Saturday, November 12, 2016

Varjoja odotellessa / Waiting for the shadows


Heräsin varhain keskiviikkoaamuna siihen, että Chris ei ollut tullut nukkumaan lainkaan. Laahustin olohuoneeseen, jossa mies istui sohvalla ja tuijotti telkkaria katse lasittuneena. Ei minun tarvinnut mitään kysyä, mutta kysyin kuitenkin. Floridan äänet oli julkistettu hetkeä aiemmin, joten se siitä sitten. Jokseenkin koko päivän tarvoin Helsingin lumisilla kaduilla, kuin epämääräisessä sumussa. Pakotin itseni olemaan liikkeessä, koska se tuntui auttavan edes vähän.

Jo viikkoja olen odottanut vuotuisen kaamosmasennuksen saapumista. Herään kyllä aamuisin väsyneenä, mikään unimäärä ei helpota. On vaikeaa löytää motivaatiota oikein mihinkään. Keskiviikkona ajattelin, että nyt jysähtää, että olenpa ollut typerä kun olen antanut itselleni luvan toivoa, että tänä syksynä en masennu, kunhan vähän nuokun vain. Valmistauduin henkisesti vaalianalyysejä lukiessani: antaa tulla vain, kyllä mä jotenkin kestän. Mutta tänäänkin, tässä olen ja odottelen. Pimeys ei ole laskeutunut vieläkään. Pärjään ihan hyvin. Kestää aikansa, että pääsen aamuisin sängystä ylös ja saatanpa olla vihainen maailmallekin, mutta epätoivon tunne ei vie mukanaan. Olen ihan ookoo, ja siitä tavattoman kiitollinen. 

On ollut kylmää ja lumista. Eilen kävelimme Chrisin kanssa pitkän lenkin harvinaisessa marraskuun pakkasenpuremassa auringonpaisteessa. Ihan kuin olisi ollut tammikuun loppu tai helmikuun alku. Lumi narskui kenkiemme alla.


It's been cold and snowy here. Yesterday Chris and I walked a lot. It was a rare, beautiful, crisp and sunny November day that felt more like late January or early February, with the snow crunching under our feet and all.

I woke up on Wednesday morning when it was still dark, to the sudden realization that Chris hadn't come to bed at all. Startled, I staggered into the living room, almost half asleep, and saw Chris sitting on the sofa, staring at the TV with a desperate, glazed look in his eyes. I didn't even have to ask, but did anyway. Florida had been called not too long ago, so that was the end of that. I spent most of the day in an incoherent haze, walking through the snowy streets of Helsinki, forcing myself to be on the move. Motion seemed to help a little.

For weeks I have been expecting my seasonal affective disorder to set in. For some time now, I have woken up tired every morning, feeling like no amount of sleep helps. I have had to really push myself to do something, or anything. On Wednesday, after the election results came in, I blamed myself for having been so stupid: I had thought that perhaps I could avoid it all this year, that I'd just feel a little off for a few months. "But now, there's no way," I thought, "so bring it on, I can get through it somehow." And yet, here I am today, still waiting. The darkness hasn't swept me up. I'm getting by. It might take me longer to get out of bed in the mornings than usual, and I might be angry at the world, but none of it feels overwhelming. I am okay, and for that, thankful.


Tuesday, November 8, 2016

Kerran pyhäinpäivänä / Once on All Hallows' Eve

Kynttilöitä sytyteltiin, kun saavuimme pyhäinpäivän viettoon siskon luo. Huoneissa tuoksui borssikeitto, muu väki ei ollut vielä paikalla. Porukan kokoonpano vaihtui aina silloin tällöin illan aikana. Söimme, joimme ja juttelimme. Ruoka oli hyvää. Räpsimme paljon valokuvia, koska kaikki näytti siskon tunnelmallisessa kodissa niin kauniilta. 


Illanvieton teemaksi oli valikoitu viktoriaaninen aika, joten me olimme pukeutuneet keuhkotautisiksi: minä pistin menemään mustissa puhvihihoissa, keskipään jakauksessa ja kalmanvaaleassa meikissä, sen sijaan Chrisille riitti tumma luomiväri. Viihdyin asussani kumman hyvin ja harkitsen nyt vakavasti otsiksen uloskasvattamista. Pitäisi varmaan käyttää silmämeikkiäkin vähän useammin.







My sister hosted an All Hallows' Eve dinner party on Saturday, with a Victorian / Russian theme. What a nice night it was: good food, excellent company, lots of talking. People came and went, but Chris and I stayed from start to finish. With hosts as lovely as these two below, there was no way we would have left early.






