Tuesday, May 10, 2016

Päällä, vuodesta 1998 / Wearing, since 1998

Vaatekaappini sisältöä karsiessani tässä parin viime viikon aikana olen ollut sekä surullinen että ilahtunut. Ilahtunut olen ollut siksi, että minulla on vaatekaapissa kivoja, omannäköisiä ja suht laadukkaita vaatteita, ja surullinen siksi, etten oikein raaskisi luopua enää mistään, mutta tilanpuutteen takia on pakko. Vaikka suurehko osa vaatevarastostani on kiertänyt vuosien varrella tasaisin väliajoin (kokeilun- ja vaihtelunhaluinen kun olen) on kaapissani paljon tuttuja vaatteita, joita rakastan vieläkin ihan yhtä paljon kuin silloin kun ne aikoinaan ostin. Se, mikä päätyy kiertoon, on joskus yllättävää. Mitä oudommista vaatteista on tullut suosikkeja, ja ne, jotka olen ostanut ehkä vähän kalliimmalla ns. satsausmielessä (tätä käytän seuraavat 20 vuotta!), ovat siirtyneet muille omistajille aikaa sitten. En jostain syystä millään opi ennustamaan, mitä vaatteita käytän kaikista eniten. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi ostan vaatteeni yleensä halvalla, käytettynä: pääni ei kestä kalliita hutiostoksia, jotka eivät sitten syystä tai toisesta natsaakaan. Tunnen oman tyylini hyvin, mutta pitkäikäisimpiä vaatteitani en ole osannut mitenkään ennustaa etukäteen.


Minulla on mahtava McQueen-tekstillä varustettu farkkutakki, jonka ostin Italiasta vuonna 1998 - se lienee ns. käyttövaatteistani iäkkäin. Inflaation takia on turha laskeskella takin nykyistä euroarvoa, mutta muistan maksaneeni siitä 129 000 liiraa. Käyttökertoja on vaikea arvioida, aikaa on kulunut ostohetkestä niin paljon. On ollut vuosia, jolloin takki on ollut minulla päällä joka päivä (malliaikoina Milanossa minut tunnettiin tyttönä, joka juoksi castingista toiseen McQueen-takissa), ja taas toisia, jolloin se on ollut huilaamassa säilytyslaatikossa. Mutta käyttöä on ollut valtavasti. Tiedän, etten tule luopumaan takista koskaan. Sillä on tulevaisuuden käyttöiän lisäksi myös korvaamaton tunnearvo. Se muistuttaa minua ajasta, jolloin ensi kertaa elämässäni otin riskejä, tein ratkaisuja tunteella, matkustin, pakotin itseni olemaan rohkea. Tunnearvosta puheen ollen: Minulla on pienehkö laatikollinen erittäin vanhoja vaatteita, joita en käytä lainkaan, mutta joita säilön muistoina: isäpuolen verkkatakki, jota hän käytti asuessamme Pohjois-Afrikassa, veljeni vanha Kreml-teepaita, ja oranssi karsea akryylineulepusero, johon äiti pukeutui 20-vuotiaana, mutta ne ovat asia erikseen. McQueen-farkkutakkini on sekä muisto että käyttövaate. Ideaalitilanteessa kaikki vaatteet olisivat juuri niin kestäviä ja merkityksellisiä, mutta se vaatii vaatteelta laatua ja käyttäjältä aikaa ja kärsivällisyyttä.

Hyvä vaate herättää tuntemuksia: se on miellyttävä päällä, sitä tuntee olonsa itsevarmaksi ja omanlaiseksi. Hyvä vaate kulkee mukana elämässä, niin ylä- kuin alamäissäkin. Hyvä vaate voi lohduttaa tai rohkaista. Päästäkseen siihen pisteeseen, on vaatteelle annettava paljon käyttömahdollisuuksia. Vasta elämän mukana vaate pääsee osoittamaan todellisen arvonsa.

Tämä kuva on vuodelta 2000, olen Reggio Emiliassa castingissä. En saanut sitä keikkaa, mutta polaroid jäi muistoksi. Katsokaapa noita lettejä. Ja takkia, tietty.


In my effort to cull my wardrobe recently, I've been both happy and sad. I've felt happy that I have a nice collection of decent-quality clothes that look like me, and sad because I don't really want to get rid of any more, but I have to, due to lack of storage space. I've recycled an awful lot of clothes over the years - my tastes change, I am a little fickle and like to experiment - but some of my clothes have been around for a very, very long time, and I still love them. It's been impossible to predict my favorites: sometimes something I've invested in (I'll wear this for the next 20 years!) has gone out of the window very quickly, and other times, some random, spontaneous flea market find gets worn to shreds. I buy my clothes used and cheap: I can't bear spending a lot of money on something that I'll just end up getting rid of. I know my style pretty well, but I still don't know how to predict what I'll wear the most.

I bought a stripy denim jacket, with McQueen written on the back, in Bologna, Italy in 1998. The photo above is from 2000 - I was in a casting in Reggio Emilia. I didn't book the job, but it's nice to have the polaroid. Look at that long hair, and also, there's the jacket. It's the oldest piece of clothing I have that's in my regular rotation. Sure, there's a box of old clothes I keep: my stepdad's sweatshirt he used to wear when we lived in North Africa in the early 1980s, my brother's T-shirt with a picture of the Kremlin on it, my mom's horrendous orange acrylic jumper from when she was 20. I don't wear them, but I still like to keep them. But my denim jacket is something different: it's a mix between a piece of clothing and a memento. There were years when I wore the jacket every day (during my modeling times, the casting people knew me as the girl with the McQueen jacket), and there have been some random years when the jacket has been stored away. I have no idea about its cost-per-wear, but I remember that I paid 129 000 Italian liras for it - that was the time before the euro, folks! Time flies. The jacket reminds me of the first time I made a leap of faith in life. I did something because it just felt right: packed my bags, traveled, took a few chances. The jacket makes me smile, and it's also still a useful piece of clothing. Ideally, all clothes should be like that to their owners, both useful and special, but to get to that point, the piece must have the type of staying power that comes with quality, and it also takes a lot of the wearer's time and patience. 

A good piece of clothing makes you feel special. It is well made, so it can afford to take a few beatings and downpours. A good piece of clothing lifts you up when you're down. To get to that point, you must allow a lot of wear for it. Only that way, emotional connections can be born. I guess sometimes there comes a time when even a special piece of clothing has given you everything it's got, as if time for it has simply run out. It no longer feels special, or perhaps you are ready to let go of the memory, because life has changed. But keep the ones that are truly special, that transcend practicality, that bring you happiness. 

2 comments: