Thursday, May 25, 2017

Sata vihreää / A hundred greens


Kun kesä yllättää (ja ainahan se), kamppailen saman asian kanssa: niinä ensimmäisinä lämpiminä ja aurinkoisina päivinä en pysty, en kykene, pukeutumaan täysin kesäkamppeisiin. Pitää ensin vähän keventää, varovasti ja vähän kerrallaan. Jo kolmatta vuotta putkeen ensimmäinen kesäasuni koostuu mustista housuista ja raidallisesta silkkineuleesta. Ei kukkamekkoja paljailla säärillä, ei kiitos vielä.

Kesä tuli päivässä, parissa. Tuhat vihreän eri sävyä loistaa samanaikaisesti. Satakielet ovat saapuneet: niiden elämääpursuava laulu ryöppyää valoisassa illassa, pienen joen varrella.






Summer is finally here, and as usual, I find myself unable to wear full-on summer clothes. I am always too concerned about sunburn, and revealing my white-as-chalk legs feels like it's just too much to handle. For three years in a row now, my first summer outfit has consisted of a pair of loosely fitting black trousers and a stripy silk knit. It's my go-to get-up for this lovely time of the year. 

Hundreds of shades of green are all bursting out at once. The nightingales have arrived, and their song cascades, almost violently, through the night that is almost as light as day.


Kuuntelen / Listening: The Flaming Lips - Race for the Prize
Luen / Reading: Tove Jansson - Seuraleikki
Katsoin / Saw: Get Out

Sunday, May 21, 2017

Lehtiä taivaasta / Magazines from heaven


Perjantai-iltana huomasin puolivahingossa Facebookin vintage-ryhmässä, että joku oli luopumassa 1990-luvun muotilehtikokoelmastaan: hae pois tai menee paperinkeräykseen. Ruinasin siskonpojalta kyydin Karakallioon ja lauantaina roudasin viitisenkymmentä ysäri-Voguea, -Elleä ja -Marie Clairea kotiin. Lehtien entinen omistaja ei halunnut niistä rahaa, mutta kun en hätäpäissäni muutakaan keksinyt, vein hänelle vaihdokiksi nätisti ruukutetun timjamin. Minusta olisi tuntunut kiittämättömältä vain hakea lehdet pois ja häipyä paikalta. 

Sittemmin en ole pystynyt lopettamaan lehtien selailua, koska niissä näkyvä aika tuntuu niin turvalliselta ja tutulta. Hengästyttävän kaunis Isabella Rossellini on Lancomen keulakuva, Johnny Depp ja Kate Moss seurustelevat. Yhdessä mainoksessa poseeraa Christy Turlington, toisessa seuraavalla sivulla Naomi Campbell. Claude Montana suunnittelee Lanvinilla ja John Galliano Givenchylla. Ei muotilehtiskene ole koskaan ollut inklusiivista ja feministi minussa potee vähän syyllisyyttä, mutta näiden lehtien sivuilla vaatteet ja muotijutut ovat niin kauniita, että riipaisee. Tuntuu, että sydän pakahtuu. 

Aika usein huomaan ajattelevani katkerasti, että kaikki hyvä muoti on jo suunniteltu, tehty ja kuvattu. Sitten toppuuttelen itseäni ja muistan, että kaiken nykytyperän valtavirrassa elää edelleen sen tyyppistä luovuutta, joka herättää minussa tunteita. Ei saisi antautua liiaksi nostalgian valtaan, eikä varsinkaan saisi ajatella, että ennen oli kaikki paremmin - totuus ei ole koskaan yksioikoista. Menneessä ei voi elää ja eteenpäin katsominen on hyvästä. Ja kuitenkin: selailen muotilehtiä ajalta, jolloin instagram-tähteys ei yksin riittänyt Voguen kansikuvan saamiseen eikä editorialeja siloiteltu putipuhtaaksi kaikista ihohuokosista, ilmeistä ja eleistä niinkuin nykyisin... ja pohdin taas, että mitä ihmettä muodille tapahtui ja milloin tapahtui. Missä vaiheessa muoti alkoi kiertää niin nopeasti, ettei se ehdi puhutella ihmistä lainkaan? Missä vaiheessa kukaan ei enää odottanutkaan pysähtyvänsä yhden merkityksellisen ja kauniin kuvan äärelle, koska on niin kova kiire katsoa seuraavaa ja taas sitä seuraavaa? Mitä se kaikki kertoo ajastamme? Ken tietää - ehkä minä olen vain tippunut kärryiltä...


On Friday evening I was semi-accidentally browsing a Finnish vintage Facebook group that I am a member of. There it was: a woman had posted a photo of a bunch of old fashion magazines, asking someone to come pick them up because they'd end up in paper recycling otherwise. I contacted the woman, begged my nephew for a ride to a nearby suburb, and eventually found myself lugging nearly 50 issues of Vogue, Elle and Marie Claire from the 1990s to our apartment. The woman didn't want any money for her collection of magazines, but I just couldn't take her mags without giving something back so I gave her a pot of thyme. Silly, perhaps, but oh well!

I haven't been able to stop browsing the magazines since - the era portrayed in them feels safe and familiar. It was the time when breathtakingly stunning Isabella Rossellini was the face of Lancome, when Kate Moss was dating Johnny Depp, when Claude Montana designed for Lanvin and John Galliano for Givenchy,  and ads featured Christy Turlington on one page and Naomi Campbell on the next. Yes, mainstream fashion yada yada yada, probably not all that feminist, blah blah, but boy these magazines are beautiful. I find myself gasping a lot, my heart is skipping beats. 

I often think that all good fashion has already been designed, produced and photographed. Then I catch myself and reject the nostalgia that I know does not come with objectivity. After all, there is a lot of fashion I enjoy these days as well, a lot of creativity out there that I respect. It is good to face the future, and living in the past is not really an option. Yet... I browse these magazines that show a time when ten million Instagram followers didn't put you on the cover of Vogue, or when emotions or expressions on models' faces weren't photoshopped into oblivion. And I ask myself again: what the hell happened to fashion and when did it happen? When did fashion start changing so fast that it no longer spoke to us on a cerebral level? When did we stop pausing and appreciating a beautiful image, really looking at it, rather than skipping to the next one, because let's face it, there is always a next one? And more than anything: what does all this tell us about our times, our lives? Who knows - maybe I just wasn't made for these times...


Saturday, May 13, 2017

Elämän reunalla / On the edge of life


Kun maailma ahdistaa, katselen kuvia avaruudesta. Olemme niin pieniä, ettei meillä tai millään tällä ole oikeasti mitään väliä. Se lohduttaa, rauhoittaa levotonta ajatuksenjuoksuani. Nykyisin yhä useammin huomaan ajattelevani oikeastaan-ei-mitään. Pienet pinnalliset asiat ja epäolennaisuudet kiinnostavat suuria linjoja ja tosiolevaisuutta enemmän. 

Teini-ikäisenä murehdin olevani kamalan tavallinen. En koskaan kiinnostunut mistään tarpeeksi intohimoisesti: vähän kaikki kiinnosti, muttei kuitenkaan mikään. En erottanut itseäni, en omia ääriviivojani, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi. Maailma kosketti ja liikutti, mutta elämä tuntui aina vain lipuvan ohitse, kuin seuraisin vierestä, aina vain ihan yksin. Sama meno on jatkunut omalla tavallaan aikuisiälläkin: koen usein olevani hädin tuskin elämässä kiinni, olen selittämättömällä tavalla irtonainen kaikesta, mutta enää en sentään tunne olevani yksinäinen. Tunnen itseni nykyisin paremmin.

Lähes 15 vuotta sitten tutustuin itseeni kunnolla ensimmäistä kertaa, kun kansainvälisen politiikan teorian luennolla Tri Hopgood piirsi taululle vaakatasoon kolme viivaa: ensin alimman viivan, sitten heti sen yläpuolelle toisen, kiemuraisen, ja kolmannen ylös, roimasti ylemmäs kahdesta muusta, kuin puhelinlangan. Alinta viivaa proffa kutsui maailmaksi, todellisuudeksi, jossa elämme. Toista viivaa osoittaessaan hän puhui ihmisistä: suurin osa maailman ihmisistä on tässä, lähellä maailmaa ja todellisuutta. He elävät ja tuntevat. Ylintä viivaa osoittaessaan aloin jo käsittää: "täällä ylhäällä olette te, kansainvälisen politiikan opiskelijat. Te seuraatte, tarkkailette, olette todellisuudesta irrallaan. Teidän kuuluu olla täällä, jotta osaisitte tehdä työnne hyvin." Katselin ympärilleni luentosalissa ja yritin nähdä syvällisen valaistumisen merkkejä muidenkin opiskelijoiden kasvoilla, koska minään toisena hetkenä en ole ymmärtänyt iteäni yhtä täsmällisesti kuin silloin. Hopgood oli kuvaillut suhdettani maailmaan paremmin kuin olisin itse osannut. Olin aina kokenut eläväni varjoissa, katsovani ulkopuolelta muiden menoa, kykenemättä osallistumaan täysillä. Ei se tarkoittanut, ettenkö olisi itse elänyt omaa elämääni, ettenkö iloinnut, rakastanut, kokenut täyttymistä tai yhteyksiä joihinkin toisiin ihmisiin. Olen vain aina ollut vähän elämän reunalla, aina vähän ulkona. Minä olen tarkkailijatyyppi, ja kiitollinen siitä, enkä oikeastaan edes tule ajatelleeksi asiaa nykyisin. 

Muistelin Hopgoodin vuosien takaista luentoa perjantaina, kun lopettelin osallistumistani #alonetogether -taideteokseen Kiasmassa. Olin sulloutunut pieneen mökkiin, jossa videofiidi lähetti livekuvaa Lapissa kolmessa eri mökissä oleskelevista Shia LeBeoufista, Nastja Rönköstä ja Luke Turnerista. Taiteilijoilla oli näkö- ja kuuloyhteys Kiasman mökissä oleviin, muttei toisiinsa. Taiteilijat kommunikoivat Kiasmaan päin kirjoittamalla. Kotisohvalta teosta pystyi seuraamaan Kiasman mökin ulkopuolella sijaitsevan kameran kautta. Ruudussa näkyivät vain taiteilijoiden kirjoittamat reaktiot ja vastaukset Kiasman mökissä oleville. 

Mökissä oli kamalan kuuma ja se oli täynnä väkeä. Kotoa olin seuraillut mökin ulkopuolista fiidiä satunnaisesti ja olin huomannut taiteilijoiden teksteissä vilahtelevan samoja nimiä: Eve, Shama, Lotta, Enja-Riina, Ferrari, Samuel ja moni muu. Hesarista olin lukenut, että sama porukka on viettänyt lähes joka päivä mökissä tuntikausia taiteilijoiden kanssa keskustellen, laulaen ja tanssien. Mökissä on 30 päivää kestävän teoksen aikana ystävystytty, avauduttu, opittu paljon itsestä ja ihmisyydestä. Siellä nämä samat ihmiset olivat perjantainakin, ja tunnelma oli performanssin viimeisenä päivänä haikea. Mökissä laulettiin Maamme-laulua, pelleiltiin, arvuuteltiin, luettiin jäähyväis- ja kiitoskirjeitä, kyynelehdittiin. Selkeästi #alonetogether:illa on ollut suuri vaikutus mökissä päivittäin vierailleiden ihmisten elämään. 

Minä en tuntenut oloani mökissä pelkästään ulkopuoliseksi kuten aina, mutta yllättäen myös hyvin yksinäiseksi. Vietin mökissä ehkä reilun tunnin, lähinnä kuunnellen vakkarimökkiläisten kevyttä jutustelua taiteilijoiden kanssa. Itse sain sanottua pari sanaa, mutten päässyt osaksi minkäänlaista keskustelua tai ajatustenvaihtoa. Pienen piirin vitsejä sateli samaan malliin kuin bileissä, joissa en tunne ketään eikä ketään todellakaan kiinnosta, olenko paikalla vai en. Kuin olisin tuppautunut taideteokseen, johon minua ei ole kutsuttu; olivat he ja minä. Olen silti tyytyväinen, että menin, näin ja koin. Itse taiteilijat olivat kuin sivuseikka, koska kokemus oli kiinni vakiokävijöistä, joiden tila oli suurempi kuin minun, joiden sydämessä paloi yhteenkuuluvuus ja jotka kokivat teoksen niin totaalisen merkitykselliseksi. Minulle teos oli enemmänkin #togetheralone kuin #alonetogether - en tuntenut yhteen puristautuneen väkijoukon ja taiteilijoiden kanssa mitään yhteistä, vaan tunsin katoavani, häviäväni mökin kuumuuteen. Tunsin syvää yksinäisyyttä muiden ihmisten joukossa, samalla lailla kuin joskus lapsena, kauan sitten. Onneksi minusta ei juuri koskaan tunnu enää samalta kuin silloin joskus, tai niinkuin eilen. Vaikka väreilen elämän reunalla tarkkaillen, minulla on ääriviivat, olen tässä.
- - - 

When the state of the world makes me anxious, I look at pictures of space. We are so small and insignificant that nothing really matters. I find the thought calming. Inconsistencies and quirks fascinate me more than larger frameworks; I am drawn to small things and their order (or the lack of), but not the meaning of life.

When I was a teenager, I often worried about being ordinary. I was interested in things, but not really, nothing was ever quite interesting enough. In a group of people I couldn't find my own outline, I couldn't quite grasp myself, and yet, I felt like I was always on the outside of the realm of any given social context, alone. I was touched by life and the world, but at the same time I drifted on the sidelines, as if I wasn't really there at all. I have felt the same way as an adult: that I am barely holding onto life, that I am somehow, inexplicably separate from it. I don't feel lonely anymore though - I understand myself better these days.


Almost fifteen years ago I had my first international politics lecture with Dr Hopgood. He drew a diagram on the board: there was a line below, establishing a base line, then a rugged line an inch above it, and way, way higher, a third line, something like a wire that a bird would sit on. He pointed at the base line and said: "This is the world, and this," he continued, pointing at the second line, "is most of the population of the world." "This is you", he said, as his finger reached the highest of the three lines. "You, students of international politics, are here, observing, watching, analysing, detached from the rest. You must be here in order to do what you are meant to do." Nothing before or after that moment has made more sense to me about the way I am, about what I am like as a human being. In a matter of seconds, Dr Hopgood had described the way I felt about the world, all of it: that a lot of the times I felt that I wasn't really living a life at all, but standing in the shadows, looking at the lives of other people. It wasn't anything to feel sad or sorry about, it was just the way things were. That I had always felt somehow disconnected, no matter what had happened in my life at a given time, no matter what I had done, whom I had loved, how my heart had ached. I had been, and still am, always just slightly outside of the frame, always on the edge of life. I am an observer first and foremost, and most times these days, I don't even think about it. I am the way I am, and I am grateful for it.

I thought of Dr Hopgood's lecture on Friday as I was leaving #alonetogether, a performance art piece by artists Shia LeBeouf, Nastja Rönkkö and Luke Turner. The three artists spent 30 days in remote locations in Lapland, each in their own cabin, connected only via webcam to a small wooden cabin inside Kiasma, the Museum of Modern Art in Helsinki. Inside the Kiasma cabin people sat and talked to the artists. The artists' only way of communicating back to the Kiasma cabin was via their keyboard, but the artists had no way of communicating with each other. I had been watching the live feed from Kiasma every now and then at home, with only the outside of the Kiasma cabin showing, and the artists' replies and messages shown on screen. It had been somewhat addicting to follow the cabin life, and on quite a few days I had hopped online, to see what people were talking about in the cabin any given moment. On Friday, the last day of the performance, I decided to take part on the spot.

