Friday, February 24, 2017

Kevättalvitalvikevät / Springwinterwinterspring


Talvi ja kevät vuorottelevat. Vuoroin lumi sulaa, talitiaiset sirkuttavat korviahuumaavan kovaa, jalkakäytävät kuivuvat... ja sitten tulee ensin vettä, sitten räntää tai lunta, ja sen jälkeen pakkanen kiristyy, kunnes taas lauhtuu. Ja sitten pyryttää lisää vedensekaista lunta, vartin päästä paistaa aurinko. Pukeutuminen on vaikeaa päivinä, jolloin aamuisin huidellaan plussan puolella ja illoiksi luvataankin kymmentä pakkasastetta. Vähän liian usein on rumakenkäsää - pitää laittaa jalkaan sen sortin monoskuukkelit, joista ei ole niin väliä. Kunhan pitävät varpaat lämpiminä ja kestävät samalla loskaa ja lunta. Rumakenkäsää hankaloittaa muutakin pukeutumista. Kun ei omista esimerkiksi yksiäkään järkeviä farkkuja eikä muutenkaan ole ihan varma, onko ylipäätään farkkuihminen ollenkaan, tulee vaatteiden valitsemisesta tuskallista. Mikään ei  nimittäin näytä hyvältä rumakenkien kanssa. Tulee takkiongelmakin, koska rumakenkäsää tarkoittaa myös rumatakkisäätä. En ole vielä nähnyt nättiä, lämmintä, kosteutta ja räntää hylkivää takkia. Pakkaudun siis toppatakintapaiseen ja rumakenkiin, enkä koe ollenkaan näyttäväni itseltäni.

Junassa katselen, mitä muilla ihmisillä on päällä. Löytyy räntäsateen kastelemaa villakangastakkia, kittanaa nahkatakkia, käteviä armeijanvihreitä parkoja, aikuisten naisten vähän pidempiä, asiallisia, hupullisia untuva- tai toppatakkeja. Nuorilla on tennarit ja paljaat nilkat paljastavat pillifarkut, vanhemmilla samanlaisia rumakenkiä kuin minullakin. Monella on toppahousut. Joku hullunrohkea uskaltaa kopsutella menemään korkeakorkoisissa nahkasaappaissa pääkallokelistä huolimatta. Pukeutuminen on vähintään yhtä sekavaa kuin sääkin.


Vietän vapaapäivän aamua lukemalla muotilehtiä ja juomalla vähän liikaa Sergejeffiä. Lehtien sivuilta kurkistelevat jo kevät- ja kesävaatteet: on rapsakkaa, röyhelöistä kauluspaitaa, kukkamekkoja, ylipäätään sellaisia vaatteita, joiden kanssa sukkahousuja ei tarvita. Kuvissa on luonto herännyt, vihreä. Meren äärellä kävellään ilman kaulaliinaa. Yritän muistella, missä vaiheessa olen alkanut odottaa kevättä jo alkuvuodesta. Kliseistä ehkä, mutta kun minä olin pieni, helmikuu oli kaikista paras ja talvisin kuukausi. Ei silloin kevättä vielä ajateltu, ei pitkiin aikoihin, vaan möyrittiin lumessa ja laskettiin pulkkamäkeä. Teininä pärjäsi hyvin koko talven yhdellä ja samalla talvitakilla, koska oli aina kylmä. En osaa nauttia talvesta enää samalla lailla kuin pienenä, en, koska epävakaisuudesta on mahdoton innostua. Tätä postausta kirjoittaessani sää on ollut ensin harmaa ja pilvinen, sitten lumimyrskyinen, sen jälkeen aurinkoinen, ja taas harmaa - kaikki tämä ehkä reilun tunnin sisällä. Vaikka kevät jo kiinnostaakin, oikeasti toivon, että olisipa vielä kunnolla lunta ja pakkasta, huopikaskelit, eikä tätä ainaista pyöritystä, jona yhtenä hetkenä on yhtä ja toisena toista.  Miksi kaiken täytyy aina muuttua-aa-aa-aaa!

Onneksi on teetä ja muotilehtiä, eikä vapaapäivänä ole pakko poistua kotoa! Eskapismia parhaimmillaan.