(In this one, Chris wears a tea cozy.)


Theme-appropriately, I dressed as a woman with consumption. (Chris wore dark eye shadow to look equally pale and sickly - what a gentleman!) I felt oddly comfortable in my look. I'm seriously considering growing out my bangs now. Perhaps I should wear eye make-up every now and then, too?



Saturday, November 5, 2016

Pukeutumisneuvontaa ja värisähläystä / That one time, I attended a styling session


Olen pantannut tätä postausta päiväkausia, koska minulla ei ole ollut tarjottavana minkäänlaisia johtopäätöksiä 30 minuutin pukeutumisneuvontatuokiosta, johon osallistuin jo muutama viikko sitten. Johtopäätösten sijaan on ollut pelkkää hämmennystä. Yleisfiilistäni stailauksesta kuvailee kenties parhaiten session viimeinen viisi minuuttia, jonka aikana kuuntelin vuorotellen vastakoulutettua stylistia ja hänen ohjaajaansa, jotka pähkäilivät, mitkä värit minulle oikein sopivat, pääsemättä asiasta yksimielisyyteen. Stylisti oli valinnut minulle pehmeitä mutta viileitä ja huurteisia värejä kuten kissankellonsinistä, jadenvihreää ja savunharmaata, ja ohjaaja taas lämpimiä sävyjä voinkeltaisesta vaaleanvihreään, beigeen ja koralliin. Ohjaaja piti kasvojeni lähellä oranssia puseroa ja kysyi, enkö tosiaankaan nähnyt, kuinka kauniisti pisamani tulivat esille. En nähnyt. Olin vain ihmeissäni, koska vastaavia värejä olen aina vältellyt, koska minusta ne saavat minut näyttämään sairaalta. Lopulta stylisti ja ohjaaja totesivat, että ehkä minussa on vähän sekä lämmintä että kylmää. "Valitse värejä, joissa viihdyt", sain lopulliseksi ohjenuoraksi. Viimeiset pari viikkoa olen vähän väliä seissyt peilin edessä ja verhonnut itseäni eri väreihin, hekotellen epäuskoisesti sille, että välillä mikään väri ei näytä sopivan minulle. Kai nämä ovat niitä ensimmäisen maailman ongelmia, joista kuulee puhuttavan.

Lyhyen stailauksen aikana opin, että vartalotyyppini on jotain kolmion ja hoikan tiimalasin väliltä, minun tulisi käyttää volyymia ja tekstuureja yläosissa ja välttää raglanhihoja. Vyötäröä sopisi korostaa erilaisilla vöillä, jotka katkaisevat pitkän selän. A-linjaiset helmat näyttävät hyviltä ja housujen lahkeissa saa olla väljyyttä. Homma eteni oppikirjamaisesti, perinteisiä pukeutumisneuvonnan ohjenuoria noudattaen. Ahaa-elämyksiä en kokenut, mutta myönnän, että pukeutumisneuvonnasta voi olla epävarmalle pukeutujalle ja vaateostoksilla käyntiä inhoavalle ihmiselle suurta apua.

Stylisti oli valinnut minulle ihan kivoja vaatteita ja meillä oli aikaa käydä läpi kaksi kokonaista asua: ensimmäisessä oli leveälahkeiset harmaat tweed-housut, kiva viininpunainen pooloneule ja pitkä vaaleanharmaa neuletakki, toisessa metallinhohtoinen brokadihame, vaalea vintage-henkinen pusero ja harmaa lyhyt pörröjakku. Ulkotakiksi molempiin asuihin oli valittu liukuvärjätty (kirkkaanpunaisesta viininpunaiseen) väljä mohairsekoitetakki, joka oli tosi hieno. Molempien asujen kanssa hoipertelin korkeakorkoisissa, tolppakorkoisissa nilkkureissa, vaikka olin erikseen maininnut, etteivät jalkani kestä koroilla kävelyä. Huonosta kenkävalinnasta huolimatta stylisti oli selvästi lukenut ennalta lähettämäni lomakkeen, jossa olin kuvaillut lempivaatteitani ja pukeutumiseen liittyviä arvojani. Valikoiduista vaatteista löytyi tekstuuria ja kimallusta, joista pidän. Yhdistelmät olivat selkeästi aikuisempia ja konservatiivisempia kuin mitä normaalisti käyttäisin, mutta yksittäiset vaatekappaleet olivat mielenkiintoisia. (Joukkoon mahtui toki vähän omituisempiakin valintoja: en koskaan, ikipäivänä, käyttäisi kukallista kotelomekkoa.) Minulle valikoidut vaatteet olivat laadukkaampia kuin kohtaamani nykyajan valmisvaatteet keskimäärin, mistä pisteet stylistille.

Stailaustuokion aikana puhuttiin paljon mittasuhteista, linjojen jatkuvuudesta ja katkaisemisesta. Värisekoilusta ei ollut mitään iloa - päinvastoin. Olen ollut ihan oikeasti vähän sekaisin ja hukassa, vaikken ole koskaan aiemmin minulle sopivista tai sopimattomista väreistä stressannut. Osittain hämmennys saattaa johtua siitäkin, että 30 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika kokonaisvaltaiselle stailauskatsaukselle. En ehtinyt tehdä muistiinpanoja enkä ottaa ainuttakaan valokuvaa, koska suurimman osan ajasta hikoilin sovituskopissa ja seisoin stailistin ja hänen ohjaajansa analysoitavana ikäänkuin en oikeastaan olisi ollut edes paikalla. Pääni oli puolen tunnin jälkeen aivan pyörällä. Normaalisti pukeutumisneuvonnalle varataan vähintään tunti tai puolitoista, mutta minusta jäi tuntumaan, että sekin olisi ollut liian vähän.

Niistä olemattomista johtopäätöksistä vielä: koska aika loppui kesken, minulle tarjottiin mahdollisuutta jatkaa stailausta toisena ajankohtana. Kieltäydyin kohteliaasti.

- - -

I've been avoiding publishing this post for quite some time - the topic being the styling session I attended a few weeks ago. I haven't been able to reach a conclusion of any kind, I haven't really been able to put into words what it was like to be styled by someone else, or what I brought home from it. The styling took 30 minutes, out of which the last five would perhaps demonstrate the spirit of the experience: I stood there listening to my newly-trained stylist and her teacher argue over the colors that would look best on me. My stylist had chosen cool, slightly pastel-toned shades like jade green, bluebell blue and smoky gray, but her teacher thought that butter yellows, light greens, camels and salmon shades were a better fit for me. The teacher grabbed an orange sweater and held it under my face in front of a mirror and asked me if I really couldn't see how my freckles and my skin tone shone with the color. I didn't, I just thought I looked sick. The stylist and her teacher decided that perhaps I had a bit of both, both warm and cool tones, and advised me to wear colors that I just felt comfortable in. For the past two weeks I've occasionally found myself in front of a mirror, cloaked in this color or that, laughing at myself, because I am starting to think that there aren't any colors that look good on me. Talk about first world problems!

The things I learned during the 30-minute styling session: my body shape is something between a triangle and a slim hour-glass, I should wear volume on top rather than the bottom, I ought to avoid raglan sleeves. I should accentuate my waist with belts and choose wide-legged trousers or A-line skirts to balance my proportions. It was mostly text book advice, very traditional "how to make the best of what you've got"-stuff. None of it was really news to me, but I could see how advice like that might make someone who hates shopping and doesn't have a clue about clothes feel more comfortable about getting dressed in the mornings.

The stylist had picked out mostly nice clothes for me. She had clearly studied the form I had filled out beforehand, the one where I described my style, my likes and dislikes, and my values regarding clothing options. We had time to go through two outfits: one consisted of wide-legged tweed trousers, a knit turtleneck sweater and a knee-length cardigan (the color scheme included dark gray, light gray and burgundy). The other outfit was made of a bronze tone brocade skirt (very pretty), a white pussy bow blouse and a short grayish cocoon-shaped fuzzy blazer. The shoe option for both outfits was a pair of black ankle boots with a thick, tall wooden heel, even though I had told the stylist beforehand that I couldn't really wear heels without my feet aching like crazy. Both outfits came with the same coat option: an ombré-effect (bright red to burgundy) shaggy mohair mix cocoon coat (weird but cool). The outfits were nice, but a whole lot more grown-up or conservative than what I'd normally wear. The individual items were pretty and I could see myself wearing them, but just styled differently. (The only major miss-step was a floral shift dress that I could never in a million years see myself wearing.) The stylist had picked clothes that were nicely made, and the materials were pleasant enough - so kudos for that.

During the styling session there was a lot of talk about lines, proportions, and how to elongate or shorten them. The color "advice" was very confusing and brought an unfortunate conclusion to the 30 minutes, which, by the way, is a way, way too short of a time to figure any of that stuff out. Normally a styling session would last from an hour to an hour and a half, and it seems to me that even that wouldn't be enough time to get to the bottom of things. In half an hour, I had no time to take notes or any photos, and most of the time I was sweating in the fitting room, changing from one outfit to the next, or standing in front of the mirror listening to the stylist and her teacher talk about me as if I wasn't even there. By the time it was over, my head was spinning.

To conclude... well, like I mentioned in the beginning, I have no conclusions, except for this one: at the end of it all, the stylist asked me (recognizing my confusion, perhaps) if I wanted to continue the styling session on another day. I politely declined.

Monday, October 31, 2016

Kirjoja ja hämmennystä / Books and confusion


Kävin siskon kanssa Kirjamessuilla. Olisi siellä ollut Antti Tuisku jakamassa nimmareita ja monta kirjailijahaastattelua, mutta minä ja sisko luuhasimme antikvaarisella puolella päät kallellaan vanhojen kirjojen selkämyksiä tuijotellen. Neljä tuntia meni kuin siivillä. Ostin Kaarina Helakisan toimittaman Unityöt, jossa suomalaiset kirjailijat kertovat unistaan, sekä Veijo Meren ikiklassikon Sanojen synty. 

Uunituore painos Mythologia Fennicasta jäi vaivaamaan, mutta sen korvaajaksi kävin hakemassa tänään kirjakaupasta Risto Pulkkisen pari vuotta sitten ilmestyneen Suomalaisen kansanuskon. Jostain kumman syystä olen tässä lähiaikoina pohdiskellut muinaisia suomalaisia, heidän taikojaan ja uskomuksiaan - ehkä kekrin vuoksi, mutta myös siksi, että luonnon ja alkuperäiskansojen kohtalo mietityttää kovasti juuri nyt. Järkytyin hiljan perusteellisesti törmätessäni uutiseen selkärankaisten tuhosta. Olen lähiviikkoina seurannut Standing Rock- Sioux-reservaatin tapahtumia totaalisessa hämmennyksessä. Kuinka vähän tiedämme, tunnemme ja välitämme, kuinka vieraantuneita luonnosta olemmekaan. 

---

My sister and I went to the annual Helsinki Book Fair yesterday. Instead of listening to interviews with famous authors and getting a signed copy of Finnish pop star Antti Tuisku's biography, we spent four hours with our necks bent, looking at backs of second-hand books in their allotted fair area. I bought two books: Unityöt (Dream Works), a collection of well-known Finnish writers' dreams, and Sanojen synty (The Birth of Words), a fascinating, semi-etymological dictionary of oddly selected Finnish words, by Veijo Meri. 

I almost bought a fresh edition of Mythologia Fennica, one of the earliest descriptions of Finnish indigenous religion, originally published in 1789. For some reason, Finnish pre-Christian religious practices and rites have been in my mind a lot recently - perhaps because of Kekri, the old Finnish celebration of harvest that time-wise falls very close to Halloween. I've also thought a lot about nature and the complicated relationship us humans have with it. The news regarding the shocking decline in vertebrates hit me like a wall of bricks. The violence against the peaceful protesters at Standing Rock Sioux Reservation in North Dakota has also had me thinking about the fate of too many indigenous peoples, and of nature as a whole: how little we know, how little we care, how little we feel, how much we destroy.

Monday, October 17, 2016

Jotkut värit sopivat syksyyn / Some colors are better for fall than others


Vietin siskopäivää sunnuntaina. Tapasimme rautatieaseman kulmilla ja suuntasimme ensitöiksemme HAMiin katsomaan Yayoi Kusaman In Infinity-näyttelyä. Ostin itselleni Museokortin osana viime viikkoista päätöstäni nähdä enemmän taidetta. Kaipaan ajatusten herättelyä ja haastamista, uuden ja vanhan tai kauniin ja vähemmän kauniin näkemistä. Sunnuntai ei ollut paras mahdollinen ajankohta näyttelyvierailulle, koska väkeä oli paljon. Pitkät jonot kiemurtelivat pilkkuhuoneisiin ja videoiden katseluun. Museokortin ansiosta meidän ei ollut mikään pakko käydä läpi koko näyttelyä, vaan päätimme palata rauhallisempana ajankohtana. Museon hiljaisemmissa osissa ihailimme Tove Janssonin muraaleja ja kiersimme HAMin juuret-näyttelyn. Puhuimme Tyko Sallisen töistä huokuvasta naisvihasta ja aikaansa edellä olleesta Ellen Thesleffistä.

Pohdin vielä tänäänkin, kuinka mahtava idea Museokortti onkaan: voin piipahtaa vaikkapa Ateneumissa virkistäytymässä raskaan työpäivän jälkeen, käydä tuijottamassa huvikseni yhtä ja samaa maalausta joka päivä, jos siltä tuntuu. Ehkä uskaltaudun kurkkimaan supermodernia, ymmärrykseni ylittävää nykytaiteen näyttelyä, eikä minun tarvitse miettiä, onko shokeeratuksi tuleminen kympin tai kahdentoista euron arvoista: sen kun käyn katsomassa ja lähden pois, jos ei miellytä. Tulevina kuukausina voin käydä rajattomasti ihailemassa Modigliania. Koko lysti maksaa 59 euroa vuodessa. (Lisää Museokortista täällä.)

Siskopäiviin kuuluvat tietysti keskustelut, kirppistelyt, kävely ja hyvä ruoka. Puhuimme kirjoista, elämästä, kuoleman pelosta, oman yrityksen perustamisesta ja syksyn väreistä. Olen viimeiset viikot kuunnellut töissä vihaisia asiakkaita, jotka haluaisivat eri värisiä vaatteita syksyyn: miksi aina näitä samoja sinapinkeltaisia, viininpunaisia, oliivinvihreitä, oransseja ja kanelinsävyjä! (Sitten he ostavat lisää mustaa ja harmaata.) Totesimme siskon kanssa, että jotkut värit vain sopivat syksyn valoon paremmin kuin toiset. En minä kullankeltaista vintage-takkiani huhtikuussa käytä.

Katselin UFFissa venäläisiä ruusukuviollisia villahuiveja, mutta niiden sijaan ostin maailman kauneimman mohairneuleen, räväkän nilkkapituisen villakangashameen ja pörröisen hatun - syksyn väreissä tietenkin.

(Kuvat minusta otti sisko.)


I spent Sunday with my sister, and as usual, our time together was spent walking, talking, flea-marketing and having a lot of good food. (Above are my charity shop finds: the prettiest mohair sweater, a somewhat crazy ankle length wool skirt, and a cute fluffy hat.) 

We started the day at HAM (Helsinki Art Museum), where Yayoi Kusama's In Infinity-exhibition is currently taking place. Visiting Kusama's exhibit was the start of a new project of mine: to see more art. Recently I've felt the need to feed my curiosity and creativity, to challenge my thoughts, to see old things and new, beautiful things and things not so beautiful. I bought myself an early Christmas present: the Museum Card, which gives me free, unlimited entry to over 200 museums in the country. My sister and I weren't the only ones interested in Kusama on Sunday: the place was packed. There were long queues to see the dotted rooms and the video clips, and since both my sister and I have Museum Cards, we decided to come back another time. We stopped by downstairs to see Tove Jansson's murals and some Finnish artists' works that are a part of HAM's permanent collection. We talked about Tyko Sallinen's misogyny that's palpable in his work, and about Ellen Thesleff, a wonderful Finnish female artist, whose paintings have always appealed to me.  

At home I kept thinking about the Museum Card - what an awesome idea it is. For 59 euros a year, I pretty much have unlimited access to the museums in and around Helsinki. I can stop by the National Gallery on my way home from work for ten minutes if I feel like it, I can just go stare at one painting and leave it at that. I don't have to worry about having to pay ten or twelve euros just to be shocked at some new exhibit of modern art - instead, I can take a look and leave, if stuff turns out to be too weird for my liking. I can do all this every day of the year if I want. I'm looking forward to the Modigliani exhibit, which opens on the 28th of this month. 








Back to Sunday: we walked a lot, went to charity shops. We talked about books, about life and the fear of death, we talked about setting up my own business. We talked about fall colors: for the last two weeks I've encountered what feels like an unlimited amount of customers who have complained about the types of colors that are available in clothing right now: why is it always the same colors year after year - mustard yellow, dark red, olive green, orange, cinnamon brown - and where are the other colors? After they are done whining, they buy more black and gray. My sister and I agreed yesterday that some colors are just better suited for fall than others. They look their best in autumn light. I am not going to wear my pumpkin yellow wool jacket in April, am I. 

(The pictures of me were taken by my sister.)