The cabin was really hot, almost like a steamroom, and packed with people. I had noticed in the online live feed earlier that certain names kept appearing on the screen: Eve, Enja-Riina, Lotta, Shama, Ferrari, Samuel and others, as the artists were addressing them. I had read in the paper that a group of people had made their mission to visit the cabin every day, for hours at a time. The same people were there on Friday as well, and the mood was somewhat somber. It was clear on the last day that the experience had meant the world to these people: a lot of sharing had taken place inside the cabin with the three artists, there had been dancing and games, but also deep conversations. When I was inside, the group sang the Finnish national anthem, chatted with the artists about mostly silly topics, played charades, and read emotional goodbye- and thank you- letters. Some tears were shed, too. It was quite moving.

#alonetogether made me feel lonely, and like a child, almost. The bond between the artists and the everyday visitors had grown to the point where I just felt like I crashed a party I wasn't invited to. The cabin was someone else's, and I didn't feel welcome, although one of the girls in the cabin complimented my trousers - I guess that's something. I didn't really get to participate; mostly I stood there listening to others, and I said a few things which I regretted almost instantly, because artist LeBeouf seemed to think that my question to the artists ("don't you feel in any way exhausted, having to be available to people, interacting with others constantly, even if it is via webcam?") was not worth while ("only when people are lame" or "ask lame questions", he replied). But I am glad I went anyway. It was interesting to see the everyday cabin visitors pour their hearts out to the artists, feeling such deep gratitude for being able to be a part of the performance piece. It was clear that something had stirred in them, that it was something really meaningful to them. It was more about them than the artists. In the cabin, I just felt like I do most times: older, and like an outsider. What was different was the feeling of utter loneliness in a crowd that I used to feel constantly way back when, as a child. I am glad I am not in that place anymore, that I may hover on the edge of life, observing, but I also exist, I have found my outlines.

Sunday, May 7, 2017

Valkovuokkoaika / Wood anemone time


Uskaltaako jo sanoa talven olevan ohitse? Ensi viikoksi on lupailtu taas räntää, mutta tänään en näe mitään muuta kuin tämän valkovuokkomeren. Rakastan tätä aikaa keväästä, kun vehreys alkaa puskea harmauden läpi, pikkuhiljaa, vain vähän kerrallaan. Metsä on vielä karu, mutta valo ulottuu pohjalle saakka. Elonmerkit ovat herkkiä ja hauraita.

En ole oikein jaksanut viime aikoina kirjoitella, koska minulle ei kuulu oikeastaan mitään. Aika tuntuu odottavalta, päivät sulautuvat toinen toisiinsa. Olen käynyt töissä, ollut kotona, kirppistellyt, lukenut muotilehtiä, kuunnellut jazzia, syönyt tankoparsaa. Ihan perussettiä. Ajatellut en ole juurikaan, enkä lukenut kirjoja, enkä haastanut mieltäni millään tavalla. Kaikki on ihan hyvin, mikäs tässä ollessa. Joskus on hyvä antaa aivojen lepäillä.



Dare I say that winter might be over? The weather gods have not been kind to Finland this spring, and it is supposed to get cold again next week (we might even get some snow on Wednesday) but today, I will allow myself to think that spring is truly here, as is this ocean of wood anemones in our nearby woods. I love this time of spring: the signs of life are delicate, but the change of season is in the air. The light hits the forest floor, the green pushes through the gray, slowly. 