Eilen illalla töiden jälkeen piipahdin ostamassa parit uudet sukat ja haksahdin alehyllyssä roikkuviin kuparinvärisiin lurex-sukkiksiin. Edellisenä päivänä olin katsonut Guccin ensi syksyn ja talven muotinäytösstreamia ja todennut tarvitsevani vähän enemmän kimallusta elämääni. Eihän tätä ainaista masentelua jaksa kukaan. Voisikohan kukkamekon kaveriksi pukea rumakengät?


The weather can't decide whether it is winter or spring. One day we have above-zero temperatures with the snow melting, birds chirping, pavements clearing... and the next, a new cold front comes in, with snow blowing horizontally. The temperatures plummet once again, only to rise a few days later, with slush and sleet, and hazardously icy roads. Then more snow, and fifteen minutes later, sun. It's challenging to get dressed on mornings when it's five above, but the weather forecast says it will get to ten below by the evening. All too often I resort to wearing weather-proof ugly shoes, the types that just keep my toes dry and warm. Ugly shoes present a problem for rest of the outfit: nothing really goes with ugly shoes. I also have to wear an ugly coat: something that repels the sleet, something warm, but not too hot, i.e. a padded coat, and they have yet to design one that I'd find even remotely pretty. So there I am, waiting for the train to go to work, wearing ugly shoes and an ugly coat. Whatever else I might be wearing underneath doesn't pick up the rest of the outfit - it just can't. Climate change is ugly on all fronts.

On the train I look at what other people are wearing. Someone's wool coat has gotten wet and it reeks. A young girl wears a fitted leather jacket, another one a sensible, longish army-green parka. Older women (and myself) wear longer padded coats that cover their bums. Teenagers wear cropped skinny jeans and canvas sneakers, their bare ankles showing. Some adults wear padded pants that look like ski wear. Most people wear ugly shoes, just like I do. A brave soul is sporting a mini-skirt with high-heeled leather boots, despite the icy roads. The way people dress is just as nuts and all over the place as the weather.


I start my day off with too much Russian tea and a pile of fashion books and magazines. It's spring and summer in the editorials: models wear crispy white shirts, flower print dresses, the types of clothes you don't need to wear tights with. No scarf needed while gazing at the sea! The surroundings are green and lush. I try to remember when I began to look forward to spring as early as this. When I was a little girl, February was the best and the wintriest of months: we dug caves into the snow, went sleighing. Even as a teenager I needed only one winter coat because it was simply cold all the time. I don't enjoy winter the way I used to: there is just too much hassle with the weather constantly changing. As I've written this post, the weather has gone from gray and overcast to a crazy blizzard, to sun shining and back to overcast - in, what, an hour or so? I long for spring, but what I'd really want is a proper winter, with a lot of snow and staying-power, the way winters used to be. 

Thank goodness for tea and fashion magazines, though, and since I have the day off, I don't have to leave home. Escapism at its best!

Yesterday after work I stopped to buy some socks, and grabbed a pair of copper colored lurex tights from the sale rack. I decided that I needed some more magic in my life after having watched the Gucci autumn/winter 2017 fashion show the night before. I am tired of feeling down. It's time to wake up, no matter what the weather. I wonder if I could just wear my ugly shoes with a flower print dress?


Kuuntelen / listening to: Beach House - Depression Cherry
Katson / watching: Arrested Development
Luen: / reading: The Poetical Works of John Keats
Suunnittelen / planning: sukkalaatikon siivous / cleaning out my sock drawer


Friday, February 10, 2017

Taas yksi vaatepaljouspostaus / Yet another blog post about having too many clothes


"Mulla on ihan hirveän paljon vaatteita", totesin siskolle sen sadannen kerran, kun ylitimme Helsinginkatua viime sunnuntaina. Olimme jutustelleet jo hyvän aikaa Hyvän mielen vaatekaapista, johon olen kai kehittänyt jonkin sortin pakkomielteen. (No en ole, oikeasti se on vain tosi hyvä, ajatuksia herättävä kirja.) Sen sadannen kerran, taas, haluaisin olla edes joskus yksinkertaisten linjojen nainen, sellainen, jolla voisi olla aika paljon vaatteita muttei niin hirveän paljon kuitenkaan. Ei niin paljon, etten muista vaatteitani. Ei niin paljon, että vaatehuone on täynnä vaatteita, eteisen kaappi on täynnä vaatteita, piirongin laatikot ovat täynnä ja sitten on vielä irtonainen rekki makuuhuoneessa.

Sen sadannen kerran taas mietin, miksi koen niin suurta vaihtelunhalua vaatteiden suhteen. Miksi yhtenä päivänä haluan pukeutua kauluspaitaan ja suoriin housuihin ja toisena omituiseen kaapumekkoon, kolmantena tweediin ja neljäntenä röyhelöihin? Miksi minulla on 30 kauluspaitaa, joista käytän kuitenkin vain muutamaa? Miksi niistä käyttämättömistä vaatteista on niin vaikeaa (ellei jopa mahdotonta) luopua? Miksi vaatemääräni ei pysy aloillaan, vaan rönsyää tasaisin väliajoin hallitsemattomaksi kaaokseksi? Vai tuntuuko se vain siltä? Minulla on todella paljon ihania vaatteita, joita rakastan. Mitä jos minulla onkin vain joku sisäinen rytmi, jonka mukaan olen vuoroin tyytyväinen ja tyytymätön vaatetilanteeseeni? Entä jos kyse onkin mielialasta - jostain yleisestä selkeyden tai muutoksen kaipuusta, jota meistä jokainen joskus kokee? (Tämä ei tosin ole mikään syy omistaa 30 kauluspaitaa...)

Lueskelin toissavuoden merkintöjäni Project 333:sta - muistatteko kun kokeilin selvitä 33 vaatteella 3 kuukauden ajan? Projekti oli ihan mielenkiintoinen, mutta aikamoiseksi rämpimiseksi se meni. En valaistunut, vaikka paljon opinkin. Hankkiuduin kokeilun jälkeen eroon aika isosta määrästä vaatteita, mutta omistamieni vaatteiden määrä pysyi silti korkeana. Aika moni Project 333:een valitsemistani lempivaatteista on sittemmin päätynyt UFFin laatikkoon tai kirppiskassiin - se siitä, että ne kahden vuoden takaiset vaatteet olisivat olleet joitain ikuisia lemppareita... Tämänhetkisessä vaatepaljousahdistuksessani pyörittelin hetkisen ajatusta kokeilla Project 333:a uudestaan, mutta pelkkä vaatteiden läpikäymisen ja 33 vaatteen valitsemitsemisen sunnittelu alkoi heti ahdistaa. No, tilanne on mitä on: liikaa vaatteita kumminkin. Oikeasti minun pitäisi ostaa uusia aluspaitoja. Vanhat ovat rumaksi ja reiällisiksi kulahtaneita. Uskollisesti palvelleet A.P.C.:n käytettynä ostamani mustat talvinilkkurit ovat myös niin puhkikävellyt, että niistä tulee loska sisään - ensi talveksi pitää siis ostaa uudet mustat talvikengät, jollei suutari pysty ihmeisiin.

Olen lukenut moneen kertaan Hyvän mielen vaatekaapin osion vaatemäärän vähentämisestä ja siitä, että vaatteiden osalta voisi soveltaa Dunbarin numeroa 148 (viittaa Dunbarin teoriaan siitä, kuinka monta ihmistä voi toisen ihmisen lähipiiriin kuulua - sama voi siis päteä vaatteisiin). Mietin, kuinkahan monta vaatekappaletta minulla mahtaakaan olla. En uskalla laskea, mutta on niitä pirun paljon enemmän kuin 150. Sitten muistelen kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin omistin yli sata paria kenkiä ja shoppailin säännöllisesti H&M:ssä ja muissa halpisketjuliikkeissä. Kauas on tultu niistä ajoista, onneksi!

