Vaatevallankumouksesta / On Fashion Revolution

Viime vuonna en oikein jaksanut innostua vaatevallankumouksesta. Kyynikko minussa piti Rana Plazan vaatetehdasonnettomuuden vuosipäivänä järjestettävää, vaateteollisuuden vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä peräänkuuluttavaa tapahtumaa täysin riittämättömänä ja ehkä vähän tekopyhänäkin. Hashtageissä kyseltiin H&M:lta ja Zaralta, kuka heidän vaatteensa tekee, ihan kuin emme tietäisi vastausta jo etukäteen. Kyllähän me tiedämme, mutta ostamme silti halpavaatteita ja esittelemme niitä Instagramissa, ajattelin. 

Tänä vuonna olen poistunut kuplastani. Olen kai kuvitellut vaateteollisuuden ongelmien olevan kuluttajille jo peruskauraa, mutta paluuni vaatemyyntiin on saanut minut huomaamaan, ettei se ole. On valtavasti kuluttajia, jolla ei ole mitään käsitystä siitä, millaisissa oloissa vaatteita valmistetaan eikä suurta osaa edes kiinnosta. Joidenkin kuluttajien kohdalla kyse on pään työntämisestä pensaaseen, ehkä välinpitämättömyydestä, jotkut taas eivät ole koskaan edes ajatelleet asiaa. Tähän kuluttajan tietämättömyyteen tai ajattelemattomuuteen vaateteollisuus luottaa ja nojaa. Vaatevallankumouksen kohderyhmä en ole minä, jo valmiiksi tiedostava kuluttaja, vaan vaatevalmistajat, joiden bisnes pyörii kuluttajien aina vain sulkiessa silmänsä. Toinen tärkeä kohderyhmä ovat ne kuluttajat, jotka eivät syystä tai toisesta osaa vielä kyseenalaistaa, kysyä tai vaatia. Vasta kun kuluttajat kysyvät ja vaativat, asiat voivat muuttua. Tähän tarvitaan Vaatevallankumouksen kaltaisia tempauksia ja tapahtumia. Tänä vuonna Vaatevallankumousta vietetään 18.-24.4.; ollaanpa mukana muuttamassa asioita, eikös? Lisää tietoa Vaatevallankumouksesta täällä.

Muutoksesta puheen ollen: kävin kampaajalla. Olo on taas vähän kevyempi.

Luen: Dave Eggers - The Circle & The Walking Dead compendium 3

Katsoin: Spotlight

Last year I didn't think much of Fashion Revolution. To commemorate the victims of Rana Plaza clothing factory collapse (yikes, has it been three years already?) and to ask clothing manufacturers who made their clothes seemed hypocritical to me: people wearing inside-out H&M and Zara, asking the question #whomademyclothes, when everyone knows the truth already. We know where cheap clothes are made, and how, and by whom, but we still choose to buy them and then parade them on Instagram, I thought.

This year my mindset has changed somewhat. Returning to work in clothing retail has opened my eyes: there are still so many consumers out there who really have no idea how fast fashion industry works. Some don't care, some just simply never thought to ask. Fashion Revolution is not important because of people like myself - I already know - but it's crucial for those who don't know yet. Nothing will change before the mainstream consumer starts to ask questions and force the manufacturers to answer them, too. Change will eventually take place, one consumer at a time, and for that we need events like Fashion Revolution, which is held this year on 18 - 24 April. Please take part and make the change happen! More information on Fashion Revolution here.

Speaking of change, I had a haircut. I feel much lighter. 

Reading: Dave Eggers - The Circle & The Walking Dead compendium 3

Saw: Spotlight

8 April 2016

Päällä tänään: kirpparipusero, minulle räätälöidyt miestenhousut (joihin taas pienen tauon jälkeen mahdun), Mamaha-turbaani ja Fluevogin solkikengät.