I haven't written much lately, because I just haven't felt like it and there is simply not much going on in life. I've been at work, I've spent time at home, I've gone to flea markets and charity shops, I've read fashion magazines, listened to jazz, and I've eaten a lot of asparagus. Pretty basic stuff, really. I haven't read books, I haven't felt like challenging my mind, I haven't thought much of anything. Everything is good though. Sometimes it's not a bad thing to let one's brain rest.



 Here is Chris, making fun of me posing for my outfit shots:



I am wearing all second hand (and my new Mamaha turban - made of recycled fabrics). 

Monday, April 10, 2017

Sunnuntaina Ateneumissa / Sunday at Ateneum


Kävin jo keskiviikkona Chrisin kanssa katsomassa Ateneumissa Tuulikki Pietilän näyttelyn, mutta sunnuntaina menin uudestaan, Museokortin mahdollistamana ja siskon kanssa. Kierreltiin Pietilän työt, edettiin Valo muuttaa kaiken -näyttelyn puolelle, josta bongasin ylläolevan Inari Krohnin Sammal -nimisen työn. En ymmärrä taiteesta mitään, mutta tiedän kyllä, mistä pidän. Sammaleesta pidän luonnossa ja nähtävästi myös kehysten sisällä. 

Tuulikki Pietilän kissat olivat hurmaavia, kuten myös Helsingin talviset yöt, Pariisin katot ja muut matkakertomukset, kotoisista saaristotöistä puhumattakaan. Niin monta matkaa, niin monta eri tyyliä ja kokeilua, eikä kyse ollut eri aikakausista. Samalla vuosikymmenellä, joskus samana vuonna, Pietilä oli luonut kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Oli vaikeaa tunnistaa taiteilijaa samaksi, mutta vaihtelu oli minusta ilahduttavaa. Kaipa Pietilä oli kameleontti, kokeilija, edelläkävijä, mennään vähän sieltä, sitten tuolta. Muutos on hyvästä, ei jäädä paikalleen. Pysyvä, liian tarkasti määritelty tyyli voi olla vankila, joka nujertaa luovuuden. Vapaudesta syntyy uutta. 

Vastavuoroisesti Valo muuttaa kaiken -näyttelyn puolella ihmettelin Tapani Raittilan töitä nudistirannoista (tai kylpijöistä, kuten taidemaailmassa on tapana sanoa), joita taitelija oli maalannut 1940-luvulta 1990-luvulle asti. En voinut olla pohtimatta, minkä tyyppinen ihminen jaksaa maalata samanlaisia alastomia viisikymmentä vuotta. No, jumittaminenkin on omanlaistaan luovuutta: saman peilaamista eri mielentiloissa, uuden etsimistä turvallisuuden sisällä. Vivahde-erojen etsimistä ja löytämistä, varjopaikkojen tutkailua. Ehkä se on vain luonnekysymys, kokeeko tarvetta luoda nahkojaan ja kuinka usein. 


My sister and I went to see Tuulikki Pietilä's art exhibit on Sunday. I had already seen the exhibition on Wednesday with Chris, but I went a second time, since a) I was thoroughly inspired by Pietilä's work, and b) my Museum card gives me unlimited access to Ateneum Art Museum, and my sister asked me to join her. 

I loved Pietilä's cats, archipelago landscapes, rooftops of Paris, depictions of winter nights in Helsinki, images from her travels, of which there had been many. Her work spanned decades, and she experimented with a myriad of different styles over the years, sometimes within the same year. I thought it was lovely and refreshing to not be able to recognize the art as hers at all times. What a creative force she must have been! A chameleon, a rule breaker, an experimenter. Change is good, to be always moving! A clearly defined style might be a prison of sorts, while freedom brings creativity. 