Pohdiskelen usein, ehkä liikaakin, ihmisten ja vaatteiden välistä suhdetta. Vaatteet ovat liian mielenkiintoisia ollakseen minulle pelkkiä fyysisiä objekteja tai käyttöesineitä. Yhtäältä vaatteet ovat tapa erottua joukosta ja ilmaista persoonallisuutta, toisaalta vaatetus voi myös häivyttää yksilön osaksi massoja. Vaate pakottaa kuulumaan osaksi jotakin tai se voi repiä meidät irti. Vaatteet pitävät meidät lämpimänä ja turvassa, mutta ne ilmaisevat myös normejamme ja arvojamme. Vaatteet voivat ilmaista yhteiskuntaluokkaa tai poliittisia mielipiteitä. Vaatteilla ja etenkin niihin kuluttamisella rakennetaan identiteettiä, joka voi olla todellinen tai täysin valheellinen. Olemme sitä, mihin ja miten pukeudumme, mutta emme kuitenkaan. Vaatteiden valitsemisen ja  pukeutumisen tulkitsemisen mahdollisuudet ovat häkellyttäviä, loputtomia. Vaatteet heijastavat ympärillämme pyörivää yhteiskuntaa tai kapinaa sitä vastaan. Vaatteet herättävät tunteita, meidän päällämme ja etenkin muiden. Ja joskus vaatteet ovat ihania, niin ihania, ja joskus taas kauheita. Vaikka vaatemäärä tuntuu omalla kohdallani olevan ikuisuusdilemma, ehkä voin kutakuinkin rauhallisesti todeta vaatteitteni olevan ainakin itseni näköisiä: yhtä kameleonttia, yhtä häilyvää, kokeilevaa, muuttuvaa. Vaatteiden kanssa olen kaikki enkä mitään.

Jatketaan pohdintoja.


"I have so many clothes", I said to my sister the other day, for the hundredth time. I had been talking about Hyvän mielen vaatekaappi, an awesome Finnish book about wardrobe control that I am somewhat obsessed with (well, not really obsessed - it's just a good book) and I found myself complaining about how much clothes I have, yet again. Sometimes I'd just like to be the woman who has a simpler wardrobe and a simpler frame of mind. I like to have plenty of clothes, but not so much that I have a walk-in-closet full of clothes, a dresser full of clothes, another cabinet full of clothes and an extra clothing rack, yes, you guessed it, full of clothes. (Plus the ones that are in storage, of course.)

So, once again I am left wondering why it is like this. Why do I want to wear a pair of slacks and a simple button-up shirt one day, a weird shapeless dress the next, tweed on day 3, and ruffles the day after? Why do I feel such a strong need to want to change my look? Why do I own 30 shirts when I only wear a handful of them on a regular basis? Why can't I let go of the clothes I don't wear? Why does my wardrobe always spiral out of control, or does it just feel like it? I have a lot of clothes that I love. What if my clothing-related anxieties have more to do with life in general, a need for change, a need for clarity that I just haven't reached in life? (I guess that doesn't explain the 30 shirts...)

Remember when I tried to cope with 33 pieces of clothing for three months two years ago? I went back to some of those blog posts, since that was the last time I felt equally frustrated with the amount of clothes I have. I read the posts and remembered how weird it all got at one point. (An interesting side note: a lot of the assumed forever-favorite clothes that made into my selection of 33 clothes have since been recycled or sold - so much for them being forever...) I found myself entertaining the thought of trying Project 333 again, but shook the idea off my head a few seconds later. I didn't enjoy the project or see the light back then, even though I got rid of a bunch of clothes, and more when we moved to Helsinki a year ago... but still, it is what it is. Too many clothes. Should get rid of some, and yet, I desperately need new undershirts. My old ones are horribly worn, one actually has holes in it from pure wear. Also, my black A.P.C. lace-up winter ankle boots that I bought second hand some years ago are close to the end of their lifespan - they are taking in water and/or slush. I will need to buy new black winter ankle boots at some point, unless the cobbler can perform miracles.

The Finnish book on wardrobe control that I mentioned earlier has a chapter on how to cull one's wardrobe and how to come to a conclusion about how many clothes one needs. The author draws from Dunbar's number 148, which is roughly the number of social contacts humans are able to maintain. The number could also be applied to one's wardrobe: we are able to form a relationship with somewhere around 150 people, or items of clothing, that can, to some extent, be considered one's friends. (Yes, I sometimes feel that my clothes are my friends. Is that weird?) So... 150 pieces of clothing, eh? I dare not count the number of clothes in my wardrobe. It is a lot more than 150. A lot. Then I think of my old collection of shoes from ten years back: I had a hundred pairs of shoes. I also shopped at H&M regularly. I've come a long way from those days, even if the number 150 feels and seems mind-boggling as I look at the amount of clothes I currently own.

I like to think about the connections between people and their clothes, perhaps to a fault. Clothes are just too interesting to be ignored or to be considered as mere physical objects. Clothes can boost one's self-confidence or show off one's personality, or they can also be a method to hide within the masses, a way to remain anonymous. Clothes keep us warm, they help us interpret social norms. Sometimes they indicate our social class or political opinions. With clothes, we belong or we become separate. We construct our identities through clothes and consuming, and those identities may be true or false. We are what we wear, but not really. There are no limits to interpreting what we wear, or what others wear. Clothes portray the society around us, or our revolt against it. And clothes bring out emotions, too. There are times when I just say it: I love clothes. I do. Other times, I get frustrated by them, angry at them. I guess no matter how many clothes I have, one thing is certain: they are my clothes, I have picked them for myself. They look like me, and that's a good thing. They are just as chameleon-like, just as fragmented, experimental, ever-changing, as I am. With clothes, I am everything, or nothing.

More on this topic to come, I am sure. 


Wearing a thrifted vintage collar with a navy merino wool turtleneck sweater. 

Tuesday, February 7, 2017

7 February


Hei vain, helmikuu. Mitä kuuluu - no eipä kuppaa kummempaa. Sunnuntaina luuhasin siskon kanssa Holvikellarin (ja parilla muullakin) kirppiksellä, sitten somistimme siskon kaupan ikkunaa. Maanantaina kävin veljen kanssa Orionissa katsomassa Herzogin Aguirre - Jumalan vihan. (Olipa outo, häiritsevä, vahva elokuva - se näyttää muuten olevan katsottavissa YouTubessa kokonaisuudessaan.) Illusia kävi eläinlääkärillä granuloomakompleksinsa vuoksi. Tänään tiistaina meillä on ollut vedet poikki koko päivän. On kai pakkanen rikkonut putkia.

Vaatetuspuolella kiinnostaisivat jo vähän vaaleammat värit ja kevyemmät vaatteet, mutta talvi on ja pysyy. Välillä tosin tuntuu siltä, ettei se oikein ole alkanutkaan, kun on ollut niin märkää ja tuulista. On saatu luistella jäisillä kaduilla tai tarpoa vetisessä loskassa vuoropäivin. Talvessa parasta ovat kunnon pakkanen ja aurinko - nyt saadaan nauttia molemmista. Tänään kotona valo näyttää jokaisen pölyhiukkasen ja pesun tarpeessa olevat ikkunat, mutta ei se mitään. Valoa kohden mennään.


Hello February! What's new - well, not a whole lot (or as one of the oddest Finnish sayings goes: "not much more than syphilis".) On Sunday my sister and I went to check out a new fleamarket (and a couple of others), then worked on the window display at my sister's vintage shop. On Monday my brother and I went to see Herzog's 1972 classic Aguirre - The Wrath of God. (What a strange, uncomfortable, powerful movie - looks like it's available on YouTube in its entirety.) Illusia went to the vet because of her chronic skin problems. Today our water has been cut off all day - the frost has busted a main pipe in our neck of the woods.

On the clothing front I'd already feel like wearing lighter colors and fewer layers (I have a wonderful long green trench coat I'm dying to wear), but winter is still here, although in a way it almost seems that it has barely even begun. This winter has been a weird one: very windy, rainy, temperatures all over the place. The thin layer of soaking wet slush or ice on the pavements hasn't exactly thrilled me. The current weather front came with plummeting temperatures and a little bit of crunchy snow: it all feels refreshing. The sun is out again and the mid-winter light is brutal: it shows every little speck of dust at home and a severe need for window cleaning. But this is what I love about winter in Finland: proper frost, snow, some sun.