-

Wearing today: flea market knit, tailored-for-me men's trousers (that I can fit into again - yay!), Mamaha turban and Fluevog boots.

Rakkaudesta vanhaan Kenzoon / Love for old Kenzo

Koska kaipailin eilen menneen ajan bloggaamisen ja amatöörimäisten asukuvien perään, kannan tänään oman korteni kekoon. Hassua muuten - mitä kauemmin on julkaisematta blogissa kuvia itsestään, sitä korkeammaksi kynnys nousee. Mikään asukokonaisuus ei ole tarpeeksi fiini, oma naama näyttää väsyneeltä ja tukkakin on sekaisin, äh, vaatteiden kuvaaminen itsensä päällä alkaa tuntua ylipäätään pinnalliselta ja typerältä. Asukuvaamisen dissaaminen vasta typerää onkin.

Sunnuntaina pukeuduin tummansiniseen villapooloon ja Kenzon kietaisuhameeseen, jonka entinen omistaja ei meinannut pysyä nahoissaan, kun sovittelin hametta ylleni kirpparilla. Rouva oli ostanut hameen Pariisista aikana, jolloin Kenzo oli muodin saralla kaikki kaikessa. Puhuimme omaperäisestä suunnittelusta, hyvistä materiaaleista, kestävyydestä, josta nykyään voi vain unelmoida. Rouva muisteli, että hame on ostettu 1980-luvulla. Se on edelleen kuin uusi, vaikka sitä on selvästi käytetty pitkään ja hartaasti. Mahtava aarre, josta maksoin 25 euroa.

Luen: Margaret Atwood - Orjattaresi (hurjaa luettavaa tämän päivän yhteiskunnallisessa kontekstissa)

Kuuntelen: Count Basie at Savoy Ballroom 1937-1944

Yesterday I was missing the good ol' days of blogging and amateurish outfit photos, so here's my two cents. It's funny - the longer it's been since my previous outfit shot, the more difficult it becomes to publish one. No outfit feels worthy, my face looks tired in every frame, and oops, I haven't brushed my hair today, and isn't taking pictures of oneself wearing clothes silly and superficial anyway? Well, I'm reclaiming the outfit picture - silly or not.

On Sunday I wore a navy blue wool turtle neck and a Kenzo wrap skirt, whose previous owner had trouble containing herself as I was trying the skirt on at the flea market. She was so happy that I appreciated the design and the material as much as she did. She remembered buying the skirt in Paris in the 1980s, at a time when Kenzo was everything in fashion. The skirt has been worn a lot during the past 30 years, but it's still like new. Awesome find, for 25 euros.

Reading: Margaret Atwood - The Handmaid's Tale (it's a wild read in the current societal context)

Listening: Count Basie at Savoy Ballroom 1937-1944

Lauantai / Saturday

Lauantaina ennen puoltapäivää minä ja Milla kävelimme Kaivopuiston rantaan. Meri, aurinko, kevät, kirpparointi, hyvä seura - mitäpä sitä muuta toivoo. Istuimme auringossa, söimme muurinpohjalettuja ja juttelimme sosiaalisesta mediasta, henkilöbrändeistä ja siitä, miten bloggaaminen on muuttunut niiltä ajoilta kun me vakoilimme toistemme asuja wardrobe_remixistä ja ajattelimme vilpittömästi, että blogimaailma tulee muuttamaan tavan, jolla naiset näkyvät. Bloggaaminen oli harrastus, tai keino löytää vaatteista kiinnostuneita kanssasisaria. Otimme itsestämme rakeisia kuvia peilin kautta, koska halusimme päättää itse, miltä vaatteista kiinnostuneet nuoret naiset oikeasti näyttivät: eivät muotilehtien sliipatuilta supermalleilta, vaan ihan tavallisilta naisilta, jotka pukeutuivat omalla tavallaan. Emme me pohtineet kahta kertaa, olimmeko muoti-, tyyli- vai lifestyle-bloggaajia. Ei sellaisia jakoja ollutkaan. Kirjoitimme vaatteista ja elämästä, ihan kaikesta.

Mietimme kuumeisesti, milloin muutos tapahtui. Milloin yhteistyöpostaukset blogeissa alkoivat yleistyä, milloin asukuvista tuli lavastettuja ja käsiteltyjä - jotain vain tapahtui jossain vaiheessa, lähes huomaamatta. Nyt on isoja kaupallisia blogeja ja pieniä tuntemattomia, eikä ehkä oikein mitään siinä välimaastossa. Yhteydet elävään elämään, jotka blogien alkuvuosina syntyivät ja kukoistivat, loistavat poissaolollaan. Ehkä me menneitä kaipailevat olemme dinosauruksia, jotka eivät sopeutuneet muutokseen, josta ei tullutkaan haaveittemme mukaista.

Mutta meri - palataan siihen. Jää oli Kaivopuiston rannoilta lähtenyt, tuuli puhalsi aika kipakasti. Ihan sama, oli meri ja aurinko. Ostin Kaivarin Kanuunasta 1980-luvun Kenzoa, joka taitaa olla vastaus kysymykseeni Aasia-inspiroituneesta pukeutumisesta ja sen oikeellisuudesta. Kävelimme Ursulan ohi, katselimme pienen hetken hyisessä vedessä kahlaavia pikkupoikia. Ohitimme Eteläsataman ja Kauppatorin, piipahdimme Sofiankadun antikvariaatissa (jonka edelleenkin miellän Hiltuseksi). Senaatintorin kulmalla, tuomiokirkon edessä, sanoimme heipat, pian nähdään. 

On Saturday before noon, Milla and I walked to Kaivopuisto for some spring, sun, sea and fleamarketing. We had crepes with jam and whipped cream and talked about social media, people- branding and how dramatically blogging has changed from the days of wardrobe_remix, where we used to spy on each other's daily outfits and felt like blogging was going to change the way women were portrayed, forever. We reminisced on the days when blogging was a hobby, a way to meet and connect with like-minded girls. Back then, we took grainy pictures of ourselves and posted them online in order to control the way us women were shown - not as fancy supermodels on the pages of fashion magazines, but as women who wore what they wore because they wanted to wear it. We never thought twice about labeling ourselves as fashion, style, or lifestyle bloggers. Those divisions didn't exist back then. We wrote about clothes and life, about everything.

We tried to figure out when the change occurred. When did blog posts start to include sponsored content, when did outfit photos become photoshopped, or staged? It all happened so quickly, without us really taking note. What exists now are fancy commercial blogs, small unknown ones, and what feels like nothing in between. The connections to something real, something tangible, seem to be gone. I guess we just never got the type of revolution we were hoping for.

But the sea, the sea. Let's get back to that. Ice has withdrawn from the shores of Kaivopuisto, the wind felt chilly. The sea and the sun, that's all. At Kaivarin Kanuuna, I bought 1980s vintage Kenzo, which may be the answer to my questions regarding Asian-inspired dressing. Milla and I walked past Café Ursula and watched as spring-crazed little boys took off their shoes and dipped their feet in the ice cold water. We passed the Southern harbor and the big marketplace with its bright orange stalls and what looked like a thousand people. After a few minutes at a second hand bookshop, we said our bye-byes, see you soons, at Senate Square, right there, under the might of a pale white beauty known as the Helsinki Cathedral.