Sunday, October 9, 2016

Sunnuntai / Sunday

Laiska sunnuntai: tänään en aio suoriutua mistään muusta kuin muutaman villavaatteen tuulettamisesta parvekkeella. Eilisilta venyi pitkäksi, kun kävin työkavereiden kanssa ulkona syömässä. Pari viinilasillista näköjään riittää nykyisin siihen, että seuraava päivä menee kuin sumussa, Tekee mieli kaivautua peittojen alle, torkkua niinkuin kissa, olla valveen ja unen rajamailla, katsoa telkkaria puolisilmällä, selata muotilehtiä.


Arvatkaa mitä: lupauduin työpaikalla koekaniiniksi vastavalmistuneelle pukeutumisneuvojalle. Reilun viikon päästä saan nähdä, miten joku toinen meikäläisen pukisi. Pukeutumisneuvojalla on käytössään minusta kasvo- ja kokovartalokuva ja täyttämäni lomake, jossa kerron omia näkemyksiäni tyylistäni ja vaatteista ylipäätään. Suurella mielenkiinnolla odotan, millaisia vaatteita minulle valitaan ja kuinka paljon ne mahdollisesti eroavat siitä, miten itse valitsen pukeutua. Lupaan kirjoittaa kokemuksesta kymmenen päivän päästä!


It's a lazy Sunday, and I am airing out some of my wool clothes on the balcony. That's all I'm good for today! I went out for dinner with my colleagues last night, and it seems that two glasses of wine is enough for me to suffer from a slight headache and overall tiredness the day after. I feel like snoozing like a cat, flipping through fashion magazines, watching TV half-awake. 


Guess what - I had the opportunity to sign up for a free stylist's consultation through work. Curious as I am, I went for it. The stylist will pick out clothes for me on the basis of two photos and a filled out form where I've attempted to describe my style and my likes and dislikes when it comes to clothing. I am intrigued and can't wait - I wonder what types of clothes the stylist will choose for me, and how different they may be from how I dress myself. The styling takes place in ten days - and believe me, I will write all about it!

Monday, October 3, 2016

Näin / Like this


Kun puhuin aiemmassa postauksessa kauniista syksystä, tätä se on: maailma täynnä kirkasta valoa, taivaankansi auki, vaeltavat pilvet. Vielä riittää vihreää, mutta metsän pohjalle tippuneet lehdet jo rapisevat kenkien alla. Parasta lähiössä asumisessa on luonto, sanon miehelleni, ja tänään tarkoitan sitä. (Jonain toisena päivänä saattaisin sanoa, että parasta on vartin matka Helsingin keskustaan.)


Tarkoituksenamme oli lähteä sunnuntaina Ateneumiin katsomaan viimeistä päivää esillä ollutta Alice Neelin näyttelyä, mutta kävely metsässä ja lukuhetki aurinkoisella penkillä vanhan pihlajan alla tuntuivat sopivammalta. Samaisessa pihlajassa olen kiipeillyt pienenä tyttönä, 30 vuotta takaperin. Olen samoillut näissä metsiköissä, joiden polut ja kalliot tunnen kuin omat taskuni. Penkin maalipinta on kulunut ja auringosta lämmin, läheisen hevostallin asukit kirmaavat pellolla. Parasta lähiössä asumisessa ovat rakkaat muistot, ajattelen hetken, kunnes ymmärrän, että tällä penkillä istuessani olen nähnyt elämäni ensimmäisen itsensäpaljastelijan. Kaikkea sitä joutuu lapsena, naisena, ihmisenä kokemaan.

Mutta tämä päivä on hyvä juuri näin. Parasta näin. 



I mentioned in my previous post that the autumn has been beautiful, and this is what I meant: so much light, such a wide, blue sky, with traveling clouds. The woods are still green, but at the bottom of the forest fallen leaves rustle under my feet. The best thing about living in the suburbs is the nature, I say to my husband, and today, I mean it. (On another day, the best thing may be the 15-minute train ride to the city.)


We were planning on going to see the Alice Neel exhibition downtown on Sunday, but going for a walk and reading on a bench, under a big old rowan, seemed like a better idea. It's the same rowan I climbed as a child, 30 years ago. I've walked these woods, and I know their paths and rocks as well as I know my own pockets, as the Finnish saying goes. The bench is warm from the sun, its paint chipped. Horses gallop on a nearby field. The best thing about living in the suburbs is the memories, I think - only to realize a split second later that this is the same bench from where I saw a flasher for the first time in my life. Oh, the things children, women, people, witness in life.

But today, it's just fine like this. It's the best, for this moment.