On the other side of the spectrum was Tapani Raittila, whose work was presented at another exhibition, Light changes everything, at the same museum. Raittila had painted scenes from a nudist beach (or as they'd probably say in the art world: bathers) from the 1940s to the 1990s. What type of person feels the need to paint similar types of naked people for fifty years? And yet, there is creativity in staying the same, too. To explore the same topic from different times and angles, from different moods, finding something new every time, perhaps, just a glimpse, a new shade, a new proportion. I guess it's a question of one's personality: some people feel a strong need to shed their skins and be born anew, periodically, while others create more, always more, from remaining the same. Who the heck knows - like I wrote above, I don't know anything about art.  


And here we are, my sister and I, at Ateneum.

Tuesday, April 4, 2017

Äänestyspäivänä / On Voting Day


Chris ja minä köpöttelimme läheiseen kauppakeskukseen äänestämään - minä annoin ääneni ties kuinka monetta, Chris taas Suomessa ensimmäistä kertaa. Raapustimme numerot lappuihin, sitten kävimme ostamassa minulle joogamaton ja Chrisille kunnollisen pöytävalaisimen. Ison hypermarketin parsanippu oli ihan hiton paljon halvempaa (2,98 euroa) kuin lähikauppamme vastaava (6,99 euroa). Ostettiin sitten sitä edullisempaa, ja kun kerran oltiin törsäystuulella, tuhlasimme rahaa myös isoon loimulohipalaan. Kotimatkalla puhuimme ruoasta ja ruokailutottumuksistamme ja päätimme sen sadannen kerran syödä vähemmän sokeria. Luin jokunen aika sitten lehtijutun sokerin kauheuksista, ja jos totta puhutaan, olen jo jonkin aikaa epäillyt eläväni sokerikoukussa. Syön karkkia melkein joka päivä, mikä ei mitenkään ole minulle hyväksi. Kotona haudutimme vihreää teetä ja tunsin samoin tein eläväni terveellisemmin. Meillä ei ole kaapeissa grammaakaan suklaata tai keksejä. Pelottaa, ja uskon olevani täysin kierteellä jo myöhemmin tänä iltana. Veikkaan, että loimulohi ei sillä hetkellä kauheasti lohduta. (Pistän toivoni parsaan ja poppareihin.)

Äänestyskuteiksi valitsin Brunon iltakirppikseltä parilla hassulla eurolla ostamani hauskan villa-kasmirneuletakin ja vuosia sitten Hietsun kirppikseltä bongaamani vihreän leopardikarvahameen, jota jaksan rakastaa ihan yhtä paljon nyt kuin silloin joskus. Hameessa oli ostohetkellä pientä vikaa (halkion sauma oli vähän antanut periksi) ja yritin tingata hintaa kympistä alaspäin. Myyjä ei suostunut ja jonkin sortin ärsyyntyneen pähkäilyn jälkeen maksoin hameesta pyydetyn hinnan. Nykyisin en muuten juurikaan tingi kirppiksellä. En kehtaa. Hyvät vaatteet ovat kirpparilla naurettavan halpoja jo valmiiksi.

Aurinko alkoi paistaa vasta myöhemmin iltapäivällä. Valo paljastaa järjettömän likaiset ikkunat ja nurkissa pyörivät pölypallerot, vaikka juurihan minä vasta imuroin. Yritän lukea kirjaa, mutten jaksa keskittyä. Ajatukseni ovat nykyisin kiinni kovin konkreettisissa asioissa: kissan märässä nenänpäässä, mattoon piirtyvässä valokiilassa, onko meillä maitoa jotta voin tehdä perunamuusia. En jaksa olla kovinkaan syvällinen. Joskus pinnalla on helpompi hengittää. 


It's the municipal election time in Finland, and Chris and I trekked to our local pre-voting place to cast our votes: me for what feels like a hundredth time, but Chris got to vote in Finland for the first time ever. We voted, then bought me a new yoga mat (my old one went missing) and for Chris, a new desk lamp. We wandered through the aisles of a hypermarket where a bunch of asparagus was much cheaper (2,98 euros) than at our nearby grocery store (6,99 euros). We bought the affordable asparagus and splurged on a big chunk of flame-grilled salmon. On our way home we talked about our eating habits and recognized, like we've done before, that we eat too much sugar. I recently read a scary article about the dangers of sugar and felt a sting in my heart. I eat candy almost every day, and it is not good for me. We decided to do better. At home we brewed some green tea and I felt healthier already. We have no chocolate or cookies in the house. I am scared, because I have a bad feeling that come tonight, I'll be bouncing off the walls with my sugar cravings. I am not sure the flame-grilled salmon will satisfy me at that point. I put my hopes on asparagus, and perhaps, popcorn. 

My voting outfit is all second hand: I bought the cute wool-cashmere cardigan for 3 euros at a flea market not so long ago. The green, fuzzy leopard print skirt is an oldie: I bought it at another flea market years and years ago. I remember trying to get the seller to sell it for less - the skirt had a seam that had come undone a little bit - but she stuck to her guns and I eventually paid her the ten euros she wanted for the skirt. I don't haggle at flea markets anymore. I feel like good quality clothes are being sold for such low prices that I just don't have it in me to haggle.

The sun began to shine only later in the afternoon. The light brutally penetrated our apartment and pinpointed our dirty windows and dusty corners, even though I just vacuumed a few days ago. I tried to read a book but couldn't concentrate. I find that my mind is focused on very practical things these days: a cat's wet nose, a ray of sun casting light on an oriental rug, do we have milk so that I can make mashed potatoes later. I don't feel particularly deep these days. Perhaps it's easier to breathe on the surface.

Wednesday, March 29, 2017

Kevättä kohden / Facing spring


Kaivoin kaapin perukoilta kevyempiä kenkiä ja vaihdoin villakangastakin kevyesti topattuun trenssiin. Tänä vuonna en aio toimia niinkuin yleensä: että kopellan menemään loskan ja sepelin nuhjaannuttamissa talvikengissä ja ihan liian paksussa takissa jonnekin huhti-toukokuulle asti, kunnes huomaan farkkutakkikelien saapuneen. Trenssi oli todellinen löytö Frida marinasta - mistäs muualta. Se pitää tuulta ja toppavuori lämmittää nollakeleilläkin, mutta yleisfiilis on vähemmän talvinen kuin tumma kissankarvoilla päällystetty villakangastakki. Olen muuten ajatellut vuosikausia, etten ole trenssi-ihminen, mutta nähtävästi tarvittiinkin vain tarpeeksi pitkä helma ja runsaammin volyymia mitä tavistrensseissä.


Niin, ja mainitaan nyt sekin, että kevät tuli! Mustarastaat laulavat ja on valoisaa, kun pääsen iltavuorosta kotiin. Lähiössä tuoksuu multa, purot ja ojat solisevat jäistä vapaina. Tekee mieli siivota ja kokkailla (parsakausikin alkaa ihan kohta), käydä kävelyllä, samoilla vielä paljaassa, värittömässä metsässä.


Typically, in late April or May I find myself trudging along in a pair of ice-and-gravel-beaten winter boots and a cat-hair-covered wool coat, even when the weather would allow, say, a denim jacket and brogues. I decided to do things differently this year: I hopped on the spring wear wagon much earlier than usual. I bought this green padded trench coat at Frida marina some time ago, and it has been such a good purchase. It is wind resistant and the padded lining keeps me warm when temperatures still hover around freezing. The added bonus: it looks so much lighter and springier than any of my wool coats. For years I thought that I wasn't really a trench coat person, but I guess all it took was the right length and a suitable amount of volume.


Also, I declare: spring is here! Blackbirds sing and it is light out when I get off work from the late shift. In the suburbs it smells of dirt, wonderful dirt, and the streams and brooks flow free of ice. I feel like cleaning and cooking (asparagus season is almost upon us), and wandering in the bare, colorless woods.

Kuuntelen / listening to: The Best of Sonny Rollins (The Blue Note Years)
Katson / watching: Six Feet Under
Luen / reading: Laurence Sterne - The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman