta), käydä kävelyllä, samoilla vielä paljaassa, värittömässä metsässä.


Typically, in late April or May I find myself trudging along in a pair of ice-and-gravel-beaten winter boots and a cat-hair-covered wool coat, even when the weather would allow, say, a denim jacket and brogues. I decided to do things differently this year: I hopped on the spring wear wagon much earlier than usual. I bought this green padded trench coat at Frida marina some time ago, and it has been such a good purchase. It is wind resistant and the padded lining keeps me warm when temperatures still hover around freezing. The added bonus: it looks so much lighter and springier than any of my wool coats. For years I thought that I wasn't really a trench coat person, but I guess all it took was the right length and a suitable amount of volume.


Also, I declare: spring is here! Blackbirds sing and it is light out when I get off work from the late shift. In the suburbs it smells of dirt, wonderful dirt, and the streams and brooks flow free of ice. I feel like cleaning and cooking (asparagus season is almost upon us), and wandering in the bare, colorless woods.

Kuuntelen / listening to: The Best of Sonny Rollins (The Blue Note Years)
Katson / watching: Six Feet Under
Luen / reading: Laurence Sterne - The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman

Saturday, March 18, 2017

Sairastuvalta / From the sick bay


Olen nukkunut huonosti jo muutaman viikon. Olen pyörinyt sängyssä, heräillyt mitä oudompina yön hetkinä. Milloin on nenä tukossa, milloin kurkkua kuivaa, jalka on puuduksissa, sydämen syke tuntuu liian nopealta nukkumiseen. Jossain vaiheessa vaivun levottomaan uneen, josta havahdun ennen auringonnousua. Torkahdan vielä tunniksi tai pariksi jos hyvin käy. Olen nähnyt omituisia unia, joissa vierailevat lapsuuden koulukaverit, pähkinähakkiparvet ja holtittomasti purkautuvat lankarullat. Päivisin en kuitenkaan ole ollut megalomaanisen väsynyt. Aivot raksuttavat, kuumeisesti ja ylitahtiin. Olen käynyt kierroksilla päivin ja öin, jokin odottaa.

Kävin viime sunnuntaina siskon kanssa UFFin neljän euron päivillä ja ostin kasan vaatteita kun mieli teki. Ostin jännän kullanvihreänsävyisen, röyhelöhelmaisen hameen, minulle ihan liian suuren Aasia-inspiroituneen tikkipusakan ja hopeisella kuunsirpillä varustetun sinivihreän mohairneuleen. Ei ehkä maailman käytännöllisimpiä vaatteita, mutta mitä siitä! On kai taas se puolivuosittain koittava aika, kun minun tekisi mieli omistaa kaikki maailman kauniit vaatteet ja kaikki maailman tyylit, jotta voisin luoda nahkani joka ikinen päivä ja olla samalla oma itseni mutta silti joku toinen. Plärään nettikauppoja mutten osta mitään, ja selaan Pinterestiä ja muotilehtiä kuin heikkopäinen. Vähän oudot, pudotetut vyötäröt kiinnostavat edelleen. Jos olisin sikarikas, ostaisin Delpozoa. Pukeudun mustaan merinovillaiseen neuleeseen ja mustiin suoriin housuihin ja mieheni huikkaa ohimennen, ettei tiennytkään menneensä Johnny Cashin kanssa naimisiin. Musta näyttää kevään valossa ankeammalta ja nuhjuisemmalta kuin mikään, mutta sillä nyt mennään kun muutakaan en ole keksinyt - vielä! 

Chris vietti syntymäpäiviään tämän viikon tiistaina. Olin junaillut itselleni vapaapäivän, jonka ensin luulin pilanneeni syömällä edellisenä iltana liikaa sipsejä ja dippiä. Tuli nimittäin niin paha olo, ettei tosikaan. Huonosti nukkuminen sai täysin uudet ulottuvuudet: yön pimeinä tunteina makasin vuoteen sijasta kylppärin kylmällä lattialla, hengittelin syvään ja yritin olla oksentamatta. Chrisin synttäripäivänä oli pakko ottaa iisisti, kun kuumekin nousi. Katsoimme kotisohvalta Hitchcockin alkuperäisen The Man Who Knew Too Much:in vuodelta 1934. En pystynyt syömään Stockan Herkusta ostamiani synttärileivoksia, en katsomaan niihin päinkään. Kunnon vatsatautihan siitä sitten kehkeytyi, lääkärissäkin piti käydä. Sairasvuoteelta olen katsonut joka paikassa hypetettyä Skam:ia, ja myönnän, se on oikein hyvä ja koukuttava. En kylläkään oikein osaa samaistua henkilöhahmoihin, koska minä en ollut teininä millään tasolla sanavalmis enkä koskaan käynyt missään bileissä, joita skamilaisilla tuntuu olevan vähintään kerran varttitunnissa. Erinomainen sarja silti.


Ihan kuin en käyttäisi tarpeeksi aikaa vaatteiden vatvomiseen: sohvalla maatessa minulla on ollut aikaa katsella jokunen aika sitten päättyneiden muotiviikkojen tarjontaa. Paljon rumaa, epäkäytännöllistä ja kikkailevaa muotia (Diorin nahkabaskerit, ihanko oikeasti?), mutta onneksi olen inspiroitunutkin. Antonio Marrasin show nykytanssiperformansseineen oli hurmaavaa katsottavaa, vaatteetkin olivat kauniita. Edellä mainitun Delpozon pähkähulluja volyymeja olen ihaillut jo useamman sesongin ajan. Ihastuin suin päin Dries Van Notenin muotinäytösvideoon vaatteineen, stailauksineen, musiikkeineen, malleineen päivineen. (Dries ei erehdy ikinä, ei koskaan.) Kunhan kelit paranevat, aion pukea pohjepituisen, kapean hameen kanssa mustat nilkkasukat ja mieskengät. Voipi olla, että Johnny Cash- vaikutteet jatkuvat siis vielä hetkisen.

- - - 

I have slept rather poorly recently. I roll around in bed and wake up at the strangest hours. I feel congested, have dry throat, my foot falls asleep, my heart rate is too fast for sleeping. At some point I fall into restless sleep and have odd dreams in the early hours of the morning, about my childhood friends, huge flocks of spotted nutcrackers and unraveling balls of yarn. During the days, however, I am not as tired as one would expect. My brain is on overdrive, day and night. It's like a holding pattern, something is waiting.

Last Sunday my sister and I visited a local charity store where they were selling everything for four euros. I bought a bunch of clothes because I felt like it: a golden greenish ruffle skirt, a somewhat Asia- inspired jacket that is way too big for me (but I think I'll be able to wear it anyway), and a little juvenile handmade sea green colored mohair sweater with a silver moon and stars on it. Not the most practical set of clothes I've ever owned, but oh well! It's that time again: every six months I feel like I want to own all the pretty clothes in the world and all the cool styles in the world, so that I can change my identity daily - be me but be someone else at the same time. I browse online stores (I don't buy anything) and frantically flip through fashion magazines, books and Pinterest. I am still intrigued by slightly odd, dropped waists at the moment. If I was rich, I'd buy Delpozo. I end up wearing a plain black merino wool sweater with black slacks and my husband mentions, in passing, that he hadn't remembered marrying Johnny Cash. Black looks rather scruffy and dowdy in the newly emerged light of spring, but I haven't really felt like wearing lighter colors either - not yet anyway.


It was Chris' birthday on Tuesday. I had arranged to have the day off, which I thought I then ruined by eating way too many chips and dip the night before. I felt really sick, thinking that I must have overeaten. At night my current patterns of poor sleep escalated: I found myself lying on the bathroom floor, shivering, trying desperately to not throw up. The next day I realized I had a fever. We spent Chris' birthday at home on the sofa, watching Hitchcock's British version of The Man Who Knew Too Much, from 1934. I couldn't even look at the birthday cakes and pastries I had bought for Chris' special day. What I thought was just a bad reaction to a bunch of chips turned out to be a full-blown stomach bug. Charming! From my sick bed I've been watching Skam, the much hyped Norwegian teen angst drama. It's very good and I'm hooked, although it's not like I can relate to the characters. I never went to any parties in my teens and I certainly wasn't a verbal acrobat like most of the Skam teens seem to be. It's an excellent show nevertheless.

As if I weren't preoccupied enough with clothes already, but since I've been sick, I've had ample time to watch the autumn/winter 2017 fashion weeks' offerings. As usual, there was a lot of gimmicky, flat-out bad and ugly fashion out there (leather berets? You've got to be kidding me, Dior!). I also saw a few shows that really inspired me, like Antonio Marras (with actors and dancers and superbly beautiful clothes), Delpozo (I mentioned him earlier already - oh, those nutty volumes!) and Dries Van Noten (everything about it - that man can do no wrong). When the weather gets nicer, I will wear a narrow, mid-calf skirt with black ankle socks and black flats. Seems like the Johnny Cash theme might continue further into spring and summer.

Friday, February 24, 2017

Kevättalvitalvikevät / Springwinterwinterspring


Talvi ja kevät vuorottelevat. Vuoroin lumi sulaa, talitiaiset sirkuttavat korviahuumaavan kovaa, jalkakäytävät kuivuvat... ja sitten tulee ensin vettä, sitten räntää tai lunta, ja sen jälkeen pakkanen kiristyy, kunnes taas lauhtuu. Ja sitten pyryttää lisää vedensekaista lunta, vartin päästä paistaa aurinko. Pukeutuminen on vaikeaa päivinä, jolloin aamuisin huidellaan plussan puolella ja illoiksi luvataankin kymmentä pakkasastetta. Vähän liian usein on rumakenkäsää - pitää laittaa jalkaan sen sortin monoskuukkelit, joista ei ole niin väliä. Kunhan pitävät varpaat lämpiminä ja kestävät samalla loskaa ja lunta. Rumakenkäsää hankaloittaa muutakin pukeutumista. Kun ei omista esimerkiksi yksiäkään järkeviä farkkuja eikä muutenkaan ole ihan varma, onko ylipäätään farkkuihminen ollenkaan, tulee vaatteiden valitsemisesta tuskallista. Mikään ei  nimittäin näytä hyvältä rumakenkien kanssa. Tulee takkiongelmakin, koska rumakenkäsää tarkoittaa myös rumatakkisäätä. En ole vielä nähnyt nättiä, lämmintä, kosteutta ja räntää hylkivää takkia. Pakkaudun siis toppatakintapaiseen ja rumakenkiin, enkä koe ollenkaan näyttäväni itseltäni.

Junassa katselen, mitä muilla ihmisillä on päällä. Löytyy räntäsateen kastelemaa villakangastakkia, kittanaa nahkatakkia, käteviä armeijanvihreitä parkoja, aikuisten naisten vähän pidempiä, asiallisia, hupullisia untuva- tai toppatakkeja. Nuorilla on tennarit ja paljaat nilkat paljastavat pillifarkut, vanhemmilla samanlaisia rumakenkiä kuin minullakin. Monella on toppahousut. Joku hullunrohkea uskaltaa kopsutella menemään korkeakorkoisissa nahkasaappaissa pääkallokelistä huolimatta. Pukeutuminen on vähintään yhtä sekavaa kuin sääkin.


Vietän vapaapäivän aamua lukemalla muotilehtiä ja juomalla vähän liikaa Sergejeffiä. Lehtien sivuilta kurkistelevat jo kevät- ja kesävaatteet: on rapsakkaa, röyhelöistä kauluspaitaa, kukkamekkoja, ylipäätään sellaisia vaatteita, joiden kanssa sukkahousuja ei tarvita. Kuvissa on luonto herännyt, vihreä. Meren äärellä kävellään ilman kaulaliinaa. Yritän muistella, missä vaiheessa olen alkanut odottaa kevättä jo alkuvuodesta. Kliseistä ehkä, mutta kun minä olin pieni, helmikuu oli kaikista paras ja talvisin kuukausi. Ei silloin kevättä vielä ajateltu, ei pitkiin aikoihin, vaan möyrittiin lumessa ja laskettiin pulkkamäkeä. Teininä pärjäsi hyvin koko talven yhdellä ja samalla talvitakilla, koska oli aina kylmä. En osaa nauttia talvesta enää samalla lailla kuin pienenä, en, koska epävakaisuudesta on mahdoton innostua. Tätä postausta kirjoittaessani sää on ollut ensin harmaa ja pilvinen, sitten lumimyrskyinen, sen jälkeen aurinkoinen, ja taas harmaa - kaikki tämä ehkä reilun tunnin sisällä. Vaikka kevät jo kiinnostaakin, oikeasti toivon, että olisipa vielä kunnolla lunta ja pakkasta, huopikaskelit, eikä tätä ainaista pyöritystä, jona yhtenä hetkenä on yhtä ja toisena toista.  Miksi kaiken täytyy aina muuttua-aa-aa-aaa!

Onneksi on teetä ja muotilehtiä, eikä vapaapäivänä ole pakko poistua kotoa! Eskapismia parhaimmillaan.

Eilen illalla töiden jälkeen piipahdin ostamassa parit uudet sukat ja haksahdin alehyllyssä roikkuviin kuparinvärisiin lurex-sukkiksiin. Edellisenä päivänä olin katsonut Guccin ensi syksyn ja talven muotinäytösstreamia ja todennut tarvitsevani vähän enemmän kimallusta elämääni. Eihän tätä ainaista masentelua jaksa kukaan. Voisikohan kukkamekon kaveriksi pukea rumakengät?


The weather can't decide whether it is winter or spring. One day we have above-zero temperatures with the snow melting, birds chirping, pavements clearing... and the next, a new cold front comes in, with snow blowing horizontally. The temperatures plummet once again, only to rise a few days later, with slush and sleet, and hazardously icy roads. Then more snow, and fifteen minutes later, sun. It's challenging to get dressed on mornings when it's five above, but the weather forecast says it will get to ten below by the evening. All too often I resort to wearing weather-proof ugly shoes, the types that just keep my toes dry and warm. Ugly shoes present a problem for rest of the outfit: nothing really goes with ugly shoes. I also have to wear an ugly coat: something that repels the sleet, something warm, but not too hot, i.e. a padded coat, and they have yet to design one that I'd find even remotely pretty. So there I am, waiting for the train to go to work, wearing ugly shoes and an ugly coat. Whatever else I might be wearing underneath doesn't pick up the rest of the outfit - it just can't. Climate change is ugly on all fronts.

On the train I look at what other people are wearing. Someone's wool coat has gotten wet and it reeks. A young girl wears a fitted leather jacket, another one a sensible, longish army-green parka. Older women (and myself) wear longer padded coats that cover their bums. Teenagers wear cropped skinny jeans and canvas sneakers, their bare ankles showing. Some adults wear padded pants that look like ski wear. Most people wear ugly shoes, just like I do. A brave soul is sporting a mini-skirt with high-heeled leather boots, despite the icy roads. The way people dress is just as nuts and all over the place as the weather.


I start my day off with too much Russian tea and a pile of fashion books and magazines. It's spring and summer in the editorials: models wear crispy white shirts, flower print dresses, the types of clothes you don't need to wear tights with. No scarf needed while gazing at the sea! The surroundings are green and lush. I try to remember when I began to look forward to spring as early as this. When I was a little girl, February was the best and the wintriest of months: we dug caves into the snow, went sleighing. Even as a teenager I needed only one winter coat because it was simply cold all the time. I don't enjoy winter the way I used to: there is just too much hassle with the weather constantly changing. As I've written this post, the weather has gone from gray and overcast to a crazy blizzard, to sun shining and back to overcast - in, what, an hour or so? I long for spring, but what I'd really want is a proper winter, with a lot of snow and staying-power, the way winters used to be. 

Thank goodness for tea and fashion magazines, though, and since I have the day off, I don't have to leave home. Escapism at its best!

Yesterday after work I stopped to buy some socks, and grabbed a pair of copper colored lurex tights from the sale rack. I decided that I needed some more magic in my life after having watched the Gucci autumn/winter 2017 fashion show the night before. I am tired of feeling down. It's time to wake up, no matter what the weather. I wonder if I could just wear my ugly shoes with a flower print dress?


Kuuntelen / listening to: Beach House - Depression Cherry
Katson / watching: Arrested Development
Luen: / reading: The Poetical Works of John Keats
Suunnittelen / planning: sukkalaatikon siivous / cleaning out my sock drawer


Friday, February 10, 2017

Taas yksi vaatepaljouspostaus / Yet another blog post about having too many clothes


"Mulla on ihan hirveän paljon vaatteita", totesin siskolle sen sadannen kerran, kun ylitimme Helsinginkatua viime sunnuntaina. Olimme jutustelleet jo hyvän aikaa Hyvän mielen vaatekaapista, johon olen kai kehittänyt jonkin sortin pakkomielteen. (No en ole, oikeasti se on vain tosi hyvä, ajatuksia herättävä kirja.) Sen sadannen kerran, taas, haluaisin olla edes joskus yksinkertaisten linjojen nainen, sellainen, jolla voisi olla aika paljon vaatteita muttei niin hirveän paljon kuitenkaan. Ei niin paljon, etten muista vaatteitani. Ei niin paljon, että vaatehuone on täynnä vaatteita, eteisen kaappi on täynnä vaatteita, piirongin laatikot ovat täynnä ja sitten on vielä irtonainen rekki makuuhuoneessa.

Sen sadannen kerran taas mietin, miksi koen niin suurta vaihtelunhalua vaatteiden suhteen. Miksi yhtenä päivänä haluan pukeutua kauluspaitaan ja suoriin housuihin ja toisena omituiseen kaapumekkoon, kolmantena tweediin ja neljäntenä röyhelöihin? Miksi minulla on 30 kauluspaitaa, joista käytän kuitenkin vain muutamaa? Miksi niistä käyttämättömistä vaatteista on niin vaikeaa (ellei jopa mahdotonta) luopua? Miksi vaatemääräni ei pysy aloillaan, vaan rönsyää tasaisin väliajoin hallitsemattomaksi kaaokseksi? Vai tuntuuko se vain siltä? Minulla on todella paljon ihania vaatteita, joita rakastan. Mitä jos minulla onkin vain joku sisäinen rytmi, jonka mukaan olen vuoroin tyytyväinen ja tyytymätön vaatetilanteeseeni? Entä jos kyse onkin mielialasta - jostain yleisestä selkeyden tai muutoksen kaipuusta, jota meistä jokainen joskus kokee? (Tämä ei tosin ole mikään syy omistaa 30 kauluspaitaa...)

Lueskelin toissavuoden merkintöjäni Project 333:sta - muistatteko kun kokeilin selvitä 33 vaatteella 3 kuukauden ajan? Projekti oli ihan mielenkiintoinen, mutta aikamoiseksi rämpimiseksi se meni. En valaistunut, vaikka paljon opinkin. Hankkiuduin kokeilun jälkeen eroon aika isosta määrästä vaatteita, mutta omistamieni vaatteiden määrä pysyi silti korkeana. Aika moni Project 333:een valitsemistani lempivaatteista on sittemmin päätynyt UFFin laatikkoon tai kirppiskassiin - se siitä, että ne kahden vuoden takaiset vaatteet olisivat olleet joitain ikuisia lemppareita... Tämänhetkisessä vaatepaljousahdistuksessani pyörittelin hetkisen ajatusta kokeilla Project 333:a uudestaan, mutta pelkkä vaatteiden läpikäymisen ja 33 vaatteen valitsemitsemisen sunnittelu alkoi heti ahdistaa. No, tilanne on mitä on: liikaa vaatteita kumminkin. Oikeasti minun pitäisi ostaa uusia aluspaitoja. Vanhat ovat rumaksi ja reiällisiksi kulahtaneita. Uskollisesti palvelleet A.P.C.:n käytettynä ostamani mustat talvinilkkurit ovat myös niin puhkikävellyt, että niistä tulee loska sisään - ensi talveksi pitää siis ostaa uudet mustat talvikengät, jollei suutari pysty ihmeisiin.

Olen lukenut moneen kertaan Hyvän mielen vaatekaapin osion vaatemäärän vähentämisestä ja siitä, että vaatteiden osalta voisi soveltaa Dunbarin numeroa 148 (viittaa Dunbarin teoriaan siitä, kuinka monta ihmistä voi toisen ihmisen lähipiiriin kuulua - sama voi siis päteä vaatteisiin). Mietin, kuinkahan monta vaatekappaletta minulla mahtaakaan olla. En uskalla laskea, mutta on niitä pirun paljon enemmän kuin 150. Sitten muistelen kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin omistin yli sata paria kenkiä ja shoppailin säännöllisesti H&M:ssä ja muissa halpisketjuliikkeissä. Kauas on tultu niistä ajoista, onneksi!

Pohdiskelen usein, ehkä liikaakin, ihmisten ja vaatteiden välistä suhdetta. Vaatteet ovat liian mielenkiintoisia ollakseen minulle pelkkiä fyysisiä objekteja tai käyttöesineitä. Yhtäältä vaatteet ovat tapa erottua joukosta ja ilmaista persoonallisuutta, toisaalta vaatetus voi myös häivyttää yksilön osaksi massoja. Vaate pakottaa kuulumaan osaksi jotakin tai se voi repiä meidät irti. Vaatteet pitävät meidät lämpimänä ja turvassa, mutta ne ilmaisevat myös normejamme ja arvojamme. Vaatteet voivat ilmaista yhteiskuntaluokkaa tai poliittisia mielipiteitä. Vaatteilla ja etenkin niihin kuluttamisella rakennetaan identiteettiä, joka voi olla todellinen tai täysin valheellinen. Olemme sitä, mihin ja miten pukeudumme, mutta emme kuitenkaan. Vaatteiden valitsemisen ja  pukeutumisen tulkitsemisen mahdollisuudet ovat häkellyttäviä, loputtomia. Vaatteet heijastavat ympärillämme pyörivää yhteiskuntaa tai kapinaa sitä vastaan. Vaatteet herättävät tunteita, meidän päällämme ja etenkin muiden. Ja joskus vaatteet ovat ihania, niin ihania, ja joskus taas kauheita. Vaikka vaatemäärä tuntuu omalla kohdallani olevan ikuisuusdilemma, ehkä voin kutakuinkin rauhallisesti todeta vaatteitteni olevan ainakin itseni näköisiä: yhtä kameleonttia, yhtä häilyvää, kokeilevaa, muuttuvaa. Vaatteiden kanssa olen kaikki enkä mitään.

Jatketaan pohdintoja.


"I have so many clothes", I said to my sister the other day, for the hundredth time. I had been talking about Hyvän mielen vaatekaappi, an awesome Finnish book about wardrobe control that I am somewhat obsessed with (well, not really obsessed - it's just a good book) and I found myself complaining about how much clothes I have, yet again. Sometimes I'd just like to be the woman who has a simpler wardrobe and a simpler frame of mind. I like to have plenty of clothes, but not so much that I have a walk-in-closet full of clothes, a dresser full of clothes, another cabinet full of clothes and an extra clothing rack, yes, you guessed it, full of clothes. (Plus the ones that are in storage, of course.)

So, once again I am left wondering why it is like this. Why do I want to wear a pair of slacks and a simple button-up shirt one day, a weird shapeless dress the next, tweed on day 3, and ruffles the day after? Why do I feel such a strong need to want to change my look? Why do I own 30 shirts when I only wear a handful of them on a regular basis? Why can't I let go of the clothes I don't wear? Why does my wardrobe always spiral out of control, or does it just feel like it? I have a lot of clothes that I love. What if my clothing-related anxieties have more to do with life in general, a need for change, a need for clarity that I just haven't reached in life? (I guess that doesn't explain the 30 shirts...)

Remember when I tried to cope with 33 pieces of clothing for three months two years ago? I went back to some of those blog posts, since that was the last time I felt equally frustrated with the amount of clothes I have. I read the posts and remembered how weird it all got at one point. (An interesting side note: a lot of the assumed forever-favorite clothes that made into my selection of 33 clothes have since been recycled or sold - so much for them being forever...) I found myself entertaining the thought of trying Project 333 again, but shook the idea off my head a few seconds later. I didn't enjoy the project or see the light back then, even though I got rid of a bunch of clothes, and more when we moved to Helsinki a year ago... but still, it is what it is. Too many clothes. Should get rid of some, and yet, I desperately need new undershirts. My old ones are horribly worn, one actually has holes in it from pure wear. Also, my black A.P.C. lace-up winter ankle boots that I bought second hand some years ago are close to the end of their lifespan - they are taking in water and/or slush. I will need to buy new black winter ankle boots at some point, unless the cobbler can perform miracles.

The Finnish book on wardrobe control that I mentioned earlier has a chapter on how to cull one's wardrobe and how to come to a conclusion about how many clothes one needs. The author draws from Dunbar's number 148, which is roughly the number of social contacts humans are able to maintain. The number could also be applied to one's wardrobe: we are able to form a relationship with somewhere around 150 people, or items of clothing, that can, to some extent, be considered one's friends. (Yes, I sometimes feel that my clothes are my friends. Is that weird?) So... 150 pieces of clothing, eh? I dare not count the number of clothes in my wardrobe. It is a lot more than 150. A lot. Then I think of my old collection of shoes from ten years back: I had a hundred pairs of shoes. I also shopped at H&M regularly. I've come a long way from those days, even if the number 150 feels and seems mind-boggling as I look at the amount of clothes I currently own.

I like to think about the connections between people and their clothes, perhaps to a fault. Clothes are just too interesting to be ignored or to be considered as mere physical objects. Clothes can boost one's self-confidence or show off one's personality, or they can also be a method to hide within the masses, a way to remain anonymous. Clothes keep us warm, they help us interpret social norms. Sometimes they indicate our social class or political opinions. With clothes, we belong or we become separate. We construct our identities through clothes and consuming, and those identities may be true or false. We are what we wear, but not really. There are no limits to interpreting what we wear, or what others wear. Clothes portray the society around us, or our revolt against it. And clothes bring out emotions, too. There are times when I just say it: I love clothes. I do. Other times, I get frustrated by them, angry at them. I guess no matter how many clothes I have, one thing is certain: they are my clothes, I have picked them for myself. They look like me, and that's a good thing. They are just as chameleon-like, just as fragmented, experimental, ever-changing, as I am. With clothes, I am everything, or nothing.

More on this topic to come, I am sure. 


Wearing a thrifted vintage collar with a navy merino wool turtleneck sweater. 

Tuesday, February 7, 2017

7 February


Hei vain, helmikuu. Mitä kuuluu - no eipä kuppaa kummempaa. Sunnuntaina luuhasin siskon kanssa Holvikellarin (ja parilla muullakin) kirppiksellä, sitten somistimme siskon kaupan ikkunaa. Maanantaina kävin veljen kanssa Orionissa katsomassa Herzogin Aguirre - Jumalan vihan. (Olipa outo, häiritsevä, vahva elokuva - se näyttää muuten olevan katsottavissa YouTubessa kokonaisuudessaan.) Illusia kävi eläinlääkärillä granuloomakompleksinsa vuoksi. Tänään tiistaina meillä on ollut vedet poikki koko päivän. On kai pakkanen rikkonut putkia.

Vaatetuspuolella kiinnostaisivat jo vähän vaaleammat värit ja kevyemmät vaatteet, mutta talvi on ja pysyy. Välillä tosin tuntuu siltä, ettei se oikein ole alkanutkaan, kun on ollut niin märkää ja tuulista. On saatu luistella jäisillä kaduilla tai tarpoa vetisessä loskassa vuoropäivin. Talvessa parasta ovat kunnon pakkanen ja aurinko - nyt saadaan nauttia molemmista. Tänään kotona valo näyttää jokaisen pölyhiukkasen ja pesun tarpeessa olevat ikkunat, mutta ei se mitään. Valoa kohden mennään.


Hello February! What's new - well, not a whole lot (or as one of the oddest Finnish sayings goes: "not much more than syphilis".) On Sunday my sister and I went to check out a new fleamarket (and a couple of others), then worked on the window display at my sister's vintage shop. On Monday my brother and I went to see Herzog's 1972 classic Aguirre - The Wrath of God. (What a strange, uncomfortable, powerful movie - looks like it's available on YouTube in its entirety.) Illusia went to the vet because of her chronic skin problems. Today our water has been cut off all day - the frost has busted a main pipe in our neck of the woods.

On the clothing front I'd already feel like wearing lighter colors and fewer layers (I have a wonderful long green trench coat I'm dying to wear), but winter is still here, although in a way it almost seems that it has barely even begun. This winter has been a weird one: very windy, rainy, temperatures all over the place. The thin layer of soaking wet slush or ice on the pavements hasn't exactly thrilled me. The current weather front came with plummeting temperatures and a little bit of crunchy snow: it all feels refreshing. The sun is out again and the mid-winter light is brutal: it shows every little speck of dust at home and a severe need for window cleaning. But this is what I love about winter in Finland: proper frost, snow, some sun. 



Sunday, January 29, 2017

Aurinko! / The sun!


 Katsokaa, mä ulkoilen!

Keväiseltä näyttävä ja tuntuva keli houkutteli minut ja Chrisin horjumaan jäisille ulkoilureiteille perjantaina. Emme kaatuneet emmekä rikkoneet luitamme ja saimme sopivan annostuksen aurinkoenergiaa. Voi elämä, kuinka valo tekeekin hyvää: ihan kuin alkaisi taas uskoa siihen, että elämä voittaa. Päivät tuntuvat jo pidemmiltä ja aurinko lämmittää. Kotona join kupin kuumaa Sergejeffiä ja söin alkuviikosta tekemäni banaanikakun jämät. (Käytin tätä reseptiä ja heitin sekaan pilkottuja taateleita. Resepti on niin helppo, ettei tosikaan. Kakku on parhaimmillaan kunnolla vetäytyneenä ja viilentyneenä, parin päivän päästä valmistuksesta.) Samana iltana sitten kärsin kirkkaassa valossa vaeltamisen seurauksista: migreeniä pukkasi, ihan tosissaan, ja seuraavana päivänä myös. No, kai se oli sen arvoista!




Ei mulla oikeastaan muuta. Päällä on H&M:n halpiskasmirneule (joka on yllättävän hyvälaatuinen - se on kestänyt jo kolme - neljä vuotta aktiivikäyttöä) ja kirppikseltä ostetut Noa Noan vuorilliset vajaamittaiset villaseilorihousut. Hauska tikkipusakka on Globe Hopen - loistava kirpparilöytö viime kesältä. Pipo, huivi, laukku, lapaset ja kengät second handiä.


Look at me, I am outdoors!

It almost felt and seemed like spring on Friday, so Chris and I ventured out onto the perilously icy walking paths. We didn't fall or break our bones, but received a nice dose of sunlight instead. The sun is actually making me think that life is once again possible - the darkest months of the year are behind us and the days feel noticeably longer already. At home I enjoyed a hot cup of Sergejeff tea and ate the last piece of the banana bread I had made a few days earlier. (I really, really love banana bread. In case anyone is interested, the recipe I used is at the end of the post.) Later in the evening I suffered the consequences of having enjoyed too much bright light: I developed a horrible migraine, and another one the day after. I am trying to tell myself that it was worth it!

Not much else to report - I am wearing a cheap H&M cashmere sweater (which is actually of pretty good quality - I have worn it a lot in the 3 or 4 years I've had it) and thrifted Noa Noa wool sailor trousers. The jacket is a fleamarket find from last summer - it is by Globe Hope, a Finnish brand that makes clothes and accessories out of recycled fabrics. The knit hat, scarf, mittens, bag and shoes are all second hand.



The Banana Bread recipe (not my own, I found it here)

Mix the ingredients below in a big bowl and stir into a soft batter with a wooden spoon. No need to mix or whisk anything separately - just dump everything into the bowl at once and stir gently! 

2 eggs 
2½ dl sugar 
2 ripe medium-sized bananas, mushed 
2 teaspoons baking powder 
1 teaspoon baking soda 
2 teaspoons vanilla sugar 
8 tablespoons whipping cream (or any form of cream-like dairy; I used cooking cream but you can also use regular milk or yogurt) 
150 g butter, melted
2½ dl flour 
dash of cinnamon 
(I also added a handful of chopped dates)

Lightly coat a greased cake/bread pan with breadcrumbs, pour in the batter and bake in 200 degrees for about an hour. Cover the pan with kitchen foil for the last 20 minutes of baking time to prevent the surface from burning. Put in a cool place. The bread is at its best (nicely sweet, dense and sticky) a day or two later.

Friday, January 27, 2017

Second hand -vaatteiden hinnoista / On the Price of Second Hand Clothes



Usein tuntuu siltä, että halpojen second hand -vaatteiden aika alkaa olla ohi, ainakin suuremmissa kaupungeissa ja niiden liepeillä. Päivänä muutamana löysin itseni lähiöfidasta, penkomassa rekkejä ja katselemassa hintalappuja: 8 euroa nyppyisestä henkkamaukan puserosta, joka ei varmaan uutenakaan maksanut 8 euroa, 15 euroa rinnuksilta pahasti tahriintuneesta villaneuleesta (100% villaa! hintalappu julisti), 12 euroa lähes käyttökelvottomasta halpissatiinista valmistetusta bilemekosta, 55 euroa tupakalta löyhkäävästä, osittain rikkinäisestä kelsiturkista. Olen vauhkonnut aiheesta aiemminkin, mutta aarteiden löytäminen halparättien ylitarjonnan seasta alkaa olla työlästä. Laatu on laskenut kuin lehmän häntä ja hinnat nousseet. Joskus olen pähkäillyt, kuka näitä hintoja keksii, mutta kerran osuin paikalle Fidan henkilökunnan keskustellessa hintataulukoista, joiden mukaan tuotteiden hinnat määritellään. On hinnoittelussa kai joku logiikka, mutta taulukkohinnoittelusta huolimatta hintahaitarissa ei ole välillä yhtään mitään järkeä: samalla rekillä voi roikkua Primarkin surkean käyttökelvoton pusero 8 eurolla ja vieressä lähes priimakuntoinen Margaret Howellin pellavaneule samaan hintaan. Sääliksi käy Fidoja, Uffeja ja Pelastusarmeijaa, jotka hukkuvat paskaan. En uskalla edes kuvitella turhasta, käyttökelvottomasta lumpusta aiheutuvia kustannuksia näille tahoille. Ehkä hinnat ovat ainakin osittain tekstiilijätteen kanssa kamppailun takia karanneet käsistä? Ehkei minun pitäisi valittaa.

Oikeasti minua ei haittaa yhtään maksaa second hand -vaatteista kunnon hintaa. Minusta on kohtuullista, että vuosikymmenten takainen tyylikäs vintagemekko maksaa satasen tai useammankin. Jos vaate on sen verran laadukas, että se kestää aikaa ja reipasta käyttöä, maksan siitä kyllä - olettaen tietysti, että olen sillä hetkellä rahoissani. Minua ei haittaa yhtään, jos joku toinen, kolmas tai neljäs on käyttänyt yhtä ja samaa vaatetta aikaisemmin - oikeastaan laatuvaatteen runsas käyttö tekee vaatteesta entistä houkuttelevamman. Se haittaa, että pyydetään kiskurihintoja surkeakuntoisista, haisevista ja likaisista räteistä. Ärsyttää koinsyömät tai piloille kellastuneet Vuokon mekot, joista pyydetään Uffissa viittäkymppiä. Fidat, Pelastusarmeijat ja Uffit eivät ole ainoita, joiden hinta- ja laatupolitiikkaa usein ihmettelen: itsepalvelukirppiksillä törmää välillä mitä kummallisempiin hintapyyntöihin. Jokunen aika takaperin näin kirppiksellä Pradan potkitut korkkarit, joiden pohjat olivat hapertuneet paperinohuiksi ja näyttivät kaiken lisäksi ihan homeisilta. Hinta oli 65 euroa. Second handin hinnannousun indikaattorina voi pitää Marimekon tasaraitatrikoopaitoja: vielä pari vuotta sitten hyväkuntoisia tasaraitoja sai kirppareilta, Uffeista ja Fidoista 5-7 eurolla eli superhalvalla, mutta nykyisin ei ole tavatonta pyytää 15 euroa t-paidoista, joiden laatu ei ole lähellekään sitä, mitä se oli vaikkapa 10 - 15 vuotta sitten. Niin sanotaan, ettei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Ostaja voi aina olla ostamatta, mutta ilmeisesti joku on valmis näitä korkeitakin hintoja maksamaan - eihän niitä muuten pyydettäisi.

Pidän edelleen kauniin vintagen ja hyvälaatuisen second handin metsästyksestä - lähiaikoina haaviini on tarttunut edellämainitun Margaret Howellin pellavaneuleen lisäksi Pradan silkkineule 6 eurolla ja Bazar de Christian Lacroix'n raidallinen puuvillasilkkineule 5,50:llä - mutta arvostan yhä enenevissä määrin second hand-putiikkeja ja erikoisliikkeitä. Vaatteet on varta vasten huolella valittu, tarvittaessa korjattu ja pesty. Eipähän tarvitse varautua pitkiin ja tuskallisiin tahranpoisto-operaatioihin tai etikassa liottamiseen epämääräisten hajujen poistamiseksi. Jos haluan jättää ihanan vintagemekon päälle saman tien, voin sen tehdä, koska joku toinen on jo ottanut tahranpoisto-, korjausompelu- ja hajuriskit minua ennen. Hyvästä laadusta ja ajattomasta designista maksan kiltisti - jopa ihan mieluusti.



I guess it is safe to say that the days of cheap second hand clothes are, for the most part, over - at least in bigger cities and their immediate surroundings. I found myself at a suburban charity store the other day, browsing through a bunch of clothes just for the heck of it, but mainly looking at price tags: 8 euros for a pilled H&M blouse that probably cost less than 8 euros when it was new, a badly stained wool sweater priced at 15 euros, horribly cheaply made, barely wearable satin party dress for 12 euros, old-tobacco-smelling, partly broken shearling coat for 55 euros. I have said this before, but it is becoming more and more difficult to find gems in the midst of no-longer-wearable, tossed-aside cheap fast fashion. The quality is sinking and the prices skyrocketing. I have often wondered who comes up with the charity store prices and what the price hike is associated with. Some time ago I happened to stumble upon two charity store clerks having a conversation regarding pricing tables that guide the pricing process. Despite the assumed logic of these pricing tables, often times there is very little consistency in the overall pricing. On the same rack one can come across close-to-disposable Primark tops for 8 euros and a Margaret Howell linen knit for the same price, as I did yesterday. I guess there are still some genuine pearls among the plastic ones, and I do feel bad for the charity shops. I can't imagine the amount of time they must spend, weeding through the crap they receive as donations, and how much money might be spent on disposing of the stuff they can't sell. Perhaps that explains the current prices. Perhaps I shouldn't complain.

For the record, I really don't mind paying a decent price for a piece of good-quality clothing that's shown its durability over time, and the fact that it's second hand is no problem to me at all - in fact, it makes it more desirable to me. A beautiful, elegant vintage dress in good condition may be priced at 100 euros or, in fact, several hundred, and I have no problem with that - except when I am broke, of course! But I do mind when it comes to expensive second hand clothes that are not durable enough for anyone else to wear, or if they are smelly, dirty or broken. Charity stores are not the only ones who are raising their prices - one sees it more and more at fleamarkets, too: filthy, threadbare clothes with hefty price tags. The other day I saw a pair of once-pretty but intensely kicked around Prada heels at a fleamarket. They were so worn that there was barely anything left of the soles, which actually looked moldy. The price: 65 euros. A good indicator for soaring second hand prices in Helsinki is the classic Marimekko horizontal striped t-shirt: just a year or two ago one would find them at charity shops or fleamarkets for, say, 5 to 7 euros - now they are often priced at 15 euros, which is still not all bad, but the quality of the newer t-shirts is nowhere near to what it was ten or fifteen years ago. I guess it's up to the buyer to make the decision to not buy, and I guess there must be someone who will spend the money. Otherwise it wouldn't make any sense to keep the prices high.

I still enjoy the thrill of the second hand hunt - I have recently found a Prada silk sweater for 6 euros and a Bazar de Christian Lacroix cotton/silk mix knit for 5,50 -  but these days I really appreciate second hand boutiques and specialty shops. The clothes are carefully hand-picked, fixed if they needed fixing to begin with, and washed. No need for desperate stain removal attempts at home, or giving the clothes a bath in vinegar, hoping that a weird smell comes off. I like the thought of paying more for a piece of clothing that I can wear the same day if I choose to. Someone else has already taken the smell-, dirt- and stain-related risks before me. I am willing to pay more for durable quality and timeless design - in fact, I'd be glad to.