Vaatteiden myynnistä / On selling clothes for a living

Olen tällä erää töissä suurehkossa tavaratalossa, jossa myyn ns. mainstream-vaatteita. Joukossa on valvotuissa tehdasolosuhteissa korkealaatuisesta luomupuuvillasta ja hampusta valmistettuja vaatteita, joita voin hyvällä omatunnolla kaupata, mutta myös surkeasti ommeltuja viskoosiriepuja, joiden myyminen ei ole minulle aina helppoa. (Minusta rimpulaviskoosista on tullut uusi polyesteri: halpa materiaali, jota tungetaan jokaiseen puseroon, ja sitä on helppo myydä "melkein-luonnonkuituna". Halpavaatteiden viskoosin kestävyys on kuitenkin ihan surkea.) Vaatteiden myyminen ylipäätään ei ole aina ihan helppoa kulutuskriittiselle. Ihmisten on kuitenkin pukeuduttava jokapäiväistä elämää varten ja vaateostoksia on tehtävä - jotkut tekevät niitä usein, jotkut todella harvoin. Minun tehtäväni on auttaa. 

Koska vaatteiden myyminen on tavaratalossa asiakaspalvelutyötä, on minun aina kuunneltava asiakasta. Jos asiakkaalle on tärkeintä vaatteen halpa hinta ostohetkellä, en voi pakottaa asiakasta ostamaan kaksisataa euroa maksavaa kauniisti ommeltua, luomupuuvillaista mekkoa. Jos asiakas ei ajattele vaateostostaan sijoituksena eikä pohdiskele tulevaisuuden käyttökertoja, hän valitsee mielummin kolmenkympin halpahuitulan, jossa saumat alkavat kiertää ensimmäisen pesun jälkeen (jos ne nyt sattuvat olemaan suorat edes ostohetkellä). Siihen en voi vaikuttaa. Vastaan kuitenkin aina rehellisesti, kun asiakas kysyy, miten vaate käyttäytyy pesussa. Vastaan rehellisesti, kun minulta kysytään, onko vaate hyvälaatuinen, kestääkö se aikaa, jne. Kerron materiaaleista ja laadusta sen minkä suinkin osaan. Se on minusta hyvää asiakaspalvelua, etenkin halpavaatteiden aikakaudella, jona käsitykset vaatteiden arvosta, käyttöiästä ja huoltamisesta ovat monelle kuluttajalle täysin hämärtyneet. Vaikka minusta itsestäni tuntuu siltä, että vaatteiden laadusta puhutaan juuri nyt erityisen paljon, en juurikaan näe työssäni asiakkaita, jotka venyttäisivät puseron kangasta tai hinkkaisivat neulosta selvittääkseen, minkälaatuisesta materiaalista on kyse. Ehkä on niin, että me laadukkaiden vaatteiden ja eettisemmän kuluttamisen ritarit olemme edelleenkin valitettavan pieni vähemmistö laatutiedottomien massojen joukossa.

Usein ajatellaan, että vaatteiden arvottaminen ja hyvien vaatteiden tunnistaminen on etenkin nuorelle ikäpolvelle vaikeaa. Kohtaan työssäni paljon  myös seniorikuluttajia, jotka eivät kykene ymmärtämään viidenkympin ja kahdensadanviidenkympin untuvatakin eroa, vaikka näyttäisin kädestä pitäen eroavaisuudet työn laadussa, materiaalissa ja yksityiskohdissa. He päätyvät usein selostuksistani huolimatta halvempaan vaihtoehtoon. Nuoremmat asiakkaat sen sijaan tuntuvat punnitsevan ostoksiaan hyvinkin tarkasti. He kyselevät minulta vaatteiden laatuun ja huoltamiseen liittyviä kysymyksiä huomattavasti useammin kuin keski-ikäiset ja sitä vanhemmat asiakkaat. Se on minusta lupaava asia - ehkä meitä laadukkaiden vaatteiden ritareita on enemmän tulevaisuudessa.

---

I work for a department store these days, and sell what I'd call mainstream clothes. We have some ethically produced, organic cotton & hemp clothes, but also cheaply manufactured viscose tops that I would personally never, ever buy or wear. (Side note: in my opinion, cheap viscose has become new polyester: an affordable material that manufacturers use in everything. The sales argument is that hey, it's not polyester, it's almost a natural material - but the cheap kind just doesn't last worth a damn and shrinks in the wash.) It's not always easy to sell clothes when one is critical of consumerism and the quality of clothes these days, but everyone has to get dressed for their daily lives. People have to buy clothes - some do it more often than others. My job is to help in the process.

Working in a department store means that my job always starts with what the customer wants or needs. If the customer doesn't want to consider the consequences of buying a cheaply made top instead a nicely manufactured one that would last for years, I can't twist their arm. Sometimes, in fact quite often, price is what matters most to a customer. I have to respect that. But when a customer asks me if the quality is okay, or how a particular material behaves in the wash, I have to be honest. I will not beat around the bush. I talk about material, workmanship and details the best I can. I think that's good customer service. On my watch, a customer can't complain that I didn't warn them that the seams will eventually start twisting and turning on a viscose top that costs 19,95. Not all customers appreciate my honesty, but most of them do. There is a lot of talk these days about people becoming more aware of materials and quality in clothes, but my experience is that it's just a drop in a bucket. Quality-aware customers and crusaders for better-made fashion like myself are a small minority in the midst of vast, unaware masses.

I've often stumbled upon people thinking that it's the younger consumers who know nothing about clothes - the materials, how to mend or maintain them. I've noticed that a large portion of senior consumers are even worse: just last week I spent half an hour trying to explain to an older customer what the differences were between a down jacket that cost 50 euros and one that cost 250 euros. I pointed out the material, the details, the workmanship, but the facts just didn't register. Younger customers, however, seem to be more aware of what goes into buying a good piece of clothing. They ask about washing instructions, materials, even labor conditions of particular brands. I find that encouraging. Perhaps our small quality-questing crusaders are gaining ground after all.

Vähän vaatteista ja orientalismista / On clothes and orientalism

Törmäsin kirjoituspöytää siivotessani listaan, jonka otsikko on "uudet vaatteet 2016" - en ole muistanut päivittää vuotuista vaateostoslistaani sitten tammikuun lopun. Mitäköhän siihen pitäisi kirjoittaa pari viikkoa sitten UFFista ostamani villakangastakin lisäksi? Ainakin yksi musta paljeteilla ja helmillä koristeltu neule, puhvihihainen pusero, tummansininen viskoosimekko, jossa on kaunis kirjailtu miehusta, mitä näitä nyt on.

Olen vuosien taistelun jälkeen tullut sinuiksi sen kanssa, etten ole minimalisti ja pidän siitä, että vaatekaapissani on runsaasti valinnanvaraa. Pienempi asunto tarkoittaa kuitenkin vähempää säilytystilaa ja kuten usein muuttojen kohdalla käy, olen huomannut, että minulla on vaatteita aina vain liikaa. Vaikka Helsingin second hand-tarjonta houkutteleekin, rajansa kaikella. Olen jo vienyt kirpparille jonkin verran vaatteita, joille minulla ei tunnu olevan enää käyttöä, mutta pitänee luopua vieläkin enemmästä.

Kevät kolkuttelee ovella, tänään elohopea nousi kahdeksaan asteeseen. Olen sen verran vilukissa, etten vielä tarkene kevätkuteissa, mutta lämpimämpiä kelejä ajatellen minua kiinnostavat mm. haori-tyyppiset takit ja leveät, vajaamittaiset lahkeet. Ateneumin Japanomania-näyttelyn nähtyäni olen entistä enemmän innostunut itämaisista vaikutteista muodissa, mutta tässäpä pähkinä purtavaksi: miten itämaista inpiraatiota hakevia (tai no, sanotaan ihan suoraan: orientalistisia) vaatteita käytetään näyttämättä siltä, että lainaa törkeästi vierasta kulttuuria tai että on karannut Kiina-kaupasta? Onko se ylipäätään mahdollista?

As I was tidying up the apartment, I stumbled upon my annual "clothes bought this year"-list that I hadn't updated since late January. In addition to a wool coat I bought two weeks ago, I hadn't yet listed a beaded, sequined sweater, a black puffy-sleeved blouse and a dark blue viscose dress with an embroidered bodice. 

After years of thinking that I needed to become a minimalist, I think I've finally accepted the fact that I like having plenty of clothes. Having moved to a smaller apartment has got me thinking about the amount of clothes I am able to store though. I've taken some clothes to the local flea market, but I think I must donate a bunch more. We simply don't have enough space for my bursting-in-the-seams wardrobe. I must prioritize. 

Spring is around the corner; today the temperature hit eight degrees Celsius (that's about 46 degrees Fahrenheit). I'm not one of those who can strip away winter gear at the first sight of the sun, but I am already thinking about what to wear in warmer weather. Currently I am interested in, among other things, haori-type jackets and cropped, wide-legged trousers. After having seen the Japanomania-exhibition at Ateneum, my interest in Eastern influences, or even orientalism, in fashion has resurfaced. Here's the million dollar question: is it wrong to wear blatantly orientalist pieces, and/or is it possible to wear those types of clothes without (looking like one's) appropriating? 

Kuulumisia ja luopumisia / What's ups and letting gos

Tänään aamulla kävelin asemalle auringonpaisteessa, pikkupakkasessa. Haistelin ilmaa, kuuntelin mustarastaita. Jalkakäytäviltä on lumi sulanut ja niiden pinta on karhean hiekotuksen peittämä. Talvisaappaat voisi kohta säilöä pois, niitä ei ehkä enää tarvita vähään aikaan. Keskustassa ihmiset vaikuttavat iloisemmilta kuin aikoihin. Nuorilla tytöillä on jalassa vajaamittaiset farkut ja kevyet tennarit. Kevät tulee, sen tuntee jo.

Vajaa pari viikkoa sitten saimme kuulla, että Masa teki kuolemaa. Pitkälle edennyt syöpäkasvain oli tehnyt tuhojaan kenenkään huomaamatta. Ei mennyt viikkoakaan, kun oranssi, höpsö, ihana kollimme lähti matkalle kissojen taivaaseen. Surutyö ei oikein ole vielä alkanutkaan kaiken tapahduttua niin nopeasti. Mennään päivä kerrallaan. Kotona odotamme turhaan Masan kurkkaavan kulman takaa, tallustelevan olohuoneen poikki ja hyppäävän sohvalle köllöttämään. 

Chris tutustuu uuteen kotikaupunkiimme hissukseen ja purkaa muuttolaatikoita, joissa riittää vielä hommaa, ja minä käyn töissä. Varasimme myyntipaikan ostarin kirpputorilta, koska kaikki tavaramme eivät mahdu asuntoomme kaikesta ennalta tehdystä karsinnasta huolimatta. Eilen ostin keväthölmöyspäissäni UFFin viiden euron päiviltä takin, joten jostain toisesta pitäisi nyt luopua. 

The blackbirds have started singing in the mornings as I walk to the train stop. Ice on the sidewalks has melted. It almost feels like spring already, and I'm looking forward to storing away my winter boots. In town trendy girls wear cropped jeans and sneakers, without socks, although that's pushing one's luck for sure.

Less than two weeks ago we found out that Masa didn't have long to live. A cancerous tumor had done its worst, without us having noticed anything before it was too late. On Monday Masa left for Kitty Heaven. We haven't fully understood our loss yet - everything happened so fast. We still somehow expect Masa to peek from around the corner, casually stroll through the living room and jump on the sofa next to us, but of course he doesn't. He is not here anymore.

We try to take things one day at a time. I go to work, and Chris explores our new neighborhood and unpacks our moving boxes. We started to sell some of our extra stuff at a nearby flea market, because despite our attempts to cull before the move, our stuff still doesn't fit into the apartment. In a fit of spring-induced madness yesterday I bought a new coat at a charity shop, which means that I have to let go of another one, or maybe even two.